lauantai 25. helmikuuta 2017

12. Etelän joulu

 
Roomassa joulukuun 15. päivänä
”Loppujen lopuksi tämä joulunodotus vieraalla maalla on osoittautunut paljon hauskemmaksi kuin mitä olisin koskaan osannut edes aavistaa.

Rose-täti on kiertänyt väsymättä Millyn ja minun kanssa Rooman joulumarkkinoita ja seiminäyttelyitä. On aivan käsittämätöntä, miten erilaisia, erikokoisia ja eri materiaaleista valmistettuja seimiasetelmia saattaa olla olemassa! Ellemme olisi jo ostaneet sitä sievää seimeä Napolista, pelkäänpä, että olisimme hankkineet jotakin vielä paljon suurempaa ja kalliimpaa. Se huono puoli paikalleen asettumisessa matkoilla on, että tavaraa alkaa kertyä aivan huomaamatta!

Nyt me olemme kuitenkin tyytyneet metsästämään pieniä, kevyitä yllätyksiä, jotka kokosimme pakettiin ja lähetimme tänä aamuna lentopostissa kotiin ’sinne pohjoiseen’. Totta kai samalla me kaikki olemme tehneet enemmän tai vähemmän salaa toisiltaan pieniä ostoksia oman seurueemme jouluyllätyksiä varten.

’Siitä pohjoisesta’ puheenollen, herra Breckenridge hyvästeli tänään rouva Fabbrin matkustaakseen jouluksi Brindisiin. Matka tuli ilmeisesti hiukan yllättäen, sillä hän oli maksanut majoituksestaan uuteenvuoteen asti, ja rouva Fabbri joutui antamaan rahat hänelle takaisin. Milly epäilee herra Breckenridgen etsineen joulunviettopaikakseen kartalta Italian kolkan, joka on kauimpana meidän matkareitistämme, ja valinneen sen. Tunnustan, että tirskumme vieläkin välillä tapahtuneelle!”

Joulukuun 19. päivänä
”En yhtään tiedä, mitä rouva Fabbri ajatteli herra Breckenridgestä ─ täysihoitolan emäntänä hän on tietysti kaikille ystävällinen ja kohtelias ─ mutta jollakin tavalla minusta tuntuu, kuin hän olisi ollut meille aivan erityisen ystävällinen sen jälkeen, kun herra Breckenridge lähti. (Minulla olisi huomattavasti huonompi omatunto siitä, että ajoimme rouva Fabbrin asiakkaan pois, ellei hänen huoneeseensa olisi melkein välittömästi majoittunut eräs hiljainen müncheniläinen arkeologian opiskelija, jota me tohdimme hädin tuskin tervehtiä käytävässä, kun poikaparka tuntuu pelästyvän ulos nahoistaan kenet tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajan nähdessään.)

Joka tapauksessa rouva Fabbri on suonut meille viime päivinä monia pieniä ylimääräisiä etuja. Hän on alkanut lämmittää uunimme aina ensimmäiseksi aamulla, niin että saamme herätä ihanan lämpimässä huoneessa, ja hän on antanut meille monia hyviä ostosvinkkejä ja tietoa nähtävyyksistä hauskalla englannin ja italian sekoituksellaan, joka tarttuu aivan huvittavasti, niin että eilen illalla Milly huomaamattaan selitti äidilleen harkitsevansa sellaisen nuovon hatun ostamista, jossa on piuma, ja havaitsi sekakielensä vasta, kun Rose-täti kysyi ihmeissään, millaisesta hatusta oli kyse!

Tänään rouva Fabbri kysyi, haluaisimmeko me oppia tekemään italialaisia jouluherkkuja. Koska sää oli taas huonompi, ja koska minun jalassani on varsin kiusallinen hiertymä eilisen Galleria Borghesen vaelluksen jälkeen, suostuimme mielihyvin. Niin me opettelimme tekemään torronea ja panpepato romanaa ja opimmekin kai, koska rouva Fabbri kovasti kehui meitä.

Samalla puhelimme kaikkea sellaista, mitä eri kieliä sekoittamalla pystyimme. Ymmärsimme, että herra Fabbri kaatui sodassa, ja rouva Fabbri jäi leskeksi vain muutama kuukausi häiden jälkeen. Voimme vain aavistaa, millaista hänen elämänsä oli tuolloin, sillä hän ohitti raskaat alkuvuodet kädenhuitaisulla. Mutta kun Milly kertoi itse jääneensä sodassa orvoksi, rouva Fabbrin silmiin nousivat kyyneleet ja hän tarttui Millyn käsiin ja suuteli tätä molemmille poskille.

Emme aivan tarkkaan ymmärtäneet, milloin rouva Fabbri perusti täysihoitolansa. Ilmeisesti hän peri talon miehensä vanhemmilta ja oli harkinnut ensin sen myymistä, mutta havainnut viime hetkellä, että sodan jälkeen ihmiset tahtoivat matkustaa ja nähdä maailmaa. Hän opetteli vähän englantia ja ranskaa ja saksaa ─ mitään niistä hän ei puhu hyvin, mutta latelee sanoja peräkkäin ja tulee ymmärretyksi ─ ja avasi tämän matkustajakodin.

-Purezza, purezza! hän julisti, kun me koetimme kysyä, mikä tekee juuri hänen täysihoitolastaan niin suositun. Tottahan onkin, että täällä on hyvin puhdasta, emmekä ole vielä saaneet kiinni yhtään pientä kutsumatonta vierasta kylpyhuoneestakaan, vaikka aina toisinaan hienossa Nizzan hotellissammekin pesutiloista kajahti kiljahduksia, kun joku törmäsi oikein hyvinvoivaan torakkaan.

Charlie-setä on varoittanut meitä antautumasta puheisiin politiikasta italialaisten kanssa, emmekä me mitään kysyneetkään, mutta rouva Fabbrille aihe on ilmeisen rakas. Hän on innokas fascistipuolueen jäsen ja kovin toiveikas sen suhteen, että Il Ducen avulla Italiasta tulee jälleen suurvalta ja Välimerestä sisämeri, kuten muinaisen Rooman vallan aikana.

Olemme olleet molemmat Millyn kanssa aika hiljaisia tänä iltana. En tiedä, mitä Milly ajattelee ─ mutta jos minun ’naamastani’ näkyy jotakin, niin kyllä hänenkin, ja uskon hänen miettivän jälleen juuriaan ja kadonnutta perhettään.

Minä puolestani olen miettinyt fascisteja. En tiedä heistä paljonkaan, ja sen vähän pohjalta en oikein osaa sanoa, miten heihin suhtautuisin. Tarkoitan, että tietysti jokainen rakastaa omaa maataan ja tahtoo sen parasta, mutta jokin tässä kaikessa ylenpalttisessa sotilaallisuudessa tuntuu vähän pelottavalta. Olen itse lukemattomia kertoja väsynyt kotona politiikkaan ja isän vaalipuhekiertueisiin, jotka ovat vieneet hänet pois kotoa, mutta ─ meillä on sentään useampia puolueita, joista äänestää! Miltähän tuntuisi, ellei olisi kuin yksi? (Maisie Armstrong luultavasti toteaisi, että sehän tekisi elämän vain helpommaksi.)

On varmaan mielenkiintoista päästä Berliiniin ja verrata sikäläisiä fascisteja itaialaisiin!”

Joulukuun 25. päivänä
”Hyvää joulua! Ihanaa, ihmeellistä joulua ─ vaikka me olemmekin täällä kaukana kaikesta.

Eilinen oli vähän vaikea päivä. Sekä Rose-täti että rouva Fabbri koettivat keksiä erityisesti minulle runsaasti puuhaa varmaankin aavistellen, että kaipaan kotiin, mutta sekään ei aivan tepsinyt. Havaitsin laskevani koko ajan, mitä kello oli milloinkin kotosalla, ja mitä juuri sillä hetkellä mahdettiin puuhata. Toivatko isä ja Archie parhaillaan joulukuusta sisään, ja miten Faith ja Moira mahtoivat sen koristella, ja mistä Walter tänä vuonna kaivaisi esiin jonkin hirvittävän säkin, jota väittäisi kirkkain silmin sukaksi, ja jonka tahtoisi ripustaa takanreunukseen… Toivon hartaasti, ettei hän ehdi joulun mittaan opettaa kovin paljon pahoja tapoja Glennille ja Clydelle, jotka viettävät joulua joukon jatkona Koivurannassa!

Ja valmistelivatko äiti ja Cora juuri herkkuja keittiössä ja oliko tohtorilasta ─ tai siis siitä talosta, jota kai nykyään sanotaan tohtorilaksi ─ tultu toivottamaan hyvää joulua, ja kaipasikohan Donald yhtään Millyä ja kukaan yhtään minua?

Sitä en tahtonut ajatella, mahtoiko Axel kaivata minua.

Jouluaaton ateriana rouva Fabbri tarjosi paaston vuoksi vain kevyttä kalaruokaa ja oli kovin ilahtunut kuullessaan, että aioimme yömessuun Pietarinkirkkoon. Charlie-setä kysyi kohteliaasti myös siltä arkeologiopiskelijalta, jonka nimestä emme ole vielä saaneet muuta selvää kuin epäselvän mutinan ’Mmmmmmh’, tahtoisiko hän tulla mukaan, mutta hän näytti yhtä peljästyneeltä kuin jos setä olisi ehdottanut osallistumista gladiaattoritaisteluun. Olin salaa siitä iloinen, vaikka herra Mmmmmmh tuskin olisikaan ollut häiriöksi samalla tavalla kuin herra Breckenridge.

Ymmärsimme toki, että Pietarinkirkko olisi tupaten täynnä jouluyönä. Mutta ilman rouva Fabbrin varoituksia emme siltikään olisi lähteneet matkaan tarpeeksi ajoissa. Pietarinaukiolla tungeksi jo paljon ennen puoltayötä sellainen väkimäärä, että yhden kauhean hetken ajattelin Rose-tädin joutuvan pettymään haaveessaan ─ entä, ellemme me mahtuisi sisälle kirkkoon!

Mutta kyllä me mahduimme, aivan viimeisten joukossa, aika tavalla taakse. Mutta se ei haitannut. Musiikki kuului sinnekin, ja kurkottelemalla hiukan näimme välähdyksiä siitä, mitä alttarilla tapahtui: pappien kullanvärisistä kasukoista ja upeista ehtoollisastioista ja kuorosta. Osa sävelistä oli tuttuja, vaikka sanat laulettiinkin italiaksi.

Paavia me emme voi sanoa siinä tungoksessa suorastaan nähneemme, mutta oletamme hänen olleen mukana!

Tietenkin me kaikki olimme hiljaa ja rauhassa, paitsi jos yritimme haparoiden osallistua lauluun, mutta Milly oli aivan erityisen vaitonainen. Katolilaisen kirkkoväen osallistuessa ehtoolliselle Milly nosti päätään, ja hetken verran olin aivan varma siitä, että hän seuraisi perässä. Muistin taas, miten sulkeutunut hän oli ollut käytyämme messussa Nizzassa. Mitähän Rose-täti ja Charlie-setä sanovat, jos Milly kääntyy katolilaiseksi ─ vai pitäisikö sanoa, että palaa sellaiseksi?

Joka tapauksessa messu oli elämys, ja sen päättyessä me toivotimme ihmistungoksessa oikealle ja vasemmalle buon Natale ja nyökkäilimme ja hymyilimme ventovieraille ihmisille. Oli jo aamuyö, mutta emme olleet vähääkään väsyneitä, vaan jotenkin ─ no, kai me sitten olimme väsyneitä, sillä tuntui, kuin olisimme leijuneet satumaassa!

Täysihoitolaan palatessa rouva Fabbri, joka oli käynyt jouluyön messussa omassa kirkossaan, oli kattanut pöytään syötävää ja juotavaa, ja me istuimme vielä kauan puhelemassa. Ja sitten jo olikin jouluaamu, ja yhtäkkiä tajusimme, että olisi aivan typerää mennä nukkumaan ja hukata tämä päivä, joten kaikki menivät penkomaan omia kätköjään, ja yhtäkkiä pöytä oli täynnä pieniä lahjapaketteja toinen toisillemme.

Rose-tädin ilmeisen pohjattomasta matka-arkusta ilmestyi paketti, jota hän oli syntymäpäivälahjojeni ohella kuljettanut mukanaan koko matkan kotoa asti, ja johon äiti oli jo kesällä valinnut minulle joululahjoja. Rakas viisas äiti! Sain kirjoja, aivan kuin äiti olisi osannut ajatella, miten monen kuukauden jälkeen olen aivan nälässä päästä lukemaan omalla äidinkielelläni, sillä mukaan ottamani romaanit olen lukenut jo moneen otteeseen ja sen jälkeen koettanut tavailla yksittäisiä sanoja täkäläisistä sanomalehdistä kuin lukemaan opetteleva pikkulapsi.

Yksi kirjoista tosin oli valokuvausopas, jonka esilehdelle isä oli kirjoittanut tervehdyksensä. Niin isän tapaista, että minä saan ensiksi kameran, ja vasta kun olen pari kuukautta epätoivoisesti koettanut omin voimin opetella kuvaamaan ja ymmärtänyt monia asioita kenenkään neuvomatta, hän antaa minulle oppaan!

Minä pehmenin jopa niin, että suorastaan ilahduin Gordonin kirjeestä, joka oli tullut jo pari päivää sitten, ja jota Rose-täti oli pitänyt piilossa, sillä kuori oli paksu ja siellä oli selvästi lahja. Ja kun lahja osoittautui rasialliseksi kunnollista skotlantilaista toffeeta, minun lempimerkikseni, se herätti suurta kiinnostusta koko matkaseurueessa, niin että kyllä meillä kaikilla taisi olla hitusen koti-ikävä.

Axelilta on tullut vain joulukortti.

Toinen toisillemme olimme ostaneet sieviä hattunauhoja ja kirjottuja nenäliinoja ja meripihkasta veistettyjä kalvosinnappeja ─ nauhat ja liinat tulivat tietysti meille naisille ja kalvosinnapit Charlie-sedälle. Minä olin ostanut Millylle eräästä joulutorin kojusta sievistä helmistä punotun rukousnauhan, ja hän meni taas hiljaiseksi paketin avatessaan ja katseli kauan nauhaa ja siinä riippuvaa pientä krusifiksia.

Tietysti me sitten lopulta olimme niin väsyneitä, että Charlie-setä suorastaan hätisti meidät nukkumaan. Mutta emme nukkuneet kovinkaan pitkään, sillä onhan joulu! Herra Mmmmmmhilla taisi olla myös hyvä joulu, sillä hän oli saanut olla aamiaispöydässä yksin ja rauhassa, kun me tulimme lopulta huoneistamme vasta joululounaalle.

Ja se vasta oli lounas! Paastonaika on ohi ja sen kyllä huomaa, sillä rouva Fabbri on totisesti pannut parastaan. Meillä oli aivan tavattoman hauskaa, ja sitten me vetäydyimme taas kaikki huoneisiimme lukemaan tai nukkumaan tai imeskelemään toffeeta.

Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Coraa. Voi, kunpa hänelläkin olisi hauska joulu! En oikein tiedä mitä toivoisin, sitäkö, että hänen vanhempansa muuttuisivat yhtäkkiä iloisiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi, jotka haluavat antaa vaatimattomassa kodissaan lapsilleen hyviä muistoja, vai sitäkö, että hän olisi saanut olla jouluna Koivurannassa.

Miltähän Stuartista mahtaa tuntua olla kotona? Pystyykö hän soittamaan yhtään joululaulua?”

Joulukuun 26. päivänä
”Tänään Charlie-sedällä oli tavallaan meille kaikille ylimääräinen joululahja.

Ensiksi hän vei meidät kaikki läheiseen kirkkoon joulukonserttiin. Voi, se oli elämys! Minä suljin silmäni ja upposin musiikkiin, näin sen suljettujen luomieni takana väreissä, aivan kuin modernissa taulussa! Niin kaunista, niin valtavaa!

Mutta kun me palasimme konsertista, emme menneetkään suoraan täysihoitolaan tai kiertelemään kirkkoja ja ihailemaan jouluseimiä. Sen sijaan Charlie-setä ja Rose-täti suuntasivat lennättimeen.

Me menimme soittamaan Koivurantaan!

Se oli aivan käsittämätöntä. Tietysti kaukopuhelun tulo kesti kauan, ja linja oli katkonainen ja ääni kuului aivan kuin maan alta ─ mutta se kuului! Minä kuulin äidin ja isän äänet ja epämääräistä mekkalaa, mikä todennäköisesti tarkoitti, että koko sisarussarja halusi osallistua keskusteluun. Toivon, että Glenn ja Clyde eivät saaneet siitä metelistä elinikäisiä sielullisia haavoja.

Tietystikään emme puhuneet pitkään, koska se oli hirvittävän kallista, mutta sain toivottaa äidille ja isälle hyvää hääpäivää. Ja puhelu oli jotakin niin ihmeellistä, etten tiedä, olisinko ennemmin koti-ikäväinen vai onnellinen! Sitten Rose-täti soitti vielä isoäidille ja isoisälle Glen Longiin, ja minä luulen, että tunsi puhelun jälkeen vähän samoin.

Ajatella, että on joulu, ihan kaikkialla.”

Joulukuun 31. päivänä
”Tänään on tämän vuoden viimeinen päivä. Huomenna opettelemme taas kirjoittamaan uutta vuosilukua.

Olemme olleet matkalla nyt nelisen kuukautta. Se on lopulta lyhyt aika, kuin kaksi kesälomaa, mutta siltikin minusta tuntuu, kuin olisin ollut kotoa pois iäisyyden, kuin olisin aivan eri ihminen kuin se Grace, jonka jälkeen saattajat jäivät Fort Williamin asemalle vilkuttamaan syyskuussa. Ja sittenkin ─ kun tapaninpäivänä kuulin äidin äänen, minä olin taas juuri se entinen Grace, pieni tyttö vain!

Näinä joulunvälipäivinä me olemme kierrelleet taas taidenäyttelyitä ja museoita. Tunnelma kaupungissa on jotenkin tavallista hilpeämpi ja kevyempi, enkä minäkään ole jaksanut nyt niin kovin surra sitä, etten osaa mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Sen sijaan olen koettanut ottaa valokuvia jouluseimistä ja kirkoista aina kun ilma on ollut tarpeeksi kirkas.

Ilokseni sain Coralta kirjeen jo eilen ja hän kertoi joulunvietostaan. Molemmat joulupäivät hän oli ollut kotona, mutta hän kirjoitti siitäkin niin hilpeästi, että minusta tuntuu, aivan kuin Cora olisi jotenkin muuttunut, aivan kuin hän katsoisi maailmaa eri tavalla kuin ennen, vaikkei hänen vanhemmistaan koskaan tulisikaan iloisia ja ystävällisiä ihmisiä, jotka haluavat antaa lapsilleen hyviä muistoja! Olen tuosta muutoksesta aivan kauhean iloinen, sillä muistan, miten synkkä hän oli koulun loppuessa tulevaisuutensa suhteen. Voi, miten minä soisin, että hän saisi jatkossa vähän helpomman elämän! Mutta kestää vielä viisi vuotta, ennen kuin me olemme täysi-ikäisiä, ja pelkäänpä, että ennen sitä Coran on turha toivoa saavansa mitään vapauksia vanhemmiltaan.

Sain kirjeen myös Axelilta. Se on aika lyhyt kirje, melkein samat asiat voisi sanoa postikortissa, mutta oli se nyt sentään kuoressa. Hän ei olekaan mennyt jouluksi Fort Williamiin, vaan jonkun toverinsa luo ─ sen Fergien (ellei se ollut Jockie). Minusta se on itsekästä. Tarkoitan, että olenhan minäkin poissa, mutta minä nyt en oikein voinut lähteä Roomasta piipahtamaan kotona jouluna, samoin kuin Glenn ja Clyde eivät voineet lähteä piipahtamaan Intiassa, kun taas Axelia Anne-täti ja Adam-setä ja Iona ovat odottaneet kotiin koko syksyn, eikä hän sitten viitsi vaivautua St. Andrewsista Fort Williamiin, vaan lähtee mieluummin lomalle toisaalle! Ilmeisesti hänestä ja tuosta Fergiestä (ellei se ollut Christie) on tullut aivan erinomaiset ystävät.

Mutta nyt on vuoden viimeinen päivä ja minä kirjoitan vuoden viimeistä päiväkirjamerkintää, enkä minä tahdo päättää sitä happamiin ajatuksiin. Kerrottakoon siis, että tänä iltana aiomme mennä kaupungille syömään ja katsomaan ilotulitusta ja ehkä tanssimaan, jos löydämme jonkin siistin paikan. Milly ja minä olemme olleet viikkokaudet niin säyseitä, että aivan kihisemme innosta päästessämme juhlimaan, erityisesti Milly odottaa tanssimista, sillä hän pitää siitä kauheasti. Ja jos uusivuosi on hauska, kyllä kai silloin koko uusi vuosi on hauska?”

Tammikuun 3. päivänä
”Joulunaika alkaa olla päättymässä ja uusi vuosi on hyvässä alussa. Tähän mennessä minulla ei ole siinä mitään moittimista!

Uudenvuoden juhlinta oli juuri niin hupaisaa kuin osasimme odottaakin. Rose-täti ja Charlie-setä kertoivat kauhean hauskoja tarinoita nuoruudestaan, ja me söimme hyvin, ja sitten todellakin löysimme mukavan tanssipaikan ja pääsimme Millyn kanssa molemmat pyörähtelemään, minä pari kertaa ja Milly tietysti lukemattomia kertoja, kun läsnä olleet nuorukaiset tajusivat, miten tavattoman hyvin hän tanssii. Emme tietysti ymmärtäneet sanaakaan kavaljeeriemme puheista, mutta voin nyt sanoa tanssineeni mustapaidan kanssa, mikä epäilemättä tulee kotona herättämään hämmästystä, vaikkei hän ollut tanssijana sen kummempi kuin kukaan muukaan.

Tänään me muistimme taas olevamme matkailijoita, joiden täytyy kerätä kokemuksia. Läksimme jälleen kerran Vatikaaniin ja Pietarinkirkkoon, sillä vielä oli siellä yksi tärkeä kohde näkemättä: Stuart-suvun hauta.

Itse haudassa ei tietysti ollut paljon näkemistä, siinä on marmoria ja itkeviä enkeleitä ja reliefit Jaakko-kuninkaasta, kuten äiti tapaa vanhempaa kruununtavoittelijaa nimittää, ja Charlie-prinssistä ja hänen veljestään Henrystä, joka taisi olla heistä kaikista onnellisin, sillä hän oli kardinaali ja toivoakseni sai tehdä elämässään sitä mitä tahtoi.

Me seisoimme muistomerkillä aika hiljaisina, miettien kaikkea sitä, mitä lähes kaksisataa vuotta sitten tapahtui ja mikä merkitys sillä on ollut meidän ja niin monen muun suvun vaiheisiin. Minä ajattelin Charlie-prinssiä saapumassa toiveikkaana Skotlantiin ja ratsastamassa jakobiittijoukkojensa etunenässä, ja Cullodenin taistelua ja sitä, miten ylämaalaiset suojelivat prinssiä tämän pakomatkalla oman henkensä uhalla.

Mitä siitä kaikesta oli jäljellä? Marmoripaasi Vatikaanissa.

-Requiescat in pace, sanoi Charlie-setä hiljaa. -Parempi näin.

Tästä sukeutui tietysti väittely hänen ja Rose-tädin välille, joka ei voinut uskoa sedän sanoneen noin. Charlie-setä tiedusteli, olisiko Rose-tädin mielestä sitten Stuartin suku ollut ylipäätään pätevä hallitsemaan valtakuntaa, ja Rose-täti kysyi tiuskaisten, oliko hänen älynlahjoissaan jotakin vikaa, minkä jälkeen setä nosti kätensä antautumisen merkiksi ja pahoitteli jättäneensä ottamatta huomioon, että täti on ’kuninkaallista sukua ja juurta’.

Minä olen vähän samaa mieltä sedän kanssa perustuen siihen, mitä olen kirjoista lukenut ja äidin tarinoista kuullut. Mutta en tietysti sanoisi sitä ääneen, sillä onhan minussakin Stuartien verta.”

Tammikuun 5. päivänä
”On loppiaisaatto. Joulu on kohta ohi, mutta nyt on oikeastaan mukavaakin, kun arki on alkamassa. Tosin italialaislapset ovat tänä iltana aivan erityisen jännittyneitä, sillä he saavat joululahjansa vasta nyt. Jos meillä joulupukki tuo lahjat sukkaan jouluyönä, täällä ystävällinen noita La Befana tekee saman tempun loppiaisyönä. Tuhmat lapset tosin kuulemma saavat hiilenpaloja, mutta epäilen, voiko kukaan olla niin tuhma.

Me emme saa enää lahjoja, vaan alamme vähitellen pakata tavaroitamme. Pian loppiaisen jälkeen lähdemme pohjoiseen, kohti Firenzeä! Vaikka ajattelen osittain kuten Rose-täti, että on haikeata, kun matka kääntyy jo takaisinpäin, en voi sittenkään olla riemuitsematta. Jos olen nähnyt ihmeitä tähän asti, mitä mahdankaan nähdä Firenzessä! Ensimmäisen kerran minä pyysin lainaan Charlie-sedän Baedekerin ja ahmin sieltä kaikki, mitä kerrotaan Toscanasta yleensä ja Firenzestä erityisesti. Millaisia ihmiskohtaloita, millaisia tarinoita, millaista taidetta!

Rose-täti pohti tänään aamiaisella, olemmeko suunnitelleet liian pitkää viipymistä Firenzessä, ja pitäisikö meidän ehkä lähteä sieltä aiemmin ja pysähtyä vaikkapa Sveitsissä. Minä en tiedä, mitä ’naamastani’ näkyi, mutta Charlie-setä alkoi nauraa ja sanoi, etteivät he voisi järjestää ’taiteilijattarellemme sellaista pettymystä ─ katso nyt häntä, Rose, hän on itkuun purskahtamaisillaan’.

Niin minulle vakuutettiin, että viettäisimme aikaa Firenzessä kaikessa rauhassa alkuperäisen suunnitelman mukaan hätäilemättä yhtään mihinkään.

-Minä en kyllä aio sitten viettää kaikkia päiviäni museoissa, huomautti Milly varoittavasti. -Mutta ehkä me voimme viedä sinut aamulla lippuluukulle ja käydä illalla lunastamassa pois, kun ovet suljetaan!

Potkaisin häntä nilkkaan pöydän alla, vaikka toisaalta minusta tuntuu, että juuri tuolla tavalla haluan tuossa ihmeiden kaupungissa toimia.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti