lauantai 18. helmikuuta 2017

5. Uusia vaikutelmia

 
Nizzassa lokakuun 16. päivänä
”Tänään minä nukuin myöhään, kuten Millylle lupasin. En usko, että olisin edes herännyt matkaherätyskelloni kilinään, vaikka olisin laittanutkin sen herättämään, sillä avasin silmäni vasta, kun Milly tiputti kasvoilleni vettä hammaslasistaan ja tokaisi, että olen kauhean kova liioittelemaan, ja ettei hän ollut sentään toivonut minun nukkuvan koko päivää.

En tiedä, oliko herra Willows odottanut tapaavansa minut auringon noustessa. Mutta jollakin tavalla tunsin outoa helpotusta, kun minä en tavannut häntä. En minä tahdo tehdä asioita salaa ja luvatta, tahdon olla kunnon tyttö! Ja siksi olikin hyvä, että olin niin väsynyt valokuvauksentäyteisen päivän ja kasinolla vietetyn hauskan illan jälkeen, että nukuin kuin tukki.

Sillä voi, millainen paikka Jetée-kasino on! Tietysti olen nähnyt sen jo ulkoa, ja valokuvasin eilen päivällä sen kummallisia sipulitorneja ja auringossa hehkuvaa ihmeellistä kupolia ja koko outoa rakennelmaa, joka ikään kuin kelluu veden päällä. Mutta kun me illalla kävelimme yli leveän sillan, joka aivan kuin erottaa arkipäivän satumaasta ─ sikäli kuin Nizzassa arkipäivää onkaan! ─ ja ilta oli pimennyt ja bengalitulet paloivat ja minulla oli ylläni Fannyn suunnittelema ja ompelema iltapuku, joka muistuttaa koko lailla sitä, jonka rouva Wallace ompeli aikoinaan minulle Fannyn ja Faithin tanssiaisiin, mutta on sittenkin erilainen, sillä silloinhan olin vasta lapsi ja nyt jo kuudentoista, ja kun meidän kanssamme sisään kulki ihmisten virta, ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja rouvilla oli toinen toistaan ihmeellisemmät puvut ja kauniimmat korut ja herroilla frakit ja silinterit, minä huumaannuin niin, että minun piti ottaa Millyä kädestä, sillä tuntui, kuin olisin joutunut pyörteeseen ja uponnut yhä syvemmälle ja syvemmälle, niin että melkein tukehduin siihen hajuvesien ja sikarinsavun pilveen, joka meidät ympäröi.

Rose-täti ja Charlie-setäkin olivat laittautuneet tietysti parhaimpiinsa, ja täti oli niin kaunis, että vieraat herrat katsoivat häntä, mutta setää se vain nauratti, ja hän tarjosi tädille käsivartensa ja nimitti tätä madameksi ja puhui tälle muutenkin ranskaa, emmekä me Millyn kanssa ymmärtäneet, mitä hän sanoi, sillä vaikka Milly on belgialainen syntyjään ja puhui Skotlantiin tullessaan pelkkää ranskaa, hän on unohtanut äidinkielensä melkein kokonaan huolimatta niistä ponnistuksista, joilla Charlie-setä ja Rose-täti aluksi koettivat sitä ylläpitää, mutta täti selvästi ymmärsi, sillä hän nauroi ja meni punaiseksi ja huitaisi setää viuhkallaan ja vilkaisi meihin ja sanoi myös ranskaksi jotakin, mutta Charlie-setä vain iski silmää.

Me söimme illallista salissa, jossa kristallikruunut kimalsivat ja jonne kuului meren kohina lyijylasipuitteisten ikkunoiden läpi. En muista, mitä aterialla tarjottiin, sillä minun piti niin tarkkaan painaa mieleeni seinien ja katon koristeluja ─ enhän voinut valokuvata siellä! Aterian jälkeen me kävelimme ulkona parvekkeella ja nuuskimme meren tuoksuja, ja sitten Charlie-setä pelasi erän rulettipöydässä ja me saimme seistä hänen takanaan katsomassa, ja hän voitti pienen summan ja antoi sen minulle ylimääräiseksi syntymäpäivälahjaksi, ja joku pelaajista sanoi jotakin, ja Charlie-setä kertoi hänen sanoneen, että sievät tytöt toivat hänelle onnea. Olin kauhean iloinen siitä, sillä iltapäivän keskustelujen jälkeen sieväksi sanominen oli juuri sitä, mitä Milly tarvitsi.

Mutta minäkin taisin saada vielä tänään jotakin sellaista mitä tarvitsin. Sillä kun Milly aamulla meni ensimmäisenä kylpyhuoneeseen ja minä koetin vuoroani odottaessani siistiä yöpöytääni, jota yhä peittivät eiliset onnittelukortit ja muut viestit, löysin toisen niistä kirjekuorista, jotka olivat olleet kotoa saamassani isossa kuoressa ja johon nimeni oli kirjoitettu äidin käsialalla. Eilisaamu oli niin järkyttävä ja ilta niin jännittävä, että olin aivan unohtanut avata sen!

En tiedä, mitä odotin kuoressa olevan ─ varmaan jotakin hauskaa, kuten siinä toisessakin, johon isä ja isot pojat olivat koonneet minulle matkashekkejä filmin ostoon ─ mutta en ainakaan tätä.

Sillä kuoressa oli kirje, pitkä kirje. Äidin on täytynyt kirjoittaa sitä kauan muun kirjoitustyönsä ohessa. Hän on siis ajatellut minun kuusitoistavuotispäivääni jo paljon ennen sen koittamista!

Kirje oli ihana, niin kuin äidin kirjeet aina ovat. Minusta tuntui, kuin olisin saanut istua kahden hänen kanssaan kotiverannalla puhelemassa vakavasti tärkeistä asioista, mikä on kyllä harvinaista herkkua, kun meitä lapsia on niin monta.

Mutta se oli myös vavisuttava kirje.

Äiti kirjoitti siitä, millaista on olla kuudentoista, millaista on nähdä koko elämä edessään, millaiset ihmeelliset mahdollisuudet minua odottavat ─ mutta miten tarkasti minun pitää valita seurani ja katsoa askeleeni ja päättää tekemiseni. Hän kirjoitti siitä, miten minua on odottamassa koko elämä, kaikki maailman aika, eikä minun pidä hätäillä minkään asian suhteen.

Näistä samoista asioistahan äiti puhui minulle keväällä sen Kyle Patonin typerän kosintajutun jälkeen, mutta kirje oli jotenkin vielä syvempi ja vakavampi. Yhden mielettömän hetken minä ajattelin, että äiti on jotenkin osannut ennustaa minun tapaavan herra Willowsin ja ─ mutta eihän se niin voi olla, ei äiti ole mikään ajatustenlukija, enkä minä ole tehnyt mitään väärää!

Mutta siltikin hiljaa mielessäni päätin, että niin jännittävää ja hurmaavaa kuin onkin saada matkustaa Euroopassa ja tutustua ihmisiin ja oppia uusia asioita, koettaisin aina tehdä ja kokea vain sellaista, josta voisin kertoa äidille, häpeilemättä ja punastumatta, mikä ei onnistunut Kylen kosinnan kohdalla, vaikka se sotku nyt ei aivan omaa syytäni ollutkaan.

Eikä äidin koko kirje toki ollut mitään moraalisaarnaa. Hän kirjoitti pitkään myös siitä, millaista hänen oma elämänsä oli kuusitoistavuotiaana, silloin kauan sitten, jolloin hän ei ollut vielä kuullutkaan isästä, vaan asui Kuusikukkulalla isoisän ja isoäidin ja kaikkien siskojensa ja veljiensä kanssa, ja maailma oli aivan erilainen kuin nyt.

Olen tietysti kuullut nämä tarinat ennenkin, mutta jotenkin oli tavattoman hauskaa lukea kirjoitettuna äidin kuvausta siitä, miten hän joutui taistelemaan isoisän mielipiteitä vastaan päästäkseen kouluun. Ja miten hän haaveili saavansa käyttää täyspitkiä hameita ja sitoa tukkansa nutturalle! Se on niin hupaisaa ja liikuttavaa.

Mutta samalla äidin nuoruudessa oli jotakin samaa kuin omassani, hän haaveili tulevansa kirjailijattareksi ja mietti lahjojensa riittävyyttä, aivan kuten minä sitä, tuleeko minusta koskaan taiteilijaa.

Kirje oli niin pitkä, että luin sitä osissa pitkin päivää, ja vielä illalla vuoteessa kokonaan toistamiseen. Se sai minut tuntemaan outoa syyllisyyttä ja helpotusta ja turvallisuutta.

Mutta täytyy sanoa, että mietin nyt, saanko myös ensi vuonna äidiltä kirjeen, ja kertooko hän silloin siitä, miten tutustui isään. Tarkoitan, että tietysti tiedän sen tapahtuneen Chrissy-tädin kutsuissa äidin ollessa seitsemäntoista, mutta en minä tiedä, mitä äiti ajatteli isästä, vaikka isä onkin tehnyt aina tavattoman selväksi sen, mitä ajatteli heti silloin äidistä. Mahtaako äiti kirjoittaa minulle siitä? Tai onko hän kertonut Faithille?”

Lokakuun 19. päivänä
”Viimeiset pari päivää sää on ollut sateisempi, ja olemme kiertäneet antaumuksella kaupungin taidemuseoita ja näyttelyitä. Olen aivan mykistynyt! Jos jo täällä on tällaista, millaista on Italiassa?

Vaikka tosin on myönnettävä, että olen varmaan vanhanaikainen, kun en jaksa oikein innostua modernismista. Minusta maailma on kaunis sellaisenaan, enkä tahtoisi nähdä siitä tehtyjä rumia väännöksiä.

-Eivät ne ole rumia, Milly sanoi moittivasti, kun tänään puistelin päätäni jollekin taululle. -Maailman voi nähdä monella eri tavalla.

-Toivottavasti minä en ala koskaan nähdä sitä tuolla tavalla! sanoin inhoten. -Minun maailmassani pitää olla jotakin järkeä!

-Järkeä! tuhahti Milly. -Mikä taiteilija se sellainen on, joka kaipaa järkeä! Sinun pitää ruveta valokuvaajaksi, kuten isäsi. Silloin saat toistaa maailmaa sellaisena kuin se on, ilman että vaivautuisit ajattelemaan, miten sitä tulkitsisit ja millaista taidetta loisit!

Minä pahastuin vähän, sillä Stuartin ja isän mielestä minä ainakin osaan tulkita ja luoda. Ja vaikka en tahdokaan olla ollakseni, heidän lisäkseen muutkin ovat sanoneet, että minulla olisi lahjoja.

-Shakespearella saattoi olla mielipiteensä ruusun tuoksusta ja nimestä, mutta kyllä minusta silti on eroa siinä, tunnistaako ruusun ruusuksi, vai näyttääkö se lehmänläjältä! minä tiuskaisin.

Milly alkoi nauraa ja sai paheksuvan katseen vahtimestarilta. Ilmeisesti taiteen kuuluu olla vakavaa, eikä galleriassa saa nauraa.

-Tietysti siinä on eroa, hän sanoi hyväntuulisesti. -Mutta sinä olet joskus vähän naftaliinissa kasvanut. Voithan sinä antaa modernismille mahdollisuuden! Ei taide voi olla enää samaa kuin joskus isoäitisi nuoruudessa.

-Ja miksi ei? minä intin. -Isoäidin ja isoisän seinillä on kauniita tauluja!

Myönnän, että minun pitäisi opetella pitämään kaikista mahdottomista nykyaikaisista taiteilijoista, sillä enhän tosiaan voi pyrkiä taideakatemiaan tavoitteenani vain maalata somia asetelmia omenoista ja kukkamaljakoista ─ vaikka minkä minä voin sille, että yksinkertaisesti pidän huomattavasti enemmän omenoista ja kukkamaljakoista kuin kuvista, joista ei edes tiedä, miten päin ne kuuluu seinälle ripustaa!

Samassa Charlie-setä ja Rose-täti, jotka olivat katselleet tauluja salin toisessa päässä, tulivat luoksemme, ja Milly valitti heille minun ahdasmielisyyttäni.

-No, sanoi Rose-täti, -minut osa näistä tauluista saa ajattelemaan potilaitani, joten kyllä minä olen toisaalta Gracen kanssa samaa mieltä näköistaiteen viehätyksestä.

-Mutta taide ilmentää yhteiskuntaa, huomautti Charlie-setä. -Sitä se on aina tehnyt. Vain tyyli muuttuu. Ja se, että nykytaiteilijat kuvaavat meidän yhteiskuntaamme kuutioina tai mielettöminä värisutaisuina ─ no, minä olen vähän huolissani.

En ole osannut ajatella asiaa tuolla tavalla kuin Charlie-setä sen sanoi. Mutta tottahan se varmaan on, että jokainen taiteilija luo maailmansa kirjaan tai kuvaan tai nuotteihin sellaisena, millaisena hän sen näkee. Sen takia varmaan äiti on aina kirjoittanut romanttisia, sopivan jännittäviä tarinoita, ja sen takia minä piirrän niin mielelläni kodikkaita, iloisia kuvia. Me näemme maailman kauniina ja jännittävänä paikkana!

Ja onhan näissä näyttelyissäkin kauniita kuvia, ei kaikki tietenkään ole tuota modernia hulluutta. Niin kauniita, etten ole tahtonut malttaa lähteä niiden äärestä ollenkaan. Saleissa ei saa valokuvata, mutta olen tuhlannut rahojani postikortteihin ja painokuviin. Ja näitä kuvia katsoessani olen ollut innoissani ja masentunut yhtä aikaa ─ minä en koskaan kykene tekemään tällaista taidetta. En koskaan.

-Eihän sinun tarvitsekaan, Milly huomautti minulle. -Sinä teet aivan omanlaistasi!

Omanlaistani! Huomautin Millylle, että minun pitäisi päästä sillä ’omanlaisellani’ ensin taideakatemiaan.

-Kuka niin sanoo? Milly tiedusteli. -Tuskin herra Picassollakaan on tutkintoa.

-No sen kyllä huomaa, ilmoitin happamasti.”

Lokakuun 23. päivänä
”Tänään Rose-täti ja Charlie-setä veivät meidät katolilaiseen messuun. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, paitsi että kaikki oli kovin erilaista verrattuna Fort Williamin kirkon jumalanpalvelukseen. Mutta musiikki oli kaunista ja kirkko itsessään samoin.

Milly oli hiljainen kirkosta palatessa. Belgian jälkeen hän on miettinyt mielestäni liiaksikin sitä, kuka on ja mistä tulee. Jos ei olisi tullut sotaa, jos hän ei olisi kadottanut perhettään, hän olisi varmaankin koko elämänsä käynyt messussa yhtä luonnollisena asiana kuin me käymme nyt protestanttisessa jumalanpalveluksessa. Eikä hän olisi koskaan muuttanut asumaan Ballachulishiin eikä leikkinyt kanssani eikä tullut ’hyväksi ystäväksi’ Donin kanssa.

Koetan epäitsekkäästi toivoa, että sotaa ei olisi tullut ─ mutta en vain osaa ajatella maailmaa ilman Millyä!”

Lokakuun 26. päivänä
”Sain aamupostissa kirjeen.

Se oli Axelilta.

Hän aloitti pyytelemällä vuolaasti anteeksi sitä, että onnittelee minua myöhässä syntymäpäiväni johdossa, ja jatkoi pyytelemällä vuolaasti anteeksi sitä, ettei ollut kirjoittanut pitkään aikaan. Sitten hän kyseli kohteliaasti vointiani, säätilaa, nähtävyyksiä ja matkan mahdollisia epämukavuuksia, aivan kuin olisi tehnyt itselleen listan asioista, jotka täytyy muistaa mainita, ja käynyt sen läpi kohta kohdalta. Ehkä hän olikin.

En tiedä, oliko tämä ylenmääräinen kohteliaisuus ja luonnoton huomaavaisuus pahinta, vai koko kirje ylipäätään. Alkuvelvollisuuksista päästyään Axel ei nimittäin puutu minun asioihini enää millään tavoin, ei kommentoi mitään siihen, mitä olen omissa kirjeissäni kertonut, ei ylipäätään tunnu olevan vähääkään kiinnostunut minusta sen jälkeen, kun on kahlannut läpi vointini kyselyn.

Sen sijaan hän kyllä kertoo itsestään ja tekemisistään ja menemisistään ja uusista tovereistaan, aivan kuin St. Andrews olisi jännittävintä, mitä maa päällään kantaa, ja aivan kuin sellaiset minulle aivan mitäänsanomattomat nimet kuin Fergie ja Jockie ja Rabbie ja Christie kuuluisivat koko maailmalle merkityksellisille henkilöille, joiden jokainen tekeminen on uutisoitava mahdollisimman tarkkaan. Kaipa ne Axeliakin kutsuvat siellä Axieksi tai joksikin muuksi yhtä typeräksi!

Kun sain kirjeen käteeni, minun on tunnustettava, niin noloa kuin se onkin, että sydämeni hypähti. Vihdoinkin! Salaa mietin, olisiko kirje päivätty aiemmin syksyllä, se oli ehkä seikkaillut meidän perässämme Pariisin kautta, ja Axel on koko ajan ihmetellyt, miksen minä vastaa ─ mutta ei, kyllä se oli päivätty tällä viikolla, ja osoitettu suoraan tähän hotelliin, mikä tarkoittaa, että Axel on saanut minun kirjeeni, kaikki, senkin, jossa kerron Nizzan osoitteemme, ja ettei hän vain ole halunnut vastata ─ tai ’ehtinyt’!

Ja luettuani kirjeen huoneessamme olin niin pahalla mielellä ja kiukkuinen, että Millykään ei tohtinut yhtään kiusoitella minua. Sen sijaan hän kyllä uskaltautui varovasti huomauttamaan, että ehkä Axelilla todellakin on niin paljon uutta ja jännittävää St. Andrewsissa ja koulussa ja uusissa tovereissa, ettei hän huomaa pitää meidän matkaamme maailman jännittävimpänä, mikä oli minusta aika luopiomaisesti sanottu.

-Mitä hän oikein tarkoittaa! minä valitin tuijottaessani käsissäni jo rypistynyttä kirjettä, aivan kuin olisin toivonut, että rivien välistä hyppäisi esiin näkymättömällä musteella kirjoitettua tekstiä, jossa Axel viis veisaisi St. Andrewsista ja sen sijaan kirjoittaisi… No, jotakin muuta.

-Ehkä hän ei tarkoita yhtään mitään, Milly ehdotti. -Ehkä se on vain kirje!

-Helppohan sinun on! valitin. -Donald ei taatusti koskaan kirjoita muuta kuin täsmälleen sellaista, mikä on selkeästi ymmärrettävissä!

-Ehkä ei Axelkaan, jatkoi Milly urhoollisesti. -Ehkä hänestä on vain hauska kertoa sinulle, millaista heillä on koulussa!

Minä puolestani ilmoitin kyllä hyvin ymmärtäväni, mitä Axel tahtoo sanoa, ja unohtavani kaiken, mitä ryöväriluolalla koskaan tapahtui. Ja sitten minua itketti vähän, ja Milly oli oikein kiltti ja koetti lohduttaa, vaikka minusta tuntuu, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt minua, ja yhden ohikiitävän hetken kaipasin Faithia, jonka kanssa olisin voinut murentaa koko kirjeen kirjain kirjaimelta paloiksi selvittääkseni, mitä Axel oikein tahtoi sanoa.

Mutta on myönnettävä, että kun illalla kaupungilta palatessa minua odotti toinen kirje, tällä kertaa Gordonilta, joka oli tavattoman kiinnostunut kaikista tekemisistäni, en nähnyt asiassa mitään hauskaa, vaikka Milly oli syystä tai toisesta postini havaitessaan suuresti huvittunut.”

Lokakuun 28. päivänä
”Tänäänkin minä sain postia, mutta se ei vihastuttanut minua, teki ainoastaan hivenen surumieliseksi.

Kirje oli Stuartilta. Hän ei kirjoita kauhean usein, minkä minä ymmärrän ─ hänen päivänsä ovat kiireisiä soitto-oppilaiden kanssa, ja itsekseni ajattelen, ettei se ole sellaista elämää, mistä Stu haluaisi kauhean tarkasti kenellekään edes kertoa suosion vuosiensa jälkeen.

Olen hirmuisen ylpeä veljestäni, sillä tiedän, miten vaikeata Prinssin on elää säästäväisesti ja yksinkertaisesti ja ilman sitä huomiota, mihin hän jo oppi kiertäessään Yhdysvaltoja ihailtuna Rod Wishartina ja sitten Brittein saaria omana itsenään, ja ilman että pystyisi vielä kunnolla soittamaan palaneilla käsillään ─ mutta hän kestää kaiken, koska hän tahtoo olla Fannyn arvoinen, hän tahtoo osoittaa Alice-tädille ja Fergus-sedälle olevansa sellainen mies, jollaiseksi me kaikki muut hänet tiedämme, hän tahtoo saada kätensä kuntoon ja palauttaa soittotaitonsa ja varmistaa Fannylle turvatun tulevaisuuden.

Ja siksi hän hillitsee itsensä, koettaa kaikkensa ollakseen hermostumatta kovapäisiin oppilaisiinsa, kestää ikävän Fannyyn ja ankean asuntonsa ja kaiken, kirjoittaa vain vähän harvemmin ja vähän lyhyemmin.

Sen tähden hämmästyinkin tätä kirjettä, joka oli yhtä paksu kuin ne kirjeet, joita Stu kirjoitti viime talvena kiertueeltaan. Mutta tällä kerralla hän ei kirjoittanutkaan itsestään, vaan Glennistä ja Clydestä.

Hullua kyllä, että Stuart ja Archie eivät kumpikaan olleet kotona silloin, kun Davy-eno ja Miriam-täti perheineen kävivät Fort Williamissa ennen Intiaan lähtöään, eivätkä ole siis tavanneet koskaan aiemmin serkkujamme. Mutta silti juuri Stuartista on tullut jonkinlainen Glennin ja Clyden holhooja. Hän tarjoutui lähtemään heitä vastaan, kun he saapuivat laivalla syyskuun alussa, ja saattoi heidät sisäoppilaitokseen, ja nyt hän oli ollut tapaamassa heitä perhepäivänä.

Itsekseni mietin, ymmärtääkö Stu ─ vaikka onkin meistä vanhin, ja vaikka nimenomaan hänellä on joitakin muistikuvia siitä ’onnellisesta maailmasta’ ennen sotaa, kuten äiti ja isä sanovat ─ ymmärtääkö hän sittenkin kaikista parhaiten, miltä tuntuu olla yksin vieraassa maailmassa. Tokihan Glennillä ja Clydella on toisensa, mutta heidät tuntien en ole oikein varma, pystyvätkö he edes toisilleen paljastamaan pelkojaan ja koti-ikäväänsä, niin sotilaallisen jäykkiä he ovat.

Ja siksi olen kauhean iloinen siitä, että Stu oli mennyt koululle perhepäivänä. Hän oli istunut kaksosten välissä juhlasalissa kuuntelemassa rehtorin puhetta, ja vienyt nämä sitten linja-autolla kaupunkiin syömään jäätelöä ja juomaan limonadia, ja sitten he olivat olleet katsomassa krikettiottelua. Ja kun Prinssi oli palauttanut Glennin ja Clyden koululle, hän oli vielä keskustellut pitkään näiden luokanvalvojan kanssa, ja mainitsi kirjoittaneensa sen jälkeen Davy-enolle ja Miriam-tädille Bengaliin.

Stuart ei suoraan kerro, mitä kaikkea hän oli kaksosten kanssa puhunut. Mutta minä toivon, että serkuille tuli edes vähän turvallisempi olo. Minäkin olen aika kaukana kotoa, mutta en maapallon toisella puolen, ja minä olen sentään jo kuudentoista, ja minulla on mukanani joukko rakkaita ihmisiä. En ole yksitoistavuotias pikkupoika sisäoppilaitoksessa, jossa on oltava reipas yötä päivää, ettei joutuisi kiusatuksi. Ehkä se on kaksosille kasvattavaa ja karaisevaa, mutta minä kyllä karaisen itseäni paljon mieluummin vaikka kylmillä pyyhkeillä!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti