torstai 2. maaliskuuta 2017

17. Jälleennäkeminen

 
Millaiseksi Grace olikin kuvitellut saapumisensa Berliiniin, ei tällaiseksi. Hän syöksyi suoraan äidin avoimeen syliin nauraen ja itkien. Oliko tämä unta? Oliko hän yhä junan makuuvaunussa nukkumassa, ja äidin suudelmat ja isän vahvat kädet, jotka sieppasivat hänestä kiinni ja nostivat ilmaan kuin hän olisi ollut Moira tai joku muu pikkulapsi, olivatkin vain koti-ikävän herättämää haavekuvaa?

Mutta jos se olisi ollut unta, olisiko hän tuntenut äidin raikkaan kielohajuveden tuoksun ja isän päällystakin karheuden? Ja olisivatko unessa Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly tulleet sellaisella kiireellä laiturin yli, vaikka eivät sentään juosten, kuten Grace, jota hänen oma lapsellisuutensa jo vähän nolotti. Onneksi Milly sentään pelasti hänen laukkunsa!

Sen täytyi siis olla totta, että äiti ja isä, joita hän ei ollut nähnyt seitsemään kuukauteen, ja joiden olisi pitänyt olla sillä hetkellä yli tuhannen mailin päässä, kotona Koivurannassa, seisoivat opastekyltin alla Berliinin päärautatieasemalla ja nauroivat heidän kaikkien ällistykselle.

-Tämä ei voi olla totta, hoki Rose-täti, joka ilmeisesti myös epäili näkevänsä unta. -Mistä te siihen ilmestyitte!

-Viimeksi Kölnistä, sanoi isä tuikkivin silmin. -Meille oli tulla kiire, kun Ruth sähkötti, että tulettekin jo aiemmalla junalla, ja suunnittelemamme yllätys menisi pilalle! Ehdimme juuri ja juuri omaamme, ja se saapui pari minuuttia ennen teitä.

-Mutta kuinka ─ miten ─ miksi sinä et kertonut, äiti! Grace puuskahti. Hänestä oli aivan käsittämätöntä ja melkein loukkaavaa, ettei äiti ollut hiiskahtanutkaan kirjeissään tästä mitään.

Äiti hymyili.

-Minä olen aina halunnut laittaa vahingon kiertämään eräästä nuoruusaikani yllättävästä jälleennäkemisestä, hän sanoi ja vilkaisi huvittuneesti isään, juuri sillä tavalla, joka ärsytti Gracea. Heitä oli kyllä aina kielletty puhumasta seurassa niin, etteivät muut ymmärtäneet!

Samassa asemahallin ovella tungeksivat matkustavaiset ja näiden saattajat tuntuivat muuttuvan jotenkin levottomiksi. Sitten väkijoukko jakaantui kahtia, kun joku raivasi tietään sen halki samalla nyökkäillen ja hymyillen ja sutaisten nimikirjoituksia häntä kohti ojennettuihin muistilehtiöihin, käytettyihin matkalippuihin ja jopa nenäliinoihin.

Kahdesti tulija joutui pysähtymään, kun ensin eräs nuori tyttö ja hänen jälkeensä huomattavasti kypsempi rouvashenkilö yhtä ujoina ja punastellen pyysivät häntä valokuvaan kanssaan. Hän veti ihailijan kainaloonsa ja poseerasi taskukameroille yhtä hurmaavasti kuin jos olisi ollut studiossa otattamassa uuden filminsä mainoskuvaa jonkin tähtitaivaan sankarittaren kanssa, ja erkani sitten molemmista seurueista päättäväisesti mutta sopivan rakastettavasti, niin että oletettavasti sekä tyttö että rouva nukkuivat tulevana yönä yhtä huonosti ja pitivät omaa seuralaisparkaansa tämän kohtaamisen jälkeen kovin arkisena.

-Kappas, sanoi Charlie-setä nauraen, -siinähän Felix tuleekin.

-Anteeksi! Felix Blumenthal selvisi lopulta heidän luokseen, ja nyt hänen kasvoillaan oli hurmaavan näyttelijänhymyn sijasta aito ilo. -Minä olen myöhässä ─ en tahtonut löytää pysäköintipaikkaa…

Grace ei voinut olla tuntematta hienoista ylpeyttä nähdessään ohikulkijoiden kuiskuttavan ja tönivän toisiaan ohi mennessään, kun itse Felix Blumenthal tervehti heitä niin tuttavallisesti ja sydämellisesti. Vaikka äiti leikkasikin lehdistä irti kaiken, mitä Felixistä ja Ruthista kirjoitettiin, Grace ei ollut ennen tajunnut, millaisessa suosiossa nämä Saksassa olivat.

Seurasi sitä ihastuttavaa hälinää, joka kuuluu oleellisesti iloisiin kohtaamisiin ja koostuu matkatavarakuittien etsimisestä ja tapaamispaikkojen sopimisesta ja käsimatkatavaroiden kokoilemisesta. Felix ja isä lähtivät hoitamaan kaikkien matkatavarat, ja he muut vaelsivat aseman halki ulos ja päätyivät Felixin kuvailemalle autolle, joka oli pysäköity epäilemättä laittomasti melkein poikittain ajoväylälle.

Auton sijainti ehti juuri kiinnittää erään poliisimiehen huomion, kun isä ja Felix saapuivat kantajan ja matkatavarakärryn kanssa, mutta Felix aloitti pitkän puheen, jossa saksan sanat vilistivät niin nopeasti, ettei kukaan heistä poliisia lukuunottamatta ymmärtänyt siitä mitään. Elekielestä päätellen Felix kuitenkin vakuutteli katumustaan moisen vastuuttoman pysäköintitavan vuoksi, viittasi kaukaa tulleisiin vieraisiin ja pyysi poliisilta ymmärtämystä.

-Teidän pitää uskoa, etten minä usein käytä hyväkseni ”ettekö te tiedä, kuka minä olen” -korttia, hän vakuutti englanniksi, kun poliisi oli pelkän varoituksen annettuaan jatkanut matkaansa. -Mutta en olisi vieläkään löytänyt teitä, jos olisin jäänyt odottamaan laillisen pysäköintipaikan vapautumista. Nyt minä koetan saada vielä vuokra-auton.

Gracesta tuntui, kuin hän olisi istunut karusellissa. Hän oli käynyt jo Pariisissa ja Roomassa ja hänen olisi pitänyt olla jokseenkin tottunut suurkaupunkeihin, mutta sittenkin Berliini vaikutti aivan toisenlaiselta. Felixkin tuntui puhuvan paljon nopeammin ja liikkuvan vikkelämmin kuin silloin, kun oli käynyt heillä Fort Williamissa.

Yhdessä hetkessä oli löytynyt vapaa vuokra-auto, johon lastattiin matkatavarat ja Charlie-setä ja isä. Äiti, Rose-täti, Milly ja Grace mahtuivat siten mukavasti Felixin Daimleriin.

-Minä en vieläkään usko, että sinä olet siinä! Rose-täti puuskahti, kun Felix käynnisti auton ja sukelsi kylmäpäisesti liikennevirtaan, vaikka etupenkille Millyn kanssa istutettu Grace oli aivan varma, että he liiskaantuisivat suuren kuorma-auton ja erään Mercedes-Benzin väliin. -Ja sanon kuten Grace: miksi et kertonut!

-Ruth on kutsunut meitä käymään niin monta kertaa näiden vuosien aikana, äiti sanoi. -Ja aina on ollut jotakin ─ tärkeimpänä tietysti matkan kalleus. Felix on toki tarjoutunut maksamaan kaiken, mutta tiedäthän sinä Duncanin.

-Tiedän kyllä, ja siksi olenkin niin hämmästynyt, ilmoitti Rose-täti.

Äiti hymyili.

-Felix osaa puhua ympäri muitakin kuin poliiseja! Ruthko sinua neuvoi viittaamaan meidän tulevaan hopeahääpäiväämme?

-Ruth tietysti, Felix ilmoitti ohjauspyörän takaa. -Hän on ollut niin pahoillaan, kun ei ole saanut teitä vieraaksi aiemmin.

-No niin, hääpäivälahjasta ei Duncankaan voinut kieltäytyä, kun tiesi, miten mieluinen matka minulle olisi, äiti jatkoi. -Ja kun lapset ovat kerran jo isoja, ja Archie hoitaa kaupan ja Faith ja Cora talouden, ja Alice lupasi huolehtia, ettei Walter putoa päälleen katolta, ja kun voisimme tavata teidät kaikki täällä, ei ollut mitään syytä jättää tilaisuutta käyttämättä. Me olemme viimeksi matkustaneet kahdestaan silloin, kun Duncanin isä kuoli Edinburghissa, eikä se ollut millään tavalla mikään huvimatka.

-Miten kauan te viivytte? tahtoi Grace heti tietää ja nousi melkein polvilleen etuistuimella nähdäkseen äidin, kunnes muisti, ettei ollut pikkutyttö ja että oli jo kerran tänään nolannut itsensä käyttäytymällä sellaisen tavoin.

-Pari viikkoa. Äiti nyökkäsi iloisesti päätään. -Kotoa lähdimme jo viikko sitten. Felix oli niin ystävällinen, että tarjosi lentolippuja suoraan Berliiniin, mutta… Äiti epäröi, sitten hän sanoi matalasti ennemmin Rose-tädille, aivan kuin ei Grace olisi ollutkaan paikalla: -Duncan halusi tehdä tulomatkan junalla päästäkseen Kölnin kautta.

-Kölnin? toisti Rose-täti. -Oh ─ tarkoitatko… Vieläkö siellä…

-Vielä. Vanhin poika jatkaa. Ja tapasimme hänen äitinsä. Se oli ─ voi Rose!

Grace avasi suunsa tiukatakseen äidiltä, mistä tämä oikein puhui, sillä hän ei ollut koskaan kuullut, että isä tuntisi ketään mistään Kölnistä.

Mutta samassa Felix, joka oli vilkaissut peruutuspeilin kautta takapenkille, tiedusteli Gracelta ja Millyltä, olivatko nämä koskaan harjoitelleet autolla ajamista. Milly kiirehti vastaamaan kokeilleensa joskus isänsä autolla, ja sitten Felix alkoi selittää heille vaihteita ja suuntavilkkuja ja muuta turhuutta, niin että Grace ei saanut enää mitään selvää siitä, mitä äiti ja Rose-täti takana puhuivat. Oli käsittämätöntä, että Felix saattoi olla niin ajattelematon!

Samassa he jo olivatkin perillä. Felix pysäköi kadunvarteen, tällä kerralla ilmeisen laillisesti, ja meni maksamaan vuokra-auton luvaten hoitaa matkatavarat ylös kuljettajan kanssa, niin että he voisivat jo mennä sisään.

Rappukäytävä oli niin siisti, että tuskin edes Fort Williamin kaupunginsairaala veti sille vertoja. Suuressa nimitaulussa Blumenthalin nimi oli ylimmän kerroksen kohdalla, ja isä tilasi alas hissin, jossa oli saranallinen verkko-ovi ja sitten haitariksi taittuva sisäovi, ja joka oli niin iso, että he kaikki kuusi mahtuivat sinne.

-Ajatella, ettei heidän tarvitse edes kävellä portaita! Milly kuiskasi ja nipisti Gracea, kun hissi huristi ylöspäin eri kerrosten vilistessä melkein pelottavalla tavalla heidän silmiensä ohi. Berliini oli selvästikin tehnyt serkkuun jo vaikutuksen.

Heidät oli nähty ikkunasta, sillä ylimmässä kerroksessa oli yhden huoneiston ovi jo raollaan, ja kun he tulivat ulos hissistä, ovi avautui kokonaan ja ─ siinä oli Ruth!

Siitä oli vuosia, kun Grace oli nähnyt Ruthin viimeksi muualla kuin lehtikuvissa tai valkokankaalla. Tämä oli edelleen yhtä tavattoman solakka kuin silloin, mutta jos mahdollista, vieläkin tyylikkäämpi valkoisessa, väljähihaisessa sifonkipuserossaan ja kapeassa mustassa kynähameessaan, jonka helmassa oli kolme sievää pystylaskosta, niin että se päällä oli hyvä kävellä. Hänellä oli silkkisukat ja korolliset kengät, ja kultaiset kihla- ja vihkisormukset ja kultainen, helmin koristettu rintaneula ja samantyyliset kultaiseen alustaan istutetut helmet korvissaan, ja hänen tukkansa oli tummempi kuin vanhoissa valokuvissa ja onduleerattu juuri niin kuin piti, ja hänellä oli kasvoillaan kevyt ehostus, joka ─ kuten rouva Saunders olisi todennäköisesti tokaissut ─ teki hänestä melkein sievän.

Mutta hän oli silti sama vanha Ruth. Kun äiti astui ensin tervehtimään, Ruth syöksähti hänen syliinsä kuten Grace äsken asemalla, ja he syleilivät toisiaan mitään puhumatta niin kauan, että Felix ehti saapua hissillä kaikkien matkatavaroiden kanssa. Ja sitten Ruth syleili ja suuteli heitä kaikkia rappukäytävässä, kunnes Charlie-setä huomautti, että heidän pitäisi ehkä siirtyä asunnon puolelle, jotteivät naapurit häiriintyisi.

-Voi ei, sanoi Ruth hilpeästi, -he vain ajattelevat, että meillä on taas juhlat!

Mutta samalla hän ohjasi heidät sisään asuntoon, jonka halli oli niin suuri, että edes matkatavaroiden kanssa he eivät onnistuneet saamaan aikaan mitään tungosta. Ruth ja Felix ojentelivat vaatepuita ja ottivat vastaan hattuja ja kehottivat heitä käymään taloksi, ja Gracesta tuntui melkein kuin hän olisi ollut kotona, jossa tällainen iloinen hälinä oli tavallista.

He siirtyivät saliin, joka oli vielä suurempi kuin halli. Vaikka asunto oli vanhassa talossa, se oli sisustettu nykyaikaisin, kepein huonekaluin ja niihin hauskasti sopivin itämaisin matoin ja kevyesti laskeutuvin uutimin ja muutamin modernein tauluin. Ensin Gracesta tuntui, kuin hän olisi tullut hammaslääkärin odotushuoneeseen, sillä Koivurannan kalustus ─ jonka hän hyvin tiesi äidin ja isän ostaneen aikoinaan talon mukana ja periytyvän edelliseltä vuosisadalta ─ oli aivan toisentyyppinen.

Mutta sitten hän ajatteli, että juuri tällainen piti Ruthin ja Felixin kodin ollakin: iloinen, kevyt, nykyaikainen.

-Missä lapset ovat? äiti kysyi, ennen kuin ehti edes istua siroon lepotuoliin.

-Koulussa tietysti, Ruth naurahti. -Kyllä, he koettivat pyytää, että saisivat jäädä tänään kotiin teidän tulonne kunniaksi, mutta Felix on joskus vähän raaka! Tapaatte heidät aamiaistunnilla. Dan on Brigittan kanssa keittiössä, minä haen hänet.

Ruth katosi jonnekin asunnon uumeniin ja palasi kohta mukanaan kaksi- ja puolivuotias Daniel. Poika oli puettu parhaimpaan merimiespukuunsa, ja hänen mustan tukkansa kanssa oli varmaankin tuo Brigitta ─ kuka tämä ikinä olikin ─ käynyt samanlaisen taiston kuin mihin äiti joutui aina Walterin tukkaa jakaukselle kammatessaan.

Mutta jos Koivurannan sisarussarjaa täytyi joskus muistuttaa käytöstavoista, pikku Daniel ei selvästikään ensimmäistä kertaa tavannut suurta vieraiden ihmisten joukkoa ja esittäytynyt näille. Hän ojensi jokaiselle vuorollaan palleroisen kätensä, raapaisi jalkaa ja kumarsi niin, että musta hiussuortuva heilahti, ja sanoi koko lailla puhtaalla englannin kielellä, mutta vielä ilman s-kirjainta:

-Hyvää päivää, hautka tututtua, minä olen Daniel Blumenthal.

He kaikki purivat huultaan ollakseen nauramatta tälle pienelle herrasmiehelle, joka oli niin kovin tosissaan. Mutta silloin Grace ja Milly eivät enää voineet hillitä itseään, kun äidin luo tullessaan pikku Daniel unohti käytöstapansa.

-Oletteko tinä Betty? Tinua minä tuutelen! hän ilmoitti ja toteutti tämän suunnitelman empimättä kaksivuotiaan tarmolla. Tytöt purskahtivat nauruun, ja heidän mukanaan aikuisetkin, vaikka Ruth ja Felix koettivat nuhdella pikku poikaa muistuttaen tätä siitä, ettei ollut sopivaa ”tuudella” vain yhtä vieraista.

-Voi, älkää toruko häntä, äiti sanoi, ja Grace oli melkein varma, että hänellä oli kyyneliä silmissään, kun hän laski Danielin alas sylistään, jonne poika oli kiivennyt yltääkseen antamaan suudelman. -Älkää toruko häntä!

Pikku Daniel näytti itsekin vähän hämmentyneeltä, ja niinpä hän isää kätellessään esittäytyi vahingossa saksaksi. Mutta se ei haitannut mitään, sillä yhtäkkiä isä vastasi hänelle samalla kielellä. Grace ei ollut milloinkaan kuullut hänen puhuvan mitään vierasta kieltä, saati saksaa.

-Ah, sanoi Felix ja katsoi isään, -vanhoja muistoja!

-Vanhoja muistoja, myönsi isä hymähtäen, ja silloin Grace tajusi, että isä oli tietysti oppinut saksaa sotavankina ollessaan, kuten Charlie-setäkin. Miksiköhän isä ei koskaan kertonut mitään niistä ajoista? Ei Charlie-setäkään toki suorastaan rupatellut aiheesta, mutta aina joskus tämä sentään viittasi johonkin asiaan, jonka oli nähnyt tai oppinut ”linjojen takana” saksalaisessa kenttäsairaalassa.

Kun Daniel oli selviytynyt kunnialla tervehdyskierroksensa loppuun ja vetäytynyt äitinsä syliin, salin täytti iloinen puheensorina, kun kaikki kyselivät ja kertoivat kuulumisiaan. Gracesta oli ihanaa kuulla äidin ja isän ääniä ja tarinoita kotoa, mutta omia kuulumisiaan hän ei osannut siinä hetkessä yhtäkkiä pukea sanoiksi. Vanhempien yllättävä tapaaminen ja sen tajuaminen, että he todellakin olivat nyt Berliinissä, tuntui vievän hänen kaiken keskittymiskykynsä.

Niinpä hän nousi tuoliltaan ja meni sirolinjaisen lipaston luo. Vaikka Blumenthalien asunto oli muuten tavattoman nykyaikainen, lipastonpäällys ei pettänyt. Kuten kaikkialla maailmassa, täälläkin sinne oli sijoitettu valokuvia perheestä. Gracen sydän hypähti, kun hän näki, että yhdessä kehyksessä oli uusin perhekuva, jonka isä oli ottanut heistä kaukolaukaisimella ennen hänen matkaansa, ja jonka äiti oli tietysti lähettänyt Ruthille, kuten kaikki uudet kuvat.

Muissa kehyksissä olivat lasten yksivuotiskuvat, ja sitten oli joku nuorehko nainen perheineen ─ hän oli varmaankin Felixin sisar ─ ja vanhahko pariskunta ─ tietysti Felixin vanhemmat. Ja sitten oli himmeä, huonolaatuinen kuva, jossa kiusaantuneen näköinen mies seisoi kankeassa pyhäpuvussaan jonkin epämääräisen valokuvaamotaustan edessä, sen täytyi olla Ruthin isä, joka asui Kanadassa. Herra Weilson oli käynyt heillä kerran sodan aikana, mutta Grace oli ollut liian pieni muistaakseen hänestä yhtään mitään.

Lipaston päällä oli luonnollisesti myös Ruthin ja Felixin hääkuva. Sama kuva oli riippunut Koivurannan olohuoneen seinällä niin kauan kuin Grace jaksoi muistaa, eikä tyttö ollut koskaan katsonut sitä sen tarkemmin. Mutta nyt hän otti sen käteensä ja hymyili hiukan Ruthin vanhanaikaiselle puvulle ja omituiselle morsiuskimpulle, joka näytti siltä, kuin se olisi napattu jostakin maljakosta kuvausrekvisiitaksi, eikä ollenkaan tehty morsianta ajatellan.

Laskiessaan kuvaa takaisin Grace tuli lukeneeksi ensimmäisen kerran kuvaan kohopainetun valokuvaamon nimen. Grace oli ollut itse niin pieni Ruthin lähtiessä kotoa, ettei muistanut niistä asioista mitään. Niinpä hän oli aina olettanut, että kuvassa luki Flemingin valokuvaamo, että isä oli tietysti ottanut kuvan, vaikka tausta näyttikin oudolta. Mutta nyt hän näki kuvassa lontoolaisen kuvaamon nimen. Miksi ihmeessä kuva oli otettu Lontoossa?

-Isäsi tytär, sanoi samassa Felix hänen vierestään. -Heti valokuvien kimpussa! Mitä pidit kamerastasi?

-Voi! Grace pyörähti ympäri. -Kiitos! Minä pidän siitä aivan kauheasti, minä olen ottanut valtavasti kuvia!

-Kiitä Ruthia, hän keksii aina erinomaisia lahjoja, Felix kehotti. -Minä olen siinä suhteessa paljon kuivempi.

Grace nauroi, sillä hänen mielestään Felix ei voinut olla ”kuiva” yhtään missään. Sitten hän rohkaisi mielensä.

-Miksi teidän hääkuvanne on otettu Lontoossa? hän tiedusteli.

-Koska meidät vihittiin siellä, Felix sanoi huolettomasti. -Se oli siihen aikaan helpompaa niin.

Samassa salin ovelle ilmestyi mustaan pukuun ja valkoiseen esiliinaan pukeutunut nuori nainen, joka sanoi jotakin saksaksi.

-Danke schön, Brigitta, vastasi Ruth ja nousi. -Pöytä on katettu. Ajattelin, että matkan jälkeen tukeva aamiainen ja kupillinen hyvää teetä maistuisi ─ tein henkilökohtaisen ryöstöretken siirtomaatavarakauppaan aivan teitä ajatellen.

-Minä huomaan, että edes neljätoista vuotta Saksassa ei ole kyennyt tuhoamaan rouva Wallacen antamaa mainiota kasvatusta, isä tokaisi, ja kaikki alkoivat nauraa ja nousivat siirtyäkseen ruokasaliin.

Samassa ovikelloa rämpytettiin kuin talo olisi ollut tulessa. Brigitta kiiruhti ovelle mutisten itsekseen jotakin, jota Grace ei tietystikään ymmärtänyt ─ mutta hän oli kuunnellut elämässään kylliksi rouva Wallacen mutinaa tietääkseen, että metelöiviin lapsiin suhtauduttiin samalla tavoin kaikilla kielillä. Kohta hallista kuuluikin tuttua töminää, sillä myös koululaukkujen heittely ja päällysvaatteiden huoleton ripustaminen niin, että ne putoilevat vaatepuilta, kuulostaa samalta kaikilla kielillä, ja sitten Brigitta paimensi sisään kaksi tyttöä ja pojan.

Danielin tapaan hänen vanhemmat sisaruksensakaan eivät ujostelleet vieraita, vaan kättelivät, niiasivat tai kumarsivat ja tervehtivät sievästi hyvällä englannilla, tosin pikkuveljestään poiketen s-kirjainta käyttäen.

Vanhin, kolmetoistavuotias Mary, oli aivan tavattoman sievä tyttö, jonka paksu musta palmikko ylsi vyötäisten alapuolelle ja jonka liikkeissä oli Ruthin suloutta. Benjamin oli Walterin ikäinen, yhdentoista, ja Grace aavisti, että hän saattoi olla täsmälleen yhtä vaarallinen keksinnöissään. Kahdeksanvuotiaan Anneliesen kihara tukka oli lyhyeksi leikattu, ja tyttö muistutti kävelevää nukkea pyöreine poskineen ja punaisine huulineen.

He kaikki olivat tavanneet silloin, kun Ruth ja Felix olivat vuosia aiemmin käyneet Koivurannassa, vain Danielista ei silloin ollut tiedetty mitään. Mutta tietystikään lapset eivät muistaneet tuosta matkasta paljoa. Tärkein oli kuitenkin selvästi jäänyt näiden mieleen, sillä tervehdittyään Gracea ja aikoessaan ojentaa kätensä Millylle Mary yhtäkkiä käännähti takaisin.

-Onko Emma Wood yhtä sievä kissa kuin Ystävä oli? hän henkäisi. -Äiti ei osaa sanoa, vaikka lukee kirjeet niin tarkasti!

-Sievempi, vakuutti Grace, jonka sydän lämpeni tämän kysymyksen johdosta välittömästi pienelle ”serkulle”, kuten Blumenthalin lapset häntä ja Millyä kutsuivat.

Sitten oli kiiruhdettava pöytään, jotta lapset ehtisivät syödä rauhassa ennen koulun iltapäivätuntien alkamista. Istuutuessaan paikalleen herkkuja notkuvan pöydän ääreen Grace muisti, mitä Felix oli vastannut hänen kysymykseensä hääkuvasta. Ottaessaan vastaan höyryävän keittolautasellisen ja koettaessaan ratkaista sen vaikean ongelman, tahtoisiko sen kanssa mieluummin valkoista vehnäleipää vai herkulliselta tuoksuvaa tummaa limppua, tyttö pohti mielessään, miksi he oikeastaan nyt olivat siinä.

Äiti oli aina vastannut hänen kyselyihinsä sanomalla yksinkertaisesti, että Ruth oli tutustunut Felixiin sodan aikana, ja että hän kertoisi enemmän sitten, kun Grace olisi ”isompi”. Mutta hän ei ollut koskaan kertonut. Miten isoksi Gracen piti ensin oikein tulla, jotta joku selittäisi, miten  Felix, joka oli saksalainen, oli saattanut tutustua sodan aikana Ruthiin, ja mitä varten Charlie-setä ja erityisesti isä tuntuivat olevan niin hyviä ystäviä Felixin kanssa, vaikka tämä oli ollut vihollinen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti