tiistai 28. helmikuuta 2017

15. Kahden kesken

 
Sinä iltana Grace ei mennyt lämpimään kylpyyn, eivätkä he syöneet illallista hotellin ruokasalissa hilpeästi rupatellen. Sen sijaan Charlie-setä lähti kaupungille paketin kanssa, ja Rose-täti tilasi itselleen ja tytöille illallista huonepalvelusta.

He söivät vaitonaisina ja epämukavasti oleskeluhuoneensa pienen matalan pöydän ympärillä. Grace oli kiitollinen siitä, ettei nuhdesaarna ollut alkanut alusta, mutta tunsi muuten olonsa hyvin surkeaksi.

Hän muisti, miltä oli tuntunut, kun herra Willowsin sormet olivat hipaisseet hänen kättään, ja hän uskalsi tuskin ajatella syytä siihen, että tämä oli tuhlannut sellaisen summan rahaa ostaakseen hänelle tuon kirjan ja vaivautunut vielä toimittamaan sen hotelliin, ja hän melkein toivoi, ettei herra Willows olisi maininnut kortissa omaa hotelliaan, vaikka se tarkoittikin, että mies tahtoi hänen ottavan yhteyttä, ellei hän pääsisi tapaamaan tätä.

Mutta tässä tapauksessa tuo yhteydenotto merkitsi sitä, että Charlie-setä oli lähtenyt palauttamaan kirjaa ja ”lausumaan pari valittua sanaa”, mikä toi Gracen mieleen epämiellyttävästi sen sunnuntain, jolloin isä oli lähtenyt postitoimistoon tapaamaan Dugald Farlanea, kun Faith oli kadonnut tämän kanssa tansseista ja tullut kotiin myöhemmin kuin mihin hänellä oli lupa.

-Kas niin, Rose-täti rikkoi hiljaisuuden, kun Milly oli ensimmäisenä saanut jälkiruokansa syödyksi. -Menehän nyt nukkumaan, Emilie.

-Mutta… Milly aloitti.

-Mene nukkumaan. Meillä on Gracen kanssa hieman puhuttavaa.

Grace loi serkkuunsa apua anovan katseen, ja Milly vastasi siihen myötätuntoisena, mutta ei voinut muuta kuin totella äitiään. Hitaasti hän nousi, mutisi hyvän yön toivotuksen ja meni tyttöjen makuuhuoneeseen vilkaisten ovelta vielä kerran rohkaisevasti Graceen.

Kun hän oli mennyt, huoneeseen laskeutui taas syvä hiljaisuus. Grace ei uskaltanut laittaa omaa jälkiruoka-astiaansa pöydälle, koska pelkäsi lusikan kilahtavan kulhon reunaan. Rose-täti istui vaiti. Hän oli ristinyt kätensä ja katseli niitä, kuin olisi ihmetellyt, mitä ne tekivät hänen tyylikkään sinisen villapukunsa helmassa.

Huolimatta onnettomasta olotilastaan Grace tajusi, että tämän matkan aikana Rose-täti oli alkanut kammata tukkansa pehmeämmin ja käyttää enemmän koruja, aivan kuin hänen ei olisi tarvinnut enää pitää yllä niin tiukkaa lääkärin roolia kuin aiemmin. Hänen kullanvärinen tukkansa lainehti pehmeästi lampunvalossa, ja hänen siniset silmänsä olivat levolliset ja syvät pitkien ripsien suojassa. Yhtäkkiä Grace havahtui siihen, että täti oli suorastaan kaunis huolimatta lähes viidestäkymmenestä ikävuodestaan.

-Kuulehan, Gracie. Rose-täti nosti katseensa, ja Grace melkein säpsähti. -Onko äitisi kertonut sinulle koskaan mitään nuoruudestaan?

Grace häkeltyi kokonaan.

-Ä-äitikö? hän änkytti. -Tietysti! Äiti ja isä ovat aina kertoneet paljon tarinoita siitä, millaista oli, kun he olivat lapsia.

-Ei, minä tarkoitan nuoruudestaan. Siitä, kun hän oli sinun ikäisesi.

-O-on… hän kirjoitti nytkin kirjeen minulle syntymäpäiväksi.

Rose-täti nyökkäsi.

-Vai niin. No, onko hän kertonut sinulle kaiken? Myös ihailijoistaan?

-Ihaili… Gracen silmät laajenivat. -Ihailijoistaan? Oliko heitä monta?

Hymy viivähti Rose-tädin suupielissä.

-Ilmeisesti sinä et sitten tiedä, keitä he olivat.

-Tunnenko minä heidät? Grace oli aivan järkyttynyt. Hän ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin että isä oli kosiskellut äitiä, ja aikansa esteltyään ─ koska oikeastaan tahtoi tulla opettajattareksi ja kirjailijattareksi eikä perheenäidiksi ─ äiti oli vihdoin suostunut.

-Sen asian saat selvittää äitisi kanssa. Mutta minkä tähden otan asian puheeksi, on se… Rose-tädin sormet irtosivat toisistaan ja liikehtivät hetken, kuin hän olisi ollut silmänräpäyksen ajan vastaanotollaan ja hakenut muistilehtiötä ja kynää. -Gracie, sinun äitisi on hyvin viehättävä.

-Tietysti on!

-Hän on aina ollut hyvin viehättävä. Sillä tavalla, että… Rose-täti haki sanoja. -Älä käsitä väärin. Äitisi ei ole koskaan ollut koketti, mutta…

-Tietystikään ei! puuskahti Grace käsittämättä ollenkaan, miksi täti todisteli tällaisia itsestäänselvyyksiä.

-Kuuntele minua. Rose-täti katsoi häneen tiukasti. -Äitisi ei ole ollut koskaan koketti, pikemminkin vähän tyhmä romantiikan suhteen, jos nyt sallit minun sanoa näin. Tarkoitan sitä, että käytännöllisesti katsoen kaikki kosinnat tulivat hänelle täysin yllätyksenä ja…

-Kaikki kosinnat? parkaisi Grace. -Onko äitiä kosinut joku muukin kuin isä?

Rose-täti väisti kysymyksen taitavasti.

-Hän ei koskaan ymmärtänyt, miten vaikutti nuoriin miehiin, ei sittenkään, kun kaikki hänen ympärillään jo tiesivät nuoren miehen olevan täysin mennyttä, kuten isäsi tapauksessa. Hän hurmasi ja hurmaa yhä ihmisiä tajuamatta sitä itsekään. Ja sanottakoon tässä, että sikäli kuin aikoinaan tulin kuulemaan, myöskään isäsi ei ollut niitä nuorukaisia, jotka olisivat joutuneet hakemalla hakemaan seuraa itselleen. Grace, minä yritän sanoa sitä, että sinä olet perinyt heidän molempien piirteitä.

-Minä tiedän, että minulla isän tukka!

-En tarkoita ulkoisia piirteitä. Sinussa on samaa lumovoimaa kuin vanhemmissasi. Grace, minä sanon suoraan, että kun sinä tuosta hiukan vielä kasvat, sinulla ei tule olemaan pulaa ihailijoista.

Rose-täti vaikeni, ja Grace tuijotti häntä aivan mykistyneenä.

-M-mutta en minä ole yhtään sievä! hän sopersi melkein nyyhkyttäen.

Jo puhuessaan hän kuitenkin muisti edellisen kevään, jolloin oli saanut ylleen Fannyn ensimmäisen luomuksen, ihmeellisen kauniin iltapäiväpuvun, joka hänellä oli nytkin matka-arkussaan, ja miten hän oli sovittanut sitä ja peilannut itseään kirjakaupan takahuoneen kaapin lasiovista ja ymmärtänyt jotakin. Jotakin sellaista, jota Rose-täti ilmeisesti yritti nyt muotoilla ääneen.

-Grace, minä en edelleenkään puhu ulkonäöstä ─ eikä sinulla siinäkään mitään vikaa ole, täti samassa jatkoi. -Minä puhun asiasta, joka ihmisellä syntyjään joko on tai ei, ja jota ei voi oppia, ei ostaa, ei saada kauniilla vaatteilla eikä make-upilla eikä onduleerauksella. Sinussa sitä on, sitä jotakin, joka hurmaa miehet. Ja ellet sinä sitä itse tiedosta ja hallitse, se on sinulle vaaraksi, lapsi.

-Vaaraksi? Gracen silmät laajenivat.

-Niin kauan kuin sinun suosiostasi kilpailevat vain koulupojat, ei ole mitään hätää. Mutta huomaathan sinä, miten vaikutat jo aikuisiin miehiinkin. Kuten koetin päivällä sanoa, sinun on ymmärrettävä, että kaikki eivät ole liikkeellä viattomissa aikeissa. Rose-täti vaikeni hetkeksi, sitten hän hengähti syvään. -Grace, sinä pidät itseäsi jo täysikasvuisena, ja aion puhua sinulle kuin täysikasvuiselle. Onko sinulle kerrottu, kuka on Niall-serkkusi isä?

Kyyneleet nousivat Gracen silmiin. Taasko tätä!

-En minä aio olla niin kuin Eliza-täti!

-Minä hartaasti toivon, että teidät nykyajan tytöt on jo kasvatettu tietämään asioita, joista meidän sukupolvemme kohdalla tiukasti vaiettiin joskus tuhoisin seurauksin, kuten nuorimman sisareni tapauksessa. Rose-täti katsoi Graceen vakavasti. -Mutta siitä huolimatta sinun täytyy olla varuillasi. Sinun täytyy ymmärtää, miten vaikutat vastakkaiseen sukupuoleen. Se, mitä tällä matkalla on tapahtunut, ja mitä erityisesti tänään tapahtui, on siitä hyvä esimerkki. Toistan jälleen itseäni, mutta kunniallisissa aikeissa oleva mies ei käyttäytyisi niin.

-Olen minä saanut tänne Gordoniltakin lahjoja!

-On aivan eri asia saada karamelleja pojalta, jonka olet tuntenut lapsesta asti, joka on ikäisesi ja jonka koko perhe on tuttu vanhemmillesi. Mutta tämä herra Willows on aikuinen, sinua varmaan ainakin kymmenen vuotta vanhempi. Hänellä ei ole mitään syytä ostella sinulle suhteettoman kalliita lahjoja tai ehdotella sinulle salaisia tapaamisia ─ sillä selvästikään hän ei tahtonut Charlien ja minun tulevan tietämään asiasta.

-Minkä hän sille voi, että sattui osumaan Firenzeen yhtä aikaa meidän kanssamme!

-Hm, sanoi Rose-täti ja latoi ruokalautaset päällekkäin, kuin olisi kaivannut tekemistä käsilleen. -Grace, kyllä kai sinä nyt käsität, miksi me olemme Charlien kanssa niin kovin huolissamme?

Grace punastui ja katseli vuorostaan käsiään. Hän oli vielä niin hämmentynyt siitä, mitä täti oli sanonut ─ että hän oli tämän mielestä jollakin tavalla hurmaava ─ ettei osannut ajatella muuta. Mutta Rose-täti oli vaiti sillä miellyttävällä tavalla, jonka hän oli oppinut työssään ihmismielen tuntijana, ja antoi Gracen ajatella.

Lopulta tyttö nosti katseensa ja hänen huulensa vapisivat.

-Entä… entä herra Melville? hän kuiskasi. -Tarkoitatko sinä, että minä… kun hän tarjoutui viemään minut hotelliin…

-Se on taas aivan oma tarinansa, Rose-täti sanoi melkein yhtä hiljaa. -Mutta olet oikeassa siinä, että vaikka herra Melville pelastikin sinut maantieltä, hänen aikeensa eivät olleet hyvät. Hän ei ole kunnon mies. Siksi me lähdimme Nizzasta niin nopeasti ─ äitisi varoitti meitä koskaan enää laskemasta sinua hänen lähelleen.

Grace nyyhkäisi. Vaikka hän oli kauan haaveillut täysikasvuisuudesta, tuntui kuitenkin yhtäkkiä hirvittävän pelottavalta tajuta, että maailma ei ollutkaan niin viattoman romanttinen paikka kuin hän oli lapsellisuuksissaan kuvitellut. Pitikö aikuisena todellakin ymmärtää ja osata ottaa huomioon tuollaisia pelottavia asioita! Hän oli aina kuvitellut, että olisi hauska saada paljon ihailijoita, mutta oliko se tällaista!

-Mistä sen voi tietää? hän kysyi surkeana. -Mistä voi tietää, minkälaisissa aikomuksissa toinen on? Jos ei Eliza-tätikään tiennyt!

-Se on hyvin helppoa, täti sanoi rauhallisesti. -Rakas Milly-tyttäreni varmaankin nimittäisi minua jälleen viktorianaikaiseksi käytösoppaaksi, mutta vaikka te nykyajan nuoret naurattekin meidän ajatuksillemme, entisaikaan oltiin monissa asioissa viisaita. Grace, niin kauan kuin nuori mies osoittaa huomiotaan sinulle tavalla, joka edellyttää sinun salaavan asioita tai tekevän jotakin vastoin vanhempiesi tai huoltajiesi tahtoa tai omantuntosi ääntä, hän ei ole liikkeellä hyvissä aikeissa.

-Esittelikö äiti sitten jokaisen kosijansa kotona! Grace puuskahti. Hän oli vieläkin järkyttynyt ja epäuskoinen tämän kauhistuttavan paljastuksen suhteen. Entä, jos äiti olisikin ottanut jonkun muun kuin isän? Kuka hän silloin olisi? Olisiko häntä edes?

-Grace, älä yritä puhuttaa minua pussiin, minä en aio sanoa mitään nimiä, Rose-täti ilmoitti kuivasti. -Äläkä heittäydy tyhmemmäksi kuin olet. Kun sinä kotona ollessasi lähdit ulos kenen tahansa tutun pojan kanssa, pitikö sinun salailla jotakin asiaan liittyvää?

-Faith salasi sen, että kulki Dugaldin kanssa, ja nyt he ovat kihloissa! Ja Alice-täti ja Fergus-setä kielsivät Fannya tapaamasta Stuartia, ja nyt he ovat kihloissa!

-Lopeta, sanoi Rose-täti. -Sinä alat kuulostaa Jamie-enoltasi, kun hän väittelee isoisäsi kanssa jostakin oikeusjutusta. Ymmärrät oikein hyvin, mitä minä tarkoitan. Ellei nuorella miehellä ole mitään salattavaa, ei hän vaadi sitä sinultakaan.

-Ei se kovin salaista ollut, että herra Willows oli jättänyt minulle lahjan hotellin vastaanottoon! Grace sanoi haikeana. Hän ei tulisi koskaan unohtamaan tuota ihmeellistä kuvateosta.

-No, entäpä jos olisit ollut yksin, kun kuulit paketista. Olisitko kertonut meille? Tai jos en olisi tavannut sinua tänään herra Willowsin seurasta ja hän olisi ehdottanut tapaamista huomiselle, olisitko kertonut meille? Olisitko torjunut hänen ehdotuksensa?

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sitten Grace huokasi syvää kuin tyhjentyvä ilmapallo.

-En, hän sanoi.

-Ainakin olet rehellinen. Rose-tätikin huokasi. -Grace kulta, jos sinulle tapahtuu jotakin tällä matkalla, syy on meidän. Äiti parkasi tuntee yhä syyllisyyttä siitä, että Eliza-tätisi asui Koivurannassa hänen valvontansa alaisena, kun… onnettomuus tapahtui.

Gracesta tuntui kauhean pahalta, kun Niallia sanottiin ”onnettomuudeksi”, vaikka hän hyvin ymmärsi, mitä täti tarkoitti.

-Se oli vain kaunis kuvateos, hän mutisi.

-Jos sinä haluat sen kirjan ja se on liian kallis rahoillesi, Charlie ja minä voimme ostaa sen sinulle, sanoi Rose-täti lempeämmin. -Olet ollut meille matkalla suureksi iloksi ja Millylle seuraksi, ja annamme sinulle lahjan enemmän kuin mielellämme. Siinä kirjassa ei ole mitään pahaa tai väärää.

-Kyllä minä sen ymmärrän, Grace sanoi tuskastuneena. -En minä halua sitä. Minä vain aina muistaisin…

Hän puri huultaan, sillä ei oikein tiennyt itsekään, mistä ei tahtonut tulla muistutetuksi ─ tämän päivän ikävistä käänteistä, vai tästä koko maailman mullistaneesta keskustelusta, vai siitä, miten herra Willows oli häneen katsonut, vaiko siitä, etteivät he kaiken tämän jälkeen koskaan enää tapaisi.

-Minä tiedän, että sinä olet hyvin älykäs tyttö, ja että mietittyäsi näitä asioita sinä käsität, mitä olen yrittänyt ehkä kömpelöstikin sanoa. Rose-täti ojensi kätensä ja puristi lempeästi Gracen kättä. -En minä tahdo, että sinä alat pelätä tai rupeat vainoharhaiseksi. Maailma on ihana paikka ja täynnä hyviä nuorukaisia, joiden joukosta sinä toivottavasti joskus löydät juuri sellaisen elämänkumppanin kuin tarvitset. Mutta käytä järkeäsi, ja ota huomoon se, mitä sanoin lumovoimastasi. Silloin et satuta itseäsi etkä muita.

-Satuttiko… satuttiko äiti muita? Grace kuiskasi.

Mutta nyt Rose-täti naurahti.

-Nuori nainen, ne asiat hän kertoo sinulle itse, jos katsoo tarpeelliseksi! Minulla ei ollut lupaa paljastaa tämänkään vertaa, joten luultavasti hän on hyvin vihainen, mikäli saa tietää. Sillä katsos, meillä vanhuksillakin on ollut nuoruus.

Samassa ovi kävi ja Charlie-setä astui sisään. Ulkona satoi, ja hän puisteli päällystakkiaan ja hattuaan, ennen kuin ripusti ne naulakkoon.

-Minä tilaan sinulle syötävää, sanoi Rose-täti ja kiiruhti puhelimeen.

-Kiitos, sanoi Charlie-setä ja meni kylpyhuoneeseen pesemään kätensä. Hänellä ei ollut enää ruskeaan voimapaperiin käärittyä pakettia.

Grace istui ja kuunteli, miten Rose-täti fraasisanakirjan avulla tilasi lisää ruokaa huonepalvelusta, ja miten vesi kohisi ja saippuakuppi kolahti kylpyhuoneessa. Sitten hän ajatteli Millyä, joka oli varmaankin uteliaisuuteen tikahtumaisillaan makuuhuoneessa. Miten paljon hän voisi tälle kertoa kaikesta siitä, mitä oli kuullut? Oliko Rose-tädillä ollut useita ihailijoita, ja tiesikö Milly heistä? Tiesikö Milly ylipäätään kaikesta enemmän kuin hän?

Charlie-setä tuli takaisin huoneeseen, pysähtyi kädet taskuissa katselemaan Gracea eikä sanonut mitään. Rose-täti tuli puhelimesta ja katsoi myös Gracea.

-Sinun on nyt aika myös mennä nukkumaan, täti sanoi.

-Enkö minä saa tietää…

-Sinun ei tarvitse tietää yhtään mitään, keskeytti Charlie-setä. -Hyvää yötä, Gracie.

-Hyvää yötä. Grace nousi happamana ja meni makuuhuoneeseen. Mutta hän viivytteli sulkiessaan ovea perässään.

-No? hän kuuli Rose-tädin sanovan kysyvästi.

-Juuri sellainen taiteilijanrenttu kuin epäilinkin, vastasi Charlie-setä. -Hotelli oli melkoinen murju, ja mies vaikutti lähinnä huvittuneelta saarnastani.

-Grace, korotti Rose-täti ääntään, -unohdit sulkea oven jälkeesi.

Tuhahtaen tyttö tempasi salvan kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti