torstai 16. helmikuuta 2017

3. Kuusitoistavuotiaana

 
Ensimmäisenä aamunaan Nizzassa Grace oli herännyt yhtä aikaa auringon kanssa mitään suunnittelematta, venytellyt hetken ja päättänyt sitten kurkistaa ulos parvekkeelle, jonka olemassaolon oli ehtinyt havaita heidän saapuessaan edellisenä iltana hotelliin. Hän oli pukeutunut ääneti mutta vailla huolta Millyn herättämisestä ─ jos serkku havahtuisi, tämä varmaan tulisi mukaan ihailemaan etelän aamua.

Samoin seuraavana aamuna, kuusitoistavuotissyntymäpäivänään, Grace avasi taas silmänsä yhtä aikaa auringon kanssa. Mutta tällä kerralla se ei ollut onnellista sattumaa, sillä hän oli illalla laittanut Anna-tädiltä ja Rob-enolta läksiäislahjaksi saamansa pienen matkaherätyskellon soimaan auringonnousun aikaan. Jotta Milly ei kuulisi, hän oli piilottanut kellon tyynynsä alle, ja havahtuikin heti sen ensimmäiseen pirahdukseen.

Tällä kertaa Grace pukeutui huomattavasti äänettömämmin kuin edellisenä aamuna, ja sanottakoon, että myös huomattavasti huolitellummin, mikäli se nyt oli ylipäänsä mahdollista verhojen hämärtämässä huoneessa. Hän jopa uskalsi istahtaa hetkeksi peilin eteen järjestelemään kiharoitaan, vaikka nyt koko ajan pelkäsi Millyn heräävän. Serkku arvaisi tietenkin, mihin hän oli menossa, eikä Grace oikein osannut aavistaa, miten tämä siihen suhtautuisi.

Aamu oli yhtä ihana kuin edellinenkin, kun Grace astui ulos parvekkeelle. Meri ja taivas loistivat, palmunlehvät huojuivat ja ilma oli raikas. Grace nojautui parvekkeen kaiteeseen ja katsoi kauas merelle. Miten ihmeellistä oli olla täällä! Miten ihmeellistä oli nähdä tämä kaikki!

Hän uppoutui maiseman kauneuteen niin, että unohti, miksi oikeastaan oli parvekkeelle tullut. Vasta kuullessaan tervehdyksen tyttö havahtui.

-Hyvää huomenta, neiti Fleming, sanoi Lewis Willows. -Olenpa iloinen siitä, että olette aamuvirkku.

-Hyvää huomenta, Grace vastasi.

Yhtäkkiä hänen suutaan kuivasi, vaikka aamu ei ollut vielä ollenkaan kuuma, ja hänen oli puristettava sormillaan kaidetta estääkseen käsiään vapisemasta.

Edellisenä aamuna kohtaaminen herra Willowsin kanssa oli käynyt niin yllättäen ja äkillisesti, ettei Grace ollut ennättänyt ajatella juuri mitään vastatessaan miehen puhutteluun. Mutta nyt hän ehti, liiaksikin.

Ja seistessaan siinä aamuauringon kullanpunassa vanhaan kivikaiteeseen nojautuen Gracea ei yhtään enää harmittanut se, ettei Axel kirjoittanut, tai se, että Gordon kirjoitti liiaksikin. Sillä mitä hän teki koulupoikien huomionosoituksilla, jos oikea täysikasvuinen herrasmies tahtoi pysähtyä keskustelemaan hänen kanssaan!

He katsoivat hetken toisiaan, aivan kuin yhtäkkiä tajuten, että olivat kahden. Lewis Willows koetti estää silmiään ahmimasta liian näkyvästi tytön siroa olemusta, jonka keijukaismaisuutta punaiset kiharat ja mestarillisesti suunniteltu vaaleanvihreä kesäleninki korostivat. Hän oli maalannut koko edellispäivän, mutta tajusi, ettei ollut sittenkään saanut kankaalle tyttöä sellaisena kuin halusi. Hänen täytyi painaa mieleensä yksityiskohtia ja aloittaa alusta.

Grace puolestaan koetti olla ihailematta liian avoimesti miehen muodikkaasti leikattuja ruskeita hiuksia ja asua, joka onnistui olemaan yhtä aikaa huoleton ja tyylikäs. Yhtäkkiä hän tunsi Charlie-sedän tavoin vastustamatonta halua tietää, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin mieluusti kuljeskeli aamuvarhain pitkin Nizzan katuja.

-Oletteko viihtynyt kaupungissa? Lewis sitten havahtui kysymään kuin unesta heräten.

-Voi, oikein hyvin! Grace melkein säpsähti, kun hänelle puhuttiin. -En toki ole vielä nähnyt kovinkaan paljon. Eilen kävelimme lähinnä rannalla.

-No, teillä on aikaa, jos viivytte myöhälle syksyyn. Mies epäröi. -Minä… voisin neuvoa muutamia tutustumisen arvoisia paikkoja.

Hän oli aikonut sanoa, että voisi viedä neiti Flemingin jonakin päivänä katselemaan kaupunkia, mutta miehen itsensäkin hämmästykseksi sanat olivat tulleet suusta aivan eri muodossa. Tyttö oli niin viattoman luottavainen, että jopa Lewis tajusi pehmenevänsä.

-Oletteko te ollut täällä jo kauan? Grace tiedusteli ujosti.

-Jonkin aikaa, Lewis määritteli kepeästi ja siirsi taas keskustelun pois itsestään. -Jos eilen olitte rannalle, joko kävitte Jetée-kasinolla?

Grace puisti päätään ja hymyili.

-Charlie-setä vie meidät sinne tänään syömään, hän sanoi. -Koska minulla on syntymäpäivä.

Samassa tyttö olisi tahtonut purra kielensä poikki. Julistaa nyt syntymäpäiväänsä sillä tavalla, kuin olisi ollut Walter tai joku muu pikkulapsi! Nyt mies luulisi, että hän vain kerjäsi huomiota.

-Syntymäpäivänne? Lewis sanoi pehmeästi. -Lämpimät onnitteluni, neiti Fleming!

-Kiitos, Grace sanoi nolona.

-Jetée-kasino on juuri sopiva paikka syntymäpäivän juhlimiseen, Lewis vakuutti. -Teille tulee hauskaa.

Yhden silmänräpäyksen ajan Grace mietti, voisiko ehdottaa herra Willowsille, että he tapaisivat kasinolla. Sitten hän tuli järkiinsä. Rose-täti todennäköisesti keihästäisi vieraan paistihaarukalla ja Charlie-setä asettaisi Gracen loppumatkan ajaksi arestiin. Niinpä Grace vain säyseästi vastasi uskovansa, että heillä todella tulisi olemaan hauskaa.

-No, Lewis sanoi vastentahtoisesti, -minun lienee paras jatkaa matkaani. Tätinne ei ilahtunut läsnäolostani eilen.

-Oh, Rose-täti on joskus liian ankara, Grace sanoi nolostuen uudestaan. Millaisena pikkulapsena mies mahtoikaan häntä pitää! -Mutta hän tietysti tarkoittaa vain hyvää.

-Niinhän ne tädit useimmiten, Lewis myönsi, ja Grace mietti, osaisiko maalata sen katseen, joka tämän silmissä yhden kiitävän hetken välähti. Mitä se oli, huvittuneisuuttako vai sittenkin enemmän haikeutta?

-No, vuoden päästä minä toivottavasti joka tapauksessa olen opiskelemassa ja saan päättää itse elämästäni, Grace jatkoi, sillä maalaamisen ajatteleminenkin sai hänen sydämensä hypähtämään.

Lewis kohotti kulmakarvojaan. Jotenkin hän oli kuvitellut, ettei tällainen suojeltu perhetyttö haaveilisi kuin naimisiin pääsemisestä. Olipa hyvä, että hän oli tavannut tämän uudestaan. Tauluun piti todellakin saada aivan uusia ulottuvuuksia.

-Mitä te aiotte opiskella? hän tiedusteli kiinnostuneena.

Grace puri huultaan. Hän oli kyllä varma unelmastaan, ja hän tiesi äidin ja isän tukevan pyrkimyksiään, ja koko hänen lähipiirinsä tiesi, mitä hän tahtoi ─ mutta yhtäkkiä sitä oli niin vaikea sanoa ääneen tälle ventovieraalle miehelle, joka sai hänet kummallisella tavalla hermostuneeksi.

-Maalaamista, hän lopulta sopersi. -Aion hakea ensi syksyksi taideakatemiaan Edinburghiin.

-Maalaamista? Lewis toisti ja vihelsi. Kyhmy ja väri tytön oikean käden keskisormessa, olisihan hänen pitänyt tajuta, että se oli värikynää eikä mustetta! -Kappas vain.

-Kyllä minä tiedän, että se kuulostaa siltä, kuin luulisin liikoja itsestäni, Grace tokaisi vähän närkästyneenä, sillä hän oli käsittänyt miehen reaktion väärin. -Mutta minä toivon, että minulla on lahjoja!

-Varmasti teillä on lahjoja, sitä en toki epäile, Lewis kiirehti korjaamaan. -Tarkoitin vain, että… Äh, en minä enää tiedä mitä minä tarkoitin. Maalaaminen on hienoa.

-Enhän minä tietysti voi vielä tietää, pääsenkö sisään, Grace huomautti.

-Kyllä te pääsette, Lewis sanoi lujasti. -Minä tiedän sen.

Hän vilkaisi kelloaan. Näihin aikoihin neiti Flemingin täti oli eilen ilmaantunut parvekkeelle.

-Minun pitää todella mennä, jotta ette saa taas harmia vuokseni, hän sanoi. -Mutta… olettekohan te tässä huomisaamuna?

-Ehkäpä, Grace sanoi, ja hänen poskensa punertuivat.

-Sen odotuksessa. Lewis kosketti hatunlieriään ja katsoi tyttöön tavalla, jonka tiesi aina tehoavan.

Katse tehosi nytkin. Grace räpäytti silmiään ja unohti yhtäkkiä kaiken muun ─ taideakatemian ja syntymäpäivänsä ja Rose-tädin ilmaantumisen uhan ─ sillä tuolla tavalla ei kukaan ollut häntä koskaan katsonut! Se Axelin katse, joka häntä oli niin hämmentänyt kauan sitten Fannyn ja Faithin juhlissa, ei ollut mitään tähän verrattuna. Ja Axel oli pelkkä kakara.

Vasta kun mies oli kadonnut palmujen taakse, Grace tajusi, että hänen polvensa vapisivat. Hän nojautui hetkeksi kaiteeseen kootakseen itsensä, veti sitten syvään henkeä ja pujahti takaisin sisään. Oli todellakin pelättävissä, että syntymäpäivälasta tultaisiin pian herättämään, ja jos hänet löydettäisiin täysissä pukeissa parvekkeelta, Jetée-kasinolla käynti saattaisi jäädä haaveeksi.

Gracella oli onnea. Hän ehti sujauttaa leningin yltään, vetää uudelleen päälleen yöpaitansa ja pujahtaa peiton alle vain vähän ennen kuin huoneen ovi raottui. Rose-täti ja Charlie-setä tulivat sisään, herättivät kuiskaillen Millyn, ja sitten Grace oli havahtuvinaan tutun syntymäpäivälaulun säveleen.

Tyttö oli olettanut saavansa korkeintaan pieniä muistoesineitä matkaseurueeltaan ja ehkä äidin mukaan laittaman ja Rose-tädin tähän asti säilyttämän onnittelukortin, mutta hän erehtyi. Hansikkaiden, hattunauhan, meripihkahelmien ja muiden sievien tavaroiden lisäksi kortteja, kirjeitä ja sähkeitä oli kokonainen nippu, osa jo kotoa mukaan laitettuja, osa Rose-tädin kierosti Pariisissa ja edellisen päivän postinkannossa häneltä piilottamia.

Grace koetti hillitä harmistumisensa tajutessaan, että Gordonilta oli tullut jo edellisenä päivänä hänelle kortti, varsinkin, kun Millyä asia tuntui huvittavan kovin. Serkku ilkesi vielä vanhempiensa selän takana ravistella kättään, kuin sitä olisi krampannut. Sen sijaan ─ no, kaipa olikin ollut liikaa toivottu, että Axel olisi muistanut hänen syntymäpäivänsä. Pojalla täytyi todellakin olla paljon työtä lukiokursseissaan!

Huomattavasti ilahtuneempana Grace otti vastaan paksun kuoren, jonka Rose-täti oli saanut ennen heidän lähtöään Koivurannasta ja jota oli piilotellut koko matkan. Siinä oli pieniä onnitteluviestejä Faithilta ja nuoremmilta sisaruksilta sekä kaksi suljettua kirjekuorta. Niistä toisen päälle hänen nimensä oli kirjoitettu äidin ja toisen päälle isän käsialalla. Miksi ihmeessä äiti ja isä olisivat kirjoittaneet hänelle erikseen?

Grace repi uteliaana auki kuoren, jossa oli isän käsialaa.

-Mitä tämä tarkoittaa? hän sopersi.

Kuoresta putosi peitteelle matkashekkejä kohtalaisen summan edestä. Niitä seurasi humoristisella kuvalla koristettu syntymäpäiväkortti, jonka taakse isä oli kirjoittanut onnittelut mainiten, että ”tämä valuutta on vanhan isäsi ja ahkerien veljiesi kovalla työllä hankkimaa, joten toivomme hartaasti, että siitä on iloa Leicasi kanssa”. Alla olivat isän, Stuartin, Archien ja Donaldin nimet.

-Leican? Grace toisti hämmentyneenä. Valokuvaajan tyttärenä hän tietysti tiesi, mikä oli Leica, mutta ei käsittänyt silti yhtään mitään. -Eihän minulla ole kameraa!

-Oh, taisin unohtaa antaa tämän, Rose-täti sanoi ojentaessaan Gracelle vielä yhden paketin, ja hänen silmänsä nauroivat kuten äidillä silloin, kun tämä pilaili heidän kanssaan.

Paketti oli kääritty ruskeaan voimapaperiin, ja siinä oli hänen nimensä ja hotellin osoite ja Berliinin postileimat ja tulliselvityslomake, johon oli kirjoitettu jotakin sillä kammottavalla käsialalla, jota Grace tiesi sanottavan saksalaiseksi, ja jota oli Ruthilta tulleiden kirjeiden lopussa, kun Felix oli lisännyt niihin omat tervehdyksensä. Mutta tällä kerralla ei Gracen tarvinnut ihmetellä vähääkään sen enempää saksankielistä lomaketta kuin sen täyttäjän käsialaa, sillä hän ennemmin arvasi kuin ymmärsi paketin sisällöksi kirjoitetun die Pocket-Kamera.

-Oh! hän huudahti. Ja ennen kuin Charlie-setä ehti edes kysyä, tahtoiko Grace lainata hänen kynäveistään avatakseen paketin, tyttö oli repinyt narut ja paperit ja saanut esiin laatikon, jonka kanteen oli painettu Leica-yhtiön tunnus. Vapisevin käsin, aivan kuin vieläkin olisi pelännyt laatikossa olevan sittenkin jotakin muuta, Grace avasi kannen.

Kamera oli pieni, paljon pienempi kuin ne, joilla isä otti ihmisistä valokuvia kotona Fort Williamissa. Se oli vieläkin pienempi kuin se, jonka Archie oli aikoinaan ostanut Berliinistä; tämä mahtuisi Gracen käsilaukkuun tai vaikka takintaskuun. Mutta tyttö tiesi, että koneella sai hyviä kuvia, sillä hän oli lukenut arvosteluja Leican kameroista isän valokuvauslehdistä.

Kameran kanssa laatikossa oli tyhjä filmirulla ja kortti, jossa Ruth ja Felix ja lapset onnittelivat häntä syntymäpäivän johdosta toivoen, että ”tämä vaatimaton laite auttaisi taiteilijatartamme tallentamaan matkaltaan näkymiä, jotka ovat hänelle iloksi ja myöhemminkin hyödyksi”. Lisäksi kortissa mainittiin, että vaikka koneen mukana tuli vain yksi rulla filmiä, ”olemme kuulleet eräiden mesenaattien aikovan tukea taiteilijatartamme kuvien kehittämiseen ja uusien filmirullien hankkimiseen tarvittavissa kuluissa”.

-Kappas, sanoi Charlie-setä hilpeästi, -taisit joutua varsinaisen salajuonen kohteeksi, nuori nainen!

-Nyt sinä voit ottaa kuvia maisemista ja taideaarteista täällä ja Italiassa, Rose-täti sanoi lempeästi. -Sinun ei tarvitse ehtiä piirtää luonnoksia kaikesta, jotta voisit myöhemmin oppia niistä.

Grace tajusi itkevänsä ja nauravansa yhtä aikaa. Kamera! Oma kamera! Hän ei ollut koskaan haaveillut omasta kamerasta ─ Koivurannassa kamera oli yhtä arkinen kapistus kuin keittokauha ─ mutta oli jo tähänastisella matkalla tullut huolissaan miettineeksi, miten voisi koskaan painaa mieleensä kaiken näkemänsä palatakseen siihen maalaustelineen äärellä.

Hän oli etukäteen kuvitellut voivansa tehdä matkalla luonnoksia muistinsa tueksi, mutta päivät olivat olleet niin täysiä ja kaupungit niin vilkkaita, ettei tytöllä juuri ollut mahdollisuutta pysähtyä piirtämään. Ja nyt hän voisi ottaa silmänräpäyksessä valokuvia! Tietysti kuvat olisivat mustavalkoisia, mutta hän painaisi värit tarkkaan mieleensä, se ei olisi vaikeaa, kunhan hän saisi kuvatuksi valon ja varjot ja näkymät ja ehkä todella Firenzessä ja Roomassa kaiken sen ihmeellisen, mistä oli tähän asti vain lukenut.

-Kas niin, kas niin, sanoi Charlie-setä, -hengitähän välillä, tyttökulta. Minä pelkään vähän, että uusi hattunauhasi ei tämän jälkeen tunnu enää miltään.

Grace nikotteli ja tirskui.

-Kiitos, hän sopersi ja ojensi kätensä yli kaiken kauniin, mitä oli levittänyt paketeista peitteelleen. -Kiitos!

-Hyvää syntymäpäivää, sanoi Rose-täti ja suuteli häntä otsalle. -Nyt me menemme, jotta te tytöt pääsette pukeutumaan. Nähdään aamiaisella. Sen jälkeen haluat varmaan opetella laittamaan kameraasi filmin, jotta voit ottaa tänään jo ensimmäiset kuvat.

Täti ja setä poistuivat, ja Grace alkoi Millyn avustuksella koota lahjapapereita ja kirjekuoria ja lahjoja ja kortteja vuoteeltaan.

-No, sanoi Milly, kun tavarat olivat kasassa. -Tapasitko sinä hänet?

-Mitä? Grace äännähti. Hän oli selailemassa Leican käyttöohjetta, joka oli valitettavasti kirjoitettu saksaksi, mutta jossa onneksi oli myös kuvia. Viimeistään Berliinissä hän pyytäisi Ruthia kääntämään tekstin.

-Tapasitko sinä tänä aamuna sen miehen?

-Miten sinä… Grace tajusi lehahtavansa hehkuvan punaiseksi. -Olitko sinä hereillä, kun minä…

Milly nauroi.

-Lensitpä lankaan kauniisti! hän härnäsi. -Ei, en ollut. Heräsin vasta, kun äiti ja isä tulivat sisään. Mutta minä en ole tyhmä enkä sokea, kuten teidän rouva Wallacellanne oli muistaakseni tapana sanoa.

Ensin Grace ei ollenkaan käsittänyt, mitä serkku tarkoitti. Sitten hän seurasi katseellaan Millyn katsetta ja tajusi, että peiton alta pilkisti hänen toinen jalkansa ─ oikea jalka, joka ei ollut säädyllisen paljas, kuten vasta heränneelle olisi sopinut, vaan sukkaan verhottu.

-Yöt etelässä ovat viileitä, mutta en minä sentään arvele sinun nukkuneen sukat jalassa, Milly jatkoi kiusoitteluaan.

-Voi taivas, Grace mumisi ja tempasi jalkansa peiton suojaan, aivan kuin se enää olisi mitään auttanut. Hän oli parvekkeelta palatessaan pujahtanut vuoteeseen niin kiireesti, että oli riisunut vain leninkinsä ja kenkänsä, mutta unohtanut sukat. -Huomasivatko täti ja setä?

-En usko. Enkä minä aio kieliä. Paitsi jos pidät minua uteliaisuudessa vielä hetkenkin! Kerro heti kaikki!

-Ei ole oikeastaan paljon kerrottavaa, Grace mumisi.

Sitten hän ei kuitenkaan voinut olla kertomatta. He olivat aina olleet Millyn kanssa läheisiä, ja jo kuluneen puolentoista kuukauden matkan aikana suhde oli tiivistynyt entisestään. Jostakin syystä Grace huomasi uskoutuvansa Millylle sellaisissakin asioissa, joista ei olisi koskaan puhunut kotona edes Faithille.

-Aiotko sinä tavata hänet taas huomenna? Milly kysyi vähän oudolla äänellä, kun Grace oli selvittänyt kaiken parvekkeella tapahtuneen ─ vaikkei siellä varsinaisesti ollut mitään tapahtunutkaan.

-Aion, tietysti! Miksi ei?

Milly puri huultaan.

-Isä kielsi, hän sanoi.

-Ei kieltänyt! Grace nykäisi niskaansa.

-No ei suorastaan, mutta sitä hän tarkoitti. Pelkästään se, että sinä tapaat sitä miestä salaa…

-Sinä olet vain kade, kun hän on kiinnostunut minusta! tiuskaisi Grace.

Milly ei sanonut enää mitään, otti vain repeilleet lahjapaperit ja meni viemään ne roskakoriin. Grace puolestaan puri huultaan onnettomana. Mitä hän oikein oli tehnyt? Vihjannut, että hän oli jotenkin parempi kuin Milly? Että hän oli sievempi tai viehättävämpi?

-Milly, Grace sopersi, heitti peitteen syrjään ja hypähti lattialle yöpaidassaan ja sukissaan. -Minä en tarkoittanut…

-Onhan sekin tietysti syy rehennellä, että tapaat salaa ties ketä tuntematonta ja annat suudella itseäsi missä sattuu ja parut, kun kaikki pojat eivät juokse perässäsi, Milly sanoi myrkyllisellä äänellä, jollaista Grace ei elämässään ollut kuullut tämän käyttävän. -Minä menen ensimmäisenä kylpyhuoneeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti