sunnuntai 26. helmikuuta 2017

13. Firenzessä

 
Ensimmäisinä päivinä Firenzessä näytti siltä, että Millyn hiukan ilkeämielinen ennustus piti hyvinkin paikkansa. Grace, joka oli niin mykistyneenä katsellut modernia taidetta Nizzassa ja Michelangelon mestariteoksia Vatikaanissa, päätti Firenzessä, maailman taiteen pääkaupungissa, lakata ”harhailemasta”, kuten hän itse sanoi, ja ”ottaa kaikesta opikseen niin paljon kuin suinkin”. Täällä hän ei vain kiertelisi nähtävyyksiä summamutikassa, vaan käyttäisi hyödykseen jokaisen hetken.

Niinpä hän lainasi uudestaan Charlie-sedän Baedekeria ja sen pohjalta teki tarkasti aikataulutetun suunnitelman siitä, mitä aikoisi nähdä kaupungissa minäkin päivänä ja suunnilleen mihin aikaan. Hän jopa aikataulutti suunnitelmaansa ruoka- ja teetauot sekä lyhyet paussit otsikolla ”jalkojen lepuutus (kolme minuuttia puolessatoista tunnissa)”.

-Oletko sinä nyt tosissasi? Rose-täti kysyi, kun Grace toisena Firenzen-aamuna esitteli suunnitelmansa ja ilmoitti noudattavansa sitä tästä alkaen.

-Tietysti, tyttö vastasi ja levitti lautasliinan syliinsä käydäkseen hyvällä halulla kiinni aamiaisvoisarveensa. -Muuten minä en ehdi kaikkea!

-Grace kulta, sanoi Charlie-setä, -me olemme täällä useamman viikon. Sinun ei tarvitse hätäillä.

-Niin mutta minä olen suunnitellut kaiken järkevästi, Grace huomautti moittien. -Samalle päivälle samalla suunnalla olevat nähtävyydet! Eikä teidän tarvitse tulla mukaan. Te voitte aivan hyvin ─ miten se oli ─ jättää minut aamulla lippuluukulle ja lunastaa illalla ovien sulkeutuessa!

Hän vilkaisi merkitsevästi Millyyn, joka ei ollut huomaavinaan, vaan sekoitti maitokahviaan.

-Hm, sanoi Charlie-setä ja silmäili suunnitelmaa. -Aiotko sinä pyytää hotellista eväät mukaan retkillesi? Italiassa sinä et koskaan selviä lounaasta tunnissa, kuten olet tähän merkinnyt!

-Ei hullumpi ajatus, Grace innostui tosissaan. -Silloin minun ei tarvitsisi suunnitella reittejä sen mukaan, missä voin syödä!

-Sinä olet eri hoopo, ilmoitti Milly. -Ei kukaan jaksa sivistyä päivästä toiseen!

-Sinä et ehkä, mutta minä en ole tullut tänne vain laiskottelemaan! kivahti Grace.

-No, tytöt, sanoi Rose-täti lempeästi. -Muistakaapa käyttäytyä. Jos Grace tahtoo hyödyntää aikansa täällä parhaansa mukaan, emmehän me voi sitä kieltää.

-Rose, Charlie-setä puuskahti tyrmistyneenä. -Et kai sinä aio antaa tytön uuvuttaa…

-Onhan Grace merkinnyt aikatauluunsa myös lepotauot, Rose-täti huomautti epäilyttävän auliisti. -Hän on aivan oikeassa. Miksi todellakin haaskata aikaa lomailuun, kun voi opiskella!

Charlie-setä avasi suunsa, katsoi sitten vaimoaan pitkään ja sulki sen taas. Jos Grace ei olisi ollut niin keskittynyt aamiaiseensa ja sen päivän aikataulun läpikäymiseen, hän olisi saattanut havaita kunnianarvoisien tohtorien vaihtavan täsmälleen sellaisen silmäyksen, joita äiti ja isä kotona harrastivat, kun lasten suunnitelmat huvittivat heitä tavattomasti, mutta he eivät aikoneet puuttua niihin antaakseen jälkikasvunsa oppia asioita kantapään kautta.

Seuraavina päivinä Gracesta ei todellakaan ollut paljon iloa muulle seurueelleen. Hän noudatti orjallisesti aikatauluaan, ja jopa osti torilta tai katukojusta hedelmiä tai makkaroita, jotka söi kävellessään ehtiäkseen ”lounastaukonsa” aikana seuraavaan kohteeseen. Yritettyään ensimmäisenä päivänä pysyä hänen vauhdissaan Rose-täti, Charlie-setä ja Milly uhrautuivat jatkossa vuorotellen hänen seuralaisekseen, niin että edes muilla olisi Firenzessä myös hauskaa.

Sillä jos Grace oli aiemmissa kohteissa uponnut ihmeiden maailmaan, unohtunut määräämättömäksi ajaksi tuijottamaan mestarien töitä tai arvostellut kipakasti uudenaikaista taidetta, nyt hän ei ehtinyt tehdä mitään sellaista. Medicien palatsi oli käytävä läpi ─ siihen oli varattu yksi aamupäivä. Galleria dell’Academia David-patsaineen piti kiiruhtaa läpi iltapäivässä. Santa Crocen basilikan freskot Grace ahmaisi teeajan jälkeen.

Mutta kuten viisas Rose-täti oli aavistanutkin, nuoren taiteenharrastajan voimat hiipuivat pian. Kun alkuinnostus alkoi väistyä, jalkoihin tuli hiertymiä ja liian kevyt lounas laittoi vatsan kurnimaan jo paljon ennen teeaikaa, Grace väsyi, ärtyi ja sai päänsärkyä. Aivan kuten Roomassa, täälläkin kaikki alkoi tuntua liialliselta, ylenpalttiselta, ylitsepursuavalta. Kun kauneutta ja neroutta oli enemmän kuin tavallinen kuolevainen ymmärsi, siihen turtui, sitä ei jaksanut enää ottaa vastaan.

Lopulta Gracesta tuntui, että vaikka hän törmäisi Ponte Vecchiolla da Vinciin tai Michelangeloon tai itseensä Beatriceen, jonka Dante oli ikuistanut mestariteokseensa ja jonka mukaan äiti oli saanut nimensä, hän vain väistäisi kohteliaasti ja toivottaisi hyvää päivänjatkoa, jotta ei viivästyisi aikataulustaan. Ja kun tähän asti oli päästy, Grace parka oli jo muuttunut uupuneeksi ja itkuiseksi.

Onneksi Rose ymmärsi ihmismieltä, joten hän otti asian lempeästi puheeksi Gracen kanssa kahden kesken eräänä iltana, kun hautoi tytön särkeviä ohimoita hotellin huonepalvelun toimittamilla etikkakääreillä.

Hienotunteisesti hän ehdotti, että ehkä Gracen pitäisi luopua vähäksi aikaa tarkasta suunnitelmastaan ja antaa ”kaupungin viedä mukanaan”. Hetkeksi vain, sehän ei toki tarkoittaisi laiskottelua! Eikö olisi välillä mukava istua kahvilan terassilla, juoda maitokahvia tai kuumaa suklaata ja vain katsella ihmisvilinää? Tai entäpä, jos he retkeilisivät jonakin päivänä junalla Sienaan? Ja tuliaiset olivat sitä paitsi vielä osittain ostamatta ─ sitähän ei voinut kutsua lomailuksi vaan velvollisuuden täyttämiseksi, jos he kävisivät yhdessä torilla etsimässä jotakin mukavaa Berliiniin vietäväksi.

Grace myönsi, että kaikki nämä suunnitelmat kuulostivat kovin houkuttelevilta. Jopa niin houkuttelevilta, että päänsäryn tauottua hän vähin äänin rypisti tarkan aikataulutetun suunnitelmansa ja heitti sen roskakoriin, jonka tiesi siivoojattaren tyhjentävän seuraavan aamuna.

-Äiti sanoo aina, kun pitää taukoa kirjoittamisesta, että lähteen pitää täyttyä välillä, jotta siitä voi ammentaa, hän selitti hiukan syyllisyydentuntoisesti.

-Sinun äitisi on aina ollut hyvin viisas, sanoi Rose-täti lempeästi.

Päinvastoin kuin Grace oli luullut, aikataulun hylkääminen ei suinkaan tehnyt hänestä täydellistä vetelystä. Hän kyllä nukkui aamulla pidempään, mutta heräsi hyväntuulisena ja levänneenä. Aamiaisella hän pitkästä aikaa keskusteli päivän suunnitelmista ─ varsin löysistä, aivan aikatauluttamattomista suunnitelmista ─ toisten kanssa.

Syötyään rauhassa hän käveli käsikoukkua Millyn kanssa kaduilla katsellen rakennuksia, joita ihaili ja valokuvasi niiden kauneuden vuoksi, mutta joiden rakennusaikaa ja -tyyliä ei heti paikalla tarkastanut Baedekeristä. Heidän pysähtyessään kahville tai jäätelöbaariin hän katseli ihmisiä, mutta mietti korkeintaan hieman hajamielisesti, millaisen taulun saattaisi tehdä nuorista miehistä viinilasien ääressä, tai kadun yli kipittävästä takkuturkkisesta kissasta, tai vanhasta mustapukuisesta vaimosta, joka kantoi kovin laihaa ostoskassia.

Erikoisinta oli se, että kaiken tämän ”laiskottelun” jälkeen Grace alkoi taas iltaisin tehdä luonnoksia ja päivisin ottaa harkittuja valokuvia, joiden pohjalta pystyisi kotona sommittelemaan firenzeläisiä maisemia. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta olisi nähnyt tämän ihmeellisen kaupungin, kun ei väen vängällä yrittänytkään ”nähdä” sitä.

-Ilmapiirinkin ymmärtäminen on taiteilijalle tärkeää, Rose-täti huomautti. -Muistat kai, miten äitisi joskus juhlissa tai vieraisilla istuu aivan hiljaa, katselee ympärilleen, kuuntelee vaiti muiden puheita ─ ja kotiin tultuaan kirjoittaa loistavan kertomuksen, johon on koonnut aineksia vain ”laiskottelemalla”!

-Minä hukkasin hirvittävästi aikaa ja paikkoja, kun koetin ahnehtia liikaa, Grace sanoi syyllisyydentuntoisesti.

-Älä sinä sitä sure, sanoi Charlie-setä. -Me voimme mennä joka paikkaan uudelleen, jos haluat. Tällä kerralla ilman kelloa.

Niin he tekivätkin. Ja nyt Grace ei juossut läpi palatsien tai häthätää vilkaissut maailmankuuluja taideteoksia, vaan pysähtyi näkemään, tuntemaan ja haaveilemaan. Millyn kanssa hän jopa suunnitteli Medicien palatsiin varsin kammottavan tarinan, johon liittyi runsaasti erilaisia myrkkyjä, pari tikaria ja onneton rakkaustarina, ja joka huvitti tavattomasti Rose-tätiä ja Charlie-setää illalla hotellihuoneistoon kuuluvassa oleskeluhuoneessa, kun se tarjoiltiin heille illallisen jälkeen kahden varsin eläytyvän näyttelijättären esittämänä.

-Teidän Eliza-tätinne oli aikoinaan melkoinen lahjakkuus ammutuksi tulemisessa, kun me esitimme toinen toistaan hurjempia näytelmiä Kuusikukkulan vanhassa huvimajassa ─ siinä, joka purettiin sodan jälkeen, puuskutti Rose-täti ja pyyhki naurunkyyneleitä silmistään, kun Grace oli varmuuden vuoksi sekä myrkytetty että pistetty tikarilla kuoliaaksi, ja hän oli kellahtanut lattialle varsin dramaattisesti. -Minusta on ilahduttavaa havaita, että sama lahja säilyy suvussa!

-Mutta tietysti minun ei pitäisi romantisoida Firenzeä, Grace sanoi katuvaisena kömpiessään pystyyn matolta ja pyyhkiessään tomua helmoistaan, sillä tässä hotellissa ei purezza ollut selvästikään yhtä suuressa huudossa kuin oli ollut rouva Fabbrin täysihoitolassa. -Se on vanhanaikaista. Moderni taiteilija haluaisi kuvata junia ja autoja ja tehtaanpiippuja! Äitikin sanoo, että hänen pitäisi modernisoida tyyliään, jotta tarinat myisivät nykypäivänä paremmin.

-Toivottavasti hän ei tee sitä, sanoi Charlie-setä. -Kun koko todellinen maailma on täynnä junia ja autoja ja tehtaanpiippuja, pitää ihmisen päästä pakoon toiseen maailmaan, jossa on ─ no, jos sinä haluat kutsua sitä romantisoimiseksi. Minä kutsuisin sitä sielun kauneudeksi.

-Mutta isä, sanoi Milly moittivasti, -modernismi on kauhean mielenkiintoista!

-Sitä se saa sinulle aivan vapaasti olla, tyttöseni, hänen isänsä vastasi. -Sinä olet tämän vuosisadan lapsi ja voit ihastella vääntyneitä kellotauluja tai koneromantiikkaa miten paljon vain haluat. Mutta minä olen syntynyt kunnianarvoisan kuningatar Viktorian aikakaudella, enkä ehkä haluakaan koskaan unohtaa sitä.

Grace katsoi uteliaana Charlie-setää. Hän oli aina ajatellut, ettei tätä kiinnostanut mikään muu kuin lääketiede ja muu siihen verrattava ─ tieteelliset tosiasiat ja kaikki arkinen. Mutta tällä matkalla hän oli jo muutaman kerran ollut aavistavinaan, että jossakin sedän sielussa, jota valkoinen lääkärintakki ei nyt ollut suojaamassa, eli puhdasverinen romantikko. Senkö tähden Rose-täti oli häneen aikoinaan rakastunut? Oliko Rose-tätikin todellisuudessa samanlainen, vaikka olikin niin kovin tarmokas ja päättäväinen ja aikaansaapa?

Seuraavana päivänä he piipahtivat uudelleen Santa Crocen basilikaan. Vasta nyt Grace oikein ehti havaita, miten valtava ja juhlallinen tuo ikivanha kirkko oli. Hän ihaili kyllä jälleen freskoja, mutta tällä kertaa keskittyneemmin. Lisäksi hän ehti vihdoin pysähtyä kirkon lukuisille haudoille ja muille muistomerkeille.

-Ei sillä, etteikö taiteen pitäisi minun mielestäni uudistua ja seurata aikaansa, sanoi Milly miettiväisesti, kun he olivat seisseet hyvän aikaa aivan vaiti Michelangelon sarkofagin äärellä ja tavailleet tekstiä metallilaatasta. -Mutta välillä en voi olla miettimättä, miltä tuntuisi, jos ihmiset muistaisivat tekemiseni vielä satojen vuosien jälkeen, vaikka aika ja muoti olisivat toista.

-Ei se sinusta miltään tuntuisi, Grace huomautti vähän kiusoitellen. -Sinä olisit kuollut!

-Luuletko sinä, etten voisi seurata sitä taivaasta? kysyi Milly nuhdellen.

-Minä luulen, että taivaassa on huomattavasti enemmän kiinnostavia asioita seurattaviksi kuin se, tuodaanko maanpäälliselle hautamuistomerkillesi kukkia melkein neljäsataa vuotta kuolemasi jälkeen!

Mutta Milly ei näyttänytkään huvittuneelta.

-Ajattele, hän sanoi ja pujotti kätensä Gracen kainaloon heidän kulkiessaan pylväikön halki kohti Rose-tätiä ja Charlie-setää, jotka olivat jo siirtyneet eteenpäin, -jos minusta tulisikin joskus jotakin, vaikka en nyt olekaan mikään tai kukaan.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat ─ ettet ole? Grace puuskahti moittivasti.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Milly käänsi kasvonsa toisaalle, ja yhtäkkiä Grace epäili tämän tekevän sen ennemmin peittääkseen kyyneleensä kuin ihaillakseen heidän ohittamaansa patsasta. -Minä olen vain nimetön ja suvuton belgialaisorpo, mutta jos pystyisin tekemään elämässäni jotakin suurta, edes jälkipolville minulla olisi nimi!

-Milly, Grace mutisi surkeana ja puristi tämän käsivartta. -Älä... älä puhu noin! Ethän sinä ole nimetön ja suvuton, sinä olet Emilie Moore ja minun serkkuni!

-Enkä ole. Milly puisti päätään ja pyyhkäisi vaivihkaa silmäkulmaansa. -Moore on isän nimi ─ tai sen miehen, jota minä sanon isäksi, vaikkei minulla ole häneen minkäänlaisia verisiteitä. Serkuksi kutsutte minua ystävällisyyttänne te, joihin minulla ei samoin ole pienintäkään sukulaisuussuhdetta. Eihän kukaan tiedä, onko Emiliekään minun nimeni, vai jonkun muun!

-Lopeta, Grace tiuskaisi niin, että muuan lähellä seisova, rukoukseen hiljentynyt rouva nosti moittivasti katsettaan. -Mitä sillä on väliä, oletko sinä sedälle ja tädille ja meille verisukua vai et! Mitä sillä on väliä, mikä sinun nimesi on! Sillähän vain on väliä, millainen sinä olet!

Hänestä tuntui hirvittävän ahdistavalta joutua jälleen toistamaan tuota samaa asiaa. Oliko niin, kuten Rose-täti oli Monacossa sanonut, ettei Milly koskaan uskoisi, miten paljon häntä rakastettiin?

-Sinä et ymmärrä, mitä minä tarkoitan, Milly mutisi. -Miten voisitkaan! Sinä tiedät täsmälleen mistä tulet, sinä voit luetella sukulaisesi satojen vuosien taakse, sinä tiedät, mitä heille on aikojen myötä tapahtunut, sinä tiedät, mikä on nimesi ja miksi, sinä tiedät, keneltä olet perinyt silmäsi ja tukkasi ja...

Grace pysähtyi, sieppasi kätensä irti, tarttui Millya olkapäistä ja ravisteli tätä.

-Nyt sinä olet typerä, hän sanoi tiukasti. -Mitä sillä on väliä, vaikka tietäisin juureni sukupolvittain Aatamiin ja Eevaan asti! Ei se auta minua vähääkään tulevaisuudessa. En minä pääse elämässä eteenpäin sukuni ja nimeni perusteella, vaan sen, mitä osaan! Aivan kuten sinäkin!

Mutta Milly vetäytyi irti ja hymyili vähän vinosti.

-Sinä et ymmärrä, hän toisti. -Sinähän tiedät, mistä taipumuksesi periytyvät ─ sinä tiedät, mistä perintötekijöihisi on vuosisatojen mittaan tullut mitäkin piirteitä!

-Mutta mitä minä sillä tiedolla teen, Grace yritti vielä, sillä Millyn ilme sai hänet todella järkyttyneeksi. -Mitä se minua auttaa! Joka tapauksessa jokaisen meistä on itse luotava itselleen tulevaisuus!

-Sinä et ymmärrä, Milly sanoi kolmannen kerran, kääntyi ja meni vanhempiensa luo ─ tai ”sen naisen ja miehen, jota hän kutsuu vanhemmikseen”, kuten Grace huomasi ajattelevansa.

Oli totta, ettei hän ymmärtänyt. Hän oli lapsellisesti kuvitellut, että Milly piti heitä sukulaisinaan, kuten he pitivät häntä. Ja oli totta, ettei hän osannut edes arvata, millaista olisi ollut elää tietämättä yhtään mitään sukujuuristaan ─ edes nimeään.

Saapuessaan näissä ajatuksissa Rose-tädin ja Charlie-sedän luo Grace melkein säikähti, kun setä sanoi:

-Siinähän te olette, tytöt. Mennään eteenpäin, Rose tahtoo taas piipahtaa sukulaisensa haudalla.

-Charlie! täti sanoi puoleksi nauraen, puoleksi nuhdellen.

-Eikö se pidä paikkaansa? setä tiedusteli aivan totisena. -Kun nyt ajattelee, miten minua nuhdeltiin Roomassa…

-Lopeta, täti sanoi, nyt tiukemmin.

-Mitä? Grace kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi Millyyn, mutta tämän kaidat kasvot olivat tutkimattomat.

-Charlie tarkoittaa prinsessa Louisen hautaa, Rose-täti sanoi. -Charlie-prinssin puolison. Toki minä haluan hänen haudallaan käydä, kun kerran täällä olemme! Mutta et sinä voi väittää häntä minun sukulaisekseni.

-Minä ihmettelen suuresti, ettet järjestänyt valkoisista ruusuista solmittua kukkaseppelettä Pietarinkirkkoon, setä jatkoi. -Kun nyt ottaa huomioon, miten tosissasi olit asian suhteen!

-Äh, sanoi Grace. -Sinä et osaa härnätä ollenkaan yhtä hyvin kuin isä!

Charlie-setä virnisti aivan kirkkoon sopimattomasti.

-Siinä näet, mitä me vävyparat olemme joutuneet kärsimään, hän sanoi.

He kävivät prinsessa Louisen haudalla, ja tällä kertaa onneksi setä oli vaiti, eikä aloittanut keskustelua Stuartien hallitsijanlahjoista. Grace otti valokuvan, vaikka arvasikin siitä tulevan liian pimeän, mutta hänen kävi niin sääliksi prinsessaa, joka lepäsi täällä aivan yksin, kaukana Roomasta ja puolisostaan, että hän halusi osoittaa tälle edes vähän huomiota.

Vaitonaisina he jatkoivat kierrostaan kirkossa ja kappeleissa, kunnes kello oli niin paljon, että oli aika lähteä etsimään lounaspaikkaa. Charlie-setä oli varannut hotellin heille puolihoidolla, ja se oli mukavaa, sillä nyt he saattoivat syödä päivisin missä tahtoivat. Gracekaan ei enää edes harkinnut mitään katuruokaa, vaan aivan odotti hyvää tukevaa lounasta ja erityisesti risottoa, johon oli mieltynyt huomattavasti enemmän kuin makaroniin.

Heidän tullessaan ulos kirkosta tytön katse kuitenkin kiinnittyi lähellä olevaan myyntikojuun, jossa näkyi olevan hyvä valikoima postikortteja ja kuvateoksia. Hän oli jo oppinut sen, että erityisesti suuremmista nähtävyyksistä, kuten rakennuksista, kannatti ennemmin ostaa ammattikuvaajan ottama kuvakortti, kuin koettaa saada itse kaikkea mahtumaan taskukameran etsimeen.

-Voi! hän huudahti. -Ehtisinkö minä…

-Gracie, sinulla on jo tuhat korttia ja viisi miljoona valokuvaa ja ainakin tusina kirjoja, huomautti Milly. -Minun on nälkä! Jos sinä nyt juutut tähän…

-En minä juutu! Lupaan olla nopea! Grace vakuutti.

-Hm, sanoi Rose-täti. -Jospa me jo menemme. Osaatko sinä tulla yksin siihen trattoriaan, joka on toisella poikkikadulla ja jossa me kävimme toissapäivänä?

-Tietysti osaan! puuskahti Grace. -En minä ole aivan tyhmä!

Rose-täti nauroi.

-Ei, sitä sinä et ole, hän sanoi. -Mutta suurkaupungissa voi pää mennä pyörälle. Tule perässä heti kun ehdit, me menemme jo ja tilaamme, niin Milly parka ei näänny nälkään.

Onnellisena Grace hyppeli myyntikojun luo. Jo se, että hänet jätettiin tällä tavalla aivan yksin, tuntui hienolta. Ilmeisesti täti ja setä olivat vihdoinkin unohtaneet hänen Monacon seikkailunsa, ja hän puolestaan päätti olla luottamuksen arvoinen, tehdä muutamia ostoksia ja kiiruhtaa sitten reippaasti lounaalle.

Mutta koska tilausten tekeminenkin trattoriassa varmasti kestäisi, kuten täällä kaikki kävi niin hitaasti, hänellä olisi hyvin aikaa penkoa kojun tarjontaa. Se näytti paremmalta kuin tällaiset myyntipisteet keskimäärin: postikorttien kuvat olivat hyviä, osa jopa värillisiä, ja ne oli painettu laadukkaalle kartongille.

Valittuaan muutamia hyviä kuvia basilikasta Grace siirtyi pöydän luo, jossa oli erilaisia kuvateoksia Firenzestä. Hän oli jo ostanut aiemmin yhden Roomasta ─ ja ajatteli närkästyneenä, että Milly liioitteli hirveästi hänen ostoksiensa suhteen ottaen huomioon, miten monta hansikasparia ja kaulakorua tämä oli ostanut ─ mutta myös kirjojen osalta tämän kojun valikoima vaikutti keskimääräistä paremmalta.

Grace epäröi parin kohtuuhintaisen julkaisun välillä, kun hänen silmiinsä osui jotakin, joka sai hänet henkäisemään. Kirjassa oli kovat kannet, joihin oli tehty kullanvärinen koristeupotus. Sivut olivat paksua paperia, ja niille painetut kuvat Firenzen eri taideaarteista äärimmäisen hyvin valokuvattuja. Tekstit olivat sekä italiaksi että saksaksi, niin että hän voisi pyytää Berliinissä Ruthia kääntämään, ja mikä ihmeellisintä, kirjassa oli kokonaista kaksi monisivuista värikuvaliitettä!

Hän ei ollut koskaan nähnyt niin upeaa kirjaa. Tämä oli hienompi kuin se kuvateos, jollainen oli Rob-enolla ja jollaisen hän oli saanut aikoinaan syntymäpäivälahjaksi. Kuvat olivat kirkkaammat, koko suurempi, värit aidommat, ja tässä oli myös maisemia ja rakennuksia. Kirja oli täydellinen.

Tyttö putosi maan pinnalle kohta hintalapun tarkistettuaan. Totta kai näin kalliisti painettu kirja olisi kallis myös ostaa, mutta aivan näin kalliiksi hän ei ollut sitä arvannut. Hän tiesi, että tarpeen vaatiessa Rose-täti ja Charlie-setä antaisivat hänelle taloudellista tukea, tai hän voisi pyytää isää sähköttämään lisää rahaa. Mutta eihän hän voisi mennä pyytämään rahaa vain pystyäkseen ostamaan kuvakirjan, jota ilman tulisi kyllä toimeen.

Grace punnitsi teosta käsissään, aivan kuin olisi tahtonut hyvästellä rauhassa unelman sen omistamisesta, kun hänen takaansa kuului ääni ─ tuttu ääni:

-No mutta tämäpä yllätys! Hyvää päivää, neiti Fleming.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti