sunnuntai 19. helmikuuta 2017

6. Monacossa

 
-Minä koetan päättää, haluaisinko tämän hetken jatkuvan ikuisesti, vai joko haaveilisin kaikista tulevista ihanuuksista, sanoi Rose-täti ja siemaisi sirosta kahvikupistaan.

-Ei sinun tarvitse päättää, Charlie-setä muistutti levollisesti ja otti toisen voisarven. -Mikään hetki ei jatku ikuisesti.

-Älä ole niin epäromanttinen, isä! huusi Milly. -Etkö sinä haluaisi minkään jatkuvan?

-Hjaa, sanoi Charlie-setä. -Pikemminkin elämässäni on ollut muutamia hetkiä, joiden olisin toivonut päättyvän mahdollisimman pian.

Varjo häivähti hänen kasvoillaan, ja Grace ja Milly vilkaisivat toisiinsa. Samanlainen varjo kulki Gracen isän tai Jamie-enon tai kenen tahansa sodan käyneen miehen kasvojen yli, kun mikä tahansa asia toi näiden mieleen nuo kaukaiset ajat. Grace huomasi ajattelevansa vähän kyllästyneenä, miten ikävää mahtoi olla jauhaa vanhoja asioita yhä edelleen.

-No, sanoi Rose-täti, joka oli epäilemättä huomannut puolisonsa ilmeen, -joka tapauksessa tällaisia hetkiä kelpaa muistella vuoden kuluttua, kun olemme kotona ─ siellä tulee marraskuussa räntää vaakasuoraan.

-Se on totta, Charlie-setä myönsi. -Ellei Gracella olisi kameraansa ja hän olisi juuri ottanut valokuvaa todistuskappaleeksi, kukaan ei uskoisi, että me istumme syömässä ulkona palmun katveessa tähän aikaan vuodesta.

He vaikenivat kaikki ja keskittyivät hetkeksi täysin pöydän antimiin ja maisemaan, joka levittäytyi monacolaisen kahvilan terassilta lähikaduille ja kauempana siintävälle merelle.

Aamulla he olivat nousseet linja-autoon Nizzassa ja matkustaneet naapurimaahan. Koko päivän he olivat kierrelleet Charlie-sedän uskollisen Baedekerin opastamina pitkin katuja, käyneet katsomassa vahdinvaihdon ruhtinaan palatsin luona ja nauttineet siitä hullunkurisesta tilanteesta, että saattoivat tehdä päiväretken toiseen valtioon linja-autolla, joka käytti matkaan aikaa saman verran kuin jos he olisivat matkustaneet kotoa Fort Williamista tai Ballachulishista Glen Longiin.

-Jotakin hyvää siinä on, ettei kukaan tiedä, mistä minä tulen, Milly sanoi yhtäkkiä ja sai koko marraskuisen iltapäivän rauhaan uppoutuneen seurueen säpsähtämään. -Minähän voisin olla vaikka Monacon ruhtinaan tytär!

Pöytään laskeutui äskeistäkin syvempi hiljaisuus. Grace ei nostanut katsettaan suklaakupistaan, sillä hän ei kestänyt nähdä Rose-tädin ja Charlie-tädin vilkaisevan toisiinsa surullisina ja epätoivoisina, kuten nämä olivat niin usein Belgiassa joutuneet tekemään.

Mutta sitten joku liikkui, ja vaistomaisesti Grace katsoi ylös. Charlie-setä oli ojentanut kätensä ja silitti Millyn hiuksia.

-Ruhtinatar sinä olet, hän sanoi lempeästi, -siitä ei kenelläkään ole epäilystä. Meidän sydäntemme ruhtinatar.

Se oli aina asiallisen Charlie-sedän sanomaksi jotakin niin herkkää, että Milly räpäytti hämmentyneenä silmiään. Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, setä aivan kuin heräsi unesta, rykäisi, söi lopun voisarvensa ja kysyi, joko he jaksaisivat jatkaa kävelyä.

Terassi oli ollut suojainen, mutta kun he astuivat kahvilasta kadulle, viileä tuulenvire sai heidät napittamaan päällystakkinsa. Grace aikoi vaistomaisesti pujottaa kätensä Millyn kainaloon, mutta tämä oli työntänyt kätensä takintaskuihin ja käveli eteenpäin ripeästi, kuin huomaamatta heitä muita. Gracen kiiruhtaessa askeleitaan Rose-täti pidätti häntä, niin että Milly ehti heidän edelleen.

-Hän ei taida koskaan oikein ymmärtää, miten paljon me häntä rakastamme, täti sanoi hiljaa, puoleksi itsekseen.

Grace katsoi heidän edellään kävelevää kapeaa hahmoa ja vavahti. Hän tajusi ajattelevansa Ruthia ja tarinoita, joita äiti oli kertonut niistä kymmenestä vuodesta, jotka Ruth oli asunut Koivurannassa.

Ruth oli tiennyt täsmälleen mistä tuli, hänen isänsä eli tänä päivänäkin, ja Fort Williamissa hänellä oli ollut perhe, hänellä oli ollut ystäviä, hän oli menestynyt, nykypäivänä hän oli koko Euroopan tuntema filmitähti ─ ja sittenkin hän ei ollut äidin mukaan koskaan päässyt eroon ulkopuolisuuden tunteestaan.

Pääsisikö Milly? Eikö tämä voinut uskoa, että hän oli Rose-tädille ja Charlie-sedälle kuin oma tytär, heille kuin serkku, kiinteä osa sukua, vaikka olikin vierasta verta?

-Mitä sinä arvelet, Gracie, sanoi Rose-täti ja pujotti vuorostaan kätensä Gracen kainaloon, -onko Donald tosissaan?

Grace oli niin syvissä ajatuksissa, että kesti hetken, ennen kuin hän tajusi kysymyksen.

-Tosissaan?

-Niin. Rose-täti katsoi jonnekin kauas. -Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan.

Grace puri huultaan ja tunsi yhtäkkiä huikaisevaa ylpeyttä, kun täti kysyi häneltä tuollaista asiaa, aivan kuin täysikasvuiselta. Ja sitähän hän olikin, jo kuudentoista! Mutta silti kysymys oli vähän kiusallinen. Ei hän ollut tottunut keskustelemaan tätiensä kanssa veljiensä sydämenasioista.

-Minä en usko, että Don ryhtyy mihinkään, missä ei ole tosissaan, hän sanoi haparoiden.

-Mutta onko hän vain ystävä, vai…

-Minä luulen, että Donald toivoo jotakin enemmän, mutisi Grace, joka ei oikein tiennyt, oliko pettämässä sekä Millyn että Donaldin luottamuksen vai ei.

-Luulet! Rose-tädin ääni oli äkkiä epätoivoinen. -Etkö sinä voi tietää? Ellei tyttö luota edes meidän rakkauteemme, miten hän kestäisi, mikäli joutuisi pettymään…

He kuulivat askeleita takaansa. Charlie-setä, joka oli jäänyt tutkimaan Baedekeria, saisi heidät aivan heti kiinni. Milly oli pysähtynyt odottamaan heitä kaikkia seuraavaan kadunkulmaan.

-Siitä minä ainakin olen varma, ettei Donald koskaan tahallaan kohtelisi Millyä huonosti, Grace sanoi nopeasti. Rose-tädin keskeneräisen lausahduksen avaamat näkymät tuntuivat liian kauhistuttavilta.

Onneksi he olivat samassa kaikki neljä koolla, ja keskustelu siirtyi siihen, mitä katuja he tutkisivat seuraavaksi ja milloin lähti viimeinen linja-auto takaisin Nizzaan. Milly oli ottanut kädet taskuista ja rupatteli tavalliseen tapaansa, eikä Rose-täti enää kysellyt Gracelta kiusallisia asioita.

Pari tuntia myöhemmin Grace seisoi erittäin epämukavassa asennossa kalliolla, joka nousi yhä jyrkempänä ylös merestä. Hän ei ollut tohtinut kiivetä aivan niin korkealle kuin olisi halunnut, eikä ehtinyt enää kävellä tietä pitkin ylös harjanteella leviävään kylään. Mutta Grace halusi ottaa vielä yhden merikuvan ja oli luvannut olla nopea. Rose-täti, Charlie-setä ja Milly olivat puolestaan luvanneet kävellä hitaasti kohti linja-autoasemaa, niin että hän saisi heidät kiinni. Reitti asemalle oli kohtuullisen helppo, ja Grace oli vakuuttanut muistavansa sen kyllä.

Ollakseen syntynyt ja kasvanut saarella Grace oli kuvannut kameran saatuaan merta ihmetyttävän paljon. Hän tahtoi kuitenkin tallentaa tämän meren itselleen, sillä se oli kaikessa lempeydessään ja rajuudessaan erilainen kuin pohjoisen meret. Lisäksi hän oli lukenut jostakin, että nimenomaan meren maalaaminen oli vaikeaa, ja halusi saada mahdollisimman paljon apua sitä hetkeä varten, kun alkaisi kotona harjoitella.

Grace oli valokuvannut syntymäpäivänsä jälkeen jo useita filmirullia täyteen. Charlie-sedän neuvosta hän oli teettänyt filmeistä kuvat, jotka oli postitettu pakettina takaisin kotiin. Negatiivit sen sijaan oli pakattu huolellisesti omissa kirjekuorissaan Gracen pienemmän matkalaukun sisätaskuun. Näin Gracen ei tarvitsisi kuljettaa painavia valokuvanippuja Italiaan ja Saksaan, mutta kuvista säästyisivät ainakin negatiivit, joista isä voisi valmistaa uudet kuvat, jos kuvapaketti jostakin syystä ei pääsisikään perille Koivurantaan.

Grace toivoi salaa, ettei isä katsoisi kotona hänen kuviaan pakettien saapuessa. Tämä oli itse niin kokenut valokuvaaja, että varmaankin nauraisi kaikille niille mestarilaukauksille, joissa kuvattava henkilö oli liikahtanut kriittisellä hetkellä tai tuuli pelmuttanut Gracen hiuksia linssin eteen tai hän oli syystä tai toisesta katsonut rajauksen väärin, kuten niissä Nizzan vanhassakaupungissa otetuissa kuvissa, joissa hänen oli ollut tarkoitus kuvata koristeellista parveketta, mutta kuvassa näkyi vain seinää.

Toisaalta Grace tunsi oppivansa kerta kerralta jotakin, ja hän mietti itsekseen, pyytäisikö saada kotiin palattuaan kokeilla kuvaamista isän suurilla kameroilla. Vaikka Milly olikin halveksivasti sanonut valokuvaamisen olevan maailman toistamista sellaisena kuin se on, Grace oli eri mieltä. Hän oli jo tajunnut, että kiinnittämällä huomiota rajaukseen ja valotukseen saattoi kameran avulla muokata maailmaa aivan samoin kuin maalatessakin.

Ja nyt hän oli joka tapauksessa saanut lähestulkoon sellaisen merikuvan kuin tahtoi. Grace sujautti kameran sen omaan pieneen nahkakoteloon ja sitten kotelon olkalaukkuunsa, ennen kuin lähti varovasti laskeutumaan epätasaista kalliota pitkin polulle. Hän oli varmaan jo viipynyt liian kauan, mutta ehtisi kyllä vielä hyvin linja-autoon.

Tyttö oli päässyt takaisin kävelytielle ja aikoi unohtaa täysin kuusitoista arvokasta ikävuottaan ja juosta täyttä vauhtia alas kaupunkiin, kun hän tajusi, että jonkin etelämaalaisen puun varjossa ─ Grace oli epätoivoisesti koettanut painaa mieleensä niiden nimiä, muttei edelleenkään tunnistanut kuin palmun ─ seisoi mies, jossa oli jotakin tuttua.

Ja yhtäkkiä meri lakkasi kohisemasta, tuuli tyyntyi, aurinko aivan kuin kirkastui.

-Tämäpä sattuma, neiti Fleming, sanoi Lewis Willows ja nosti lippalakkiaan. -Hyvää iltapäivää.

-H-hyvää i-iltapäivää, Grace sopersi ja sai itsensä kiinni viime tingassa ollessaan niiaamassa. Niiaamassa! Aivan kuin hän olisi joku lapsi, vaikka hän oli nuori neito, jota herrasmies puhutteli!

Seurasi hiljaisuus, joka oli tuskin silmänräpäystä pidempi, mutta ehti tuntua molemmista kiusalliselta. Sitten Lewis Willows hymyili vähän toisella suupielellään.

-Toivottavasti olette levännyt lomallanne hyvin, hän sanoi. -Meri-ilma saattaa tehdä aamu-uniseksi.

Grace tajusi lehahtavansa hehkuvan punaiseksi. Mitä hän voisi sanoa? Paljastaa olevansa niin läpeensä suojeltu perhetyttö, ettei saanut puhua vieraan miehen kanssa edes parvekkeen turvallisen kaiteen yli? Ei, sitä hän ei koskaan voisi paljastaa. Se olisi liian noloa.

Ja äkkiä hän huomasi miettivänsä, miten Faith olisi selviytynyt tällaisesta tilanteesta ─ siis se vanha Faith, joka ei ollut vielä kihloissa Dugald Farlanen kanssa ja joka osasi ajatella muutakin kuin kapioitaan. Se Faith, josta kaikki pitivät, erityisesti nuoret miehet, ja joka tiesi täsmälleen, miten näitä käsitellä, jotta he pysyisivät koukussa.

-Iltahuveissa menee usein myöhään, Grace kuuli sanovansa kepeästi.

Samassa hän kauhistui. Mitä hän oikein oli tekemässä? ”Iltahuveissa”, todellakin ─ kun he olivat olleet hänen syntymäpäiväiltanaan kasinolla ja kahtena muuna iltana elokuvissa ja kerran konsertissa, ja jälkimmäisistä ”iltahuveista” he olivat olleet takaisin hotellilla iltakymmeneen mennessä!

Mutta Lewis Willows näytti vähän häkeltyneeltä, aivan kuin olisi odottanut mitä tahansa muuta vastausta, ja Grace tunsi yhtäkkiä hullua voitonriemua.

-Vaikka onhan se sen arvoista, sillä täällä on oikein miellyttäviä herrasmiehiä, tyttö jatkoi. -Niihin kotimaisiin joskus kyllästyy.

Grace ei ollut koskaan osannut näytellä, eikä hän ollut koskaan tullut valituksi runonlausujaksi tai mihinkään muuhunkaan esitykseen koulun juhlissa, toisin kuin äitinsä aikoinaan. Mutta siinä monacolaisella kävelypolulla merenrannassa hänen oli yhtäkkiä niin tavattoman helppo puhua mitä sylki suuhun toi, ja tehdä se vieläpä niin luontevasti, että hän alkoi itsekin uskoa puheisiinsa.

-Oh, Grace samassa huudahti, -en tietenkään tarkoittanut…

Ja sitten hän vaikeni, juuri sopivasti siten, että herra Willows ei voinut muuta kuin tajuta kuuluvansa ”niihin kotimaisiin”, joiden päättymättömiin suosionosoituksiin tämä siro punakiharainen olento oli jo ehtinyt noin syvästi kyllästyä.

Edelleen miettien, mitä Faith olisi tällaisessa tilanteessa tehnyt, Grace kurkisti olkalaukkuunsa, aivan kuin varmistaakseen, että siellä oli kaikki mitä pitikin, ja aivan kuin se olisi kaikin puolin kiinnostanut häntä enemmän kuin herra Willowsin seura tai se, oliko hän sattunut loukkaamaan tätä.

Nostaessaan taas päätään Grace näki miehen silmissä katseen, jota ei oikein osannut lukea.

-Niin, Lewis Willows lopulta sanoi, -onhan vaihtelu aina miellyttävää.

Mies oli vähän hämmentynyt tilanteesta ja ennen kaikkea siitä, oliko voinut erehtyä tytöstä niin pahasti. Mihin oli kadonnut Viktorian aika? Mihin oli kadonnut se suloinen viattomuus ja ujous, jota hän oli hakenut maalaukseensa?

Sitten hän tuli katsoneeksi tytön silmiin ja hillitsi vaivoin hymynsä. Tyttöhän esitti, näytteli maailmannaista. Hän oli melkein uskottava, mutta silmien kirkkaus paljasti totuuden. Ja tuo lapsekas temppu teki tytöstä vielä suloisemman ja houkuttelevamman.

-On kyllä, sanoi Grace iloisesti ja sulki laukkunsa soljen.

-No, herra Willows jatkoi päättäen, että ei antaisi periksi, sillä taulun täytyi onnistua, -liikenisikö teiltä kenties jonakin iltana ─ ellei aamuna ─ pieni hetki minun seuraani? Tiedän oikein miellyttävän kalaravintolan Nizzassa sataman lähellä.

Grace tunsi ohikiitävän hetken sekä helpotusta että pettymystä. Mitä varten ─ ja mitä varten ─ tilanteen piti olla tämä!

-Valitettavasti me olemme lähdössä Roomaan piakkoin, hän sanoi. -Ja siihen asti aika menee matkavalmisteluissa. Ostoksia ja sellaista, ymmärrättehän. Joten olen pahoillani.

Herra Willows kohotti kulmakarvojaan. Joko tyttö valehteli torjuakseen hänet, tai sitten ei.

-Vai niin, hän sanoi. -Roomaan? Minä luulin, että vasta jouluksi.

-Olemme siellä kyllä joulun yli. Tätini sanoo, että on aina halunnut päästä Vatikaaniin jouluyön messuun. Ei sillä, että me olisimme katolilaisia, mutta hänestä siinä on jotakin viehättävää.

Grace tajusi unohtaneensa roolinsa ja lörpötelleensä taas kuin pikkutyttö, ja napsautti äkkiä suunsa kiinni. Faith ei olisi ollut näin läpinäkyvä!

Herra Willows näytti pettyneeltä, ja Gracenkin sydäntä vähän kouristi. Mitä varten hän oli ollut niin kiltti ja tunnollinen, eikä ollut enää pyrkinyt tapaamaan miestä? Mitä vaarallista tässä muka oli? Willows oli kovin komea, vaikka hänellä oli yllään rento urheiluasu, kuten retkeläisellä ainakin, ja olkapäällään kulunut reppu, eikä hän ollut osoittautunut vielä millään tavalla uhkaavaksi.

Mutta näin asiat nyt olivat, eikä niille enää voinut mitään. Rooman-matkaa todellakin jo suunniteltiin, ja Gracea kauhisti jo etukäteen kaikki se pakkaaminen, mikä olisi edessä. He olivat Millyn kanssa innostuneet hiukan liiaksi matkamuistomyymälöissä.

-Hyvin ikävää minulle, herra Willows sanoi, ja jokin hänen äänessään paljasti, että hän oli tosissaan. -Oikeastaan harmillista, että tapaamme täällä ─ olisin kutsunut teidät illalliselle vielä tänä iltana. Mutta palaan itse Nizzaan vasta huomenna.

Hän ei hiiskahtanut sanaakaan siitä, miksi oli Monacossa, ja oli helpottunut, kun tyttö ei ymmärtänyt kysyä. Kulunut reppu miehen olkapäällä ei paljastanut, että sen sisällä oli luonnoslehtiö ja kynävalikoima. Lewis oli ollut tekemässä muutamia luonnoksia uusiin töihinsä, jotka eivät kiinnostaneet häntä itseään vähääkään niin paljon kuin yhä kesken oleva ja yhä uusia sävyjä hakeva maalaus punatukkaisesta tytöstä hotellin parvekkeella, mutta jotka olisivat kyllin vanhanaikaisia ja poroporvarillisia kiinnostaakseen ostajia ja tuodakseen leipää pöytään.

Grace ei ehtinyt edes huokaista helpotuksesta, kun ei joutunut kiemurtelemaan ohi sinänsä houkuttelevan illalliskutsun ─ sillä Rose-täti olisi luultavasti ennemmin lukinnut hänet hotellihuoneen komeroon loppumatkan ajaksi kuin laskenut häntä kahdestaan ulos herra Willowsin kanssa ─ sillä jokin miehen sanoissa sai aivan kuin sähköiskun kulkemaan tytön läpi. Hän kiskaisi hihaansa ylöspäin ja katsoi rannekelloaan, jonka oli saanut läksiäislahjaksi Alice-tädiltä ja Fergus-sedältä.

-Minun pitää mennä, hän parahti ja säntäsi juoksuun täysin unohtaen roolinsa palvottuna seurapiirikaunottarena, joka esiintyi juuri sopivasti elämäänsä kyllästyneenä.

-Neiti Fleming… aloitti Willows, mutta tyttö oli jo tiessään.

Viimeisen linja-auton piti lähteä takaisin Nizzaan kuudelta. Kello oli viittä vaille. Hänen täytyi ehtiä, hän oli erinomainen juoksija, ja varmasti Charlie-setä pidättelisi kuljettajaa ─ eiväthän autot täällä niin täsmällisesti muutenkaan liikkuneet, usein odotettiin jotakuta, tai kuljettaja vain rupatteli jonkun tuttavan kanssa välittämättä pitää niin tiukkaan kiinni aikataulusta ─ voi, miten vihaisia täti ja setä hänelle olisivat, he vaatisivat tietää miksi hän myöhästyi ─ mitä hän voisi sanoa? Voisiko hän kertoa edes Millylle, kenet oli tavannut, ja miten typeräksi oli heittäytynyt?

Grace saapui kadunkulmaan. Linja-autoasema. Oliko se edessä vai oikealla? Yhtäkkiä hän ei muistanut, vaikka oli luullut painaneensa mieleensä Charlie-sedän kartasta näyttämän reitin. Eikö oikealla ollut se kahvila, jossa he olivat istuneet? Silloin linja-autoaseman täytyi olla edessäpäin.

Hän juoksi päättömästi kadun yli aiheuttaen jonkin verran hämmennystä ja autontorvien soittoa ja vilkaisi kelloonsa. Kaksi minuuttia. Kohta varmasti hän näkisi Rose-tädin tai Millyn, joka olisi lähetetty häntä vastaan, ja saisi elämänsä nuhteet, mutta olisi pian taas tuttujen ihmisten luona ja turvallisesti linja-autossa matkalla…

Ei, hän ei saapunut linja-autoasemalle. Grace seisahtui kuin naulittuna sen kahvilan eteen, jossa vain joitakin tunteja aiemmin oli osallistunut keskusteluun ajan pysähtymisestä. Jospa se voisi pysähtyä nyt! Hänen olisi pitänyt sittenkin kääntyä oikealle.

Henkeään haukkojen tyttö kääntyi ja juoksi ylös katua, takaisin risteykseen, nyt vasemmalle. Reitti näytti jotakuinkin tutulta. Hän olisi pian perillä. Hän ei voinut olla monta minuuttia myöhässä. Charlie-setä ei antaisi auton lähteä ilman häntä.

Siinä! Linja-autoasemalla oli yksi auto, sen moottori kävi jo, mutta hän oli ehtinyt! Grace pinnisti viimeiset voimansa ja ryntäsi auton ovelle juuri, kun se oli sulkeutumassa.

-Pardon, pardon! hän mutisi kompuroidessaan rappuset ylös ja pitkin käytävää. Auton etuosa oli täynnä, mutta Grace romahti istumaan ensimmäiseen vapaaseen penkkiin, puristi olkalaukkunsa hihnaa ja räpytteli silmiään, joihin tahtoivat nousta helpotuksen kyyneleet.

Kuljettaja sanoi jotakin ─ olletikin päättömästi säntäilevästä nuorisosta ─ ja peruutti pois laiturista. Grace koetti saada hengityksensä tasaantumaan. Charlie-setä ja Rose-täti ja Milly istuivat varmaankin auton takaosassa, hänen pitäisi nousta ja pyrkiä sinne, mutta jalat vapisivat vielä liiaksi rasituksesta ja sydän hakkasi useammastakin syystä. He olivat tietysti nähneet hänen nousevan kyytiin, ja kohta Rose-täti tulisi koputtamaan häntä olkapäähän ja viittaamaan luokseen, ja hän saisi kuulla moitteet ja joutuisi selittämään, mutta hän oli ehtinyt!

Samassa rahastaja lähti liikkeelle laukkuineen. Hänen edetessään penkki penkiltä matkalippuja myyden auto ajoi ulos kaupungista. Tiet olivat hiljentyneet, marraskuisen illansuun aurinko venytti linja-auton varjon järjettömän pitkäksi maantiellä.

Grace ei ollut mitenkään erityisen lahjakas maantieteessä, mutta yhtäkkiä hän tajusi, ettei jokin nyt täsmännyt. Kun he olivat aamulla ajaneet Nizzasta Monacoon, aurinko oli paistanut heidän silmiinsä, ja Rose-täti valittanut, ettei pitäisi koskaan tehdä päivämatkaa idän suuntaan, kun sekä mennessä että palatessa aurinko häikäisisi pahasti. Miten se siis nyt ei…

Samalla hetkellä, kun rahastaja pysähtyi Gracen kohdalla ja sanoi jotakin, arvatenkin kysyen, mihin asti hän lipun tarvitsisi, tyttö hypähti pystympään istuimellaan, katsoi ympärilleen autossa ja tajusi montakin asiaa.
Kyydissä ei ollut Charlie-setää eikä Rose-tätiä eikä Millyä, ja auto ajoi väärään suuntaan, itään, poispäin Nizzasta eikä sitä kohti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti