perjantai 17. helmikuuta 2017

4. Ei edes nimeä

 
Grace ei ollut mitenkään erityisen hyvätapainen tyttö, eikä Koivurannan sisarussarjassa riidelty yhtään sen vähempää kuin missä tahansa perheessä. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että Grace olisi ollut jollakin tavalla tottunut eripuraisuuksiin. Päinvastoin, hän kärsi niistä aina suuresti.

Ja nyt sitten oli tapahtunut onnettomuus, jollaista Grace ei ollut osannut edes pelätä.
Hän ei ollut koskaan riidellyt Millyn kanssa, ei edes aivan pikkutyttönä. Jollakin tavalla hän oli halunnut omalta osaltaan aina suojella serkkua, jonka tausta oli niin traaginen ja joka puolestaan käyttäytyi kaikkia kohtaan niin ystävällisesti ja huomaavaisesti.

Grace tiesi, miten Milly kärsi vähemmän viehättävästä ulkonäöstään ja tuntemattomasta ulkomaalaisesta taustastaan. Hän tiesi, miten monta pettymystä serkku oli kokenut niinä ankarina vuosina, jolloin koulutytöt ja -pojat lakkaavat olemasta leikkitovereita ja alkavat osoittaa joillekin vastakkaisen sukupuolen edustajille huomiotaan jättäen toiset onnettomat, kuten tässä tapauksessa Millyn, täysin tämän uuden leikin ulkopuolelle. Niinpä erityisesti tällä matkalla yömyöhään käytyjen luottamuksellisten keskustelujen vuoksi Grace tiesi, miten ihmeellistä ja käsittämätöntä Millystä oli se, että Donald Fleming tahtoi olla hänen ”hyvä ystävänsä”, kuten serkku asian ilmaisi kieltäytyen puhumasta mistään niin juhlallisesta kuin ”ihailijasta”.

Mikä ihme siis oli saanut Gracen edes ajatuksissaan saati ääneen vihjaamaan, että Millyllä olisi Gracessa jotakin kadehtimista, että Milly ei olisi jossakin asiassa yhtä hyvä kuin hän! Kyyneleet sekoittuivat pesuveteen kylpyhuoneessa, josta Milly oli vähän aiemmin tullut ulos mitään sanomatta, kieltäytyen edes katsomasta Graceen. Serkku oli alkanut pukeutua kiukkuisin liikkein ilmeisesti aikomattakaan odottaa häntä, kuten tavallisesti teki, ja Grace oli pujahtanut nujerrettuna pesemään kasvojaan.

Mutta toisaalta, miksi Milly sekaantui hänen asioihinsa? Itsepä tämä oli tahtonut tietää kaiken herra Willowsin tapaamisesta. Grace oli kuudentoista, eiväthän hänen tuttavansa kuuluneet enää kenellekään. Jos Charlie-setä ei asiaa ymmärtänyt, tarvitsiko Millyn ruveta tätä puolustelemaan? Eikö Milly muka voinut iloita Gracen puolesta?

Ja miten rumasti Milly oli hänelle puhunut! Aivan kuten hänellä olisi tapana todellakin ”antaa suudella itseään missä sattuu”, vaikkei sitä ollut tapahtunut koskaan missään muualla kuin kerran Axelin kanssa ryöväriluolalla! Päättäväisesti Grace työnsi mielestään kaikki ne kerrat, jolloin kyseinen asia oli sitä ennen ollut aivan vähällä toteutua, mutta joku oli tullut häiritsemään. Ja mikä inhottava vihjaus hänen ”parkumisestaan”, kun ”kaikki pojat” eivät juoksisi hänen perässään ─ aivan kuin hän olisi ollut joku Maisie Armstrong, joka oli koettanut saada pojat hurmatuiksi ensiluokalta lähtien!

Hän viis veisasi kenestäkään. Hänelle oli aivan sama, vaikka Axel ei enää muistaisi hänen nimeäänkään. Hänelle oli aivan sama, vaikka Gordon tukehtuisi kirjepapereihinsa. Hän voisi aivan hyvin nukkua aamulla niin myöhään kuin tahtoi ja antaa herra Willowsin odotella turhaan parvekkeen luona! Nyt kai Milly oli jo kielimässä siitäkin asiasta vanhemmilleen…

Grace tajusi itkevänsä yhä ja hieroi kasvojaan rajusti hotellin ylellisen pehmeään pyyhkeeseen. Mikä kauhea syntymäpäivä! Parempi, ettei sitä olisikaan. Hän olisi pärjännyt kyllä ilman kameraa ja uusia hansikkaita…

-Grace? Oveen koputettiin ja hän kuuli Rose-tädin äänen. -Voitko huonosti?

-E-en, Grace sopersi pelästyneenä. Se nyt vielä puuttuisi, että Rose-täti näkisi hänen punalaikukkaat kasvonsa. Hän näytti niin helposti itkettyneeltä.

-Milly tuli yksin alas, sanoi Rose-täti. -Hän sanoi, että tulet myöhemmin. Onko kaikki hyvin?

-On, kaikki on hyvin, Grace valehteli ja väänsi vesihanan uudestaan auki, jottei täti kuulisi, miten tukkoinen hänen äänensä oli. -Minä tulen aivan kohta.

Viheliäinen aamiainen! Hänen olisi pakko mennä aamiaishuoneeseen ja istua pöydässä ja keskustella päivän suunnitelmista ─ syntymäpäivänsä! ─ ja koettaa näytellä, että kaikki olisi hyvin, vaikka Milly vihasi häntä ja varmaan murjottaisi koko ajan, ja kohta Rose-täti ja Charlie-setä huomaisivat sen ja alkaisivat kysellä…

Kun Grace vähän myöhemmin istuutui aamiaishuoneessa Moorejen pöytään pukeuduttuaan ja peitettyään itkunsa jäljet parhaansa mukaan puuterilla, jonka oli saanut Eliza-tädiltä läksiäislahjaksi, hän tajusi olleensa väärässä. Milly ei todellakaan murjottanut. Serkku oli yhtä hilpeä ja puhelias kuin aina. Vain hyvin tarkkasilmäinen seuraaja olisi saattanut havaita sen, ettei hän puhunut sanaakaan Gracelle, eikä oikeastaan edes vastannut, kun tämä koetti epävarmasti kysyä, halusiko Milly leipää tai marmeladia. Mutta koska hän kyllä lörpötteli vilkkaasti vanhemmilleen, nämä eivät havainneet asiaa.

Grace koetti keskittyä aamiaiseen ja päivän suunnitelmiin, vaikka kyyneleet olivat koko ajan nousemassa uudelleen hänen silmiinsä. Tietysti, tietysti hän tahtoi heti päästä kokeilemaan kameraa! Ja totta kai hän odotti iltaa Jetée-kasinolla. Kyllä, oli hienoa, että täällä ei tarvinnut murehtia säätä, vaikka ehkä tänään oli hieman raikkaampaa kuin eilen, vai mitä?

Aamiainen tuntui loppumattomalta, mutta vihdoin he olivat valmiit ja palasivat huoneistoon. Charlie-setä opetti Gracea asettamaan filmin kameraan, sillä hän ymmärsi jonkin verran saksaa sotavankeutensa jäljiltä ja pystyi lukemaan käyttöohjetta.

Ja sitten Rose-täti sanoi tavalliseen tapaansa, mutta saaden tällä kertaa Gracen vapisemaan:

-No niin, tytöt, te haluatte varmaan lähteä seikkailemaan. Muistakaa käyttää järkeänne. Ja Grace, katsokin, ettei taskuvaras vie uutta kameraasi!

Niin kuin hän olisi vähääkään välittänyt kamerastaan tässä tilanteessa! Mutta Gracen oli pakko vain hymyillä ja vakuuttaa, että pitäisi kamerasta huolen. He hakivat Millyn kanssa hattunsa ja hansikkaansa ja laukkunsa huoneestaan hyytävän hiljaisuuden vallitessa.

-Me menemme rannalle, sanoi Charlie-setä. -Nähdään lounasaikaan ala-aulassa, ellette kaipaa meitä sitä ennen. Älä tuhlaa koko filmiä näkemiisi kuuluisuuksiin, Gracie!

Kuuluisuudet nyt viimeiseksi olivat Gracen mielessä. Miten usein hän olikaan tällä matkalla iloinnut siitä vapaudesta, jonka setä ja täti heille soivat! Miten ihmeellistä oli ollut saada opetella Millyn kanssa selviytymään Brysselin viehättävissä pikku myymälöissä ja Pariisin taiteilijakortteleissa ja eilen Nizzan valkeilla kaduilla. Mutta mitä mistään tulisi nyt, kun hän oli onnistunut suututtamaan Millyn!

Vaitonaisina he laskeutuivat alakertaan ja kävelivät ulos hotellin ovesta. Milly ei työntänyt tapansa mukaan kättään Gracen kainaloon, eikä Grace kysynyt tapansa mukaan jännittyneenä, mihin suuntaan he lähtisivät.

Ja koska hän ei kysynyt, he pysähtyivät ylimmälle portaalle. Milly katsoi jonnekin kauas merelle, ja Gracea kauhistutti hänen kasvojansa kivettyneisyys.

-Milly, hän sopersi.

Serkku ei vastannut, eikä mikään kertonut hänen edes kuulleen.

-Milly, anna anteeksi!

Se tuntui niin vähäiseltä, niin säälittävältä. Miten anteeksipyyntö voisi korjata jotakin, jota hän oli itsekkyydellään rikkonut! Mutta mitäpä muutakaan Grace olisi voinut, ja siksi hän toisti:

-Anna anteeksi, annathan!

Ja aivan kuin aurinko olisi vasta nyt noussut Nizzan päälle, kun Milly vihdoin katsoi häneen tummilla silmillään, vaikka niissä ei ollutkaan tavanomaista hilpeän uteliasta ilmettä, vaan jotakin, joka sai Gracen vapisemaan entistä pahemmin.

-Minä en tarkoittanut, Grace nyyhkytti. -Minä ─ minä olin idiootti!

-Kävellään, sanoi Milly ja vilkaisi olkansa yli. Tosiaankin, se vielä puuttuisi, että Rose-täti ja Charlie-setä tulisivat ulos ja törmäisivät heihin ja alkaisivat ihmetellä, mikseivät he olleet jo juosseet tiehensä!

Nyt Milly pujotti kätensä Gracen kainaloon, ja he jatkoivat matkaa katua pitkin. Mutta tällä kerralla Grace ei kiinnittänyt huomiota palmuihin eikä ohi ajaviin hienoihin autoihin eikä upeasti pukeutuneisiin ihmisiin, joista kuka tahansa saattoi olla filmitähti.

Kun he olivat kävelleet tarpeeksi kauas, Milly äkkiä huokasi syvään.

-Anteeksi, hän sanoi vuorostaan. -Minä puhuin sinulle hirveän rumasti. Minä ─ minä olen kade.

-Mutta Milly!

-Sinä olet niin sievä ja suloinen ja kaikki pitävät sinusta.

-Pitäväthän kaikki sinustakin!

-Älä ole hoopo. Milly ravisti polkkatukkaansa, joka oli kyllä kiiltävä ja muodin mukaan leikattu, mutta kovin lattea. -Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan.

-Minä luulin, Grace sanoi arasti, -että sinulle riittää, kun Don…

-Tietysti se riittää! Ja sittenkään ei. Milly katsoi häneen. -Täytyyhän sinun käsittää. Jos Axel kirjoittaisi, väitätkö, ettet silloinkaan yhtään välittäisi herra Willowsista?

Grace tajusi punastuvansa.

-Äh, hän sanoi. -En minä välitä hänestä! On vain… on vain jännittävää, kun…

Hän vaikeni, ja Milly nyökkäsi päätään.

-Sitä jännitystä minäkin toivoisin hän sanoi hiljaa. -Tarkoitan, että totta kai pidän Donaldista ja olen niin kiitollinen siitä, että hänkin pitää minusta, että joku pitää minusta ─ mutta olisi niin ihanaa, jos… jos saisi olla ihailtu ja kilpailtu, kuten sinä. Siksi minä puhuin sinulle rumasti, kateuttani, aivan kuten sanoit.

-Voi Milly! Grace puristi hänen käsivarttaan. -Minä olin kauhean typerä ja ajattelematon!

-Ja minä olen typerä ja kiittämätön, Milly mutisi. -Minulla on kaikki hyvin, ja valitan silti.

Grace ei osannut sanoa enää mitään. Hän tajusi ymmärtävänsä liiankin hyvin, mitä Milly kaipasi. Vaikka Gordon tuntui roikkuvan hänessä kuin iilimato, ja vaikka Axel kirjoittaisikin (mikä ei tuntunut luultavalta, kun tämä ei ollut muistanut edes hänen syntymäpäiväänsä), oli silti kauhean ihanaa, kun herra Willows…

-Voi sentään, Grace mutisi. -Milly, annatko sinä minulle anteeksi?

-Jos sinä annat minulle, Milly sanoi yhtäkkiä hyvin totisena.

He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan, ja sitten he yhtäkkiä syleilivät niin, että eräs takana tullut rouva oli törmätä heihin ja jatkoi päätään puistellen matkaansa. Grace tunsi taas kyyneleet silmissään, mutta nyt helpotuksesta. Hän ei koskaan, koskaan enää riitelisi Millyn kanssa!

-Mutta Gracie, Milly sanoi samassa vakavana ja työnsi hänet käsivarren mitan päähän itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin, -lupaatko sinä minulle jotakin, jos pyydän?

-Tietysti, Grace sanoi vavahtavalla äänellä.

-Älä tapaa enää herra Willowsia, ainakaan salaa äidiltä ja isältä!

Mitä tahansa muuta Grace olikin odottanut, ei tätä.

-Minkä tähden? hän kysyi äänessään hiven närkästystä.

Milly katsoi häneen totisena.

-Minä en tiedä hänestä mitään, enkä ehkä tule koskaan tietämään. Mutta Grace, jos hän tapaa sinua vain aamuvarhaisella ilman, että kukaan näkee…

-Hän nyt sattuu pitämään aamukävelyistä!

-Gracie, äiti ja isä eivät ole koskaan kieltäneet minulta mitään ilman hyvää syytä. He ovat aina selittäneet, minkä tähden en saa tehdä jotakin, kertoneet, miksei se ole minulle hyväksi. Kun isä nyt kielsi sinua…

-Oh, kunhan setä tutustuisi häneen…

-Tunnetko sinä sitten hänet?

Gracen oli pakko purra huultaan. Ei, ei hän tuntenut.

-Mistä hän on kotoisin? Mitä hän tekee työkseen? Minkä ikäinen hän on? Mitä hän harrastaa? Millä rahalla hän täällä asuu?

-Mil, me olemme tavanneet kaksi kertaa! Grace puolusteli koettaen vaientaa sisällään kuuluvan pienen äänen, joka oli tänä aamuna kovin terhakalla päällä ja tällä hetkellä muistutti, miten auliisti Grace itse oli elämäänsä herra Willowsille selostanut, ja miten vähän saanut vastinetta tiedoilleen.

-Grace, minä pyydän! Milly tarttui hänen molempiin käsiinsä. -Isä on oikeassa. Minä en tahdo harmia sinulle. On eri asia, jos herra Willows tulee reilusti esittäytymään ja me kaikki tutustumme häneen ja ─ täytyyhän sinun käsittää, mitä minä tarkoitan!

-Hän on hyvin hurmaava, Grace mutisi.

-Varmasti, jos saa sinut heräämään auringonnousun aikaan! Ja juuri se ei olekaan hyvä merkki.

-Emilie Moore, sinä kuulostat viisikymmentävuotiaalta!

-Grace Fleming, kai sinä tiedät Eliza-tädin tarinan?

Gracen suu loksahti auki, sitten hän sulki sen niin, että hampaat napsahtivat yhteen.

-Et kai sinä tarkoita, että minä tekisin kuten Eliza-täti ─ ja miten sinä ylipäätään tiedät siitä! hän tiuskaisi loukattuna.

-Äiti on kertonut.

-Milloin?

-Pari vuotta sitten, kun aloin ihmetellä, miksi Catrina näyttää niin paljon Sean-sedältä ja Niall ei yhtään.

-Ja hän kertoi sinulle…

-Kertoi, mutta käski olla puhumatta siitä muille. Oletan kuitenkin, että sinä tiedät.

Grace haukkoi henkeään. Ja hän oli kuullut koko Eliza-tädin surullisesta tarinasta aivan vahingossa edellisenä keväänä. Pidettiinkö Millyä niin paljon häntä aikuisempana ja häntä itseään niin paljon lapsellisempana!

-Milly, minä en ole yhtä tyhmä kuin Eliza-täti, hän ilmoitti jäisesti.

-Tuskin Eliza-tätikään ajatteli olevansa tyhmä. Päinvastoin, hän ajatteli varmaankin kokevansa elämänsä seikkailun, jota muut kadehtisivat.

Piikki osui, ja tumma puna nousi Gracen poskille.

-Mokoma isoäiti, hän tuhahti.

Nyt Milly äkkiä tirskahti tyttömäisesti.

-No, hän sanoi, -täytyyhän jonkun pitää sinusta huolta!

Sitten serkku vakavoitui jälleen.

-Lupaathan sinä, Gracie? hän sanoi vetoavasti. -Ei salaisia kohtaamisia, ei mitään sellaista, mistä et voisi kertoa avoimesti! On eri asia, jos hän tulee reilusti tapaamaan sinua, niin kuin…

-Uskallapa mainita mitään nimiä, Grace sanoi tiukasti.

-No, sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Millyn silmät tuikkivat, ja yhtäkkiä Grace ajatteli, että oudossa kypsyydessään ja arkipäiväisyydessään serkussa oli kummallista viehätysvoimaa ─ olikohan Don huomannut saman?

-Hyvä on, Grace sanoi oikein itsekään tietämättä, oliko lopultakin ennemmin helpottunut kuin harmissaan. Vaikka hän tiesi, että oli järkevä eikä sekaantuisi mihinkään hankaluuksiin, kuten Eliza-täti, hänen mieltään oli painanut ajatus siitä, että hän tekisi jotakin salassa Rose-tädiltä ja Charlie-sedältä, jotka kuitenkin olivat niin valtavan hyviä häntä kohtaan. -Minä aion nukkua huomenna oikein pitkään!

-Siitä minä olen iloinen, sanoi Milly lempeästi. -Ja nyt nautitaan sinun syntymäpäivästäsi. Miltä se oikein tuntuu?

-Mikä niin? Grace kysyi.

-Se, että tietää, milloin on syntynyt.

-Voi Milly, onhan sinullakin syntymäpäivä!

-Tiedät kyllä, ettei ole. Outo surun varjo häivähti Millyn kapeiden kasvojen yli. -Se on minun kotiintulopäiväni. Niin kuin kissanpennulla.

Grace avasi suunsa, sulki sen taas, työnsi kätensä Millyn kainaloon ja puristi tämän käsivartta heidän jatkaessaan matkaa. Serkku oli oikeassa. Kukaan ei tiennyt Millyn syntymäpäivää. Kukaan ei tiennyt edes hänen syntymävuottaan ─ vain lapsen kehityksen perusteella oli päätelty sen olevan sama kuin Gracella.

Heidän matkansa ensimmäinen tarkoitus oli ollut viettää aikaa Belgiassa sen kylän liepeillä, josta Milly oli aivan pienenä pelastettu pommitettujen raunioiden seasta. Rose-täti ja Charlie-setä toivoivat pystyvänsä sellaiseen, mihin Punainen Ristikään ei: he uskoivat, että kun Milly näkisi kotiseutunsa, tai kun joku näkisi siellä hänet, selviäisi edes jotakin tytön syntyperästä.

Mutta toiveet olivat olleet turhia. Sodassa tuhoutunut pieni kylä oli rakennettu uudelleen, sen seurakunnan koko arkisto oli palanut saksalaispommien sytyttämissä liekeissä, eikä kukaan sen nykyisistä asukkaista Millyn nähdessään havainnut tässä mitään tuttua. Charlie-setä oli palkannut tulkinkin, mutta turhaan. Ei tiedetty mitään perhettä, jossa olisi ollut noin vuonna kuusitoista syntynyt Emilie-niminen tytär. Joku jäi pohtimaan, oliko kylään tulleiden pakolaisten joukossa ollut jossakin perheessä pieni Emilie, mutta ei uskaltanut olla varma ─ ehkä se oli ollutkin Hélène.

-Eihän hänen nimensä välttämättä edes ole Emilie, huomautti muuan herrasmies, joka oli asunut kylässä jo ennen sotaa, mutta ei kyennyt auttamaan heitä vähääkään. -Ehkä se oli hänen sisarensa tai hoitajansa nimi. Ehkä hän kutsui jompaakumpaa heistä, kuten äitiään.

Sinä iltana Milly oli sulkeutunut hotellihuoneeseen itkemään tahtomatta syödä päivällistä tai tavata heistä ketään. Vihdoin Rose-täti oli saanut tytöltä luvan mennä sisään ja viipynyt Millyn luona kauan. Charlie-setä ja Grace olivat istuneet vaiti oleskeluhuoneessa, setä muka lehteä lukien ja Grace muka kirjettä kirjoittaen, vaikka kumpikaan ei ollut pystynyt keskittymään.

Sitten Rose-täti oli tullut ulos, sanonut, että Grace voisi mennä nukkumaan, ja että hänellä oli asiaa Charlie-sedälle.

Milly oli maannut vuoteessaan peitteen alla, ja hänen silmänsä olivat olleet oudon sumeat. Grace oli arvannut, että Rose-täti oli antanut hänelle jotakin rauhoittavaa. Rose-täti oli mielen sairauksien lääkäri ja ymmärsi sellaisia asioita paremmin kuin Charlie-setä, joka ymmärsi lähinnä katkenneita luita ja sikotautia.

-Ajattele, oli Milly mutissut vähän sammaltaen lääkkeen vaikutuksesta, -jos sinulla ei olisi mitään ─ ei juuria, ei menneisyyttä, ei sukunimeä, ei etunimeäkään! Kuka minä olen, ellen Emilie?

Sitten hän oli sulkenut silmänsä ja nukkunut, eikä ollut aamulla tahtonut puhua asiasta enää sanaakaan. Mutta Rose-täti ja Charlie-setä olivat aamiaispöydässä ilmoittaneet, että Millyn juurien etsiminen päättyisi tähän, ja että he matkustaisivat seuraavaksi Brysseliin tutustumaan nähtävyyksiin.

Tätä kaikkea Grace mietti kulkiessaan Millyn vierellä ja pysähtyessään välillä ottamaan valokuvia uudella kamerallaan. Millyllä oli kaikki hyvin, hänellä oli perhe ja häntä rakastettiin ja hänestä pidettiin huolta. Mutta sittenkään hänellä ei ollut yhtään mitään. Ei syntymäpäivää, ei edes nimeä.

Ja jokainen kaunismuotoisen Leican sulkimen rapsahdus tuntui aivan kuin viiltävän Gracen sydämeen, sillä hän oli saanut lahjansa omalta perheeltään, hän tiesi juurensa, hänellä oli nimi ja syntymäpäivä.

2 kommenttia: