keskiviikko 22. helmikuuta 2017

9. Ikuisen kaupungin ihmeitä

 
Junassa marraskuun 25. päivänä
”Toivon hartaasti, että pystyn kirjoittamaan edes jotakuinkin selkeää tekstiä, vaikka juna heiluu aika tavalla. Olemme jossakin Genovan tienoilla, sanoi Charlie-setä, ja nykyisin minä totisesti kuuntelen, sekä häntä että Baedekeria.

Meidän ei pitänyt aivan vielä lähteä Italiaan, mutta Rose-täti ja Charlie-setä päättivät aikaistaa matkaa. En tiedä, johtuiko se jollakin tavalla siitä sekamelskasta, jonka sain aikaan Monacossa. Toivon hartaasti, että ei, koska tiedän aiheuttaneeni jo tarpeeksi harmia.

Sen jälkeen, kun Charlie-setä oli tuonut minut takaisin Nizzaan, sain nukkua niin kauan kuin halusin. Mutta kun olin joskus aamupäivällä tullut vihdoin tolkkuihini ja kylpenyt ja saanut jalkaani taas uuden siteen ja syönyt aamiaista, jouduin kuulusteluun, jonka rinnalla uskon ─ mikäli näin Italian puolella oltaessa vertaus sallitaan ─ fascistienkin jäävän toiseksi. (Olemme jo nähneet muutamia. He olivat rajalla aika pelottavia mustine paitoineen ja totisine ilmeineen. Charlie-setä käski meidän pitää suumme kiinni ja ilmeemme kurissa, sattuisi mitä tahansa, mutta ilman sitäkin olisimme kyllä ymmärtäneet olla niin näkymättömiä kuin suinkin.)

No, tädin ja sedän kuulustelussa minun ei auttanut muu kuin kertoa taas kerran aivan kaikki, nyt jokaista yksityiskohtaa myöten, alkaen siitä, että olin kuullut tai käsittänyt linja-auton lähtöajan väärin (vaikka vieläkin väittäisin, että Charlie-setä sanoi sen lähtevän kuudelta!) ja jatkuen herra Willowsin tapaamiseen ja säntäämiseeni väärälle autolle ja joutumiseeni maantielle ja tapaamiseeni herra Melvillen kanssa ja päättyen lopulta sille hotellille, jonka portieri tunnisti minut niiden tuntomerkkien perusteella, joita poliisi oli jakanut hotelleihin, kun Charlie-setä oli kuulemma haukkunut heidät kaikilla osaamillaan kielillä heidän koettaessaan ensiksi selittää, että kuusitoistavuotiaat tytöt karkaavat tämän tuosta, eikä siihen tarvitsisi suhtautua niin vakavasti.

Kun pääsin herra Willowsiin asti, Rose-täti ja Charlie-setä katsoivat toisiinsa, ja sitten Charlie-sedän otsa rypistyi tavalla, jota en ole ennen nähnyt, ja minä voin vakuuttaa, että jos hän ei olisi päättänyt nuorena ryhtyä lääkäriksi, hänestä olisi tullut erinomainen pappi, ainakin mitä tulee tulikivenkatkuun, sillä sain totisesti kuulla kunniani. Mutta kun pääsin herra Melvilleen asti, Rose-täti ja Charlie-setä katsoivat taas toisiinsa, eivätkä sanoneet yhtään mitään.

No, kun lopetin tarinani, he kyllä sanoivat taas yhtä ja toista. Niin paljon, että Milly parka koetti jo puolustaa minua, mutta hänet vaiennettiin uhkaamalla, että jos vähän vielä ’ärsyttäisimme’, kuten Charlie-setä sanoi, matka päättyisi tähän ja Charlie-setä hakisi meille kaikille liput ensimmäiseen pohjoiseen lähtevään junaan, ja meidät laitettaisiin häkissä tavaravaunuun, ettemme katoaisi. Vaikkei Milly ole edes joutunut hukkaan!

Myönnettäköön, etten minä parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, ettenkö olisi kaikkea sitä nuhtelua ansainnut. Olen käyttäytynyt kaikin tavoin hölmösti, ja Jumalan täytyi nähdä aika tavalla ylimääräistä vaivaa järjestääkseen minut niin turvallisesti takaisin.

Sitä en silti käsitä, miksi Rose-täti ja Charlie-setä olivat niin tavattoman huolestuneen näköisiä juuri herra Melvillen kohdalla, sillä hänhän toi minut takaisin kaupunkiin ja olisi tarjonnut minulle yösijan. He olivat jopa niin huolestuneita, että sähköttivät äidille ja isälle.

En nähnyt sen paremmin lähtevää kuin saapuvaakaan sähkettä, mutta saamansa vastauksen jälkeen Rose-täti tuli sanomaan, että me jatkaisimme matkaa välittömästi, vaikka meidän todellakin piti olla marraskuun loppuun asti Rivieralla. En tiedä, onko se sattumaa vai ei, sillä miksi ihmeessä äiti ja isä olisivat käskeneet meidän lähteä?

Mutta tässä me olemme, keinuvassa junassa, joka on ylittänyt Italian rajan ja vie meitä yhä kauemmas etelään, kohti Ikuista kaupunkia. Meillä on aika hauskat makuuhytit, ja päivähytissä on onneksi väljää, niin että minä saan pitää kipeää jalkaani suorana penkillä. Haava, jonka sain maantiellä kaatuessani, tulehtui vähän huolimatta kaikesta hoidosta, ja kävelemiseni on hiukan vaikeaa. Tosin Rose-tädin mukaan on vain hyvä, etten pääse ’karkaamaan tieheni’, aivan kuin olisin tahallani järjestänyt tuon kaiken harmin!

Olemme Millyn kanssa koettaneet kurkistella ulos nähdäksemme niin paljon Italiaa kuin mahdollista. Kaikki tuntuu jollakin tavalla juhlalliselta, kun ajattelee, että matkustamme läpi sen historian, jota koulussa luettiin. Sitä, mikä meitä tulee odottamaan Roomassa, tuskin uskallan edes ajatella!

Päivävaunussa seurassamme istuu vanhahko englantilainen herra, sitä omasta mielestään hupaisaa tyyppiä, joka ajaa kanssamatkustajansa hulluuden partaalle. Herra Breckenridge ei jätä väliin yhtään tilaisuutta mainita mukamas vitsikkäästi meidän tulevan ’sieltä pohjoisesta’. Olletikin hän uskoo meikäläisten yhä asuvan turvemajoissa ja kuluttavan aikaamme ryöstelemällä päivät pitkät toistemme karjaa. En voi käsittää Charlie-sedän ajattelemattomuutta, kun hän ylipäätään avasi keskustelun herra Breckenridgen kanssa ─ vaikka kuinka ’aina on mukava tavata maanmiehiä’, vai miten herra Willows joskus sanoikaan ─ sillä tästä ei yksinkertaisesti pääse eroon.

-Älkää pudottako silmiä päästänne, tytöt, vaikka tuollaisia sankareita ei taida siellä pohjoisessa ollakaan, hän totesi, kun rajavalvojat olivat poistuneet junasta ─ tummat ja komeat rajavalvojat toki, mutta eivät meidän silmämme kyllä vaarassa olleet.

-Jaksatteko te siellä pohjoisessakin puhua jokaiselle romahtavalle talolle? hän tiedusteli huvittuneena, kun olimme Millyn kanssa innostuneet osoittelemaan ihastuttavia vanhoja rakennuksia, jotka vilahtelivat ohi.

-Kappas, onko siellä pohjoisessakin noin hyviä kameroita? hän kysyi, kun äsken otin kameran laukustani penkille penkoessani esiin täytekynääni.

-Onpa se hupaisaa, että siellä pohjoisessakin välitetään taiteesta, hän sanoi, kun ajattelin käyttää matka-aikaa muutamien luonnosteni viimeistelyyn.

-Aijai, kuka onnellinen siellä pohjoisessa saa postia? hän kysyy juuri nyt, kun ilmeisesti olen liian hiljaa ja rauhassa kirjoittaessani tätä päiväkirjaa, enkä anna aihetta muihin kommentteihin.

Olemme jokaisella asemalla toiveikkaina katselleet herra Breckenridgen matkalaukkua, mutta hän ei vain liikahdakaan ottaakseen sen alas ja jäädäkseen pois junasta. Vielä toki on runsaasti matkaa Roomaan ja monta hyvää asemaa, joilla hän voisi jäädä pois. Mutta pelkään, että kaikki rautatietkin vievät ikuiseen kaupunkiin.”

Roomassa joulukuun 1. päivänä
”Roomassa.

Jos joku olisi sanonut minulle vaikkapa vain puoli vuotta sitten, että kirjoittaisin joulukuun ensi päivän iltana päiväkirjaani roomalaisen täysihoitolan askeettisessa huoneessa, jalat särkevinä tuntikausien kävelystä ja kaksi täyttä filmirullaa jo odottamassa, että aamulla käyn jättämässä ne kehitettäväksi läheiseen valokuvausliikkeeseen, niin ─ ei, minä en olisi uskonut.

Rooma! Ikuinen kaupunki, ihmeellinen seitsemän kukkulan kaupunki, joka tuntuu herättävän yhtä aikaa eloon sekä koulun historiankirjan että kaikki vanhat tarut. Colosseum ja kiiltävät automobiilit, katakombit ja riveissä marssivat mustapaidat, ne kaikki elävät sulassa sovussa, aivan kuin tämän kaupungin historia käsittämättömässä pituudessaan hyväksyisi armollisesti kaiken, mitä me hupsut ihmiset saatamme keksiä.

Me olemme jo juosseet ylös ja alas Espanjalaisia portaita, vaeltaneet Circus Maximuksella ja kiivenneet Capitoliumille, tehneet löytöretkiä centro storicon keskiaikaisilla kujilla ja vierailleet useammissa museoissa kuin mitä tiesin olevan olemassakaan. Polveni haava ei pidä kaikesta tästä kävelystä, mutta minä en jaksa välittää ─ Rose-täti epäilee, että polveen jää arpi joka tapauksessa, niin etten koskaan enää voi käyttää lyhyitä leninkejä, ja elämäni on siis joka tapauksessa pilalla.

Mutta mitäpä siitä, kun pääsen näkemään tämän kaiken! Erityisen suuri elämys oli vaeltaa tänään Charlie-sedän ja alati uskollisen Baedekerin opastuksella protestanttiselle hautausmaalle katsomaan runoilijoiden hautoja. Kun seisoimme Keatsin ja Shelleyn valkeiden hautakivien ääressä alkutalven aurinkoisena, mutta jo raikkaana iltapäivänä, minua alkoi aivan vavisuttaa.

Tiedän, että heidän runoutensa on vanhanaikaista ja heidän traagiset elämänkohtalonsa kovin melodramaattisia, kun nykyaikaisen ihmisen pitäisi ihannoida Eliotia ja muuta vaikeaselkoista. Mutta äiti rakastaa vanhoja runoilijoita, ja hän on usein siteerannut meille heidän ihmeellisiä, sydämeenkäypiä tekstejään.

Siinä hiljaisella hautausmaalla minä aivan kuin kuulin äidin lausuvan Keatsin Oodia satakielelle ─ kunnes tajusin, ettei se ollut äidin ääni, vaan Rose-tädin. Hän siteerasi koko pitkän runon ulkomuistista, Rose-täti, jonka minä en ole koskaan tiennyt olevan kiinnostunut kaunokirjallisuudesta!

Kun täti vihdoin pääsi salaperäisiin loppusanoihin ’mä heräsinkö vaiko nukuin’, hän vaikeni, ja me kaikki vaikenimme, ja aivan tuijotimme häntä, kuin olisimme nähneet Keatsin itsensä nousevan haudasta. Rose-täti parka näytti suorastaan nololta, hypisteli käsilaukkuaan, naurahti sitten vähän ja sanoi:

-Toivottavasti te ette tähän asti ole kuvitelleet, että minä luin nuorena pelkästään ranskalaisia romaaneja!

-No, sanoi Charlie-setä ja rykäisi hämmentyneenä, -ottaen huomioon, että me olemme olleet naimisissa lähemmäs kolmekymmentä vuotta, enkä ole koskaan edes aavistanut sinun…

Ja sitten hän vaikeni taas.

Minun tuntemani Rose-täti on aina ollut hirmuisen tarmokas ja kunnianhimoinen, tiedän hänen opiskelleen ennen sotaa psykiatriksi, vaikka hän olisi voinut keskittyä olemaan tohtorin rouva, eikä mieleenikään ole koskaan tullut, että hän olisi lukenut elämässään mitään, mistä ei ole selkeää hyötyä ─ sen enempää Keatsia kuin ranskalaisia romaanejakaan. Minun pitää kotiin päästyä kysyä äidiltä, millainen täti on oikein nuorena ollut!

-No, sanoi Rose-täti ja katsoi setää veikeästi, -olisihan ikävää, jos olisit pian kolmekymmentä vuotta tuntenut minut perinpohjin!

Tietysti minun piti ottaa myös valokuvia haudoista kotiin lähetettäväksi, ja olin salaa vähän pahalla mielellä siitä, että minä pääsin näkemään kaiken tämän ihmeellisen, eikä äiti. Mutta ehkä se ’jalostaa sieluani’, kuten Milly viisasteli luoden minuun merkitseviä katseita. Selvästikin Monacon-seikkailuni jälkeen sieluni on hänestä jalostamisen tarpeessa. Milly ei ole kiinnostunut runoudesta missään muodossa, ei vanhassa eikä uudessa, eikä hän viihdy ollenkaan hautausmailla, vaikka minusta ne ovat hirmuisen jännittäviä. Toisaalta ─ kun hänet on pelastettu tuhotun kylän raunioista, sitä ei ehkä tarvitse ihmetelläkään.

Vaikka olemme jo ehtineet paljon, näkemättä on suunnattomasti. Onneksi meillä ei ole kiire, sillä viivymme täällä todellakin joulun yli. Niinpä olisi järkevää pitää välillä lepopäiviä, kuten täti ja setä ovat neuvoneet, eikä sännätä joka päivä koville kaduille. Mutta emme Millyn kanssa vain tahdo malttaa pysyä paikallamme, emme edes minun jalkani vuoksi, kun nähtävää on niin paljon!

Tosin myönnettäköön, että täysihoitolassa viihtymistämme heikentää myös muu asujamisto. Kun nyt ajattelee, miten paljon hotelleja ja täysihoitoloita Roomassa on, niin miksi herra Breckenridgen on pitänyt majoittua saman katon alle meidän kanssamme? No, sen tähden, ettei hän ollut varannut hotellia etukäteen, vaan alkoi junan lähestyessä määränpäätään kysellä, mihin me aioimme asumaan. Yritimme Millyn kanssa sähköttää Charlie-sedälle vilkkaita kieltoja, mutta hän ei ymmärtänyt kulmien rypistyksiämme, vaan kaikessa viattomuudessa sanoi täysihoitolan nimen.

Emmehän me tapaa herra Breckenridgeä kuin ruokasalissa ─ meistä on Millyn kanssa tullut aika näppäriä vakoojattaria, ja olemme toistaiseksi onnistuneet enimmäkseen välttämään hänet muissa yhteisissä tiloisssa ─ mutta siinäkin on jo kylliksi. Minusta tuntuu, että jos vielä kerran kuulen kommentoitavan mistä tahansa asiasta ’siellä pohjoisessa’, alan huutaa!

Pelkään sitä hetkeä, jolloin viimeinen oljenkorsi putoaa kamelin selkään, sillä silloin me emme kumpikaan Millyn kanssa tule tekemään kunniaa kasvattajillemme ─ jotka ovat ällistyttävän kärsivällisiä, niin että Rose-täti suorastaan ihmetteli ääneen, miksi emme pidä herra Breckenridgestä. Pelkäämme kuollaksemme, että Charlie-setä saa päähänsä pyytää tämän mukaan jollekin retkellemme, sillä toistaiseksi olemme päässeet aina pujahtamaan hotellista ulos breckenridgevapaasti.

Pahinta on se, että me Millyn kanssa keksimme breckenridgeismejä jo ennen kuin hän ehtii sitä tehdä. Nyt arvelimme, että kunhan herra Breckenridge kuulee tämän päivän retkestämme, hän varmaankin hämmästelee, tunnetaanko Keats ’siellä pohjoisessa’. Milly tosin arveli, että herra Breckenridge itse luulee Keatsia filminäyttelijäksi.”

Joulukuun 7. päivänä
”Tänään me menimme Vatikaaniin.

Koska on talvi, matkailijoita ei ole tungokseksi asti, mikä oli hyvä. Charlie-setä kertoi (Baedekerin avustuksella tietysti), että kesällä saattaa kuuluisimpiin nähtävyyksiin päästäkseen joutua jonottamaan kohtuuttomankin kauan. Nyt pääsimme seikkailemaan pitkin poikin tuota kummallista paikkaa koko lailla rauhassa.

On käsittämätöntä, että keskellä Rooman kaupunkia voi nykypäivänä olla erillinen valtio! Valtio, jota rajaavat muurit, ja jota hallinnoi papisto, ja jota vartioivat sveitsiläiskaartilaiset koomillisen näköisissä keskiaikaisissa puvuissaan.

-Mitä teidän rouva Wallacenne olisi mahtanut tästä sanoa? Milly kuiskasi ja nipisti minua, kun kiersimme ihmeissämme ja ällistyneinä museoissa ─ tai siinä vähäisessä osassa, minkä jaksoimme, sillä tajusimme hyvin pian ihmisen voivan ottaa silmillään ja aivoillaan vastaan vain rajallisen määrän mitä tahansa.

Mitäkö rouva Wallace olisi sanonut kaikesta tästä komeudesta? En voinut olla tirskumatta, vaikka rakkaan rouva Wallacen ajatteleminen tekee vieläkin kipeää. Kun hän piti jo Evanin Englannissa pidettyä partiojamboreetakin turhuutena, mitä todella hän olisi sanonut minun kokemuksistani paavilaisissa palatseissa!

Aikomuksemme oli tänään käydä läpi vain osa museoita ja tulla toisena päivänä uudestaan kirkkoja varten. Erityisesti meitä tietysti kiinnostaa Stuartien sukuhauta Pietarinkirkossa. Mutta jotenkin me eksyimme Sikstuksen kappeliin ─ tai no, minä en saattanut jättää sitä ’toiseen päivään’.

-Entä jos kuolen ensi yönä, ja olen ollut näin lähellä, enkä koskaan käynyt katsomassa freskoja! huomautin syyllistävästi, kun Rose-täti sanoi, että olimme kävelleet jo kylliksi sille päivälle, ja että oli aika oikaista lyhyempää reittiä museoiden läpi ja lähteä katsomaan, mitä hyvää rouva Fabbri oli valmistanut meille teelle.

Charlie-setä kuitenkin nauroi minulle ja sanoi toivovansa, että minulla olisi kuolemani hetkellä tärkeämpääkin ajateltavaa kuin näkemättä jääneet freskot. Sitten hän ehdotti, että täti ja Milly palaisivat täysihoitolaan ja hän kävisi ’piipahtamassa’ kappelissa kanssani.

Se oli tietysti aivan typerää, sillä enhän minä ollut tajunnut sisäänpääsyn sinnekin maksavan. Mitähän rouva Wallace olisi siitä sanonut, että kirkkoon on pääsymaksu! Mutta Charlie-setä rauhoitteli minua, sanoi maksun olevan kohtuullinen siinäkin tapauksessa, ettemme olisi paikalla kovin kauan ja tulisimme vielä uudestaankin, ja että käynti kappelissa ’kuuluu tietysti välttämättä sinun koulutukseesi’.

Niin me pääsimme lyhyehköllä jonotuksella sisään.

Minä ─ minä en osaa kuvata sitä. Ennen matkalle lähtöä katselin Michelangelon freskojen kuvia isän tietosanakirjasta, mutta eiväthän nuo postikortin kokoiset, harmaasävyiset painokuvat kertoneet yhtään mitään todellisuudesta.

Vaikenin, kun astuimme sisään, en pystynyt puhumaan, aivan kuten nyt en pysty siitä kirjoittamaan. Tarvitsin kaikki ruumiin ja sielun voimani näkemäni vastaanottamiseen ja ymmärtämiseen. Minusta tuntui, kuin ─ en osaa aivan selittää sitä ─ kuin olisin kohdannut jotakin niin suurta, niin valtavaa, että aivan kuin painuin kasaan sen mahdin edessä.

Kappeli oli pienempi kuin olin kuvitellut, mutta seisahduin seinustalle ja jäin siihen, aivan kuin olisin aikonut juurtua. Kuin unen läpi tajusin Charlie-sedän tulevan viereeni, mutta sitten kaikki ympärilläni haipui ja katosi. Minä upposin jonnekin niin kauas, niin syvälle, etten vähääkään välittänyt siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä kauneudella, sillä taidolla, joka minua kappelissa ympäröi.

Käytyäni läpi koko maailmanhistorian aina luomisesta viimeiseen tuomioon asti aivan kuin heräsin, ymmärrettävästi hiukan päästä pyörälläni. Tajusin, että kappeli oli hiljentynyt, ja että jalkani olivat jäykistyneet paikallaan seisomisesta, ja että vahtimestari puheli Charlie-sedän kanssa ─ ei sillä, että setä osaisi italiaa sitäkään vähää kuin ranskaa, mutta hän yrittää yhtä urhoollisesti fraasisanakirjan avulla. Kun tulin tajuihini, havaitsin hänen osoittavan minua ja sanovan vahtimestarille ylpeydellä:

-Artista!

Ja vahtimestari myhäili hyväntahtoisesti ja nyökkäili minulle, joka en olisi totisesti iljennyt väittää olevani vähääkään taiteilija, en kaiken tämän jälkeen! Sen sijaan räpyttelin silmiäni ja ravistelin harteitani ja mietin, tuntuiko tältä niistä tarinoiden henkilöistä, jotka joutuvat metsänpeittoon ja ihmisten ilmoille palattuaan tajuavat olleensa poissa satoja vuosia, vaikka se on tuntunut vain muutamalta tunnilta.

Charlie-setä sanoi, että meidän pitäisi lähteä, sillä museoita suljettiin. Olimme todellakin viipyneet kappelissa niin kauan, että olimme viimeiset lähtijät ja ovet lukittiin jälkeemme! Ulkona oli pimentynyt, ja vaikka katulyhdyt paloivat, minua paleli yhtäkkiä, kun sydäntäni yhä lämmittävään ihmeelliseen elämykseen sekoittuivat muistot maantieltä Monacosta. Nykyisin muistan sen illan aina pimeän tullen, eikä se ole mukavaa.

Mutta nyt en ollut yksin enkä eksyksissä. Charlie-setä tarjosi minulle käsivartensa, eikä pakottanut minua keskustelemaan, vaan kävelimme aivan hiljaa. Vasta vähän ajan kuluttua aloin saada takaisin puhekykyni.

-Minä ─ minä en koskaan pysty siihen, sopersin.

-Mihin niin? Charlie-setä aivan kuin hätkähti, ilmeisesti hänkin oli ollut ajatuksissaan.

-Tekemään taidetta ─ tekemään mitään tuollaista! valitin.

Charlie-setä naurahti.

-Noin sinä sanoit Nizzassa, ja noin sinä tulet sanomaan vielä monta kertaa, hän totesi, mikä nyt ei suorastaan lohduttanut minua. -Sinun tilallasi en vielä niin kauheasti murehtisi, vaikka et kuusitoistavuotiaana pärjääkään Michelangelolle.

-Minä en koskaan pärjää hänelle! parkaisin.

-Ainakaan et ole yksin sen ongelman kanssa, Charlie-setä sanoi selvästi hiukan huvittuneena. Sitten hän vakavoitui. -Aivan todella, Gracie, älä aseta rimaasi liian korkealle.

-Mutta minä haluaisin luoda jotakin suurta!

-Tietysti, niinhän me kaikki! Kun minä lähdin opiskelemaan lääketiedettä, haaveilin siitä, miten kehitän lääkkeen tuberkuloosiin tai polioon ja tulen kuuluisaksi. Mutta mihin minä päädyin? Kunnanlääkäriksi maaseudulle hoitamaan vesirokkoa ja sydänvaivoja ja katkenneita jalkoja, toisinaan puhistuneita hevosiakin, jos eläinvälskäri on matkoilla…

En voinut olla tirskahtamatta, vaikka se tuntui vähän sopimattomalta juuri kokemani pyhän tunnelman jälkeen. Sitten nostin sormeni moittivasti.

-Mutta Charlie-setä, minä muistutin, -ballachulishilaisille on hirveän tärkeää, että sinä osaat hoitaa vesirokon ja sydänvaivat ja katkenneet jalat ja tarvittaessa puhistuneet hevosetkin! Kuka sen muuten tekisi?

Katuvalon himmeässä kajossa näin, miten Charlie-setä hymyili minulle lempeästi.

-Minä tiedän sen, Gracie, ja sitä juuri yritän sinulle sanoa. Ehkä sinusta ei tule Michelangeloa, mutta olet tärkeä ja tarpeellinen siinä, mikä sinusta tulee. Älä murehdi taitojesi riittävyyttä, sillä ei se ole sinusta kiinni. Jumala päättää, miten suuren lahjan sinulle antaa.

Minä hämmennyin vähän, kun setä puhui yhtäkkiä näin vakavasti.

-Lahjoja on monenlaisia, hän jatkoi. -Michelangelo teki kyllä taidetta, jota ihmiset kaikkialta maailmasta tänäkin päivänä tulevat katsomaan, ja hänen nimensä elää ikuisesti. Mutta siinä äitisi vakituisesti avustamassa aikakauslehdessä on piirtäjä, jonka nimeäkään en muista koskaan katsoa, mutta jonka näppärä kädenjälki ilahduttaa minua joka kerta, kun avaan lehden sen lukeakseni. Joka kerta, Gracie. Et toivottavasti väitä, että hän olisi jotenkin huonompi taiteilija!

Minä avasin suuni, sitten suljin sen taas. En osannut sanoa mitään, aivan kuten äsken kappelissa.

-Toisista tulee Nobel-palkittuja tiedemiehiä ja he kehittävät tärkeitä lääkkeitä ─ toisista tulee maalaislääkäreitä. Toisista tulee maailmankuuluja taiteilijoita ─ toisista kuukausipalkallisia jatkokertomusten kuvittajia. He kaikki, me kaikki olemme yhtä tärkeitä, Charlie-setä sanoi hyvin vakavasti. -Yhtä tärkeitä kukin omalla paikallamme. Kaikille meille on Jumala antanut lahjan oman viisaan päätöksensä mukaan, erilaisen vain. Ja meidän velvollisuutemme on toteuttaa saamaamme lahjaa niin hyvin kuin pystymme sillä paikalla, johon meidät on asetettu.

-Mutta eikö aina pitäisi pyrkiä eteenpäin? tohdin sopertaa.

-Tietysti pitää, tyttökulta. Mutta ei saa masentua, jos ei pääse niin pitkälle kuin itse ajattelemattomuudessaan tahtoisi. Minä haluan olla niin hyvä maalaislääkäri kuin voin ja palvella potilaitani niin hyvin kuin osaan, koska se lahja ja paikka minulle on annettu. En saa laiminlyödä arkista työtäni ja alkaa halveksia sitä, vaikka omahyväinen haaveeni tuberkuloosilääkkeen keksimisestä ei koskaan toteutuisi.

Minä en osannut taas sanoa yhtään mitään, ja me kävelimme vaieten niin pitkään, että täysihoitola jo näkyi. Oli varmaankin jo päivällisaika, ja ellei Charlie-setä olisi ollut kanssani, Rose-täti olisi todennäköisesti lähettänyt poliisit minua etsimään.

-Minä… luulen ymmärtäväni, sanoin lopulta, kun saavuimme kuluneiden kiviportaiden juurelle. -Tarkoitan, että… minä jatkan piirtämistä, vaikkei minusta koskaan tulisi Michelangeloa!

Charlie-setä irrotti käteni käsivarreltaan ja taputti poskeani, kuin olisin ollut pieni tyttö.

-Minä tiedän aivan varmasti, että sinusta tulee maailman paras Grace Fleming, hän sanoi niin vakavana, että se tuntui melkein hyvältä ennustukselta.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti