maanantai 20. helmikuuta 2017

7. Seikkailu maantiellä

 
-Minä ─ minä olen väärässä autossa, Grace parahti.

Rahastaja sanoi jotakin ranskaksi, nyt tiukemmin. Hän ei selvästikään ymmärtänyt englantia.

-Fauxfaux bus, Grace sopersi koettaen muistella niitä yksinkertaisia fraaseja, joita he olivat Millyn kanssa turistisanakirjasta opiskelleet.

Rahastaja sanoi taas jotakin, ja Grace ymmärsi yhden englantia muistuttavan sanan, destination eli määränpää. Hullulla tavalla tuntui lohduttavalta, jos rahastajaa kiinnosti hänen määränpäänsä ─ vaikka itse asiassa juuri senhän tätä pitikin kiinnostaa.

-Nizza! Grace parahti.

Nyt rahastaja pyöritteli silmiään ja kohautteli olkiaan, aivan kuin väärään linja-autoon noussut tyttölapsi olisi ollut vihoviimeinen asia, jota hän tänä iltana tarvitsi, ja piti pitkän puheen ranskaksi. Grace ei ymmärtänyt enää sanaakaan, mutta kuljettaja huusi jotakin auton etuosasta.

Rahastaja meni takaisin eteen, ja sitten linja-auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi lopulta tienvarteen. Rahastaja tuli takaisin ja sanoi Gracelle jotakin.

-Je ne comprends pas, tyttö änkytti, ja rahastaja toisti sanansa, nyt kovemmin, aivan kuin luottaen siihen, että tämä typerä brittituristi kyllä alkaisi ymmärtää ranskaa, jos sitä puhuisi hänelle kyllin kovalla äänellä.

-Sortir du bus, hän hoki, tarttui Gracen käsipuoleen ja veti tämän pystyyn.

-Mutta… Grace koetti epätoivoisesti muistella, miten kysyttiin ranskaksi, koska kulkisi seuraava linja-auto takaisin kaupunkiin. Aivan varmasti turistisanakirjassa oli opetettu kysymään sitä. Mutta hänen aivonsa olivat aivan tyhjät, hän oli vain loppuun väsynyt ja suunniltaan pelästynyt.

Etupenkissä istuva vanhempi rouva sanoi jotain moittivaa rahastajalle, joka vain huitaisi kädellään ja työnsi Gracen alas auton portaita.

Ja sitten Grace oli ulkona, ja auton ovi meni taas kiinni ja se jatkoi matkaansa itään, ilman että ketään olisi kiinnostanut, miten hän selviäisi takaisin kaupunkiin.

Tämän täytyi olla unta. Hän oli varmaankin todellisuudessa ehtinyt oikeaan linja-autoon ja nukahtanut pää Millyn olkaa vasten ja näki nyt mielipuolista, sekavaa unta. Se oli aivan oikea rangaistus siitä, että hän oli heittäytynyt niin typeräksi herra Willowsin seurassa, teeskennellyt ja keimaillut ─ ja niin kuin hän oli päättänyt elää siten, että voisi kertoa kaiken äidille! Mutta onneksi tämä oli vain unta, ja hän heräisi kohta ja kaikki olisi hyvin ja he olisivat hotellilla ja…

Grace putosi istumaan tietä reunustavalle kiviaidalle, sillä hänen jalkojaan heikotti. Aurinko oli laskemassa puunlatvojen taakse, kohta olisi pimeää ja ilma viilenisi huomattavasti. Eikä tämä ollut unta. Hän oli noussut väärään linja-autoon, ja hänet oli pudotettu kyydistä maantiellä, paikassa, joka sijaitsi Monacon keskustasta itään ─ mutta mikä paikka se oli, ja tulisiko idästä päin vielä linja-auto, jonka kyytiin hän voisi pyrkiä, oli kaikki täyttä arvoitusta.

Kyyneleet tulvivat tytön silmiin. Miksi ihmeessä hän oli lähtenyt omille teilleen! Miten moneen kertaan Rose-täti olikaan pitänyt heille kuuluisan puheensa järkevästä käytöksestä! Hän ei nauraisi koskaan enää sille puheelle eikä ylimielisesti pitäisi sitä turhanpäiväisenä.

Jos hän olisi ollut Millyn seurassa, Milly ei olisi antanut hänen viivytellä puhumalla läpiä päähänsä herra Willowsille. Tai jos hän ei ylipäätään olisi tahtonut ottaa vielä muutamaa merikuvaa niiden kymmenien jo ottamiensa jatkoksi, hän olisi kävellyt muun seurueen mukana linja-autoasemalle ja noussut oikeaan autoon!

Ei, nyt piti reipastua. Grace pyyhkäisi silmänsä takinhihaan. Auto ei ollut ehtinyt vielä kovin kauas kaupungista, hän pystyisi kyllä kävelemään takaisin. Monacossa oli puhelinautomaatteja, joista saattaisi soittaa. Hän soittaisi Nizzaan heidän hotelliinsa, ja Charlie-setä sanoisi, mitä hänen pitäisi tehdä.

Tyttö nousi kiviaidalta, irvisti vähän juoksusta kangistuneiden jalkojensa esittäessä vastalauseen, asetti laukun hihnan paremmin olkapäälleen ja lähti kävelemään takaisin auton tulosuuntaan. Pimeä laskeutuisi pian, mutta hän ehtisi kyllä siihen mennessä kaupunkiin.

Marraskuu oli kuitenkin marraskuu myös etelässä. Aurinko, joka oli vielä päivällä niin suloisesti hellinyt heitä suojaisalla kahvilan terassilla, aivan kuin sukelsi yhtäkkiä taivaanrannan taakse. Maailma pimeni, ilma muuttui melkein hyytäväksi. Vaikka Gracella oli siistiin kaupunkilaisasuun kuuluva päällystakki, hattu ja hansikkaat, hänellä oli takkinsa alla vain kesäleninki ja jalassaan ohuet sukat ja kevyet kengät, ja reippaasta kävelystä huolimatta häntä alkoi palella.

Vilu toi tytön mieleen kaukaisen illan Fort Williamin kalasatamassa, kun hän oli istunut hyväntekeväisyystanssiaisten iltana kalavajan portailla kuulemassa Axelin murheita ja lohduttamassa tätä, ja miten koko kaupunki oli jo ollut lähtemässä heitä etsimään. Yhtäkkiä Gracesta tuntui, ettei hän pelkäisi minkäänlaisia seuraamuksia, kun hän vain taas saisi juosta tutun kaupungin läpi ja tupsahtaa valaistulle kirkon pihalle ja nähdä isän, vaikka kuinka vihaisen isän ─ kunhan hän vain olisi turvassa!

Ja entä jos hän olisikin tässä Axelin kanssa, jos he juoksisivat käsi kädessä kuten silloin, jos Axel huolehtisi hänestä ja…

Risteys. Voi, miten hän vihasi risteyksiä! Kummasta suunnasta linja-auto oli tullut? Hän ei edes muistanut sen kääntyneen mistään risteyksestä. Tyttö koetti tiirailla hämärässä tienviittoja. Miksei risteyksessä voinut lukea, kumpi tie vei kaupunkiin? Miksi täällä etelässä kaikki hoidettiin aina niin leväperäisesti? Hän tajusi itkevänsä raivosta ja turhautumisesta ja pyyhki taas silmiään.

-Hyvä Jumala, tyttö mutisi, -anna minun valita oikein!

Olikohan auto kääntynyt kerran jyrkästi vasemmalle? Siinä tapauksessa hänen pitäisi kai nyt mennä oikealle. Mutta eikö kaupungin valojen pitäisi jo näkyä? Oliko tiessä ollut tällainen mutka? Grace kompastui pimeässä tienvarren kivenmurikkaan ja putosi polvilleen soraan. Hän tunsi, miten sekä sukka että polven iho sen alla menivät rikki, ja puri hammasta. Kunpa vain hame ei olisi revennyt! Hän niin piti tästä pikkukukallisesta…

Tyttö kömpi pystyyn. Vaikka polveen koski kovasti kävellessä, pysähtyä ei saanut. Grace ei suorastaan pelännyt pimeää, mutta ei hän ollut tottunutkaan siihen. Fort Williamissa katuvalot valaisivat niitä reittejä, joita hän iltaisin kulki, ja jos he olivatkin toisinaan matkustaneet sukulaisista Glen Longista pimeällä, oli linja-autossa ollut valoisaa ja turvallista, eikä hän ollut koskaan ollut sellaisella matkalla yksin.

Olikohan Monacossa petoeläimiä? Susia tai puumia? Haistaisiko joku sellainen hänen vuotavan verta? Grace katui katkerasti, ettei ollut kuunnellut tarkemmin, kun Charlie-setä oli lukenut ääneen Baedekeriään.

Samassa maailma valkeni kuin taikaiskusta, Grace näki oman varjonsa venyvän kauas seuraavaan tienmutkaan asti ja pyörähti ympäri. Tietä pitkin tuli umpiauto, jonka lyhdyt loistivat häikäisevästi ja jonka moottorin murina tuntui Gracesta yhtä lohdulliselta kuin äidin hyräily. Ihmisiä! Tässä pimeydessä oli muitakin ihmisiä!

Auton vauhti hiljeni, se lipui Gracen ohi ja pysähtyi. Sitten etuovi aukeni ja eteenpäin nilkuttava tyttö näki jonkun kurkistavan ulos.

-Puis-je vous aider? kysyi miehen ääni.

-Minä en osaa ranskaa, Grace nyyhkytti englanniksi, sillä hän oli yhtäkkiä liian voimaton yrittääkseen muistella turistisanakirjan fraaseja.

Miten hän vihasi ulkomaita! Miten hän vihasi vieraita kieliä! Miksi hän oli koskaan lähtenyt kotoa! Miksi hän ei ollut pysynyt siellä, missä oli tuttuja ihmisiä ja valoa ja lämpöä eikä tätä hirvittävää ranskaa ja tienviitattomia risteyksiä ja linja-autoja, jotka vain jättivät kyydistä, eikä kukaan välittänyt, eivät edes Charlie-setä ja Rose-täti ja Milly, jotka olivat lähteneet ja jättäneet hänet…

Oli hetken hiljaista, sitten joku nousi autosta.

-Onko kaikki hyvin? miesääni kysyi sujuvalla englannilla.

Grace oli vähällä pudota taas polvilleen pelkästä helpotuksesta. Joku täällä puhui englantia! Näillä kauheilla kiemuraisilla teillä ajoi auto, jonka kuljettaja puhui englantia selvästi äidinkielenään!

Yhden huimaavan hetken hän ajatteli, että ajaja olisi herra Willows, että tämä pelastaisi hänet kuin hänen lapsuuden haaveidensa ritari ─ kunnes tyttö tajusi, ettei se voinut olla herra Willows, koska auto tuli aivan väärästä suunnasta, ja hän oli vasta juuri nähnyt herra Willowsin kaupungissa.

-Minä olen… tyttö aloitti, sitten hän purskahti itkuun. Mitä hän olisi voinut sanoa ─ että hän oli eksynyt, hylätty, unohdettu?

-Kas niin, kas niin. Kuului hansikaslokeron lukon napsahdus, sitten syttyi taskulampun valo ja mies lähti häntä vastaan. -Hyvänen aika, te olette loukkaantunut!

Grace ei pystynyt enää kävelemään. Hän seisoi paikallaan ja tärisi ja nyyhkytti, kunnes tunsi voimakkaan käden tarttuvan käsipuoleensa.

-Tulkaahan nyt, mies sanoi. -Jaksatteko? Muutama askel vain. Nojatkaa minuun, pian pääsette istumaan.

Auton luona mies avasi etuoven ja auttoi Gracen istumaan pehmeän penkin reunalle. Autossa tuoksui kalliilta savukkeilta ja partavedeltä, ja nahkapintainen istuin oli pehmeä, ja kaikki tämä yhtäkkinen ylellisyys sai Gracen itkemään entistä vuolaammin.

Taskulampun valo häilyi, sitten hansikaslokero Gracen lähellä napsahti taas.

-Juokaahan tästä, neiti, vieras sanoi ja ojensi pientä litteää peltipulloa Gracelle. -Se auttaa järkytykseen.

-E-en minä… Grace nikotteli, sillä hän haistoi alkoholin, ja sen haju oli saanut hänet torjuvaksi aina siitä pitäen, kun äiti oli kertonut hänelle isän jokapäiväisestä taistelusta väkijuomia vastaan.

-Vain siemaus. Rauhoittuaksenne. Kas noin.

Väkevä, kallis konjakki sai Gracen yskimään ja haukkomaan henkeään, mutta kumma kyllä, hän lakkasi vähitellen vapisemasta ja itkemästä hysteerisesti.

-Kas niin, sanoi mies ja sulki korkin. -Nyt näyttää paremmalta. Mitä ihmettä teille on tapahtunut?

Vielä vähän aikaa sitten Grace ei olisi kyennyt kertomaan seikkailuaan, mutta konjakki lämmitti ja rauhoitti ja auttoi häntä sopertamaan ulos kaiken, mitä oli tapahtunut: miten hän oli jäänyt jälkeen muusta seurueesta ja myöhästynyt linja-autosta ja noussut väärään autoon, ja miten hänet oli pudotettu maantielle, eikä hän enää tiennyt, mihin suuntaan hänen piti pyrkiä päästäkseen takaisin kaupunkiin.

-Roistot, mutisi mies puoliääneen. -Jättää nyt nuori tyttö tuolla tavalla heitteille. No, minä vien teidät Monacoon, älkää pelätkö. Olette väärällä tiellä, enkä minä ollut menossa kaupunkiin, mutta käännyn ja ajan sen kautta.

-E-ei teidän tarvitse, Grace mutisi vaistomaisesti. Sitten hän tajusi itsekin, miten hulluja oli puhunut, ja kun mies naurahti, veti tyttö itsekin suupieltään hiukan hymyyn.

-Vai ei tarvitse, mies toisti. -Sen minä kyllä tiedän! No, katsotaanpa nyt teidän haavaanne, neiti ─ mikä olikaan nimenne?

-Fleming, Grace mutisi nolona.

Mies oli ollut menossa kohti auton tavarasäiliötä, mutta nyt hän pysähtyi kuin seinään.

-Fleming?

-Grace Fleming.

Gracen mieleen tuli se hetki, jolloin hän oli esittäytynyt hotellin parvekkeella herra Willowsille, vaikka silloin oli aurinko paistanut ja koko maailma tuntunut kirkkaalta ja suurenmoiselta. Mutta kuten silloin, hän oli nytkin aivan ventovieraan ihmisen seurassa, vieläpä yksinäisellä pimeällä tiellä illan painuessa yhä myöhäisemmäksi.

Kirkas valo häikäisi häntä. Mies oli suunnannut taskulampun hänen kasvoihinsa, lähestulkoon suoraan hänen silmiinsä, aivan kuin olisi halunnut katsoa nimenomaan niihin.

-Te taidatte olla skotti, neiti Fleming?

Grace räpytteli häikäistyneenä.

-Fort Williamista, Ylämaalta, hän mumisi.

Mies oli hetken hiljaa, ikään kuin edelleen katsellen häntä.

-Laskekaa sukkanne, niin puhdistamme ja sidomme haavan, hän sitten sanoi lyhyesti.

Lampunvalo kääntyi kohti tavarasäiliötä, lukko napsahti auki ja taas kiinni. Pimeyden suojissa Grace haparoi hameenhelmansa alta sukkanauhojaan ja irrotti ne sukanvarresta. Niin kauniit silkkisukat, jotka hän oli ostanut Pariisista, ja nyt toinen oli pilalla! Tuskin noin pahaa repeämää saisi edes silmukoitua.

Palatessaan Gracen luo pienen laukun kanssa mies kysyi kevyesti:

-Sattuma lienee liian suuri, mutta mahtaisiko äitinne tyttönimi olla Stewart?

Grace äännähti. Jos tämä mies tunsi äidin, hän ei voinut olla millään tavalla vaarallinen!

-On kyllä ─ Beatrice Stewart, hän sanoi melkein kuiskaten helpotuksesta.

-Sattuma voi siis olla niin suuri, mies mutisi. Samalla hän laski pienen laukun maahan auton viereen, avasi sen ja otti esiin pullon, vanua ja siderullan. -Taidan nyt tarvita molemmat käteni. Ottaisitteko lampun, neiti Fleming, ja näyttäisitte minulle valoa?

Grace tarttui ojennettuun taskulamppuun ja suuntasi sen polveensa, joka näytti pahemmalta kuin hän oli osannut pelätäkään. Ei ihme, että siihen oli sattunut.

-Oh! tyttö parahti, kun mies koski haavaan pumpulitupolla, johon oli tiputtanut puhdistusainetta laukusta ottamastaan pullosta.

-Pahoitteluni, mies sanoi. -Tämä kirvelee väkisinkin, mutta haava on puhdistettava ennen sitomista, ettei se tulehdu.

Grace puri huultaan ja päätti olla valittamatta. Sen sijaan hän antoi lampunvalon lipua sen verran jalkansa ohi, että saattoi vihdoinkin tarkastella pelastajaansa.

Tytön hienoiseksi pettymykseksi valo todisti sen, minkä ääni oli jo paljastanut: mies ei ollut mikään nuori sankari. Hänen täytyi olla jo hyvinkin isän ikäinen, vaikka hän oli ”hyvin säilynyt”, kuten Eliza-täti olisi sanonut. Tukka kiilsi briljantiinista, puku oli istuva ja kallista kangasta, ja kiiltävien kenkien suojaksi oli vedetty valkoiset damaskit. Yhtäkkiä Gracea aivan kauhisti ajatus siitä, että noille damaskeille putoaisi verta hänen haavastaan tai ruskeaa puhdistusainetta pullosta, josta mies tiputti lisää nestettä pumpulituppoon.

Kestääkseen kirvelyn Grace katseli ympärilleen. Auto oli kallis, ehkä uusinta vuosimallia, ja laukku, jonka mies oli hakenut tavarasäiliöstä, oli varmaan ajoneuvon mukana tullut ensiapupakkaus, niin sievästi sen pehmustettuihin lokeroihin oli sijoitettu kaikki sellainen, mitä saattoi pienissä matkaonnettomuuksissa tarvita. Kuljettajan istuimella olivat hyvin siistit vuohennahkaiset ajokäsineet, jotka mies oli riisunut noustessaan häntä auttamaan.

-Kas niin, eiköhän hiekka ole nyt poissa, mies sanoi. -Laitetaanpa vielä side. Minä en ole mikään lääkäri, mutta teen parhaani.

Grace vain nyökkäsi ja käänsi taas lampun valokiilan polveensa. Häntä ujostutti antaa vieraan kietoa sideharsoa polvensa ympäri, mutta toisaalta tuntui niin sanoinkuvaamattoman turvalliselta olla huolenpidon kohteena. Ja jos mies kerran tunsi äidin…

-Mistä te olette äidin kanssa tuttuja? Grace kysyi ujosti. Äiti ei ollut koskaan maininnut, että kukaan hänen tuttavansa asuisi Etelä-Euroopassa.

-Mekö? Mies nosti äkkiä katseensa ja antoi sen kulkea Gracen yli, ja tyttö tunsi olonsa syystä tai toisesta jälleen vähemmän turvalliseksi. Mitä Charlie-setä oli sanonut siitä, ettei ulkomailla kaikilla maanmiehilläkään ollut hyviä tarkoitusperiä? -Meillä on ollut… yhteisiä liikeasioita joitakin vuosia sitten.

Grace rypisti kulmiaan. Liikeasioita?

-Äidin sijoituksistako? hän kysyi. Äiti oli kauan sitten saanut perinnön, jonka John-eno oli ennen sotaa sijoittanut taitavasti eri kohteisiin. Äiti sai vieläkin sijoituksistaan säännöllisiä tuloja, jotka olivat monesti pelastaneet Koivurannan talouden kriittisissä tilanteissa.

-Äitinne on… erittäin taitava sijoittaja. Mies siristi silmiään, ja Grace muisti taas mietteensä siitä, oliko Monacossa petoeläimiä. Mistä se ajatus nyt taas tuli hänen mieleensä! Eihän mikään peto tulisi lähelle autonvaloja. -Liiankin taitava toisinaan.

Grace räpäytti silmiään. Hänelle tuli sellainen olo, kuin hänen olisi pitänyt ymmärtää jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Mutta mies kumartui taas hänen jalkansa puoleen, repäisi siteen pään halki ja sitoi suikaleet ristiin siteen päälle.

-Kas niin, tuo pitää jonkin aikaa, vaikka ei ehkä olekaan varsinainen taidonnäyte, hän sanoi. -No, neiti Fleming. Nizzaanko teidän oli tarkoitus tänään päästä?

-Niin, Grace sopersi muistaessaan taas, ettei riittänyt, vaikka vieras veisikin hänet Monacoon. -M-minä voin soittaa automaatista, kunhan pääsisin vain kaupunkiin asti!

-Onko teillä passi mukananne? Mies sammutti taskulampun, sujautti sen hansikaslokeroon ja sytytti savukkeen. Sen palava pää kiilui hämärässä, jota vain auton ajovalot enää halkoivat.

Grace oli vähällä taas nikottaa. Ei, hänellä ei ollut passia. Se oli Charlie-sedällä, sillä tämä oli huolehtinut heidät kaikki rajan yli ja sanonut, että Milly ja Grace kuitenkin hukkaisivat passinsa ja että siksi oli parempi hänen säilyttää niitä. Grace ei ollut muistanut ajatella koko passiasiaa, kun oli kuvitellut ehtivänsä samaan autoon muun seurueen kanssa.

-Hm, sanoi vieras, aivan kuin olisi Gracen kauhistuneesta äännähdyksestä ymmärtänyt vastauksen. -Minulla on hotellihuone Monacossa. Ehkä on paras, että jäätte kaupunkiin yöksi.

-En minä… en minä voi…

-Se olisi minulle pelkkä ilo. Äitinne viimeisimpiä sijoituksiakin muistellen.

Jokin miehen äänessä sai Gracen nostamaan katseensa. Mutta oli liian pimeää, ja savukkeen himmeä kajastus loi liian kummallisia varjoja miehen kasvoille. Niinpä hän koetti hillitä outoa pelkoaan. Kaikki ihmiset pitivät äidistä, ja äiti oli aina kaikille hyvä. Jos siis tämä mies tunsi äidin, hänkin varmasti tarkoitti vain hyvää.

-Kas niin, sanoi vieras samassa, pudotti savukkeen maahan ja hieroi sen jalallaan sammuksiin. -Emmeköhän me jatka matkaa.

-M-mutta, Grace mutisi, -tehän ette ollut menossa kaupunkiin? Tarkoitan…

-Ei se haittaa, sanoi mies, otti ensiapulaukun ja kävi viemässä sen takaisin tavarasäiliöön. Sitten hän kiersi auton ja istuutui kuljettajan puolelle vetäen hansikkaat käsiinsä. -Voin jatkaa huomenna matkaani sinne, minne olin menossa. Teidän tapaamisenne on liian tärkeä sattuma, jotta jättäisin teidät. Sanotaan vaikka niin, että lähetän mielelläni äidillenne terveisiä pitkästä aikaa. Sulkekaahan ovi.

Grace nosti molemmat jalkansa sisään irvistäen hiukan, sillä liike sattui oikeaan polveen, ja veti oven kiinni. Mies käynnisti auton, ja ajolyhtyjen valokeila tiellä kirkastui. Sitten hän laittoi peruutusvaihteen päälle, nosti toisen kyynärpäänsä istuimen selkänojalle ja lähti pienestä takaikkunasta tietä seuraten peruuttamaan kohti risteystä, josta Grace oli kääntynyt ─ siis ilmeisesti tälläkin kerralla väärään suuntaan, aivan kuten oli käynyt kaupungissakin.

-Täällä sattuu helposti onnettomuuksia, mies sanoi kuin puoleksi itsekseen. -Tiet ovat mutkaisia ja jyrkkiä, eikä viittoja ole.

-Niin, minä huomasin, Grace mutisi. Sitten hän rykäisi kuin itseään rohkaistakseen. -Jos te tunnette äidin, niin hän on ehkä puhunut minullekin teistä, herra..?

Yhden silmänräpäyksen Grace ajatteli, ettei mies vastaisi. Vasta kun he olivat peruuttaneet risteykseen asti ja mies kääntyi, tämä ojensi hansikoidun kätensä ja katsoi Graceen siristäen auton sisävalon himmeässä kajossa silmiään tavalla, joka toi uudestaan tytön mieleen ajatuksen petoeläimistä.

-Melville. Robert Melville.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti