keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

16. Euroopan halki

 
Seuraavina viikkoina Firenzen ympäristö tuli Gracelle ja hänen seurueelleen enemmän kuin tutuksi. He kävivät Fiesolessa perehtymässä etruskihistoriaan, Luccassa, Sienassa ja Pistoiassa hämmästelemässä niiden vaikuttavia katedraaleja ja Pisassa vakuuttumassa tornin kaltevuudesta. Jo pelkät juna- ja linja-automatkat yhdessä paikallisten kanssa olivat elämyksiä, ja nähtävyydet salpasivat heidän hengityksensä.

Totta kai Grace tiesi, mitä varten Rose-täti ja Charlie-setä yhtäkkiä innostuivat niin tavattomasti retkeilystä. Nämä olivat nimenomaan matkalle lähdettäessä suunnitelleet pitkää ja levollista pysähdystä Firenzessä, eivät säntäilyä sinne ja tänne. Nyt he kuitenkin tahtoivat ehdottomasti viipyä sekä Sienassa että Fiesolessa yön yli, vaikka olikin ikävää pakata ja purkaa yöpymistarvikkeita niin vähän tähden.

Niinä lyhyinä hetkinä, jotka vietti Firenzessä ─ lähinnä asemalle kävellessä ja sieltä hotellille palatessa ─ Grace ei voinut olla vilkuilematta salaa ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt vilaustakaan herra Willowsista, vaikka muutaman kerran säpsähti tutun oloista hahmoa. Hän ei myöskään saanut tältä enää mitään viestejä.

Kaupungissa miehen täytyi siltikin olla helmikuuhun asti, ja Charlie-sedän täytyi olla selvillä siitä, milloin tämä lähti minne sitten lähtikin, sillä yhtäkkiä helmikuun lopulla täti ja setä aivan kuin rauhoittuivat. Jatkuva retkeily jäi, ja seurue vietti taas rauhallisia päiviä Firenzen nähtävyyksiä kierrellen ja matkan jatkoa suunnitellen.

-Vahinko, että tapasit herra Willowsin täällä etkä Veronassa, huokasi Milly eräänä iltana. Hän oli tutkinut mukanaan kuljettamaansa Euroopan karttaa ja siihen piirrettyä mustaa rautatieviivaa, jota pitkin he lähiaikoina matkustaisivat kohti pohjoista. -Se olisi ollut paljon romanttisempaa!

-Äh, sanoi Grace happamasti. -En minä ole mikään Julia.

-Harmillista, että meillä on ollut parveke vain siinä Nizzan hotellissa, Milly jatkoi pohdiskeluaan, eikä Grace ollut aivan varma, oliko serkku tosissaan vai vinoiliko tämä. -Tosin hän ei ole mikään kunnon Romeo, kun ei ole koettanut tavata sinua keinolla millä hyvänsä!

-En minä halua tavata häntä keinolla millä hyvänsä, mutisi Grace, vaikka ei ollut asiasta aivan varma. Hän ei olisi suurin surminkaan paljastanut Millylle, että makasi usein illalla valveilla vuoteessaan ja mietti herra Willowsia. Oliko tämä tahtonut olla vain ystävällinen tarjoutuessaan ostamaan kirjan? Miksi hän silloin olisi ehdottanut uutta tapaamista? Mutta jos hän oli ─ Grace punastui pimeässä ajatellessaan Rose-tädin käyttämää sanaa ─ havainnut Gracessa jonkin lumovoiman, miksi hän oli antanut olla, eikä todella koettanut tavata tyttöä?

Toisinaan Grace kuvitteli, että herra Willows oli kaikin keinoin koettanut päästä hänen puheisiinsa, lähettänyt viestejä ja koettanut soittaa, mutta Charlie-setä oli onnistunut nappaamaan viestit ja estämään puhelut. Välillä hän harmitteli, ettei ollut hämmennyksissään painanut mieleensä hotellia, jonka nimen oli ehtinyt vilaukselta nähdä kirjan mukana tulleessa kortissa ─ sitten hän taas päätti lakata ajattelemasta herra Willowsia tykkänään, koska tahtoi olla viisas ja järkevä eikä tehdä tyhmyyksiä, niin kuin Eliza-täti.

