perjantai 24. helmikuuta 2017

11. Retki Napoliin

 
Myöhemmin Gracesta tuntui, kuin nuo pari kirjettä, jotka hän sinä sateisena iltana vielä kirjoitti ja joiden sisällön mietti huolellisesti saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman huolettomilta, olisivat kääntäneet jotakin hänen mielessään. Hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa, että päästyään kirjepaperin kautta aivan kuin hetkeksi palaamaan kotiin ja entisiin toverillisiin aikoihin Gordonin ja Axelin turvallisessa seurassa sai helpotusta koti-ikäväänsä.

Napolin-retki oli varsin onnistunut. Sää oli kirkas ja aurinkoinen, ja tukevat kengät osoittautuivat tarpeellisiksi paitsi Pompeijin ihmeisiin tutustuessa, myös itse kaupungissa. Huolimatta lumisateen, jouluvanukkaan ja joulukuusen puuttumisesta Grace ja Milly aivan kuin hautautuivat joulutunnelmaan Spaccanapolin varren liikkeissä, jotka tarjosivat käsittämättömän valikoiman erilaisia jouluseimiä. He päättivät yhdistää taskurahojaan ja hankkivat yhteisen jouluseimen, jonka toivat sittemmin mukanaan takaisin Roomaan koristamaan täysihoitolahuonettaan. Tytöt olisivat mieluusti kuljettaneet seimen mukanaan myös matkan jatkuessa, mutta se oli sen verran kookas, että he päätyivät lahjoittamaan sen rouva Fabbrin iloksi.

Napolin tuomiokirkossa Charlie-setä kertoi heille marttyyrikuoleman kärsineestä San Gennarosta, jonka pulloon koottu hyytynyt veri muuttui kolmesti vuodessa nestemäiseksi. Valitettavasti heidän retkensä kaupunkiin osui hiukan liian aikaiseen ajankohtaan, eivätkä he nähneet tätä ihmettä ja sen kunniaksi pidettävää juhlaa joulukuun puolivälissä. Oli kuitenkin huojentavaa Roomaan palattua kuulla ihmeen jälleen tapahtuneen, koska muuten tiedossa olisi ollut ikävyyksiä, setä varoitti.

He kävivät Castel dell’Ovon linnakkeessa ja ihailivat merta venelaiturilta, ja Grace otti taas valokuvia, vaikka Milly huomauttikin, että hän oli jo nähnyt tämän meren.

-Mutta en tästä suunnasta! Grace huomautti moittien.

Piazza dei Plebiscitolla he ihmettelivät ihmisvilinää ja palatsia, Piazza del Municipiolla keskiaikaista linnaa. Via Duomo yllätti heidät tuomiokirkolla, jonka sisätilat saivat uljuudellaan kaikki hiljenemään. He söivät jäätelöä espanjalaisissa kortteleissa ja kuuntelivat silmät laajentuneina, kun Charlie-setä kertoi rikosjärjestö Camorrasta eli maffiasta ryöväritarinoita, jotka eivät olleet pelkkiä tarinoita, sillä aina välillä Rose-täti rykäisi varoittavasti, ja silloin setä heti hiljensi ääntään.

-Te ette liiku hotellista mihinkään pimeän tultua, ymmärrättekö? tyttöjä vannotettiin. -Ettekä puhu vieraiden kanssa.

Ohjeet eivät olleet uusia, mutta jostakin syystä Grace ja Milly ottivat ne nyt todesta paremmin kuin ennen. Toisin kuin Nizzan huolettomassa ilmapiirissä, Italiassa he olivat koko ajan hiukan varuillaan. Jo pelkästään ankarannäköiset mustapaitaiset fascistit vaikuttivat pelottavilta, mutta ajatus järjestäytyneestä rikollisuudesta sai tytöt vapisemaan tavalla, jota he eivät olleet kokeneet edes Donaldin kertoessa kotona rosvoelokuvia, sillä täällä se kaikki oli todellisuutta.

-Ajatella, jos meidät murhattaisiin! Milly sopersi.

-Se tuskin on toivottavaa, tokaisi hänen äitinsä kuivasti.

Retket sekä San Gennaron katakombeihin että tietysti itse Pompeijiin olivat ikimuistoisia, ja vaikka molempien tarinat saivat tytöt värisemään, erityisesti Pompeijin kaduilla auringon paahtaessa he unohtivat maffian ja kristittyjen vainot ja tekivät ikimuistoisia löytöretkiä ajanlaskun alun maailmaan.

-Onhan tuo tietysti vaihtelua sinun loputtomille merikuvillesi, Milly vinoili, kun Grace käytti puolet filmirullastaan pelkästään Vesuviuksen kuvaamiseen.

-Kukaan kotona ei usko minun nähneen sen, ellei minulla ole kuvia! Grace puolustautui. -Ajattele, se on Vesuvius!

-Minä tiedän, että se on Vesuvius, tirskahti Milly. -Se on ollut siinä aika kauan! Enkä minä usko sen purkautuvan tänään, joten sinun on turha jäädä sitä odottamaan.

Iltaisin he söivät hotellin ravintolassa italialaisittain pitkään ja hartaasti. Vaikka paikka oli melko siisti, Charlie-setä tapasi pyyhkiä heidän haarukkansa ja veitsensä lautasliinaan tarjoilijan silmän välttäessä.

-Minä en tahdo joutua syöttämään teille hiilitabletteja, hän ilmoitti, kun Milly protestoi moittien isäänsä ennakkoluuloiseksi. -Italialaiset eivät ole tunnettuja puhtaudestaan.

Grace olisi tahtonut sanoa, että se juuri lopulta teki Italiasta niin viehättävän, mutta ei puhunut mitään. Tokihan hänestäkin oli mukavampi syödä puhtaalla haarukalla kuin läikikkäällä. Silti oli joskus niin helpottavaa, kun ei mikään ollut niin tarkkaa ─ eivät aikataulut eikä siivoaminen. Hän oli aivan unohtanut, että vielä muutamaa päivää aiemmin ei ollut tahtonut lainkaan kärsiä etelämaalaista vetelyyttä.

-Mitenköhän minä totun kotona siihen, että kaikki on niin täsmällistä! hän huokaisi heidän viimeisenä iltanaan Napolissa.

-Sinähän olet taiteilijatar, Rose-täti kiusoitteli. -Ei sinun tarvitsekaan olla täsmällinen!

-Äh, sanoi Grace ja värisi vähän. -En minä ole yhtään mitään! Pariisin jälkeen olen piirtänyt vain muutaman hassun luonnoksen! Kohta en enää osaa tehdä edes tikku-ukkoja.

-Kyllä sinä osaat, Charlie-setä lohdutti ja kohotti hiukan epäluuloisesti juomalasiaan nähdäkseen, oliko se puhdas. -Eihän se taito mihinkään katoa.

-Taidetta pitäisi harjoitella joka päivä! Grace muistutti surkeana.

-No, sanoi Rose-täti ja pyyhkäisi suupieltään lautasliinaan, -vaikket nyt olekaan piirtänyt tai maalannut niin ahkerasti, olet harjoittanut teoriaopintoja! Ajattelepa kaikkia taidegallerioita, joissa olet jo tähän mennessä käynyt, ja kaikkia valokuvia, joista voit matkan jälkeen hakea innoitusta.

Grace huokasi vähän ja pyöritteli oliivia lautasellaan. Hän ei tahtonut olla kiittämätön, eikä hän tahtonut missään nimessä tädin ja sedän luulevan, että hän syytti tätä ihanaa matkaa askeltensa hidastumisesta taiteen tiellä. Mutta välillä hän mietti, olisiko ollut parempi jäädä kotiin. Katsellessaan Sikstuksen kappelin freskoja vain isän tietosanakirjasta tai muuta maailmantaidetta Rob-sedän taidekirjoista hän ei olisi koskaan arvannut, miten masentavan lahjakkaita kaikki muut olivat. Hän olisi vain jatkanut pikkusievää näpertelyään ja luullut osaavansa jotain ja ollut kovasti tyytyväinen itseensä. Nyt ─ no, nyt hän tiesi, ettei osannut mitään, eikä koskaan osaisikaan!

-Grace, sanoi Milly samassa tiukasti, -lopeta. Sinä haudot taas ajatusta siitä, ettet ole mitään, kun et vielä ole Michelangelo!

-M-miten… Grace nosti katseensa lautasesta ja punastui.

-Se näkyy sinun naamastasi, tokaisi Milly. -Siitä näkyy yleensä kaikki.

Grace huomasi toivovansa oikein hartaasti, ettei hänen ”naamastaan” näkyisi sentään kaikki. Onneksi Rose-täti samassa huokasi haikeasti ja sanoi:

-Voi sentään, me taidamme olla nyt niin etelässä kuin tällä matkalla pääsemme!

-Ei mikään estä meitä muuttamasta suunnitelmia, huomautti Charlie-setä. -Jos sinä tahdot mieluummin jouluksi Sisiliaan…

-Ei, sanoi Rose-täti ja puisti päätään, -jouluna minä tahdon Pietarinkirkkoon, kuten olen haaveillut. Ja luulen, että sydäntalvi Firenzessä voi olla oikein kiinnostava, samoin kuin Berliinin kevät.

Kun Rose-täti sanoi sen noin, se kuulosti yhtä aikaa todellakin haikealta ja iloiselta. Gracen sydän hypähti hänen ajatellessaan, mitä kaikkea ihmeellistä he tulisivat vielä tällä matkalla näkemään, ja miten saisivat pitkästä aikaa tavata Ruthin ja Felixin.

Tietysti olisi ollut ihanaa päästä vielä kauemmas etelään ─ nähdä Sisilia ja Malta ─ mutta keihästäessään oliivinsa vihdoin haarukallaan Gracen oli myönnettävä itselleen, että matkaväsymys alkoi taas painaa. Vaikkei hän ollutkaan yhtä ärtyisä kuin Roomassa, tuntui mukavalta ajatella, että laukkujen pakkaamisia ja purkamisia ei olisi enää niin kauhean monta.

Heidän palatessaan seuraavana iltana Roomaan Grace ja Milly olivat niin innoissaan kaikesta Napolinlahdella näkemästään, että olivat täysin unohtaneet erinäiset rouva Fabbrin täysihoitolan epämukavuudet. Kun he kiiruhtivat sisään Rose-tädin ja Charlie-sedän edellä iloisesti rupatellen ja matkalla kovin painaviksi muuttuneita laukkujaan kantaen, kyseinen epämukavuus laski alas sanomalehden, ja oleskeluhuoneen lepotuoliin asettunut herra Breckenridge tiedusteli:

-Kappas vain, osataanko siellä pohjoisessakin pitää tuollaista meteliä!

Gracesta tuntui, kuin joku olisi kaatanut sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa, vaikka sinä päivänä Roomaa oli hellinyt taas kirkas auringonpaiste. Herra Breckenridge! Miten he olivat saattaneet unohtaa hänet, vaikka olivat Napoliin lähtiessään kuollakseen pelänneet englantilaisen tunkeutuvan mukaan matkaseurueeseen ja pilaavan koko retken.

Mutta Milly pysähtyi, kääntyi sitten herra Breckenridgeä kohti hitaasti ja arvokkaasti ja lausui korostetun selkeästi ääntäen, kuin olisi epäillyt kuulijansa älynlahjoja:

-Herra Breckenridge, kertokaapa minulle, kuka keksi höyrykoneen?

Sekä Grace että herra Breckenridge tuijottivat Millyä kuin olisivat vuorostaan epäilleet tämän järjen valon sammuneen. Sitten herra Breckenridge naurahti ja vastasi:

-Etkö tiedä sitä, tyttöparka? Meille sellaista sentään opetettiin koulussa. Sehän oli James Watt.

-Kyllä minä sen tiedän, sanoi Milly, -mutta tiesittekös te, että hän oli kotoisin sieltä pohjoisesta?

-Hrmh, sanoi herra Breckenridge kiusaantuneena.

-Entä tiedättekö te, herra Breckenridge, kuka keksi puhelimen? Milly jatkoi.

Grace totesi, että jos hänen ”naamastaan” näkyi kaikki, nyt Millyn palavista tummista silmistä saattoi myös aavistaa paljon ─ mutta herra Breckenridge ei osannut varoa vieläkään.

-Kylläpä sinä kyselet, lapsi! Joku Bell, muistaakseni.

-Alexander Graham Bell ─ sieltä pohjoisesta.

Grace kuuli, että Rose-täti ja Charlie-setä olivat pysähtyneet eteiseen keskustelemaan rouva Fabbrin kanssa, ja yhtäkkiä hän toivoi, etteivät nämä tulisi paikalle liian pian.

-Kuka mahtoi keksiä polkupyörän, herra Breckenridge? Milly kysyi.

Nyt herra Breckenridgen kasvot alkoivat punoittaa, aivan kuin hänen kauluksensa olisi käynyt kireäksi.

-Mikä ihmeen tietokilpailu tämä on olevinaan! hän tiuskaisi.

Milly ei ollut kuulevinaan, vaan vastasi itse:

-Kirkpatrick MacMillan ja Thomas MacCall olivat molemmat sieltä pohjoisesta.

-Mitä sinä nenäkäs tyttö… puhisi herra Breckenridge.

-Kaasuvalon keksijän te varmaankin tiedätte? Milly arveli. -Ai, ettekö? Se oli William Murdoch, kotoisin ─ ehkä arvaattekin ─ sieltä pohjoisesta.

Grace puri epätoivoisesti huultaan ja tunsi, miten nauru kupruili vatsanpohjassa. Yhtäkkiä hän tajusi, miksi äiti alkoi niin usein kotona yskiä, kun joku heistä sanoi jotakin hullua.

-Teille tuskin myöskään tulee yllätyksenä, että hiilidioksidi, rautasiipiaura, postimerkki, Encyclopaedia Britannica, kuningaskunnan ensimmäiset kuvapostikortit, hypnoosi, Sherlock Holmes, sormenjälkien tunnistaminen, anestesia, leivänpaahdin, jopa Englannin pankki on keksitty ─ oh, herra Breckenridge, te varmaankin yllätytte, mutta siellä pohjoisessa! Milly räpytteli silmiään viattomana, laittoi päänsä kallelleen ja tiedusteli: -Kuulkaahan, herra Breckenridge, oletteko te englantilaiset keksineet koskaan yhtään mitään?

Se oli liikaa. Grace ei kestänyt enää hetkeäkään. Nauru suorastaan räjähti hänestä, matkalaukku putosi lattialle, tyttö taipui kaksinkerroin ja nauroi niin, että vesi juoksi pitkin hänen poskiaan.

-M-m-m-mitä… puuskutti herra Breckenridge. Hän oli kasvoiltaan yhtä tulipunainen kuin Grace, mutta hän ei totisesti nauranut. -Sinä hävytön, törkeä skottityttö, minä kyllä…

-Pieni korjaus, herra Breckenridge, sanoi Milly ja nosti sormensa opettavaisesti pystyyn. -Minä olen syntyjäni belgialainen. Haluatteko te tietää, mitä belgialaiset ovat keksineet?

Gracen jalat pettivät, hän putosi polvilleen, hakkasi nyrkeillään rouva Fabbrin paksua käsinsolmittua mattoa ja nauroi, kunnes pelkäsi tukehtuvansa. Naurunsa läpi hän kuuli kolahduksen ja töminää, ja sitten Milly tarttui häntä käsipuolesta.

-Rauhoitu, Gracie, tai isä laittaa sinut hengittämään paperipussiin, serkku sanoi, eikä hän puhunut enää äskeiseen opettajattaren tyyliinsä, vaan oli taas vanha tuttu Milly, jonka silmät tuikkivat nyt iloisesti. -Minä luulen, että herra Breckenridge ei vähään aikaan sekaannu meidän asioihimme.

-Miten sinä teit sen! Grace läähätti ja antoi kiskoa itsensä pystyyn. -Hypnoosi ─ ja Englannin pankki! Oletko sinä hullu?

-Ei, sanoi Milly iloisesti. -En usko olevani. Lukutaitoinen kyllä.

-Mitä sinä tarkoitat?

-No, minä aloin jo tulomatkalla junassa miettiä, miten herra Breckenridgen saisi vaiennettua, ja ajattelin, että muutamalla keksinnöllä. Kaikki tietysti tietävät Wattin ja Bellin ja Conan Doylen, mutta aloin pohtia, mitä kaikkea muuta skotit tai skotlantilaissyntyiset ovat keksineet. Kirjoitin Donaldille ja pyysin häntä katsomaan tietosanakirjasta, ja sain häneltä aika kattavan listan juuri ennen Napoliin lähtöämme. Opettelin sen ulkoa ja päätin käyttää sitä heti, jos tarve vaatisi.

-Voi Milly, Grace melkein nyyhkytti ja pyyhki silmiään. -Hän ei varmasti enää edes tervehdi meitä!

-Sitä minä en pitäisi suurenakaan menetyksenä, Milly sanoi hilpeästi. -Mutta nyt minä pelkään, että Donald parka joutuu hakemaan tietoa vielä toistamiseen.

-Mistä asiasta? Eikö tuossa ollut jo kylliksi?

-No, sanoi Milly vähän nolona, -minä en tiedä, mitä asioita belgialaiset ovat keksineet. Minun varmaan pitäisi tietää. Pelkäsin hirveästi, että herra Breckenridgekin haluaisi tietää, sillä silloin olisin joutunut sepittämään kaiken omasta päästäni!

Grace purskahti uudelleen hersyvään nauruun.

-Mikäs nyt on noin hauskaa? kysyi Charlie-setä tullessaan ovesta. -Tehän pidätte pahempaa meteliä kuin mustapaidat torilla.

-Oi, herra Breckenridge vain tahtoi huvittaa meitä, ilmoitti Milly ja katsoi isäänsä suurin viattomin silmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti