tiistai 14. helmikuuta 2017

1. Aamu rantabulevardilla

 
Aurinko oli juuri noussut Nizzan ylle. Välimeri aaltoili rantabulevardin edustalla turkoosin kaikissa sävyissä kuin vuoteelle huolettomiin poimuihin heitetty tanssiaispuvun kangas, ja palmunlehvät ja talojen valkeiksi kalkitut seinät säkenöivät valon kirkkaudessa.

Vaikka oli vasta varhainen aamu, tyttö oli seissyt parvekkeella jo hyvän aikaa täydellisen uppoutuneena maiseman katseluun. Välillä hänen silmänsä, jotka olivat yhtä siniset kuin kaupungin yllä kaartuva taivas, siristyivät melkein umpeen. Ilme toi miehen mieleen kameran sulkimen, ikään kuin tyttö olisi koettanut painaa näkemänsä jonnekin mielensä filmille valokuvan tavoin.

Lewisilla oli tapana kävellä tästä joka aamu auringon nousun jälkeen. Päivisin ranta oli niin täynnä ihmisiä, ettei siellä voinut keskittyä, mutta aamulla hän vaelteli luonnoslehtiönsä kanssa hakien ideoita ja inspiraatiota ja painaen mieleensä tämän seudun ihmeellisen valon ja värit, kuten tuo tyttö nyt. Kävelynsä jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa ja nukkui yli kuuman päivän herätäkseen illansuussa maalaamaan vimmaisesti.

Hän tiesi, ettei kukaan muu taiteilija tehnyt niin. Hän tiesi hukkaavansa valon, jollaista kotona ei voinut edes toivoa. Mutta se oli hänen tapansa. Hän oli yöeläjä.

Hän ei ollut nähnyt tyttöä aiemmin. Ehkä tämä oli vasta saapunut Nizzaan, tai ehkä tämä oli muina aamuina nukkunut vielä hänen kulkiessaan ohi. Mutta tänä aamuna Lewis oli jo kaukaa havainnut, että hotellin ennemmin koristeeksi kuin käyttöön tarkoitetulla alaparvekkeella oli joku. Mitään ajattelematta hän oli jäänyt palmun varjoon katselemaan tuota ihastuttavaa näkyä.

Tyttö oli aivan toisenlainen kuin rantakadun hotellien asukkaat yleensä. Lewis oli tottuneempi ilmaisemaan itseään kuvin kuin sanoin, mutta jos häneltä olisi kysytty, mitä hän tarkoitti, hän olisi vastannut epäröiden:

-Hän on tyylikäs — ja sittenkin — tuo puku ei ole muotihuoneesta. En tunnista sitä yhdenkään suunnittelijan luomukseksi. Ja silti se on — se on kuin tehty hänelle, ei, kuin se olisi kasvanut hänen ylleen! Ja tuo tukka, se — äh, minä en ole mikään runoilija, mutta antakaa minulle värit, niin maalaan auringonlaskun, tulipunaisen ja säkenöivän — sen täytyy olla luonnonkihara, hän on varmaankin leikkauttanut sen hiljattain, eikä ole vielä oppinut kampaamaan sitä niin hillitysti kuin muoti vaatii…

Mutta koska Lewis Willows oli todellakin tottuneempi ilmaisemaan itseään kuvin, hän ei eritellyt näkemäänsä näin selkeästi ajatuksissaan. Sen sijaan hän veti povitaskustaan pienen luonnoslehtiön ja kynän ja hahmotteli muutamin vedoin paperille tytön siron olemuksen vanhalla kiviparvekkeella lumenvalkeaa seinää vasten.

Tyttö käänsi päätään ja Lewis vetäytyi vaistomaisesti lähemmäs palmua. Hän ei tiennyt miksi, mutta ei tahtonut tulla itse nähdyksi aivan vielä.

-Piirteet eivät ehkä ole kauniit sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta miten kuultava iho — hänen on täytynyt tulla kaupunkiin äskettäin, koska ei ole saanut vielä yhtään aurinkoa — tai sitten hän on sitä onnellista laatua, joka ei pala, vaikka on punatukkainen. Ehkä hänellä on muutamia pisamia poskipäissään? En ole varma. Mutta nuo silmät… Yhtä aikaa niin lapsekkaat ja kypsät. Minkä ikäinen hän mahtaa olla, kuudentoista?

Samassa tyttö näki jotakin mielenkiintoista kauempana horisontissa, ehkä satamaan palaavan kalastaja-aluksen, mutta joka tapauksessa jotain sellaista, joka sai hänet hymyilemään itsekseen.

-Hymykuopat! Lewis mutisi puoliääneen. -Taivas.

Ja ennen kuin ehti ajatella asiaa sen kummemmin — sillä Lewis Willows ei ollut ylipäätään tunnettu miehenä, joka pysähtyi ajattelemaan tekemisiään ja niiden seurauksia kovin pitkälle etukäteen — hän astui esiin palmun varjosta, pysähtyi parvekkeen alle, kosketti hatunlieriään ja sanoi hiukan kehnolla teatterikuiskauksella ollakseen häiritsemättä muita tänä varhaisena aamuhetkenä:

-Bonjour, mademoiselle!

Tyttö melkein hypähti. Hän ei ollut selvästikään tajunnut kenenkään muun olevan vielä liikkeellä. Sitten hän astui vaistomaisesti taaksepäin, aivan kuten kunnollisen perhetytön täytyykin tehdä, kun ventovieras mies puhuttelee häntä yksinäisellä kadulla.

Lewis seurasi ihastuneena tytön reaktioita. Hän tekisi tästä elämänsä taulun. Palanen viktorianaikaista kasvatusta keskellä nykypäivää! Hän tiesi jo, että osallistuisi tytön kuvalla seuraavaan avoimeen näyttelyyn. Ne vanhat jäärät akatemiassa ja Taideseurassa arvostivat juuri tällaisia aiheita — mutta hän tekisi työn niin, että räjäyttäisi potin myös moderneissa gallerioissa.

-Bonjour, monsieur, tyttö sitten sanoi hiukan epävarmasti.

Hänen surkea ranskan ääntämyksensä vahvisti sen, minkä Lewis oli jo punaisen tukan ja heleän ihon perusteella aavistanut.

-Puhutteko englantia? hän tiedusteli ja otti nyt hatun päästään. Jos kohtasi palasen elävää Viktorian aikaa, täytyi käyttäytyä sen mukaan.

Hän melkein näki, miten tyttö huokasi helpotuksesta.

-Minä olen skotlantilainen, tämä vastasi avoimesti.

-Niinkö? Mikä sattuma. Lewis astui lähemmäs. -Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tällä tavalla, mutta kävelen tästä aamuisin, enkä ole nähnyt teitä aiemmin.

Tyttö nojautui kaiteen yli, ja Lewis hymyili vähän toisella suupielellään. Hän oli arvannut näin käyvän. Lapsiparka oli ensimmäistä kertaa maailmalla ja luotti kehen tahansa, joka vain puhui samaa kieltä ja käyttäytyi brittiläisen kankeasti.

-Me tulimme vasta eilen, tyttö sanoi pehmeällä ylämaalaisella murteella, joka sai Lewisin melkein vapisemaan innostuksesta — hänen täytyisi koettaa sisällyttää kuvaan kaikki, myös tuon puhetavan luoma tunnelma! -Muut nukkuvat vielä, mutta minä halusin tulla katsomaan merta ja aurinkoa.

-Kotona taitaa olla vähän toisenlainen sää, Lewis naurahti. Jostakin syystä hän ei tahtonut tarkkaan määritellä, mitä tarkoitti ”kodilla”, sillä halusi voittaa tytön luottamuksen.

-Oh, en tiedä enää tarkkaan — me olemme olleet useampia viikkoja Belgiassa ennen kuin lähdimme Ranskaan. Pariisissa oli jo hiukan syksyistä.

-Vai niin, Grand Tour? Lewis sanoi vähän pettyneenä. Jostakin syystä hänen oli vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että tyttö olisikin vaurasta yläluokkaa. Tämä vaikutti niin aidolta ja maanläheiseltä, vaikka toki hotellin taso ja puvun tyylikkyys kertoivat, ettei kyseessä ollut varattoman perheen lapsi.

Ilmassa helähti jotakin, joka kuulosti hopeakellojen soitolta. Milloin hän oli viimeksi kuullut kenenkään tytön nauravan noin viattoman puhtaasti?

-Voihan sitä siksikin kutsua, tyttö sanoi hilpeästi. -Tätini perhe lähti Eurooppaan talveksi ja he halusivat minut mukaan serkkuni seuraksi. Me vietämme loka- ja marraskuun täällä ja jatkamme joulun ja sydäntalven ajaksi Roomaan ja Firenzeen. Eikö se kuulosta hienolta! Keväällä palaamme kotiin Berliinin kautta, meillä on siellä sukulaisia.

-Teillä on edessänne seikkailu, neiti…

Lewis jätti lauseen lopun tarkoituksella ilmaan miettien samalla, tajusiko tyttö laisinkaan, ettei maailmalla ollut välttämättä tarpeen julistaa matkasuunnitelmaansa noinkin tarkkaan.

Kevyt puna nousi tytön poskipäihin. Hän oli selvästi mieleltään vielä lapsi, tottumaton tulemaan kutsutuksi muulla kuin etunimellään.

-Fleming, hän päätti Lewisin lauseen melkein ujostellen, ja jatkoi pienen epäröinnin jälkeen: -Grace Fleming.

-Hauska tutustua, neiti Fleming. Willows. Lewis Willows. Mies astui lähemmäs ja kurotti kätensä parvekkeen kaidetta kohti, ja tyttö kumartui hiukan hämillisesti tirskahtaen tarttuakseen siihen. Hänen kätensä oli kapea ja siro, ja Lewisin tarkat silmät havaitsivat pienen kyhmyn ja hiukan väriä keskisormen toisessa nivelessä. Tyttö joko kirjoitti tai piirsi ahkerasti.

-Hauska tutustua, herra Willows, tyttö sopersi. Hän oli selvästi täysin kokematon esittelyissä, joita ei suorittanut kukaan turvallinen esiliina.

-Grace, kuului samassa sisältä. -Missä sinä olet?

-Täällä, Rose-täti! Tyttö veti kätensä Lewisin kädestä ja kääntyi. -Parvekkeella.

Ennen kuin Lewis ehti vetäytyä säädyllisen välimatkan päähän, ulos astui vaalea nainen. Tämän oli täytynyt olla nuorena huomattava kaunotar, sillä nyt varmaankin lähemmäs viisikymmentävuotiaana hän sai yhä Lewisin kulmakarvat kohoamaan arvostavasti. Jos kyseessä oli tuo mainittu täti, oli vahinko, ettei tyttö ollut perinyt enemmän hänen piirteitään — tai ehkä se olikin hyvä. Yhtäkkiä Lewis, joka totisesti osasi arvostaa naiskauneutta, tajusi pitävänsä tätä punatukkaista sinisilmää huomattavasti viehättävämpänä kuin jotakuta klassista kaunotarta.

-Lapsi kulta, oletpa sinä aikaisin… Kuka te olette?

Lewis otti nyt yhden harkitun askeleen taaksepäin, kumarsi hiukan päätään ja esittäytyi.

-Niin?

Jos Grace-neiti tuntuikin suhtautuvan maailmaan ja ventovieraisiin ihmisiin luottavaisesti, ei Lewisille jäänyt epäselväksi, etteikö tämän täti olisi ollut kovaksikeitetympi. Nainen sai yhteen pieneen sanaan mahtumaan niin paljon jäätä, että se tuntui viilentävän jopa aamuauringon.

-Olin tavanmukaisella kävelylläni ja satuin näkemään neiti Flemingin parvekkeella, Lewis sanoi mahdollisimman viattomasti. -Olen pahoillani, että otin vapauden puhutella häntä, mutta on aina mukava tavata maanmiehiä.

Tämä ei ollut tietystikään totta, sillä yleensä Lewis karttoi maailmalla kulkiessaan muita brittejä kuin ruttoa, mikä kieltämättä oli joskus hankalaa Imperiumin levittäydyttyä niin kovin laajalle. Mutta joka tapauksessa selitys kuulosti huomattavasti paremmalta kuin se, että hän olisi totuudenmukaisesti sanonut hurmaantuneensa neiti Flemingin tulipunaisesta tukasta ja sinisistä silmistä.

-Ja mistä te tiesitte, että olette — maanmiehiä? rouva tiedusteli. Hän oli työntänyt tytön kauemmas kaiteen luota aivan kuin peläten, että Lewis hyökkäisi sen yli kaappaamaan tämän.

-Rose-täti, älä nyt ole mahdoton! tyttö puuskahti. -Saahan sitä toki tervehtiä ihmisiä!

-Mene sisään, Grace, nainen sanoi. -Herätin jo Millyn, on aika mennä aamiaiselle. Charlie odottaa meitä alakerrassa.

-Mutta…

-Grace.

Lewis Willows, jolla ei ollut vähäisintäkään kokemusta lastenkasvatuksesta ja joka ei sellaista koskaan aikonut hankkiakaan, ei voinut olla ihailematta sitä, miten nainen taas yhdellä sanalla, ääntään korottamatta, sai tytön tottelemaan. Tämä nyrpisti suutaan, vilkaisi Lewisia vähän nolona ja pujahti sisälle ovesta, joka johti varmaankin useamman makuuhuoneen huoneistoon.

-Hyvää päivänjatkoa teillekin, herra Willows, nainen sanoi tavalla, joka sai Lewisin typerästi tuntemaan itsensä puhutteluun joutuneeksi koulupojaksi ja vielä nauttimaan siitä.

-Kiitos samoin, rouva…

Mutta neiti Flemingin täti ei ollut niin helposti huijattavissa. Hän kääntyi ja katosi tytön perässä sisälle hotelliin kuin ei olisi kuullutkaan toivotusta ja aikomattakaan täydentää sitä nimellään.

Lewis jäi ulos hiukan pyörällä päästään, aivan kuin hän olisi päässyt vähäksi aikaa johonkin kummalliseen satuun, josta oli nyt tullut ravistelluksi takaisin tosielämään.

Hän painoi hatun päähänsä, tarkisti, että luonnoslehtiö oli tallessa taskussa, ja jatkoi matkaansa kohti Nizzan vanhassa kaupungissa sijaitsevaa majapaikkaansa.

Mutta toisin kuin kaikkina muina aamuina, hän ei sulkenut ikkunaluukkuja ja vetäytynyt nukkumaan kapeaan rautasänkyynsä, jossa oli muhkurainen patja. Sen sijaan hän avasi tunkkaisen pienen huoneen ikkunat selälleen, heitti maalaustelineeltä halveksivasti pois työn, jonka parissa oli ahertanut koko edellisen yön, ja nosti tilalle puhtaan kankaan.

Sitten hän otti taskustaan luonnoslehtiön, tuijotti hetken kuvaa, jonka oli niin hätäisesti sutaissut palmunrungon suojassa, ja sulki lopulta silmänsä kuin palauttaakseen mieleensä jotakin häikäisevää. Nostaessaan taas luomensa hän hymyili toisella suupielellään, sieppasi kolhiintuneesta tarvikelaatikostaan kynän ja alkoi siirtää luonnosta kankaalle.

6 kommenttia:

  1. Jes, osasinpas googlata tämän kun en nyt pääse Facebookiin ja oli pakko päästä lukemaan. Ihana alku!!!

    Marjukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin, oletko ollenkaan selvillä, että tarina alkaa, kun ei ole kuulunut... :D Tervetuloa mukaan!

      Poista
  2. NYT minäkin pääsin mukaan!

    Haa...

    VastaaPoista
  3. Mä pääsin vasta nyt mukaan. Ihana alku tälle kirjalle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun teitä alkaa ilmoittautua. :)

      Poista