Näitä ajatuksia Grace joutui pyörittelemään koko lailla yksinään. Muistaessaan keskustelua trattoriassa hän ei tahtonut Millyn kuullen liiaksi pohtia herra Willowsia, jotta ei pahoittaisi tämän mieltä, sillä hän muisti hyvin serkkunsa sanat syksyllä Nizzassa. Totta kai jokainen tyttö tahtoi olla ihailtu ja kilpailtu! Se, että järkevä ja hyvätapainen ja kovin arkinen Donald kirjoitti uskollisesti Millylle pitkiä kirjeitä (joiden sisältö todennäköisesti oli täsmälleen yhtä järkevää ja hyvätapaista ja arkista kuin kirjoittajansa), ei ymmärrettävästi ollut ollenkaan sama kuin saada muukalaiselta romanttisia lahjoja!

Toki Milly oli kovin sydämellinen ja kyseli Gracen vointia, aivan kuin olisi pelännyt tämän sydämen särkyneen, mutta siltikään Grace ei tahtonut kiusata tätä yhtään enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä toisinaan hän ei saanut olluksi, vaan ahdistui purkamaan serkulle mieltään.

Joka tapauksessa tuntui melkein rauhoittavalta ajatella, että aika Firenzessä, johon Grace oli laittanut niin suuria toiveita aivan jonkin muun kuin romantiikan suhteen, oli päättymässä. Toki tuntui, kuten Rose-täti oli sanonut, hieman haikealta matkustaa pohjoiseen. Mutta he eivät aikoneet hätäillä matkallaan, vaan nauttia kaikesta, mitä Euroopalla oli tarjottavana kevättä kohti mentäessä.

Niinpä he viettivät rauhassa useita ikimuistoisia päiviä Venetsiassa, jonka romanttisuus tosin ei tehnyt hyvää Gracen ailahteleville tunteille ja Millyn kaipaukselle.

-Että sinä viitsit, Milly puuskahti eräänä iltana heidän vaatimattomassa huoneessaan pienessä hotellissa lähellä Rialton siltaa, kun Grace tuhahteli päivän postin ääressä. -Sinua piiritetään oikealta ja vasemmalta, etkä ole tyytyväinen!

-Äh, sanoi Grace. -Mitä ”piirittämistä” se on, että Gordon kirjoittaa koulun tapahtumista. Ja Axel taas…

Hän puri huultaan. Axelilta oli tullut viimeinen kunnon kirje ─ jos tuota lyhyttä viestiä sellaiseksi saattoi edes sanoa ─ uudenvuodenaattona. Sen jälkeen Grace oli saanut vain kaksi postikorttia, joissa oli koomilliset kuvat ja hyvin vähän tekstiä. Sellainen oli ollut jopa se kortti, jonka tämä oli nyt lähettänyt Valentinen päiväksi, aivan kuin kenelle tahansa puolitutulle!

-Pikkupoikia, hän mutisi ja tunki Gordon-paran paksun kirjeen takaisin kuoreen niin, että tuloksena oli epämääräinen mytty. -Kuka on kiinnostunut pikkupojista!

-Olemmeko me sitten pikkutyttöjä, kun olemme samanikäisiä? Milly viisasteli. -Minä oikein odotan, että me pääsemme pois Italiasta. Täällä on aivan liian romanttista. Saksalaiset ovat kuulemma hyvin järkeviä ja loogisia, se tekee sinulle hyvää.

-Mitä romanttista täällä muka on! Grace puuskahti. Charlie-setä oli vienyt heidät kaikki gondoliajelulle ennen illallista, mutta sehän oli naurettavaa. Istua nyt gondolissa sukulaisten kanssa!

-No, jostakin syystä sinä olet Italiassa ollessamme alkanut muistuttaa Faithia, enkä minä sano tätä kehuakseni, Milly ilmoitti. Hän istui jalat ristissä vuoteellaan, nojasi leukaa kämmeneensä ja tuijotti Gracea melkein vihamielisesti. -Sinä olit silloinkin hauskempi, kun valokuvasit merta joka suunnasta!

-Suuret pahoitteluni, ellen ole sinulle huviksi! tiuskaisi Grace. -Eikä sinulla ole mitään oikeutta arvostella minun sisartani!

-Minä en koskaan kuvitellut, että sinusta tulisi sellainen, joka puhuu vain pojista! Milly mulkoili häntä tummien kulmiensa alta. -Etkö sinä todella halua elämältä enää mitään muuta kuin ihailijoita!

Grace, joka oli noussut kiukkuisin liikkein omalta vuoteeltaan työntääkseen postinsa kirjesalkkuun, pysähtyi kesken liikkeen. Hänestä tuntui, kuin joku ─ ehkä juuri Milly ─ olisi rikkonut hänen ympäriltään tukahduttavan lasikuvun, jonka sisällä hän tunsi olleensa Firenzestä asti, ehkä jo Nizzasta.

Eikö hän todella tahtonut elämältä ”muuta kuin ihailijoita”? Miksi hän oikeastaan vaivasi itseään miettimällä niin paljon sitä, ettei Axel kirjoittanut, ja sitä, että Gordon kirjoitti liiaksikin, ja sitä, mitä herra Willows oikeastaan oli tahtonut. Minkä tähden hän käytti aikaansa ja voimiaan niin paljon sellaisen pohtimiseen, millä ei lopulta ollut merkitystä, kun hän oli matkalla, unelmien matkalla, jollaista ei toista kertaa kokisi?

Tietysti se koski, ettei Axel tuntunut ajattelevan häntä lainkaan, ja se tympäisi, että Gordon tuntui kirjeineen kieppuvan hänen ympärillään vaativana kuin aikanaan koulussa, ja se harmitti, ettei hän koskaan enää tapaisi herra Willowsia. Mutta hyvä tavaton, eihän mikään näistä seikoista ollut tärkeä.

Tärkeää oli se, että hän oli Venetsiassa, ja edessä oli jännittävä ja ihmeellinen matka halki Euroopan kohti Berliiniä, jossa he tapaisivat pitkästä aikaa Ruthin ja Felixin. Hän oli nähnyt jo tähän mennessä enemmän taidetta kuin monet elämässään, ja hänellä olisi edessä vielä paljon oppimista ja kokemista, sellaista, mistä olisi oikeaa hyötyä, kun hän ensi kesänä hakisi taideakatemiaan.

 Ja sitä paitsi ─ tahtoiko hän olla kuten Faith? Grace punastui ajatustakin. Miten monta kertaa sisar oli joutunut vaikeuksiin juostessaan milloin kenenkin perässä, vaikka olikin lopulta päätynyt kunniallisesti kihloihin. Sellaisenako Milly häntä piti? Ja niin kuin hän oli Nizzassa äidin syntymäpäiväkirjeen jälkeen päättänyt, ettei tekisi jatkossa mitään, mitä ei voisi häpeämättä äidille kertoa!

Hän kääntyi ja katsoi Millyyn hämärän huoneen yli.

-Anteeksi!

-Mitä? Milly näytti hämmästyneeltä.

-Anteeksi, että olen ollut sietämätön. Grace meni serkkunsa luo ja ojensi kätensä. -En ymmärrä, mikä minuun meni. Kaikki vain tuntui niin… Äh, voimmeko me unohtaa sen?

-Oletko sinä tosissasi? Milly tiedusteli ja tarttui ojennettuun käteen. -Jos herra Willows törmää sinuun huomenna Dogen palatsissa…

-Silloinhan hänellä on tilaisuus hyvä esittäytyä Rose-tädille ja Charlie-sedälle, Grace virnisti. -Äh, hän on aikuinen mies, mitä hän minusta välittää! Hän tahtoi varmaan vain olla ystävällinen, kun tiesi, että haaveilen taiteilijaksi tulemisesta. Sinun vanhempasi pillastuvat hirveän helposti.

-Ehkä vanhempien pitää pillastua tietty määrä elämässään, Milly tokaisi. -Koska minä en anna heille siihen aihetta, he ovat yliherkkiä sinun suhteesi.

-Odotas vain, Grace tokaisi ja kiepahti istumaan Millyn viereen vuoteelle. Yhtäkkiä hänen oli tavattoman kevyt ja riemukas olla. -Veronassa sinä tapaat tumman komean muukalaisen, joka lähettää sinulle ruusuja ja laulaa serenadia ikkunasi alla…

-Sinä olet vähän tyhmä, Milly sanoi hellästi.

Aivan kuten Firenzessä sen jälkeen, kun oli luopunut minuuttiaikatauluistaan, Grace huomasi nauttivansa matkasta taas aivan uudella tavalla. He viettivät Venetsiassa vielä lukuisia huolettomia päiviä, ennen kuin jatkoivat matkaa Veronaan.

Ja sitten koitti hetki, jolloin he lopulta nousivat junaan ja se lähti puuskuttaen vuorten halki, pois Italiasta.

-Miten aika voi kulua niin nopeasti! Grace melkein nyyhkytti, kun he olivat ylittäneet Itävallan rajan, saksaa puhuneet tullimiehet olivat poistuneet junasta ja yhtäkkiä kaikki radan varrella vilahtelevat kyltit olivat saksaksi ja kaikki liehuvat liput punavalkoisia, eivät enää Italian trikoloreita. -En minä tarkoita, että Itävallassa olisi mitään vikaa ─ mutta mihin nämä kuukaudet Italiassa katosivat?

-Ole hiljaa ja katso Alppeja, komensi Milly.

He jäivät joksikin aikaa Tiroliin, jonka keväinen kauneus tuntui aivan pakahduttavalta ja sai Gracen haaskaamaan filmiä samaan tahtiin kuin Roomassa. Vaikka he kaikki olivat kasvaneet vuorten keskellä, kaupunkia ympäröivät Alpit eivät tehneet heihin yhtään sen vähäisempää vaikutusta.

-Minä en koskaan ymmärtänyt, mitä varten Pikku Heidi ei viihtynyt Frankfurtissa, sanoi Rose-täti. -Minusta suurkaupunkiin pääsy olisi ollut hirveän jännittävää! Mutta kun näen nämä maisemat, alan käsittää.

-Väärä maa, sanoi Charlie-setä hyväntuulisesti. -Pikku Heidi asui Sveitsissä, ei Itävallassa.

-Mitä sillä on väliä, naurahti Rose-täti huolettomuudella, joka olisi epäilemättä loukannut sekä sveitsiläisiä että itävaltalaisia. -Alpit ovat samat!

He viettivät Tirolissa ihastuttavan pääsiäisajan ja vasta sen jälkeen malttoivat valmistautua siirtymään eteenpäin. Jälleen oli edessä raja, viimeinen raja ennen Ruthin ja tämän perheen tapaamista, Grace ajatteli onnellisena.

He saapuivat Saksan puolelle kirkkaana kevätiltana. Taas junaan nousi tullimiehiä, jälleen katsottiin passeja ja tehtiin pistokokeita matkatavaroihin.

-Olisipa Saksaan päässyt yhtä helposti toistakymmentä vuotta sitten, Charlie-setä mutisi laittaessaan passiaan takaisin povitaskuun, kun tarkastus oli edennyt seuraavaan vaunuun.

-Ole vaiti, Rose-täti sanoi matalasti.

Niinpä tietysti, Grace ajatteli kyllästyneenä. Hänen olisi pitänyt arvata, että kunhan he pääsisivät Saksaan asti, setä alkaisi puhua sodasta! Itävallassakin hän oli muutaman kerran yrittänyt, mutta Rose-täti oli johdattanut keskustelun muualle. Ketä nyt kiinnosti vanha sota, kun oli niin paljon uutta jännittävää nähtävää!

Juna pysähtyi Münchenissä myöhään illalla, ja he ottivat vuokra-auton hotelliin, josta Charlie-setä oli sähkeitse varannut majoituksen. Milly ja Grace koettivat nähdä auton ikkunoista niin paljon kaupunkia kuin suinkin, mutta saivat vain päänsärkyä ohi vilisevistä valoista.

Münchenissä olisi epäilemättä ollutkin runsaasti koettavaa, ja seuraavana päivänä he koettivat urhoollisesti kiertää jonkin verran nähtävyyksiä. Mutta jollakin tavoin ne eivät tuntuneet enää oikein miltään. Berliini oli jo liian lähellä, Ruth ja Felix olivat jo liian lähellä, jotta he olisivat voineet kunnolla keskittyä muuhun.

-Entä jos me lähdemme jo yöjunassa? sanoi Rose-täti yhtäkkiä, kun he istuivat katukahvilassa leivoslautasen ääressä.

-Mutta meidänhän piti lähteä vasta huomenna, setä huomautti. -Päiväjuna olisi mukavampi.

-Hm, sanoi Rose-täti ja seurasi katseellaan muutamia nuoria miehiä, jotka kulkivat ohi rempseästi ruskeissa puseroissaan ja käsivarsissaan punaiset nauhat, joissa oli valkoisella pohjalla musta hakaristi. Charlie-setä, joka oli yrittänyt seurata sanomalehtiä koko matkan ajan, oli selittänyt näiden kuuluvan Sturmabteilungiin, saksalaisen kansallissosialistisen työväenpuoleen rynnäkköjoukkoihin. Puolueen johtaja oli juuri maaliskuussa nimitetty koko maan valtakunnankansleriksi. -Minä en tiedä, hyödyttääkö meidän tuhlata enää aikaa täällä. Olisi mukava päästä taas asettumaan.

Grace oli samaa mieltä. Hän tunsi itsensä yhtä levottomaksi kuin Firenzessä. Mitä tosiaan hyödytti katsella vaikka kuinkakin kauniita puistoja ja vanhoja rakennuksia, kun Ruth odotti! Sitä paitsi nuo hakaristikuviot, joita näkyi käsivarsinauhojen lisäksi myös siellä täällä muualla, saivat hänet tuntemaan olonsa jotenkin kiusalliseksi.

-Luuletko sinä, että niitä on vähemmän Berliinissä, tokaisi Milly. -Herra Hitler on täkäläinen Il Duce, mutta hän pitää selvästi enemmän punaisesta väristä kuin mustasta!

Niin lopulta kävi, että he nousivat tavaroineen yöjunaan. Grace myönsi itsekseen, että varmaankin olisi ollut hienoa alkuperäisen suunnitelman mukaan pysähtyä Nürnbergissä ja Leipzigissa ─ mutta ehkä he voisivat retkeillä niihin Berliinistä käsin! Nyt hän oli lapsekkaan innostunut vain siitä ajatuksesta, että herätessään aamulla olisi Ruthin ja Felixin luona. Charlie-setä oli käynyt lennättimessä sähköttämässä näille kertoakseen, että he olisivatkin kaupungissa jo tulevana aamuna.

Ilmeisesti odotettavissa oleva jälleennäkeminen vaikutti kaikkiin, sillä he heräsivät niin aikaisin, että ehtivät nauttia rauhassa aamiaista ravintolavaunussa. Se oli siisti ja viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta yhtäkkiä Grace tunsi aivan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että todellakin saisi tämän jälkeen ”asettua” vähäksi aikaa. Hän oli totisesti väsynyt vaihtamaan majapaikkaa tämän tuosta ja penkomaan matkalaukkuaan mitä tahansa tarvitessaan. Miltähän tuntuisi taas purkaa tavarat ja olla rauhassa!

Ravintolavaunun läpi kulki joku ruskeapaitainen, jolla oli hakaristinauha käsivarressaan. Tuntui hämmästyttävältä, että täälläkin yksi puolue oli niin nopeasti noussut niin suureen suosioon! Isä oli vuosikaudet kiertänyt heidän vaalipiirissään pitämässä vaalipuheita, mutta ei edes hän ollut pystynyt saamaan liberaalipuoluetta nostetuksi vaalivoittoihin, vaikka keräsi hurjia suosionosoituksia ja vaikka sanomalehdet siteerasivat häntä aina pitkästi, toiset kehuen ja toiset moittien, riippuen siitä, mitä puoluetta ne edustivat.

Vihdoin juna alkoi hidastaa vauhtiaan, asema lähestyi. He seisoivat junan eteisessä koettaen tunnistaa laiturilla seisovien kasvoja. Kyllä kai heitä oltaisiin vastassa!

Lopulta juna pysähtyi ja vaunujen ovet aukenivat. Grace hypähti maahan ensimmäisenä ja otti vastaan pienen yöpymislaukkunsa, jonka Milly ojensi. Sitten hän kääntyi, katsahti ympärilleen ja seisahtui niille sijoilleen.

-Grace, mene pois edestä, me emme pääse ulos! Milly torui.

Grace ei vastannut. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan.

-Grace, sanoi Rose-tätikin, -siirry pois tieltä! Täältä on tulossa vaunullinen ihmisiä ulos. Hyvä tavaton, lapsi, mitä sinä teet?

Laukku putosi Gracen kädestä. Hän säntäsi juoksuun kädet ojennettuina kuin pikkutytöllä, törmäillen asemalaiturilla kulkeviin ihmisiin, väistellen kantajien työntökärryjä.

-Äiti! Isä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti