maanantai 27. helmikuuta 2017

14. Mitä kuvateos voi saada aikaan

 
Grace jähmettyi paikalleen hetkeksi, sitten hän kääntyi hitaasti, kuin olisi pelännyt liikahtaessaan karkottavansa sen, mitä yhä vielä epäili harhakuvaksi. Kirjaa puristaen hän sopersi:

-Hyvää päivää, herra Willows!

Se ei ollut harhakuva. Lewis Willows seisoi Gracesta tuskin kädenojentaman päässä. Hänellä oli nytkin olkapäällään kulunut nahkareppu, mutta yllään retkeilyasun sijasta kaupunkiin soveltuva siisti kalanruotokuvioinen päällystakki ja hiukan vinossa oleva homburg-hattu, mikä yksityiskohta tuntui Gracesta yhtäkkiä aivan huumaavalta.

Ja hänen ilmeensä ─ Grace ei tohtinut antaa itsensä määritellä sitä sen tarkemmin, vaan ainoastaan unohti ympärillään kuhisevan kaupungin ja jopa ihmeellisen kirjan, johon hänellä ei ollut varaa.

-Onpa hauska nähdä teitä taas, Lewis sanoi ja ihmetteli itsekin sitä, miten sydämestä sanat tulivat. -Maailma on pieni.

Viime hetkessä Grace taas esti itseään niiaamasta. Hänen oli totisesti muistettava, että oli jo kuudentoista.

-Miten… Miten te olette täällä? hän sopersi. -Tarkoitan, että… luulin teidän jääneen Rivieralle.

-Firenze on aina yhden messun arvoinen, vai oliko se joku muu kaupunki. Herra Willowsin silmissä välähti.

Hän ei aikonut suurin surminkaan paljastaa, että oli nimenomaan Gracen syksyllä niin avoimesti selostaman matkasuunnitelman houkuttelemana päättänyt lähteä joulun jälkeen vähäksi aikaa Firenzeen. Lewis ei toki ollut aivan tosissaan uskonut löytävänsä tyttöä summamutikassa, mutta päättänyt joka tapauksessa pitää monellakin tavalla silmänsä auki kuuluisimpien nähtävyyksien ympäristössä.

Taulu, jonka hän tiesi olevan askelmansa lopulliseen läpimurtoon, oli edennyt hyvin, mutta kaipasi vielä jotakin. Hänen täytyi päästä lähemmäs tyttöä, hänen täytyi nähdä tämän sielu saadakseen se mukaan työhön. Sen jälkeen ─ kaikki ovet olisivat hänelle auki.

Hän oli kadun toiselta puolen havainnut nuoren tytön kiiruhtavan postikortteja ja kirjoja myyvään kojuun ja tunnistanut välittömästi tämän siron hahmon ja hatun alta pilkottavat punaiset kiharat. Melkein uskomatta hyvää onneaan Lewis oli mennyt lähemmäksi ja koetti nyt painaa mieleensä tytön olemuksessa kaiken sen, mitä taulu vielä kaipasi.

-Joko te kävitte basilikassa? Lewis kysyi huolettomasti ja viittasi kirkkoon.

-Jo, Grace sanoi. -Itse asiassa toistamiseen. Siellä oli paljon nähtävää.

-Täällä on kaikkialla paljon nähtävää. Asutteko lähellä?

Grace mainitsi hotellin nimen.

-Minä koetan hyötyä täällä olosta niin paljon kuin voin, hän sitten sanoi ujosti. -Tarkoitan, että yritän oppia taidetta.

Lewis hymyili toisella suupielellään.

-Minä huomaan, että siihen tarkoitukseen te olette valinnut järkeviä matkamuistoja.

Ensin Grace ei tajunnut, mihin mies viittasi. Sitten hän muisti puristavansa yhä rintaansa vasten kirjaa, johon hänellä ei ollut varaa.

-Oh ─ tämäkö? Se olisi ihana. Suuret värikuvaliitteet ja kaikki!

-Näyttäkääpä. Herra Willows ojensi kätensä ja tarttui kirjaan, ja hänen sormensa hipaisivat Gracen käsiä, kun tämä irrotti otteensa. Vaikka molemmilla oli hansikkaat kädessä, Grace vavahti kuin sähköiskun saaneena. -Tämä on todella hieno.

-Mutta ymmärrettävästi minun on paras tyytyä postikortteihin, sanoi Grace ja koetti näyttää reippaalta. -Hinta on kauhea.

-Mitäpä jos… Herra Willows punnitsi kirjaa kädessään. -Teillähän oli hiljakkoin syntymäpäivä?

Tyttö räpytteli silmiään tavalla, joka sai Lewisin melkein toivomaan, että hän voisi tehdä maalauksen sijasta animaatiofilmin.

-Siitä on jo kolme kuukautta, Grace sanoi hämmentyneenä.

-Niinkö? No, sitä suuremmalla syyllä. Minä voisin ostaa tämän kirjan teille.

-Sen ajatuksen saatte kyllä heti unohtaa!

Grace suorastaan hypähti paikallaan, ja herra Willows näytti siltä kuin ei olisi saattanut uskoa silmiään. Miten oli mahdollista, että heti kun hän tapasi tytön…

-Grace, me odotamme yhä sinua lounaalle, sanoi Rose-täti tiukasti. -Lupasit, ettet viivy kauan.

-Minä ─ minä… Gracesta tuntui, kuin hän olisi kadottanut puhekykynsä. -Katsoin tuota kirjaa, ja sitten tapasin herra Willowsin, ja…

-Muistaakseni tästä asiasta on keskusteltu, Rose-täti sanoi tiukasti, ja ilman tarkempia määrittelyjäkin Lewisille ei jäänyt äänensävyn pohjalta epäselväksi, oliko keskustelu koskenut väriliitteillä varustettuja kuvateoksia vai häntä. -Hyvästi, herra Willows.

-Rouva… Harmikseen Lewis tajusi, ettei edelleenkään tiennyt tämän ankaraluonteisen tädin sukunimeä. -Tahtoisin ostaa neiti Flemingille tämän…

-Hän ei tarvitse sitä, kiitos vain. Rose-täti tarttui Gracea käsipuolesta ja vetäisi tytön toiselle puolelleen, aivan kuin olisi henkensä uhalla asettunut tämän ja uhkaavan vaaran väliin. -Me menemme nyt, Gracie.

-Mutta… Grace tajusi puristavansa yhä postikorttinippua kädessään. Koska Rose-täti ei selvästikään aikonut antaa hänen mennä herra Willowsin ohi myyjän luo ostoksiaan maksamaan, tyttö jätti huokaisten valitsemansa kortit kirjapöydän nurkalle. Ei kirjaa eikä edes hyviä kortteja! Mitä varten täti ei ollut voinut antaa hänen viipyä niin kauan kuin oli tarpeen?

-Hyvää päivänjatkoa. Rose-tädin nyökkäys herra Willowsille oli niin jäykkä, että sitä tuskin huomasi, kun hän paimensi Gracen edellään kojusta ulos.

Heidän kävellessään kohti trattoriaa Gracen mieleen tuli taas se syksyinen yö, jolloin he Axelin kanssa olivat unohtuneet satamaan ja isä oli riepottanut hänet kotiin niin vihaisena, ettei ollut edes puhunut mitään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Rose-tätiä tuollaisena ─ ja vain siksi, että herra Willows oli sattunut paikalle! Mitä Gracen olisi pitänyt tehdä, ettei olisi joutunut tervehtimään tätä? Sukeltaa pöydän alle, vai piiloutua postikorttitelineen taakse?

Trattoria oli lämmin ja meluisa ja täynnä ihastuttavia tuoksuja, mutta tällä kerralla Grace tuskin huomasi niitä. Rose-täti työnsi hänet pöydän luo, jonka ääressä Charlie-setä ja Milly jo söivät, istuutui oman keskeneräisen annoksensa ääreen ja ilmoitti sanoinkuvaamattomalla äänellä:

-Grace oli tavannut vanhan tuttavan.

-Kenet? kysyi Charlie-setä hämmentyneenä katsoen ensin vaimoonsa, joka alkoi haarukoida ruokaansa melkein raivopäisesti, ja sitten Graceen, joka avasi päällystakkiaan vapisevin sormin sulautuakseen mahdollisimman pian asiakaskuntaan.

-Samaisen hurmurin, joka koetti luikerrella tytön tuttavuuteen jo Nizzassa ja Monacossa. Rose-täti paiskasi haarukkansa lautaselle. -Gracie, minä en kysy tätä mielelläni, mutta ─ järjestitkö sinä tuon tapaamisen?

-Mitä? Gracen silmät laajenivat melkein samankokoisiksi kuin naapuripöytään juuri kannetut espressokupit.

-Rose, nyt sinä taidat olla vainoharhainen, huomautti Charlie-setä rauhoitellen.

-Tyttö tahtoo jäädä yksikseen muka ostoksille, ja sitten yhtäkkiä hänen seurassaan on tuo sankari ─ vieläpä ostamassa hänelle lahjoja!

-Mitä hän osti? huohotti Milly, joka oli seurannut jännittyneenä rauhallisen lounaan saamaa dramaattista käännettä. -Korujako?

-Ei hän ostanut mitään, Grace sopersi itku kurkussa. -Hän ─ hän olisi tahtonut ostaa minulle kuvateoksen syntymäpäivälahjaksi!

-Syntymäpäivälahjaksi? toisti Charlie-setä. -Eihän nyt ole sinun syntymäpäiväsi.

Grace tajusi puhuneensa sivu suunsa. Hän häkeltyi ja vaikeni.

Tällä välin Rose-täti oli hengittänyt syvään.

-Gracie, minä olen pahoillani, että menetin sillä tavalla malttini, hän sanoi rauhallisemmin. -Mutta nyt meitä kaikkia kiinnostaa kovasti se, miksi se lurjus olisi tahtonut ostaa sinulle nimenomaan syntymäpäivälahjan.

Kovaksikeitetympi tyttö olisi epäilemättä kyennyt sanansa tarkkaan asettamalla selviämään tilanteesta ongelmitta. Grace ei kuitenkaan ollut kovaksikeitetty, eikä hän ollut tottunut valehtelemaan. Soperrellen hän kertoi sen, minkä oli tähän asti saanut salatuksi: miten oli vasiten noussut aikaisin syksyisen syntymäpäivänsä aamuna tavatakseen herra Willowsin.

Kun hän vaikeni, pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Sitten Charlie-setä viittasi tarjoilijan paikalle, tilasi Gracelle risottoa ja heille muille espressoa, aivan kuin mitään eriskummallista ei olisi tapahtunut. Vasta kun kahvikupit oli tuotu pöytään, hän kääntyi yllättäen Millyyn päin.

-Tiesitkö sinä tästä, nuori neiti?

Milly häkeltyi niin isänsä epäluuloista katsetta, että lipsautti kuulleensa jälkikäteen Gracen syntymäpäiväaamun salaisesta kohtaamisesta, mutta vakuutti kieltäneensä Gracea tekemästä mitään sellaista jatkossa.

Tämä ei tuntunut pehmittävän Rose-tätiä heitä kumpaakaan kohtaan.

-Kunniallisissa aikeissa oleva nuori mies esittäytyy tytön vanhemmille tai huoltajille, eikä pyri tapailemaan tätä näiden selän takana! täti ilmoitti.

Tässä välissä Gracen eteen oli tuotu lautasellinen risottoa ja hän oli pakottautunut syömään muutamia suupaloja, vaikka ruoka olikin viimeinen asia, jota saattoi nyt ajatella. Jollakin tavalla syöminen tuntui rohkaisevalta, ja niinpä tyttö huudahti:

-Hänhän yritti, täti! Hänhän esittäytyi jo Nizzassa! Mutta sinä et salli hänen…

-Grace, napautti Charlie-setä, ja tyttö painoi päänsä ja pyöritteli riisinjyviä pitkin lautastaan. -Minulle on edelleen epäselvää, miten sinun syntymäpäiväsi liittyy tämänpäiväiseen kohtaamiseen.

-Siellä oli valtavan hieno kuvateos, Grace sopersi. -Ja aivan valtavan kallis. Minulla ei ollut rahaa siihen, mutta herra Willows olisi tahtonut ostaa sen minulle.

Hän ei enää tiennyt, oliko syynä menetetty kirjaihanuus vai keskeytetty keskusteluhetki herra Willowsin kanssa, mutta tunsi kyyneleiden tulvivan silmiinsä. Miten viheliäistä! Pöytään oli laskeutunut taas syvä hiljaisuus, ja niin sietämätöntä kuin se olikin, Gracen oli lopulta pakko katkaista se niiskaisemalla kuin pikkulapsi.

-Minä toivon, sanoi Charlie-setä hitaasti, samalla kun Grace penkoi käsilaukustaan nenäliinaa, -minä totisesti toivon, ettet sinä edes harkinnut ottavasi häneltä vastaan lahjaa.

-Ed bidä ehdidyd hargida midääd, Grace mumisi niistäessään tarmokkaasti.

-Grace, ei ole tarpeen itkeä, sanoi Rose-täti. -Sinä olet iso tyttö, kuusitoistavuotias, kuten mielelläsi meitä muistutat. Sen ikäisen on osattava jo käyttäytyä joka suhteessa.

-Tietysti hän itkee, kun te kohtelette häntä kuin mitäkin rikollista, puuskahti Milly. -Jos hänen kerran on osattava käyttäytyä, ei hän olisi voinut selkäänsäkään kääntää, kun häntä puhutellaan!

-Emilie, sinulta ei ole kysytty, sanoi Charlie-setä.

-Kyllä minä sen tiedän! Milly nakkasi niskaansa, niin että hänen kiiltävä polkkatukkansa heilahti. -Mutta Grace ei ole tehnyt mitään pahaa! Hän jätti heti aamutapaamiset Nizzassa, kun minä pyysin, eikä hän voi mitään sille, että on törmännyt herra Willowsiin kahdesti sen jälkeen. Pussi päässäkö hänen pitäisi kulkea? Minun kohdallani ei onneksi ole sitä tarvetta!

-Emilie, lopeta, sanoi Rose-täti.

-Enkä lopeta! Voitte uskoa, että jos kukaan koskaan vilkaiseekaan minua sillä tavalla, karkaan hänen kanssaan välittömästi!

Grace unohti aivan itkunsa koettaessaan nähdä mielessään Millyn karkaamassa Donin kanssa, mutta yrityksestään huolimatta ei onnistunut. Ei sen tähden, etteikö Donald katsoisi Millyä ”sillä tavalla”, vaan sen tähden, että veli oli aivan liian järkevä mihinkään niin romanttiseen. Oli suuri sääli, ettei heidän suvussaan ollut koskaan karattu!

Millyn julistus sai kuitenkin hänen äitinsä yskimään ruokaliinaan ja Charlie-sedän tilaamaan Gracellekin kahvia ja pyytämään laskun, ja hetkeksi pöytään laskeutui taas hiljaisuus. Sitten Rose-täti huokasi syvään, aivan kuin olisi joutunut tilanteeseen, jota oli viimeiseen asti toivonut voivansa välttää.

-Kyllähän te ymmärrätte, tytöt, ettemme me ilkeyttämme teitä kiellä ja nuhtele, hän sanoi. -Mutta maailma on suuri, eivätkä kaikki vastaantulijat ole liikkeellä hyvissä aikeissa. Ihmisiin pitää luottaa, mutta sinisilmäinen ei pidä olla. Ja sen jälkeen, mitä Gracelle tapahtui Monacossa…

-Niin mutta kaikkihan päättyi hyvin, huomautti Milly, jonka raivopäisyys tuntui sekin tyyntyneen. -Gracie sai kyydin kaupunkiin!

-Niin, niinhän hän sai. Rose-täti hypisteli pikkuriikkistä espressokuppiaan, jollaiset aina toivat Gracen mieleen sen posliinisen nukkien astiaston, jonka Faith oli saanut vuosia sitten joulupukilta ja jolla sisar oli toisinaan antanut hänenkin Moiran kanssa leikkiä. -Minä yritän sanoa, että… erityisesti nuori, kokematon tyttö ei voi olla liian varovainen.

-Äiti, sanoi Milly, -sinä kuulostat viktorianaikaiselta käytösoppaalta.

Yhtäkkiä Rose-täti alkoi nauraa.

-Niin varmaankin, hän myönsi. -Anteeksi, Gracie. Minä varmaan hermostuin liiaksi. Uskokaa tai älkää, mutta minäkin olen ollut joskus nuori.

Grace vilkaisi tätiään varovasti. Yhtäkkiä hän tunsi entistä suurempaa halua selvittää kotiin päästyään, millainen Rose-täti oli oikein nuorena ollutkaan!

-Mutta edelleenkään minä en halua, että kumpikaan teistä tapailee tuntemattomia miehiä meidän selkämme takana, täti jatkoi. -Ymmärrät kai, Grace, että me olemme sinusta vastuussa vanhemmillesi. Ja jos Milly edes harkitsee karkaamista…

-Ei pelkoa, sanoi Milly vähän kuivasti ja sysäsi kuppinsa kauemmaksi. -Kukapa minut tahtoisi ryöstää!

Grace avasi suunsa sanoakseen serkulleen jotakin lohduttavaa, mutta sulki sen jälleen. Jotenkin hänestä tuntui, että juuri nyt ei tädin ja sedän kuullen kannattanut vakuuttaa Millylle jonkun aivan varmasti tahtovan ryöstää tämän.

-Kas niin, sanoi Charlie-setä ja nousi. -Eiköhän päivän dramatiikka ole nyt hoidettu. Muistanko oikein, vai oliko meidän tarkoitus mennä kauppahalliin?

He menivät kauppahalliin, jonka moniväriset hedelmätiskit, loputtomilta tuntuvat leivonnaiskeot ja juustomuodostelmat, kattokoukuista roikkuvat pulleat makkarat ja lampunvalossa kiiltelevät viinipulloasetelmat saivat Gracen lähestulkoon unohtamaan koko välikohtauksen. Hän otti valokuvia, vaikka basilikan tapaan arvasi valon olevan liian heikko, ja samalla painoi mieleensä näkemänsä. Hänen pitäisi heti hotellille palattua koettaa luonnostella tuo paksu lihakauppias, ja tuo kaunis rouva viinejä myymässä, ja tuo ihastuttavan homssuinen perheenäiti, joka osti juustoa ja leipää!

He viettivät vähän aikaa kahvilassa, josta sai myös teetä ─ italialaiset rakastivat kahvia, ja Grace oli jo muiden tavoin oppinut, että teenjuontimahdollisuutta kannatti käyttää hyväkseen silloin harvoin, kun sellainen vastaan tuli. Oli mukavaa lepuuttaa jalkojaan ihmisvilinää katsellen, vaikka Grace ei voinutkaan mitään sille, että hätkähti joka kerran nähdessään harmaan kalanruotokuvioisen päällystakin ja homburg-hatun.

Mutta vaikka kalanruodot ja homburg tuntuivat olevan muodissa, yhdelläkään niitä käyttävällä herrasmiehellä ei ollut reppua olkapäällään, ja Gracen haave herra Willowsin ilmaantumisesta ja esittäytymisestä tädille ja sedälle kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jäi haaveeksi.

Kun ihmisvilinä ja tuoksujen kakofonia alkoi tuntua uuvuttavalta, he lähtivät kävelemään takaisin hotellille ehtiäkseen levätä ennen illalliselle valmistautumista. Matkalla Charlie-setä ehdotti, että he retkeilisivät jonakin päivänä Pisaan ihmettelemään kaltevaa tornia, ja Rose-täti muistutti, että oli ollut puhe mennä myös Sienaan katsomaan tuomiokirkkoa ja sen taideaarteita.

-Tämä ei tunnu enää todelliselta, huomautti Milly. -Ei missään maassa voi joka kylässä ja kaupungissa olla tuomiokirkollista klassista taidetta!

-Italiassa voi, Grace muistutti tyytyväisenä. Hän oli alkanut päästä yli päivän järkytyksistä ja pettymyksistä ja hykerteli itsekseen ajatellessaan Pisaa ja Sienaa ja kaikkea muuta ihmeellistä, mitä tulevina viikkoina näkisi. Samalla hän päätti mielessään, ettei vastustelisi sanallakaan, vaikka Milly tahtoisi keväällä Berliinissä kiertää päivät pääksytysten muotikauppoja ja tanssisaleja, niin kärsivällisesti serkku täällä sieti hänen intoiluaan taiteesta.

Tammikuinen illansuu oli Firenzessä kolea, ja jo kauas valaistuna loistava hotelli tuntui tavattoman kotoisalta ja kutsuvalta. Grace totesi itsekseen, että modernismissa oli jotakin hyvää, ainakin kunnolliset kylpyhuoneet, ja päätti kohta huoneeseen päästyään laskea itselleen lämpimän kylvyn ennen illallista. Parhaassa tapauksessa hän ehtisi tehdä suunnittelemansa luonnoksetkin, ennen kuin tulisi aika istuutua syömään niin pitkällisesti kuin italialaisessa illallispöydässä parhaimmillaan tuli tehdä.

Rupatellen he astuivat sisään hotellin ovista aulaan, jonka sen upeat marmorilattiat ja pylväiköt ja kristallikruunut saivat äkkipäätä näyttämään hyvinkin ylelliseltä, ellei katsonut niin tarkkaan marmorin laatua ja kristallien puhtautta. Tällä kerralla aula oli harvinaisen tyhjä, uusia asukkaita ei jonottanut kirjautumaan sisään eikä vanhoja ollut tekemässä lähtöä. Niinpä vastaanottovirkailija ehti havaita heidät.

-Signorina! hän huudahti. -Signorina Fleming! Un pacchetto!

Grace meni ilahtuneena tiskille. Kukahan häntä muisti? Olisiko äiti lähettänyt lisää lukemista?

Mutta ottaessaan vastaan ruskeaan voimapaperiin käärityn paketin hän tajusi, ettei se ollut tullut postissa, eikä hän tuntenut käsialaa, jolla hänen nimensä oli paketin päälle kirjoitettu.

Ja jo ennen kuin hän repi paperin auki ja veti esiin postikortin ─ yhden niistä korteista, jotka hän oli joutunut päivällä hylkäämään myyntikojuun ─ ja luki siitä herra Willowsin tervehdyksen ja ehdotuksen uudesta tapaamisesta seuraavana päivänä samaan aikaan samassa paikassa, Grace tiesi paketin painosta, että siellä oli kuvateos Firenzen nähtävyyksistä kaikkine väriliitteineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti