torstai 23. helmikuuta 2017

10. Ajatuksia sateessa

 
Vesi valui pitkin täysihoitolan lyijypuitteista, kupruilevaa ikkunaa. Pisarat vääristivät kaiken lasin toisella puolella olevan, aivan kuin joku olisi tehnyt vesivärimaalauksen ja sen jälkeen vahingossa kaatanut sen päälle vesilasin.

Sisällä oli hiukan kosteaa, mutta rouva Fabbri oli aamulla sytyttänyt tulet uuneihin ja luvannut, että ruokasalissa olisi kuumaa vettä ja teetä saatavissa koko päivän. Illalla hän toisi kuumavesipullot vuoteisiin.

Grace istui pienen pöydän ääressä ikkunan luona. Kun sää ei suosinut ulkoilua, hän oli päättänyt laittaa kirjeenvaihtonsa ajan tasalle. Valmiina oli jo paksu kuori, oikeastaan pieni paketti, joka sisälsi pitkän kirjeen kotiin kaikille yhteisesti, omat kirjeet Faithille ja Coralle ja vielä nipun valokuvia. Sen päällä oli Stuartille Dundeehen isompi kuori, johon Grace oli kirjeen lisäksi sujauttanut myös muutamia luonnoksiaan. Lisäksi kahdessa siistissä kuoressa olivat kirjeet isovanhemmille Glen Longiin ja isoäidille Edinburghiin.

Maisie Armstrongille ja Jane Patonille Grace oli kirjoittanut vain postikortit. Vaikka Gracen yllättävä ulkomaanmatka olikin saanut tytöt lähestulkoon unohtamaan kaiken sen, mitä tämän ja Axelin ja Kyle Patonin välillä oli edellisen talven mittaan tapahtunut, Grace oli silti katsonut parhaaksi suhtautua Maisieen ja Janeen hienoisella varovaisuudella.

Kiusaus vihjata tytöille jotakin herra Willowsista oli ollut lähes voittamaton, mutta hän oli lopulta tullut järkiinsä. Pienikin maininta ulkomailla saadusta ihailijasta ─ sikäli kuin tällaista sanaa saattoi käyttää, sillä Grace ymmärsi kyllä hyvästelleensä herra Willowsin iäksi siinä monacolaisella kävelypolulla ─ olisi levinnyt Fort Williamissa kulovalkean tavoin, ja todennäköisesti vuorokauden sisällä äiti ja isä olisivat sähköttäneet ja käskeneet lähettää Gracen kotiin.

Tosin äiti ei viimeisimmässä kirjeessään ollut hiiskahtanut mitään herra Melvillestäkään, vaikka Rose-täti ja Charlie-setä olivat siitä asiasta olleet niin huolissaan. Hän oli vain painokkaasti kehottanut Gracea olemaan tottelevainen huoltajilleen ja varovainen vieraiden kanssa. Mutta eihän herra Melville ollut vieras, kun hän kerran tunsi äidin! Kuinkahan paljon äiti oli hänelle velkaa? Grace ei iljennyt kysyä, sillä äiti ja isä eivät tahtoneet hänen murehtivan perheen raha-asioita.

Grace venytteli niskaansa ja otti kirjesalkustaan lisää paperia. Hänen pitäisi vielä kirjoittaa lippunen Donaldille, sillä Milly oli sanonut kirjoittavansa tälle heti, kun Grace vapauttaisi huoneen ainoan pöydän. Vaikka Grace ei edelleenkään osannut ajatella veljeään millään tavoin romanttisena hahmona, hän aavisti kuitenkin, että Millyltä postia saatuaan Don ei kaipaisi samassa kuoressa pikkusisareltaan kovin pitkää viestiä.

Sillä aikaa, kun Grace urakoi kirjeitä, Milly pakkasi. Sääennuste lupasi sadetta Roomaan koko viikoksi, ja koska ”siitä lajista minä olen saanut kotona jo kyllikseni”, kuten Rose-täti oli sanonut, tämä ja Charlie-setä olivat päättäneet, että he tekisivät muutaman päivän retken Napolinlahdelle. He näkisivät Vesuviuksen ja ”piipahtaisivat Pompeijissa”, kuten Grace oli juuri kirjoittanut melkein ilman ylvästelytarkoitusta Maisien ja Janen kortteihin.

-Etkö sinä ole pian valmis? Milly samassa kysyi ja napsautti pienen matkalaukun soljet kiinni. -Ellet kohta päästä minua siihen, menen oleskeluhuoneeseen kirjoittamaan kaikesta breckenridgevaarasta huolimatta!

-Aivan pian, Grace sanoi. -Pysy poissa oleskeluhuoneesta. Herra Breckenridge kuitenkin ihmettelisi, tunnetaanko täytekynä ”siellä pohjoisessa”!

-Ei, hän kysyisi, osaammeko me ylipäätään kirjoittaa ”siellä pohjoisessa”! Milly arveli ja istahti vuoteelle laukkunsa viereen. -Minä otin mukaan kaksi ohuempaa leninkiä ja sen sinisen paksumman. Ja tukevat kengät. Pompeijissa pitää kävellä paljon.

-Mmh, sanoi Grace, joka oli kumartunut pöydän yli ja alkanut kirjoittaa Donaldille komeasta Alfa Romeosta, joka oli ollut pysäköitynä edellispäivänä kadunvarteen lähellä täysihoitolaa. Donille oli aivan turha vuodattaa sydäntään Sikstuksen kappelin freskoista tai Colosseumista, niistä hän oli kirjoittanut seikkaperäisesti kotiin ja Stuartille.

Oli hetken hiljaista, sitten Milly huokasi huomiotaherättävästi.

-Aivan kohta! Grace mumisi kärsimättömänä. Hän kirjoitti vielä torilla vastaan tulleista pikkupojista, jotka Charlie-sedän mukaan kuuluivat fascistien nuorisojärjestöön ja sen tähden marssivat riveissä mustissa paidoissaan koomillisen totisina, ja ikivanhoista akvedukteista, joita he olivat nähneet, ja joihin käytetty insinööritaito varmaan kiinnostaisi veljeä.

Milly huokasi uudestaan.

-Hyvä on, hyvä on! Grace sutaisi nimensä kirjeen loppuun ja taittoi paperin mielenosoituksellisesti kahtia odottamatta edes musteen kuivumista, mikä tulisi aiheuttamaan myöhemmin hiukan hämmennystä kaukana Glasgow’ssa, kun Donald yrittäisi saada selvää sisarensa suttaantuneesta viestistä. -Ottaen huomioon, että eilen sinä varasit lepotuolin ja lukulampun koko illaksi, kun sait Donin kirjeen ─ ja ei, minä en aio mennä oleskeluhuoneeseen!

-Sinä voit pakata vuorostasi, Milly huomautti hyveellisesti hypähtäessään pystyyn, kun Grace nousi kokoamaan kirjetarpeitaan. -Isä sanoi, että me lähdemme aamun ensimmäisellä junalla, jotta äiti pääsee mahdollisimman pian pois sateesta. Entä nuo?

Grace oli siirtänyt lähtevän postin nipun kauemmas pöydällä ja koonnut kirjesalkkuunsa paperit, kuoret ja postimerkit.

-Oh, nämäkö? Hän rypisti kulmiaan havaitessaan, että pöydälle oli jäänyt pari vastaamatonta kirjettä, ja sujautti nekin salkkuun.

-Vai niin, sanoi Milly epäröiden. -Aiotko sinä rangaista heitä molempia ─ Gordonia siitä, että hän kirjoittaa, ja Axelia siitä, ettei hän kirjoita?

-Älä ole typerä, Grace mutisi ja sulki pienen soljen kirjesalkussaan.

-No, sinä et tietääkseni ole vastannut kummallekaan sitten Nizzan!

-Ei kai mikään laki määrää, miten usein ihmisten kirjeisiin on vastattava!

-Hm, sanoi Milly, istuutui ja veti esiin oman kirjesalkkunsa.

Kun Milly kumarsi tumman päänsä paperien yli, Grace huoahti vähän ja meni hakemaan komerosta oman pienen laukkunsa, joka olisi juuri sopiva muutaman päivän matkaan. Oli hirvittävän jännittävää päästä Napoliin, Vesuviuksen lähelle, Pompeijiin, aurinkoon, mutta sekään ei nyt jaksanut oikein innostaa häntä.

Grace ei ollut arvannut Millyn huomanneen, ettei hän ollut kirjoittanut sen paremmin Gordonille kuin Axelillekaan todella sitten Nizzan. Mitä se oikeastaan Millylle edes kuului!

Axelin kirjeen saatuaan Grace oli päättänyt, että yrittäisi unohtaa tämän vähäksi aikaa. Pitäköön poika hauskaa Fergien ja Jockien ja Rabbien ja Christien ja kenen lie kanssa, kun kerran viis veisasi hänestä! Grace kuvitteli mielessään kostonhimoisesti, miten Axelilta alkaisi jonkin ajan kuluttua tulla huolestuneita viestejä, joissa tämä kyselisi, oliko Grace saanut hänen kirjeensä ja oliko kaikki hyvin, kun tämä ei kirjoittanut, ja joihin Grace edelleen jättäisi vastaamatta, kunnes Axel lopulta…

Grace ei oikein tarkkaan tiennyt, mitä Axelin piti lopulta epätoivossaan tehdä, mutta ei antanut sen häiritä kuvitelmansa hellimistä.

Kun Axel oli vuotta aiemmin katkaissut heidän välinsä ja alkanut huomiotaherättävästi saatella sen sijaan Maisieta, Grace oli ponnistanut kaikkensa, ettei olisi purkanut kiukkuaan ystävättäreensä. Mutta tämä tilanne oli vielä pahempi, sillä nyt Axelilla ei ollut ketään hänen tilallaan ─ poika vain selvästi oli kyllästynyt häneen.

Ja se oli kauheaa.

Niinpä Grace parka ei osannut muuta kuin ulottaa vihanpitonsa myös täysin viattomaan ja hyvin tiheästi kirjoittavaan Gordoniin. Miksi tämän piti lähettää hänelle postia joka välissä, aivan kuin poika olisi ollut jotenkin velvollinen raportoimaan Gracelle kaikesta, mitä kotona tapahtui! Sellaiset lauseet kuin ”täällä on hirveän ikävää ilman sinua” ja ”jätin menemättä kirkon tansseihin, kun et sinä olisi kuitenkaan ollut paikalla”, jotka Axelin kirjoittamina olisivat saaneet Gracen huokaamaan ihastuksesta, onnistuivat Gordonin kirjeissä vain ärsyttämään häntä.

Itse asiassa kaikki tuntui ärsyttävän Gracea nyt. Jopa Rooman ihmeet olivat aivan kuin liiallisia ─ olo oli samanlainen kuin silloin, kun oli saanut liikaa makeisia. Hän ei jaksanut, ei kyennyt ottamaan vastaan enää yhtään taideteosta eikä historiallista nähtävyyttä. Miten hän ylipäätään kestäisi Pompeijin?

Hän ei sietänyt enää näitä italialaisia, joista lähti niin kova meteli, ja hän oli lopen kyllästynyt siihen, ettei mitään asiaa saanut ajettua helposti äidinkielellä, vaan tarvittiin sanakirjaa ja elekieltä ja joskus piirroskin, ennen kuin ihmiset täällä ymmärsivät, mitä yritti kysyä, oli se miten yksinkertainen asia hyvänsä. Hän oli väsynyt vaeltelemaan vierailla kaduilla ja syömään makaronia, ja hän oli hermostunut kaikkeen leväperäisyyteen, kun mikään ei koskaan tapahtunut silloin kuin oli sovittu.

Hänen oli ikävä kotiin.

Vielä kesällä hän olisi nauranut, jos joku olisi määritellyt teehetket Koivurannan keittiön pöydässä rauhallisiksi, mutta sitä ne Gracen muistoissa olivat italialaisiin kahviloihin verrattuina. Ja miten hän oli saattanut joskus kyllästyä munuaispiirakkaan tai paistettuihin perunoihin ─ saadapa sellaista kunnollista tukevaa ruokaa täällä!

Ja voi, jos hän olisi voinut piipahtaa Armstrongin kauppaan tai tervehtiä Dugaldia postitoimistossa tai (tässä kohdin Grace hiukan värähti) herra Barclayta apteekissa ja ajaa asiansa niin helposti ja miellyttävästi! Gracesta tuntui, että hän oli päivä päivältä väsyneempi pelkästään kaiken olemisen vaatimien ponnistelujen vuoksi.

Siellä kaukana valmisteltiin jo joulua! Niin kuin tietysti Italiassakin, mutta se ei tuntunut miltään. Kaikki oli täällä niin vierasta, aivan kuin jotenkin väärin!

Kotona jokainen puuhaili omia salaperäisiä asioitaan, vaikka Moiran olikin niin kovin vaikea pitää suunsa kiinni pienistä lapsellisista yllätyksistään. Gracen sydämeen pisti, kun hän ajatteli, ettei tänä jouluna saisi sisareltaan kummallista kankaasta kurottua möykkyä, jonka oli tarkoitus esittää koruompelein koristeltua kynänpyyhintä ja joka oli Moiran bravuuri käsitöiden saralla. Kotona äiti istui puhelimessa ja kävi loputtomia neuvotteluja isoäidin ja tätien kanssa siitä, mikä joulunpyhien aterioista syötäisiin kenenkin luona, ja Gracen mieltä lohdutti hiukan ajatella, että Cora olisi tänä vuonna auttamassa jouluvalmisteluissa, vaikkei rouva Wallace enää ollutkaan.

Kotona isä suunnitteli kirjakaupan joulutarjouksia (mutta kuka piirtäisi tällä kertaa hänen lehtimainoksensa, kun Grace oli poissa?) ja yhdessä Archien kanssa hän viettäisi pitkiä iltoja valokuvaamossa ja pimiössä, kun ihmiset tilasivat joululahjoiksi valokuvia. Ja kotona olisi jouluna niin täyttä, kun Don tulisi kotiin ja Stu tulisi kotiin, ja varmaankin myös Dugald Farlane söisi joulupäivällistä heidän luonaan, ellei ollut saanut sijaista matkustaakseen tapaamaan vanhempiaan, mutta Grace ei olisi kotona!

Toki he olivat Millyn kanssa päättäneet mennä lahjaostoksille vähän lähempänä joulua, ja toki Grace tiesi, millainen elämys jouluyön messu Pietarinkirkossa varmaankin olisi, ja tietysti hän ymmärsi, että nyt oli ainutkertainen mahdollisuus tutustua vieraan maan jouluperinteisiin ─ mutta se kaikki tuntui silti niin väärältä. Sekin tuntui jo väärältä, että he olivat lähdössä parin yön retkelle aurinkoon, sillä joulun allahan kuului olla lumista ja pimeää!

Ja lisäksi ─ vaikka Grace tunnusti tätä tuskin itselleen ─ jouluna tulisi muiden ohella myös Axel kotiin lomalle, osallistuisi kaikkiin Fort Williamin joulunajan huvituksiin ja seuraelämään. Gracella ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Maisie Armstrong käyttäisi hänen poissaoloaan hyväkseen Axeliin nähden, ja kuluneen syksyn jälkeen Grace ei ollut enää aivan vuorenvarma siitä, miten Axel tilanteeseen suhtautuisi.

-Grace Cathleen Fleming, sanoi Milly tiukasti pöydän luota. -Sinä hermostuit äsken, kun minä huokailin, mutta minä en aivan taatusti kuulostanut tuolta! Rouva Fabbri tulee kohta katsomaan, vuotaako kaasuhana.

-Oh, sanoi Grace nolona. Hän ei ollut lainkaan tajunnut huokailevansa, eikä hän ollut tajunnut unohtuneensa avoimen laukkunsa ääreen. -Minä ─ minä vain…

Hän ei halunnut paljastaa ajatuksiaan Millylle, joka vaikutti koko ajan kaikkeen niin tyytyväiseltä. Ja miksei olisi vaikuttanut! Hänellähän oli perhe mukanaan, kun taas Gracen piti koettaa olla reipas aivan yksin.

Mumisten jotakin epämääräistä tyttö pyörähti komerolle selaamaan vaatepuihin ripustettuja pukuja. Hän päätyi vaaleaan pikkukukkaiseen kreppileninkiin ja suklaanruskeaan tweed-kankaiseen retkeilyasuun, johon kuului väljäksi laskostettu puolihame ja monilla näppärillä taskuilla varustettu jakku. Kääriessään niitä laukkuun Grace ei voinut jälleen kerran olla ihailematta Fannyn taitoa. Pukujen saumat olivat sileät ja virheettömät, niiden leikkaus imarteli kantajaansa, ja ne olivat kaikkineen yksinkertaisen tyylikkäitä.

Fannyn myötä Gracen ajatukset lennähtivät Koivurannan naapuritaloon, jonne tohtori MacDonaldin perhe oli tulipalon jälkeen asettunut. Ainoa Gracea Gordonin kirjeissä kiinnostava asia oli se, miten palaneen tohtorilan raivaustyöt etenivät. Heti ensi keväänä aloitettaisiin uuden talon rakentaminen. Mitenköhän Alice-täti viihtyi Smithin talossa, joka oli ollut niin soma ja kodikas rouva ja herra Wallacen asuntona, mutta auttamattoman vaatimaton verrattuna vanhaan tohtorilaan! Tulipalosta ei ollut saatu pelastetuksi mitään tavaroita, ja vaikka Wallaceiden ja sitä ennen Smithien käytössä olleet huonekalut olivat lujia ja siistejä, ne eivät todellakaan olleet sellaisia, mihin tohtorinna oli tottunut.

Mutta ainakin Fanny tuntui viihtyvän. Stuart kirjoitti ylpeyttä uhkuen kaikesta siitä, mitä hänen morsiamensa oli saanut aikaan ─ lukuisista vaatekerroista koko perheelleen, vuodevaatteista, jopa pöytäliinoista, seinävaatteista ja matoista, sillä Fergus-setä oli pehmentynyt kerta kaikkiaan ja hankkinut tyttärelleen kangaspuut. Fanny kuulemma aikoi myös vaihtaa rouva Wallacen vanhan käsinveivattavan ompelukoneen nykyaikaiseen poljettavaan.

Fanny mahtoi olla onnellinen! Tämä sai vihdoinkin tehdä mitä tahtoi, ja tämä oli vihdoinkin saanut Stuartin, ja tämän maine pukusuunnittelijana levisi kaupungilla. Jotenkin Grace aavisti, ettei monikaan enää säälisi ”kuuroa tyttöparkaa”, sillä äidin Gracelle teettämän puvuston ansiosta oli Maisien äiti ensimmäisenä mennyt rohkeasti kysymään, ehtisikö Fanny ommella hänelle vierailupuvun, ja sen jälkeen rouva Morrison. Heidän perässään oli seurannut koko kaupunki, ja nyt alkoi olla jo muotia tilata pukuja tai sisustustekstiileja Fanny MacDonaldilta. Tämä ei totisesti ommellut aina samalla kaavalla, kuten neiti Coburn!

Äidin kirjeestä tosin oli rivien välistä saattanut aavistaa, ettei Alice-täti vieläkään oikein niellyt tyttärensä ”raatamista”, kuin tämä olisi ollut ”mikäkin midinetti”, jonka oli ”pakko tehdä työtä elääkseen”. Mutta Faith oli kirjoittanut Fannyn olevan tavattoman ylpeä ja onnellinen siitä, että hänkin kuuroudestaan huolimatta pystyi tekemään työtä ja säästämään rahaa, niin ettei tuleva oma koti olisi pelkästään Stuartin varassa.

Kunpa Stuartin kädet vain pian paranisivat! Gracea vavisutti. Entä jos palanut iho ei lakkaisi kiristämästä, jos kärsineet lihakset ja jänteet eivät alkaisi totella koskaan yhtä ketterästi kuin ennen tulipaloa? Entä jos Stuartista, joka oli jo ollut matkalla maineeseen, tulisikin entinen tähti? Jos hän ei koskaan enää istuutuisi pianon tai flyygelin ääreen täyden salin osoittaessa suosiotaan, vaan lopun elämäänsä joutuisi pitämään soittotunteja vastahakoisille lapsille?

Grace ei uskaltanut kysyä veljeltä suoraan, miten tämän kädet voivat, ja hyvin harvoin Stuart mainitsi mitään omasta soittoharjoittelustaan. Toki tulipalosta oli kulunut vasta muutama kuukausi, ja toki Fergus-setä oli puhunut jotakin leikkauksesta, joka voitaisiin tehdä, elleivät kädet alkaisi täysin toimia, mutta Grace tiesi, että äiti ja isäkin pelkäsivät. Miten kauan Stuart hillitsisi itsensä, kuten oli hillinnyt niin ihmeellisesti Amerikasta tultuaan, ellei voisi käyttää musiikkia varoventtiilinään? Mutta ei kai hyvä Jumala sallisi kaiken mennä vikaan vain sen tähden, että Stuart oli pelastanut Fannyn hengen!

Palatessaan komerolle hakemaan paitoja, alusvaatteita, sukkia ja tukevia kenkiään Gracen ajatukset siirtyivät Stuartista luontevasti serkkuihin. Glenn ja Clyde olivat ilmeisesti ainakin ulospäin erittäin reippaita poikia, kiitos saamansa sotilaallisen kasvatuksen. Stuart oli käynyt tapaamassa heitä vierailupäivän jälkeenkin, kun koululla oli ollut vapaa iltapäivä.

Entä jos Stuart ei olisi ollut niin lähellä? Ja missä pojat viettäisivät joulun? Grace vavahti. Kutsuisivatko äiti ja isä heidät jouluksi Koivurantaan? Vai ottaisivatko isoäiti ja isoisä heidät Glen Longiin? Millaista kaksosten oli odottaa joulun tuloa vieraassa maassa ─ sillä vierashan se heille, idässä syntyneille ja kasvaneille, oli ─ kun heillä ei edes ollut kotia johon mennä!

Grace tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Miten hän ilkesi valittaa omia olosuhteitaan ja kaivata kotiin, kun hänellä oli kaikki niin hyvin, Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly turvanaan ja elämä pelkkää huvittelua ja ihmeiden näkemistä! Entä sitten, vaikka hän joutuisi syömään makaronia jouluateriallakin, hän oli sentään melkein aikuinen ihminen ja huvimatkalla! Hän ei ollut 11-vuotias pikkupoika, yhtäkkiä perheestään ja elinpiiristään erotettu, suljettuna sisäoppilaitokseen, jossa joutui etsimään paikkaansa kymmenien muiden pienten ja isompien poikien seassa!

Huh, Gracea puistatti. Ajatella, millaisista asioista hän oli mielessään valittanut! Ja kuitenkin niin monet ihmiset viettivät joulua muualla kuin kotonaan. Miten usein äitikin oli kertonut heille niistä jouluista, jolloin ei päässyt kotiin ─ siitä joulusta, jonka hän vietti kaukaan pohjoisessa, Ruthin kotikylässä, kun lumimyrsky tukki rautatiet, ja siitä joulusta, jolloin hän jäi Edinburghiin Rosie-tädin isoäidin seuraksi, kun tämä sairastui juuri ennen joulua.

Vaikka tietysti äidin elämässä oli kaikki ollut niin selvää ja yksinkertaista, isä oli piirittänyt häntä ja seuraavana jouluna he olivat jo menneet naimisiin, niin että mitään sellaisia ongelmia ei äiti ollut koskaan joutunut kokemaan. Olihan hän ensin antanut isälle rukkaset, mutta sekin tietysti vain osoitti, että äiti oli kauhean järkevä eikä tahtonut hätiköidä.

Matkalaukku oli pakattu, mutta Grace jäi mietteliäänä seisomaan sen ääreen. Kuullessaan tuolin kolahtavan hän kääntyi.

-Joko sinä olet valmis? hän kysyi Millyltä.

-Jo. Tämäkö on Donille? Milly otti pöydältä taitetun kirjepaperin, ja Gracen nyökättyä sujautti sen samaan kuoreen oman kirjeensä kanssa. -Mitäs sitten tehdään?

-Minä… Grace epäröi. -Minä taidan… kirjoittaa vielä pari kirjettä.

-Aina vain? Kenelle nyt? Milly näytti vähän hämmästyneeltä. Sitten hän yhtäkkiä virnisti. -Älä vain sano…

-Älä sinä sano yhtään mitään, tai en lainaa sinulle enää parsimasientäni, Grace uhkasi, vaikka punastuikin heleästi.

-Krhm, rykäisi Milly viattomana. -Mukavaa, että tulit järkiisi. Gordon ja Axel varmasti kaipaavat jo uutisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti