keskiviikko 15. helmikuuta 2017

2. Lokakuun auringossa

 
Tohtori Charles Moore ei ollut joidenkin kollegoidensa tavoin tunnettu terveellisten elämäntapojen ahdasmielisestä tuputtamisesta. Kohtuuden miehenä, joka nautti mielellään elämän pienistä iloista ja uskoi vakaasti myös mielialan merkitykseen tervehtymisessä, hän katsoi usein läpi sormiensa potilaidensa pieniä paheita. Ehkä juuri tästä johtuen praktiikka, jota tohtoripariskunta Moore Ballachulishissa piti, oli kovin suosittu.

Oli kuitenkin yksi asia, jonka suhteen Charlie-tohtori oli tinkimätön: hän ei väsynyt puhumaan kunnollisen aamiaisen merkityksestä.

-Charliesta saadaan loistava palopuhuja heti, kun joku puolue ymmärtää ottaa ohjelmaansa tukevan aamiaisen edistämisen, tapasi sanoa hänen lankonsa Duncan Fleming, joka itse tunnettuna poliittisena puhujana vakuutti jäävänsä aivan toiseksi ”aamiaisaatteen” rinnalla.

Ballachulishin tohtorilassa siis syötiin kunnolla joka aamu ennen päivän töiden aloittamista. Iltaisin Rose-rouva tapasi tehdä kaappiin valmiiksi muutaman hyvän voileivän siltä varalta, että jompikumpi perheen lääkäreistä joutuisi lähtemään potilaan luo keskellä yötä tai niin aikaisin aamulla, ettei ehtisi syödä mitään muuten kuin ottamalla mukaan eväitä.

Kun Mooret jättivät praktiikkansa ja kotinsa kymmeneksi kuukaudeksi sijaisen käsiin ja lähtivät Euroopan-matkalleen ilman mitään tarkkoja aikatauluja, pitkistä yhteisistä aamiaishetkistä tuli seurueen matkapäivien kohokohta. Majapaikkojen aamiaispöydissä suunniteltiin sen päivän tekemisiä, muisteltiin edellisen päivän kokemuksia, naurettiin kommelluksille ja itkettiinkin, erityisesti Belgian viikkoina, jolloin Mooret olivat yrittäneet kaikkensa saadakseen jotakin tietoa ottotyttärensä Emilien taustoista ja sukujuurista.

Sinä huikaisevan aurinkoisena lokakuun aamuna Charlie-tohtori istui jo nizzalaisen rantabulevardin hotellin aamiaishuoneessa. Hän oli tilannut kupillisen teetä ja sanomalehden ajankulukseen tietäen kokemuksesta, että joutuisi odottelemaan muuta seuruettaan. Toisin kuin monet keski-ikäiset, sekä Charlie että Rose muistivat vielä, millaista oli olla nuori, ja suhtautuivat keskimääräistä suuremmalla ymmärryksellä Millyn ja Gracen iltamyöhäisiin kuiskutteluihin ja aamujen hitaaseen heräämiseen.

-No kappas! Tohtori nosti katseensa lehden reunan yli. -Kaadoitko sinä kylmää vettä heidän päälleen, Rose, vai mistä johtuu tämä kunnia saada neidit ylös vuoteesta ennen aamukymmentä?

-Osh, sinä olet kauhea, isä! Milly puuskahti nauraen ja pujahti paikalleen pöydän ääressä. -Kuka voi nukkua, kun aurinko paistaa tällä tavalla!

-Ilahduttavaa, jos aiot seuraavan puolen vuoden ajan nousta vuoteesta auringonnousun myötä, Charlie-tohtori härnäsi. -Voinkin sitten varata meille liput ensi viikolla varhaisemmalle retkelle — linja-auto lähti muistaakseni kuudelta.

-Ei aurinko ole vielä silloin noussut täällä, Milly huomautti nenäkkäästi.

-Grace olisi voinut tänä aamuna kerrankin pysyä vuoteessa, Rose tokaisi ja levitti lautasliinan syliinsä. -Jos me emme ole vielä tämän kauemmas etelään päässeet…

-Mitä niin? Charlie kysyi ja viittasi tarjoilijan pöytään.

Hänen puolisonsa vaikeni pahaenteisesti sen ajan, minkä aamiaistilauksen tekeminen kesti. Grace, joka harmissaan ja nolona odotti Rose-tädin selostusta, ei voinut mielipahastaan huolimatta tälläkään kertaa olla ihailematta sitä, miten rohkeasti Charlie-setä puhui ranskaa. Tämä äänsi kieltä lähestulkoon yhtä kauheasti kuin he kaikki muutkin, mutta yritti sinnikkäästi, ja sai yleensä kaikkialla pelkästään ponnistustensa vuoksi erinomaista palvelua — niin täälläkin. Itse hän tapasi sanoa, että jos olisi alkanut murehtia verbien oikeita taivutusmuotoja kenttäsairaalassa vajaat parikymmentä vuotta aiemmin, moni belgialaissotilas olisi ehtinyt kuolla käsiin.

-No, mitä paheksuttavaa Grace-neiti on tänään saanut aikaan? Charlie tiedusteli, kun tarjoilija oli poistunut. -Onko hän laulanut suihkussa?

-Gracella on ihailija! Milly huudahti, ennen kuin hänen äitinsä sai sanotuksi mitään. -Salaperäinen herrasmies!

Grace, joka oli ehtinyt pikaisesti uskoutua aamun oudosta tapaamisesta serkulleen, mutta ei ollut lainkaan ajatellut tämän julistavan asiaa tuolla tavalla, punastui ja hypisteli ruokailuvälineitään.

-Ei se ollut mikään ihailija, hän puuskahti. -Joku britti vain, joka halusi toivottaa hyvää huomenta.

-Tämä ei liene ensimmäinen kerta, jolloin minä en yhtään ymmärrä, mistä te puhutte, huomautti tohtori. -Rose, voitko sinä ystävällisesti tulkata?

Grace piti kovasti tädistään ja tämän puolisosta. Rose-tädissä oli samanlaista lempeyttä ja voimaa kuin äidissä, ja Charlie-setä muistutti erityisesti hyvällä tuulella ollessaan isää. Ja yhtäkkiä tyttö huomasi toivovansa, että tänä aurinkoisena aamuna tässä ihanassa paikassa setä olisi erittäin hyvällä tuulella. Hullua — sillä eihän hän ollut tehnyt mitään väärää!

Rose-täti kertoi aamun tapahtumat niiltä osin kuin oli ne nähnyt. Jotenkin hän onnistui tekemään sen niin, että Grace tunsi harmikseen punastuvansa yhä syvemmin.

Samassa tarjoilija tuli tuomaan heidän munakkaitaan ja tuoremehujaan, ja tavoilleen uskollisena Charlie-setä söi muutaman suupalan, ennen kuin aloitti keskustelun.

-Kuulehan, Gracie, hän sanoi hitaasti.

Grace huokasi ja pyöritteli silmiään.

-Kun sinun vanhempasi suostuivat siihen, että lähdet meidän mukanamme matkalle, se oli valtava luottamuksenosoitus, setä jatkoi. -Vastuu omasta lapsesta on suuri, mutta vastuu toisen lapsesta vielä suurempi. Sinä sait lähteä mukaan maailmalle, koska vanhempasi uskovat siihen, että pidämme sinusta huolta.

-Ei minussa ole mitään huoltapidettävää! Grace puuskahti.

Charlie-setä ja Rose-täti katsoivat toisiinsa, ja Milly potkaisi Gracen nilkkaa pöydän alla.

He olivat puhuneet tuosta viimeksi juuri eilen illalla. Mitä varten vanhemmat aina katsoivat toisiinsa tuolla tavoin, aivan kuin olisivat kyenneet katseesta lukemaan toistensa ajatukset! Kotona äiti ja isä tekivät samoin, viimeksi silloin, kun Walter oli Gracen lähtöpäivän aattona ampunut ritsalla ”aivan vahingossa” rikki kanakopin ikkunan. Tapaturman seurauksena isä oli peruuttanut Walterin kuukausirahan, eikä äiti ollut sanonut siihen mitään, aivan kuin he olisivat yhdellä katseella asiasta sopineet. Oli Gracekin kerran vaihtanut äidin kanssa sellaisen katseen, mutta silloin oli kyse ollut suuresta ja tärkeästä asiasta, ei ritsasta tai aamutervehdyksestä.

-Gracie, maailma on suuri ja sinä olet vielä nuori, Charlie-setä sanoi. -Olet kasvanut hyvien ja luotettavien ihmisten parissa, ja siitä olen iloinen, sillä se antaa elämälle hyvän pohjan. Mutta samalla se ehkä tuudittaa sinut liialliseen luottamukseen. Kaikki ihmiset eivät ole hyviä, eikä kaikilla maanmiehillämmekään ole aina hyviä tarkoitusperiä, niin mukavalta kuin heitä tuntuukin tavata ulkomailla.

-Charlie-setä, Grace sanoi päättäväisesti ja kilautti haarukkansa lautaselle, -hän sanoi vain hyvää huomenta!

-Kuka hän oli?

-Hän nimensä oli Lewis Willows.

-Niin, mutta kuka hän oli?

Grace ähkäisi.

-Mistä minä voin tietää! Rose-täti ryntäsi paikalle kesken kaiken ja komensi minut sisään, aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää minut!

-Voi! huusi Milly. -Olisi kauhean ihanaa tulla ryöstetyksi! Mutta tietysti vain sieviä ryöstetään, sellaisia kuin Grace, hän jatkoi haikeasti.

-Emilie, sanoi Rose-täti tiukasti, kuten aina silloin, kun Milly alkoi valittaa ulkonäöstään, ja Grace huokasi. Vaikka tiesikin, että Milly parkaa ei ollut siunattu kummoisellakaan kauneudella, Grace olisi ennemmin antanut hakata oikean kätensä irti kuin sanonut sitä serkulleen. Milly oli hauska ja herttainen ja hyvä tanssimaan, joten mitä väliä sillä oli, vaikkei hän ollut sievä. Ei Gracekaan ollut, vaikka Milly niin väitti. Hänellähän oli punainen tukka ja pisamia.

-Minä olisin kiitollinen, mikäli selviäisimme tämän matkan loppuun ilman, että kumpaakaan vastuullani olevista tytöistä ryöstettäisiin, Charlie-setä ilmoitti tuimasti. -Grace, me kuulostamme sinusta ehkä ahdasmielisiltä. Mutta sinä olet nuori, ja…

-Nuoret tytöt tekevät nykyään paljon asioita yksin, matkustavatkin! Grace pisti väliin. Hän koetti yleensä käyttäytyä hyvin tätiä ja setää kohtaan ja olla mahdollisimman vähän vaivaksi, kun oli päässyt näiden mukana tälle unelmien matkalle, mutta oli nyt harmissaan.

-Eivät viisitoistavuotiaat, sanoi Rose-täti.

-Minä täytän huomenna kuusitoista!

-Se on totta, Charlie-setä myönsi. -Mutta sanoisin, että siitä on vielä jonkin matkaa täysi-ikäisyyteen.

-Hän oli hyvinkin täysi-ikäinen, pisti Rose-täti väliin.

-No niin, Charlie-setä jatkoi, -jos sinä hankit uusia ystäviä, minä toivoisin saavani tietää jotakin heidän taustastaan.

-Hyvä tavaton, hän sanoi vain hyvää huomenta! Minä en varmaan koskaan enää edes näe häntä!

-Hän sanoi kävelevänsä tästä ohi joka aamu, huomautti Rose-täti äänensävyllä, joka sai tuollaisen säännönmukaisuuden kuulostamaan huolestuttavalta ja lähestulkoon siltä, että heidän pitäisi vaihtaa hotellia.

-Ehkä hän ryöstää sinut huomenna? Milly ehdotti osaaottavasti.

-Emilie, syö munakkaasi, komensi hänen äitinsä.

-Noh, sanoi Charlie-setä äänensävyllä, jota harvoin kuuli, mutta joka vaiensi heidät kaikki. -Kuten sanottu, minulla ei ole pienintäkään aikomusta antaa ryöstää teistä kumpaakaan, millään tavalla. Muistakaa varoa taskuvarkaita, kun lähdemme liikkeelle.

Grace huokasi helpotuksesta. Charlie-sedällä oli tapana lopettaa nuhdesaarnansa aina tällä tavalla, siirtymällä kepeästi johonkin arkiseen asiaan, joten pahin oli nyt ohi. Häntä harmitti vieläkin se, että Rose-täti oli ilmaantunut aamulla parvekkeelle, vaikka tyttö ei osannut oikein itselleenkään selittää, miksi. Eihän hän todellakaan ollut ehtinyt vaihtaa herra Willowsin kanssa juuri muuta kuin aamutervehdyksen. Oli vain hirveän jännittävää, kun aikuinen mies oli kohdellut häntä kuin täysikasvuista ainakin!

Rose-täti ja Charlie-setä olivat alkaneet puhua päivän suunnitelmista. Rose-tädin mielestä ensimmäisinä päivinä uudessa kohteessa oli aina järkevää vain vaellella ja opetella tuntemaan paikkoja, ja Charlie-setä lupasi ostaa hotellin vastaanotosta pari karttaa oman Baedekerinsa tueksi. Milly iski silmää Gracelle. ”Pari karttaa” tarkoitti sitä, että he saisivat lähteä seikkailemaan kahdestaan, ja Grace huokasi helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt aamun tapahtumien saavan Rose-tädin kuljettamaan heitä lieassa.

Aamiaisen jälkeen Charlie-setä osti kartat vastaanotosta, ja ylhäällä huoneistossa hän piirsi molempiin hotellin ympärille renkaan siltä varalta, että joku eksyisi. Sitten Rose-täti piti tavanmukaisen varoituspuheensa siitä, miten tyttöjen piti olla varovaisia ja järkeviä, aivan kuin heidän järkensä ja muistinsa olisi jotenkin heikentynyt viimeksi Pariisissa pidetyn varoituspuheen jälkeen.

Mutta vihdoin Grace ja Milly saivat siepata hattunsa ja hansikkaansa ja pienet käsilaukkunsa ja juosta alas rappusia. Heidän piti hillitä itseään, etteivät he hyppineet ja tanssineet kuin pikkutytöt, olivathan he sentään jo nuoria neitejä.

-Ajatella! huudahti Milly, kun he tupsahtivat hotellin rappusille ja näkivät edessään aamusta huomattavasti vilkastuneen rantakadun, kultaisen hiekkarannan, palmunlehvät sinistä taivasta vasten ja kimaltavan meren. -Me voisimme istua kotona ja jännittää, tuleeko sade taivaalta vaaka- vai pystysuorassa!

Grace purskahti nauruun, vaikka tunsikin samalla yhtäkkisen koti-ikävän piston. Hänen syntymäpäivänsä aattona oli yleensä jo sen verran koleaa, että äiti sytytti tulet kaikkiin Koivurannan uuneihin, ja kirjakaupan puolella myynti parani, kun asiakkaat jäivät lämmittelemään kamiinan luo ja aivan huomaamattaan tulivat ostaneeksi isältä enemmän kuin tarvitsivatkaan.

Grace oli silmänräpäyksen ajan kotona, käpertyneenä toiseen olohuoneen hiukan nuhjaantuneista nojatuoleista Emma Woodia silitellen. Hän oli tuntevinaan nenässään paistuvan sipulin tuoksun, kun rouva Wallace valmisti lounasta, ja kuulevinaan tämän nuhtelevan Lancelotia, joka kerjäsi lihapalaa. Ja Stuart tuli sisään harjoitellakseen soittoa, ja Faith meni kirjakauppaan pyytämään isältä rahaa eläviin kuviin…

Voi, miten hupsua. Eihän ollut enää rouva Wallacea, eikä ollut Lancelotia. Cora oli syyskuun alusta asti puuhaillut Koivurannan keittiössä, ja äiti oli kirjeidensä mukaan oikein tyytyväinen häneen ─ ”tai siihen, miten nöyrästi hän antaa äitisi kasvattaa itseään”, oli isä kirjoittanut hauskalla pystyllä käsialallaan kirjeen marginaaliin. Isä ei juuri koskaan kirjoittanut omia kirjeitä, vaan aina täydensi muiden kirjoittamia, ja juuri se oli Gracesta melkein mukavampaa, aivan kuin hän olisi saanut puhella isän kanssa.

Gracen kurkkua kuristi, kun hän ajatteli, miten äiti istui kirjoittamassa pöytänsä yli kumartuneena, ja miten tämä sitten antoi kirjeen isän luettavaksi, ja miten isä teki siihen lyijykynällä noita hupaisia huomautuksiaan, joiden he tiesivät naurattavan Gracea.

Eikä Stuart ollut kotona. Hän ei kyennyt vielä soittamaan tohtorilan tulipalossa palaneilla käsillään niin hyvin, että olisi voinut hoitaa sovitut konsertit, ja oli joutunut perumaan ne, mikä oli suuri vahinko. Mutta hän oli laittanut useampiin sanomalehtiin ilmoituksen soittotunneista, ja saanut niin paljon oppilaita Dundeen suunnalta, että oli vuokrannut huoneen sikäläisestä huokeasta täysihoitolasta ja ilmoittanut kokoavansa pääomaa tulevaa avioliittoaan varten, vaikka henki menisi. Archie oli tokaissut, että saattaisi siinä jonkun henki mennäkin. He kaikki tiesivät, ettei tuliluontoiselle Prinssille totisesti ollut annettu kärsivällisyyttä opettaa vastentahtoisia soitto-oppilaita.

Niin, Archie oli kotona, ja viimeisimmän tiedon mukaan kipsi oli jo poistettu hänen tulipaloyönä murtuneesta nilkastaan. Mutta monta viikkoa käyttämättä ollut jalka kaipasi paljon harjoitusta, ennen kuin Archie voisi täysipainoisesti auttaa isää kaupassa. Onneksi Archie oli vahva ja sinnikäs, hän kyllä toipuisi.

Ja Faithkin oli kotona, mutta hänen päähänsä ei tuntunut kirjeistä päätellen mahtuvan yhtään mitään muuta kuin kapioiden ja häiden suunnittelu, vaikkeivät kummatkaan olleet vielä vähään aikaan ajankohtaiset. Faith ei antanut sen häiritä itseään, sillä hänestä naimisiinmeno postinhoitaja Farlanen kanssa oli täysin verrannollinen kenen tahansa kuningasperheen jäsenen avioitumiseen. Onneksi sentään naapurin Fanny, joka oli samassa tilanteessa Stuartin suhteen, jaksoi keskustella Faithin kanssa loppumattomiin pitseistä ja pyyhkeiden kanttauksista ja pöytäkoristeista, sillä muuten Koivurannan perhe olisi todennäköisesti tullut hulluksi. Gracenkin oli tunnustettava, että hän hyppäsi useimmista Fayen kirjeistä aina muutaman kappaleen yli.

Evan ja pikkulapset olivat tietysti yhtä lailla kotona ja kävivät koulua, eivätkä ymmärtäneet mistään sen suuremmasta. Mutta Donald ei ollut kotona, hän oli aloittanut opintonsa Glasgow’ssa teknillisessä korkeakoulussa. Ja hän kirjoitti Millylle useammin kuin sisarelleen.

-Grace? Milly heilutti hattuaan hänen silmiensä edessä. -Missä sinä oikein olet?

Grace räpytteli silmiään kuin unesta heränneenä. Hän ei todellakaan ollut kotona, eikä täällä tuoksunut sipuli ja painomuste ja kehityskemikaalit. Hän oli Nizzassa, ja aurinko paistoi, ja ihmiset kulkivat kadulla keveissä puvuissa, ja rouvat tuoksuivat joltakin vielä kalliimmalta kuin Alice-täti kotona.

-Anteeksi, hän sanoi. -Ajattelin kotia.

-Onko sinun ikävä? Milly kysyi heti myötätuntoisesti ja puristi hänen kättään.

-Ei oikeastaan, Grace sanoi ei aivan todenmukaisesti. Mutta hän ei tahtonut pahoittaa Millyn mieltä. Serkku jos kuka tiesi, millaista oli tuntea koti-ikävää. -Eihän voi ikävöidä, kun on päässyt tänne! Joko sinä olet antanut anteeksi Siniselle junalle?

-No, sanoi Milly, työnsi kätensä Gracen kainaloon ja astui kepein jaloin alas portaita, -onhan se vähän kuin huijausta, vai mitä?

Grace tirskui. Milly luki mielellään salapoliisiromaaneita ja oli puolitosissaan ollut vihainen siitä, ettei Pariisista Nizzaan kulkevassa Sinisessä junassa ollut tapahtunut heidän käyttämällään vuorolla laisinkaan murhaa, kuten rouva Christien kirjassa.

He läksivät kävelemään pitkin jalkakäytävää ja koettivat olla tuijottamatta kaikkea mielenkiintoista, jottei heitä olisi niin kovin helposti huomattu turisteiksi. Kuten aamulla parvekkeella, Grace koetti painaa mieleensä valon ja värit, jotta jossakin välissä ehtisi maalata itselleen talteen näkymiä.

Miten kirkasta täällä oli, vaikka oli lokakuu! Ja mikä sääli, että hän saattoi omissa kirjeissään kuvata kaikkea näkemäänsä ihmeellistä vain aavistuksenomaisesti. Tai ehkä hän voisi lähettää jonkin pienen piirroksen seuraavassa kuoressa…

-Koskahan me saamme tänne postia? Gracelta lipsahti.

-Postia? Milly kohotti kulmakarvojaan. -Hyvä ihminen, mehän olimme vasta eilen illalla perillä!

-Niin mutta voihan meille silti tänään tulla postia. Tietäväthän kaikki, koska läksimme Pariisista ja koska olemme täällä.

-Hm, sanoi Milly. -Muistaakseni sait Gordon MacDonaldilta viisi kirjettä Belgiaan ja kaksi kirjettä ja postikortin Pariisiin. Hänen käteensä tulee kramppi, jos hän kiiruhtaa kirjoittamaan jo tännekin ensimmäiseksi päiväksi.

-Äh, sanoi Grace.

-Vai toivotko sinä, että Axel Barclay olisi vihdoin havahtunut huomaamaan, ettei ole vastannut kirjeisiisi Bruggen jälkeen?

Grace toivoi hartaasti, että Milly olettaisi hänen poskiensa punan johtuvan vain auringosta.

-Axelilla on kauheasti kaikkea uutta lukiossa St. Andrewsissa! hän huudahti moittivasti.

-Tietysti, sanoi Milly. -Varmaankin. Mutta ottaen huomioon, miten huolellisesti hän sinut hyvästeli…

-Emilie Moore!

-Ei, minä en aio sanoa mitään! Milly puristi hänen käsivarttaan. -Minä vain ajattelen, että sen jälkeen, kun Axel käyttäytyi sillä tavalla, hän voisi vaikka kirjoittaa sinulle useammin. Niinhän sinäkin ajattelet?

Grace kääntyi katsomaan merelle ja räpytteli silmiään. Milly oli oikeassa. Sen jälkeen, kun Axel oli suudellut häntä ryöväriluolalla ennen heidän lähtöään, hän oli luullut, että heidän välillään oli jotakin erikoista, jotakin enemmän kuin kenelläkään muulla.

Hän oli lähtenyt matkalle haikeana, mutta silti jännittyneenä ja toiveikkaana, ajatellen, että ero ja luottamukselliset kirjeet opettaisivat heitä tuntemaan toisiaan vielä paremmin kuin kuluneet yhteiset kouluvuodet. Olihan Axel oikein kysynyt, saisiko kirjoittaa Gracelle.  

Ja sitten todellakin Axel oli kirjoittanut vain kaksi kertaa Belgiaan, eikä enää jälkimmäisessä kirjeessä ollut juuri edes kysellyt hänen kuulumisiaan, vaan selostanut kaikenlaista lukioelämästään. Se sama poika, joka muka piti Gracesta enemmän kuin kenestäkään toisesta!

Sen jälkeen Axelista ei ollut kuulunut mitään, vaikka Grace olikin ylpeytensä niellen kirjoittanut tälle parikin kirjettä, jotka aloitti viattomasti pohtien, olikohan posti mahtanut hukata hänen edellisen viestinsä. Ja samaan aikaan Gordon rasitti tuota moitittua postilaitosta niin, että Pariisissa Charlie-setä oli jo kiusoitellut Gracea.

-Kyllä kai sinäkin odotat aina Donilta kirjettä, Grace mutisi paksulla äänellä ja hypisteli käsilaukkunsa lukkoa.

-Hän kirjoittaa kyllä taas, kun muistaa, Milly sanoi levollisesti.

Kun muistaa! Grace tunsi yhtäkkiä pistävää kateutta. Siinä Milly seisoi, aivan tyytyväisenä odottamassa kirjettä hänen veljeltään sitten, kun tämä ”muistaa”! Totta kai lausahduksessa oli huumoria, sillä kaikki tiesivät, millainen Donald oli päästessään uppoutumaan koneiden maailmaan. Mutta miten Milly saattoi olla noin varma, noin rauhallinen?

-Eikö sinua yhtään harmita jäädä aina toiseksi tekniikalle? Grace huomasi kysyvänsä, ennen kuin ehti ajatella.

Milly naurahti.

-Gracie, minä en ole kihloissa hänen kanssaan. En tiedä, tulenko koskaan edes menemään kihloihin hänen kanssaan. Me olemme niin nuoria vielä. Minä pidän hänestä kovasti, ja tiedän, että hän pitää minusta aika tavalla, mutta on monta muutakin asiaa, mistä me molemmat pidämme. Jos minä vielä viiden vuoden kuluttua ajattelen häntä kuten nyt, ja jos vielä silloinkin voimahihnat ja konekaaviot menevät edelleni, kysy silloin uudestaan.

Grace nielaisi. Yhtäkkiä häntä hävetti oma nirppanokkaisuutensa. Jos kerran Gordon tahtoi kirjoittaa hänelle, miksei hän ollut siitä kiitollinen? Miksei hän tahtonut tutustua kirjeiden kautta paremmin siihen poikaan, joka oli lapsesta saakka ollut hänen paras ystävänsä, jos ei Axel kerran tahtonut sitä olla?

-Mennään alas rantaan, hän sanoi ja tarttui Millyn käteen. -Tuossa on portaat hiekalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti