tiistai 21. helmikuuta 2017

8. Hotellissa

 
Grace tarttui ojennettuun käteen tietämättä, mitä sanoisi. Hän oli jo esitellyt itsensä, ja jokin sellainen kohtelias mitäänsanomattomuus kuin ”hauska tavata” tuntui tässä tilanteessa lähinnä koomilliselta.

-No, sanoi herra Melville ja hymyili vinosti, -äitinne ei ole tainnut puhua minusta?

-E-en usko, Grace mumisi ja veti kätensä ennemmin nopeasti kuin kohteliaasti pois pehmeän vuohennahkahansikkaan otteesta.

Melville? Hän koetti epätoivoisesti muistella, oliko kuullut nimeä aiemmin. Jotakin tuttua siinä oli. Mutta nimen ajatteleminen toi Gracen mieleen aivan hupsuja asioita, kuten sen kaukaisen illan, jolloin Eliza-täti oli yhtäkkiä hakenut heidät kaikki kylään ilman äitiä ja isää, ja Alice-tädin, ja isän kirjoituspöydän ylimmän laatikon, joka oli aina lukossa, vaikka Grace oli nähnyt isän laittavan sinne vain samettirasian, jossa oli Viktorian risti, ja aivan tavallisen valokuvakuoren, jossa ei pitänyt olla mitään salattavaa. Minkä ihmeen tähden hän yhdistäisi herra Melvillen nimen noihin outoihin mielleyhtymiin?

-Niin arvelinkin. Grace ennemmin aavisti kuin näki auton hämärässä, että herra Melville hymyili taas. -Hän jäikin minulle velkaa viimeksi tavatessamme.

-Äitikö? Grace kysyi kauhistuneena. Hän ei ollut tiennyt, että äiti ja isä olisivat velkaa kenellekään muulle kuin pankille. Olikohan kyse suuresta summasta? Voi, miten noloa!

-Ehkä te voitte auttaa siinä asiassa, herra Melville sanoi kepeästi. -Istutteko mukavasti? Onko teidän vilu?

-Kyllä ─ tarkoitan ei ─ minulla on kaikki hyvin, kiitos. Grace puristi olkalaukkua kylkeään vasten, aivan kuin oli pikkutyttönä hakenut turvaa nukestaan.

Auto lipui pimeyden halki pehmeästi, sen liikkeet tuntuivat elävän olennon hallituilta askeleilta, eikä se yskinyt ja hyppinyt lainkaan samalla tavalla kuin Rose-tädin ja Charlie-sedän auto tai Fergus-sedän auto kotona. Sen verran Gracekin oli Donaldin päättymättömistä autopuheista oppinut, että aavisti syyn kyydin mukavuuteen olevan ennemmin ajopelin uutuudessa ja kalleudessa kuin siinä, että täti ja sedät olisivat olleet herra Melvilleä huonompia ajajia. Grace ei ollut koskaan ollut näin hienossa autossa. Voi, jospa hän osaisi painaa mieleensä yksityiskohtia kertoakseen niistä Donaldille!

-Oletteko ollut jo kauan matkoilla? herra Melville samassa kysyi rupattelusävyyn.

-Syyskuun alusta asti, Grace mumisi. Sitten hän tajusi, miltä herra Melvillestä mahtoi näyttää hänen matkustelunsa, jos äiti oli tälle velkaa, ja jatkoi vähän puolustellen: -Isovanhempani maksoivat osan minun matkastani. Täti ja setä halusivat minut mukaan seuraksi serkulleni.

-Hyvin turvallista perhetytölle, sanoi herra Melville kuin puoliksi itsekseen ja hiukan huvittuneena. -Se on hyvä. Miten äitinne voi?

-Oikein hyvin, kiitos.

-Hän varmaan kirjoittaa usein?

-Voi, niin kirjoittaa, ja pitkiä kirjeitä! Grace unohti yhtäkkiä olevansa kuudentoista ikäinen nuori neito, ja hänen tuli niin ikävä äitiä, että kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.

Herra Melville naurahti taas pimeässä, vaikka Grace ei ymmärtänyt, mitä huvittavaa siinä oli, että äiti halusi kirjoittaa usein.

-Teidän äitinne on melkoinen tapaus, mies sanoi. -Teillä on hänen silmänsä.

Grace räpäytti mainittuja silmiään.

-Äiti on kyllä ihana, hän sanoi vakavasti.

Jälleen mies naurahti, sitten hän osoitti eteenpäin.

-Olemme kohta perillä.

Kaupungin valot kimalsivat heidän alapuolellaan, ja Grace ei voinut olla huokaamatta helpotuksesta. Jos hän saavuttaisi tämän etapin, kaikki muukin järjestyisi!

-Minä en halua olla vaivaksi, hän sanoi totisena. -Olen hirveän kiitollinen, että autoitte minua! Mutta jos vain jätätte minut vaikka postitoimistoon tai johonkin muualle, missä on puhelinautomaatti…

-Höpsis, Melville sanoi napakasti. -Postitoimistot on jo aikaa suljettu tältä päivältä. Ja minähän sanoin, että minulla on huone hotellissa.

-Mutta minun pitää soittaa…

-Te voitte soittaa huoneesta.

-Mutta voisin pyrkiä…

-Neiti Fleming, tänään ei enää mene linja-autoja eikä junaa Ranskan puolelle. Te ette pääse sinne, eikä setänne pääse teitä hakemaan, ellei vuokraa autoa ja aja tänne. Olkaa nyt järkevä. On kaikkein viisainta, että jäätte Monacoon yöksi.

Perustelu kuulosti uskottavalta, vaikka Grace tunsikin outoa kutitusta niskakiharoissaan.

-Hyvä on sitten, hän mutisi. -Mutta minä maksan kyllä. Tarkoitan, että jos äiti on velkaa…

-Se asia järjestyy, Melville mutisi puoleksi itsekseen. -Tässä.

Hän oli pysäyttänyt auton kalliin hotellin eteen, ja vahtimestari kiiruhti avaamaan oven. Jos tämä hämmästyikin nähdessään, että matkustajan puolelta ulos astui nuori tyttö side polvessa ja itkettynein kasvoin, hän hillitsi itsensä mestarillisesti.

-Herra Melville, te palasitte jo! vahtimestari sen sijaan totesi ontuvalla englannilla ja kumarsi.

-Onko huoneeni kunnossa?

-On toki, herra Melville!

-Mennäänpä sitten. Robert Melville kiersi auton ja tarttui Gracea kyynärpäästä johdattaen tämän portaita ylös ja sisään hotellin ovesta.

Aula oli kirkkaasti valaistu ja täynnä kiiltävää puuta, marmoria ja kristalleja. Grace punastui häpeästä nähdessään vilauksen itsestään suuresta peilistä. Niin siisti ja soma kuin hän oli ollut aamulla retkelle lähtiessä! Nyt hän näytti lähinnä joltakin, jonka kissa oli raahannut sisään.

Mutta nähdessään, minkä viereen peili oli sijoitettu, Grace tunsi sydämensä hypähtävän ilosta.

-Puhelinautomaatti! hän huudahti helpottuneena.

-Ei ole mitään hyötyä soittaa täältä alhaalta, herra Melville muistutti. -Kuten sanoin, ette kuitenkaan enää tänään pääse Nizzaan asti, ja tuo kone syö kaikki rahanne. Parempi kun tulette ylös ja soitatte sieltä. Se on paljon mukavampi.

Grace olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän alkoi olla kaikkien seikkailuidensa jälkeen niin väsynyt ja veltto, että oli helpompi antaa taluttaa itsensä hissin ovelle.

-Missä te sitten nukutte, jos minä saan teidän huoneenne? hän kuitenkin kysyi viattomana.

-Älkää te sitä murehtiko, herra Melville mutisi, ja hänen silmänsä siristyivät jälleen.

Hissipoika avasi oven ja herra Melville melkein työnsi Gracen sisään, kun joku huudahti heidän takaansa kysyvästi:

-Mademoiselle Fleming?

Grace ei enää jaksanut ajatella mitään, mutta käänsi vaistomaisesti päätään kuullessaan nimensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään tuttua, ainoastaan miehen portierin virkapuvussa.

-Mademoiselle Fleming? mies toisti.

-Qu'est-ce que tu veux? herra Melville ärähti, eikä Grace ymmärtänyt, miksi tämä kuulosti niin vihaiselta.

-Oletteko te Grace Fleming? portieri jatkoi sinnikkäästi vaihtaen puheensa yhtä kankeaan englannin kieleen kuin vahtimestarilla.

-Olen ─ olen minä, Grace sopersi, kääntyi ja pujahti herra Melvillen käsivarren ohi pois hissistä. Hänen sydämessään syttyi lämmin toivon tunne, vaikkei hän oikein tiennyt, mistä se johtui.

Portieri hymyili kuin olisi tavannut vanhan tuttavan.

-Ah, tunnistin teidät! Setänne oli antanut poliisille hyvät tuntomerkit.

-Poliisille? Setä? Gracesta tuntui, että hänen uupuneet aivonsa kuumentuivat kuin liian kauan palanut sähkölamppu.

-Minä soitan heti poliisiasemalle. Portieri pyörähti takaisin vastaanottotiskin taakse ja otti puhelimen kuulokkeen, ja Grace tarrautui tiskin reunaan kuin olisi pelännyt, että hänen jalkansa pettäisivät.

Oliko Charlie-setä ilmoittanut hänestä poliisille? Pidätettäisiinkö hänet? Mitä nyt tapahtuisi? Voi, kunpa hän olisi ymmärtänyt, mitä portieri puhelimeen sanoi!

-Bien, mademoiselle, portieri sanoi iloisesti lopettaessaan puhelun. -Setänne on kohta täällä.

-Täällä? Grace sopersi. Oliko Charlie-setä Monacossa? Eikö hän ollutkaan palannut Nizzaan?

-Naturellement! Hän oli poliisiasemalla, odotti kuuluuko jotakin. Mutta mademoiselle, tehän olette satuttanut itsenne! Tulkaa toki istumaan.

Ja portieri, jonka pitkä ja ikävä iltapäivystys oli yhtäkkiä muuttunut jännittäväksi sankaritarinaksi, talutti Gracen istumaan pehmeään tuoliin aulan oleskeluryhmässä ja viittasi tarjoilijalle, joka vähän ajan kuluttua ilmestyi paikalle mukanaan kupillinen kuumaa suklaata ja muutamia voileipiä.

-Kas niin, mademoiselle, syökää nyt, portieri sanoi ihastuksissaan kuin ylpeä isä, jonka lapsi on juuri oppinut käyttämään lusikkaa.

Grace tajusi yhtäkkiä, miten naukuva nälkä hänellä oli, ja tarttui voileipään kaksin käsin. Mutta sitten hän nosti katseensa.

-Herra Melville! Mihin hän joutui?

-Monsieur Melville? Portierikin vilkaisi ympärilleen, sitten hän sanoi jotakin piccololle, joka kiiruhti ulos ovesta, mutta palasi kohta selittäen jotakin ranskaksi ja huitoen käsiään hyvin tärkeänä. -Oh, hän jatkoi matkaa.

-Jatkoi… matkaa? Grace toisti, nyt hiukan epäselvästi, sillä hänen suunsa oli täynnä voileipää.

-Pierre sanoo, että hän otti autonsa uudelleen ja jatkoi matkaa.

-Mutta hänellä oli huone… Grace räpytteli hämmentyneenä silmiään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. Minkä ihmeen tähden herra Melville oli kadonnut tuolla tavalla, edes hyvästelemättä, ilman että hän oli saanut edes kiittää ─ aivan kuin mies olisi ollut joku pahantekijä, joka pelkäsi jäävänsä kiinni!

Mutta Grace ei ehtinyt enää miettiä asiaa, sillä samassa hotellin eteen ajoi auto, ja sitten leveät lasiovet heilahtivat auki, ja yhtäkkiä siinä oli Charlie-setä parin paikallisen poliisin kanssa.

-Gracie! puuskahti setä ja sieppasi hänet syliinsä. Ja Grace kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun.

Seuraavan puolituntisen aikana kalliin hotellin aulassa selitettiin yhtä ja toista sekaisin ranskaksi ja englanniksi. Jossakin välissä Grace ahmi loput voileipänsä ja joi suklaan, ja muutamat uteliaat hotellin asukkaat tulivat seuraamaan onnellisen lopun saanutta näytelmää, ja portieri oli haljeta ylpeydestä sankaruutensa vuoksi, ja Charlie-setä koetti kiertää kauniisti sen tosiasian, että oli kadonneen sukulaistyttönsä tuntomerkkejä antaessaan korostanut erityisesti tämän räikeänpunaista tukkaa, ja poliisit pitivät Gracelle pitkän nuhdesaarnan, josta tämä ei ymmärtänyt sanaakaan.

-Sinä saat selittää tarinasi juurta jaksaen, kunhan pääsemme takaisin Nizzaan, Charlie-setä sitten sanoi. -Nousehan autoon, että kuljettaja ehtii takaisin ennen puoltayötä.

-Autoon? toisti Grace hämmentyneenä. -Mutta herra Melville sanoi, ettei linja-autoja…

-Sinua minä en päästä linja-autoon tästä lähtien kuin valjaissa, sanoi Charlie-setä happamasti. -Poliisi järjesti vuokra-auton viemään meidät rajan yli. Mikä Melville?

-Hän ─ hän juuri poimi minut tieltä ja toi tänne. Hän tuntee äidin!

-Tuntee sinun äitisi? Melville? Charlie-setä rypisti kulmiaan. -Missä hän nyt on?

-E-en minä tiedä ─ hän katosi jonnekin, kun portieri alkoi kysellä, olenko minä minä!

Charlie-setä katsoi Gracea pitkään ja vähän oudosti, sitten hän viittasi tätä nousemaan.

-Nyt me lähdemme, ennen kuin tätisi kuolee murheeseen. Ja jalkasi näyttää siltä, että saan hyvinkin palauttaa mieleeni ammattitaitoani.

-Missä Rose-täti on? Ja Milly? Grace ymmärsi kysyä vasta, kun heidät oli istutettu vuokra-autoon ja kaikki hälinä hotellissa jäi taakse.

-Nizzassa. Elleivät he sitten ole eksyneet matkalla. Kun sinua ei alkanut kuulua ja auton lähtöaika läheni, minä käskin heidän palata Ranskaan ja jäin odottamaan sinua.

-Mutta… minä olin linja-autoasemalla kuudelta! Tai ainakin korkeintaan neljännestä yli, Grace sopersi.

-Kuudelta? Gracie, auto lähti puoli kuudelta.

-Sinä sanoit kuudelta!

-Ei, vaan puoli kuudelta.

Grace haukkoi henkeään.

-Mutta minä luulin…

-Gracie, kuudelta ─ saati neljännestä yli ─ minä olin pakannut puoliväkisin tätisi ja Millyn autoon ja säntäilin jo hullun lailla pitkin katuja sinua etsien! Mieleenikään ei tullut jäädä linja-autoasemalle odottamaan siltä varalta, että olisitkin vain huolimattomuuttasi kuullut kellonajan väärin. Käsitätkö sinä, millaiseen vaaraan jouduit vain siksi, ettet viitsinyt kuunnella ohjeita!

Mutta nyt Grace, joka oli koko illan tuntenut itsensä kaikin tavoin surkeaksi, kimmastui.

-Ei minulla ollut mitään vaaraa! Herra Melville otti minut kyytiin ja toi hotelliin!

-Ja katosi kuin tuhka tuuleen heti, kun sinut tunnistettiin. Mikä mies tämä Melville oikein oli?

-En minä tiedä, Grace mutisi happamana. -Hän tuntee äidin. Hän sanoi, että heillä on yhteisiä sijoituksia. Ja että äiti on hänelle velkaa.

-Velkaa?

-Niin hän sanoi.

Charlie-setä lakkasi yhtäkkiä kyselemästä ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Hän nosti toisen käsivartensa istuimen selkänojalle, jotta Grace saattoi nojautua häntä vasten, ja yhtäkkiä Gracen oli niin turvallinen ja hyvä olla, että hänen silmäluomensa tuntuivat romahtavan umpeen. Tämä koliseva ja kodikkaasti paukahteleva vuokra-auto ei totisesti tuoksunut kalliilta tupakalta eikä partavedeltä, ja kuljettaja ei ollut varmaan nähnyt valkeita damaskeja edes kaupan ikkunassa, mutta jostakin syystä tytön olo tunkkaisen auton muhkuraisella takapenkillä oli tuhannesti mukavampi kuin herra Melvillen hienon auton kyydissä.

Grace havahtui puoleksi hereille rajalla, vain sen verran, että jaksoi nostaa päätään tullimiesten tarkastaessa passit, ja sitten hän nukkui taas, kunnes yhtäkkiä kaikki oli jälleen kirkasta ja hälyisää ja hän heräsi siihen, että Charlie-setä laski hänet sohvalle heidän omassa hotellihuoneistossaan Nizzassa.

-Gracie! Hyvä Jumala, missä sinä olet ollut, mitä sinulle on tapahtunut?

Se oli Rose-täti, jonka viileät kädet tuntuivat hyviltä ja turvallisilta niiden puristaessa Gracen likaiset kädet omiensa väliin, ja toisen makuuhuoneen ovi paukahti auki ja Milly syöksyi paikalle yöpaidassaan ja heittäytyi hänen kaulaansa, ja Charlie-setä meni hakemaan lääkärinlaukkua, jota kuljetti matkatavaroissaan, ja kääri pois herra Melvillen laittaman siteen ja puhdisti haavan Gracen polvessa uudelleen.

-Minä… myöhästyin autosta, Grace mutisi ja räpytteli silmiään, jotka olivat unesta tahmeat.

-Älkää nyt kyselkö, Charlie-setä sanoi napakasti. -Gracen pitää päästä vuoteeseen. Hän kertoo meille kaiken huomenna.

-Tule, sanoi Milly ja kiersi kätensä Gracen ympäri, kun hänen isänsä oli saanut uuden, puhtaan siteen sidotuksi ja annetuksi Gracelle särkylääkettä. -Mennään maata. Äiti käski minut vuoteeseen, mutta luuletko, että saatoin nukkua silmällistäkään, kun sinä olit kateissa!

Grace huokasi uupuneena ja antoi taluttaa itsensä makuuhuoneeseen, joka tuntui kuin kauan kaivatulta rauhan satamalta, vaikka hän oli vasta samana aamuna sieltä lähtenyt. Jos hän oli tunteja aiemmin monacolaisella maantiellä toivonut näkevänsä painajaisunta, nyt hän tunsi olevansa heräämässä sellaisesta.

Milly rupatteli uupumatta pelkästä helpotuksesta, mutta kun serkku veti oven kiinni heidän perässään, Grace kuuli Charlie-sedän sanovan oleskeluhuoneessa:

-Rose, muistatko sinä kuulleesi jostakusta Melvillestä, jonka kanssa Bettyllä olisi liiketoimia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti