perjantai 3. maaliskuuta 2017

18. Seurue asettuu aloilleen

 
Ateria oli hyvin hauska, kun kuulumisten kertominen jatkui. Äiti ja isä selostivat junamatkaansa rannikolta Saksaan, tosin keskittyen Kölnin kuvauksessaan lähinnä nähtävyyksiin hiiskahtamatta mistään tuttavista, ja Rose-tädillä oli ikävä tapa keskeyttää Grace aloittamalla heidän matkastaan kertominen aina, kun tyttö koetti kysyä jotakin.

Kuullessaan pääsiäisestä Tirolissa Blumenthalin lapset innostuivat.

-Innsbruck! huusi Mary ihastuneena. -Me olimme siellä viime talvena lomalla! Isä opetti minua laskemaan slalomia.

-Tämä nuori nainen on melkoinen hurjapää, Felix tunnusti. -Minä olin kuvitellut jotakin osaavani, mutta jäin aivan toiseksi!

-Samanlaisia te olette, mokomat ─ tahdotte ehdoin tahdoin tehdä kaikkea täysin järjetöntä, kunhan siinä vain on vaaraa ja vauhtia, Ruth huomautti moittivasti. -Olin varma, että saan kerätä teidät molemmat palasina vuoren juurelta.

-Niin mutta se oli niin hauskaa, äiti! Maryn silmät loistivat.

-Hm, sanoi Ruth. -Minun käsitykseni hauskuudesta liittyy ennemmin vähän lämpimämpiin olosuhteisiin.

-Koska mennään taas purjehtimaan, isä? Benjamin tahtoi välittömästi tietää. -Sinä lupasit, että seuraavalla kerralla minä olen jo niin iso, että saan kiivetä köysistöön!

Grace huokasi itsekseen. Minkähänlaista mahtoi olla eläminen tällaisessa perheessä, jonka normaaliin vuosirytmiin kuului loma jossakin ylellisessä paikassa lasketellen tai purjehtien, ja jonka kaikkia tekemisiä kuvattiin lehdissä? Hän ei tietysti tahtonut olla kade, eikä hän olisi missään tapauksessa vaihtanut äitiä ja isää keneenkään toiseen, mutta sittenkin…

Kun aamiainen oli päättymässä Ruthin mainostamaan erinomaiseen teehen, Felix sanoi lapsille saksaksi jotakin. Grace oli jo ehtinyt havaita, että tämä puhui perheelleen saksaa, Ruth englantia. Ja niin käsittämätöntä kuin se olikin, lapset pikku Danielia myöten osasivat vaihtaa kieltä tarpeen mukaan.

Ilmeisesti Felix kehotti lapsia valmistautumaan kouluun palaamiseen. Mutta jos Blumenthalien jälkikasvu oli tähän asti osoittautunut kaikin tavoin mallikelpoiseksi, oli suorastaan lohduttavaa havaita, että nämä eivät sentään olleet Davy-enon ja Miriam-tädin lasten tavoin sotilaskurissa kasvaneita.

Ensin selvästikin puhemieheksi valittu Mary katsoi isäänsä suurilla tummilla silmillään pitkien ripsiensä lomasta ja sanoi jotakin hyvin pyytävästi. Kun Felix puisti tuimasti päätään, Grace huomasi, että Benjamin tönäisi Annelieseä jalallaan pöydän alla ─ aivan kuten heillä kotona, kun he koettivat saada jonkun toisen puhumaan äitiä tai isää ympäri!

Anneliese kiitti ruoasta, liukui alas tuoliltaan, meni Felixin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

-Bitte, Papa! hän sopersi.

-Nein, Anni, sanoi Felix tiukasti.

-Bitte!

Grace oli melkein varma, että näki Anneliesen kirkkaissa silmissä aitoakin aidompia krokotiilinkyyneliä. Tyttö puski kiharoitaan isänsä rintamukseen ja mutisi jotakin epämääräistä.

-Mitä hän tahtoo? Rose-täti kysyi huvittuneena.

-He tahtovat jäädä iltapäiväksi kotiin, koska on vieraita ja koska minäkin olen pitkästä aikaa päivällä kotona, sanoi Ruth, joka ei selvästikään aikonut sekaantua tähän kasvatukselliseen haasteeseen. -Ja he tietävät liian hyvin, että Fix on eniten heikkona Anniin.

-Eivätkö he voisi jäädä? äiti sanoi. -Anteeksi, asia ei kuulu minulle! Mutta eivät kai he jää niin paljon jälkeen luokastaan, jos ovat poissa muutaman tunnin?

-Se on Felixin periaate, sanoi Ruth äänellä, joka kieli, että Felixillä oli useampiakin periaatteita. -Hänellähän oli lapsena kotiopettaja, vaikka hän olisi halunnut muiden poikien mukana kouluun. Niinpä hän tahtoi ehdottomasti laittaa lapset kouluun, eikä edes yksityiseen vaan kunnalliseen, vaikka toimittajista on kauhea riesa joka syksy ja kevät, kun he haluavat heistä kuvia. Ja hän on hirveän tarkka siitä, että he eivät ole poissa tunneilta kuin äärimmäisessä hädässä.

-No, opettajattarena minun pitäisi tietysti todeta, että hän on oikeassa, äiti myönsi.

-Toisaalta en muista ainoatakaan kertaa, jolloin Fix ei lopulta olisi antanut Annille periksi, Ruth virnisti. -Jos kaikki ne onnettomat kirjailijanalut, jotka pommittavat häntä surkeilla elokuvakäsikirjoituksillaan, ymmärtäisivät käyttää Annia välimiehenä, Blumenthal-yhtiö olisi jo konkurssissa!

Felix parka näkyi todellakin olevan pahassa välikädessä. Grace oli nähnyt niin usein Faithin puhuvan isän ympäri, että tiesi Anneliesen olevan onnistumaisillaan. Mutta toisaalta pöydän ympärillä oli vieraita, joiden nähden Felixin ei tietystikään sopinut näyttää siltä, kuin olisi hemmotellut lapsiaan.

-Wir können sie in die Schule bringen!

Grace ei ollut tajunnut ajatelleensa asiaa, saati että olisi ehdottanut sitä millään kielellä ─ kaikkein viimeksi saksaksi, vaikka hän olikin koettanut junamatkalla takoa päähänsä muutamia yksinkertaisia fraaseja. Mutta nyt hänen suustaan oli pulpahtanut aivan itse muodostettu lause, joka ilmeisesti oli vieläpä lähes ymmärrettävä, koska Mary huudahti ihastuneena ja Felix näytti helpottuneelta.

-Voisitteko tosiaan? Kouluun ei ole pitkä, muutama kortteli vain. Lapsista se varmasti olisi hauskaa, vai mitä? Minun pitää käydä studiolla iltapäivällä, voin ottaa heidät koululta auton kyytiin palatessani.

-Ja, Papa! huusi Mary ja taputti käsiään ihastuksesta.

-Hyvänen aika, sanoi äiti ja näytti huolestuneelta. -Ettehän te voi lähteä saattamaan heitä kouluun ventovieraassa kaupungissa, miten te osaatte takaisin!

-Betty, sanoi Rose-täti tiukasti, -he eivät ole eksyneet Roomassakaan. Kyllä he osaavat takaisin muutaman korttelin päästä.

Äiti avasi suunsa, ja Grace oli vuorenvarma, että tämä sanoisi kohta jotakin monacolaisesta linja-autosta. Mutta onneksi Milly ilmeisesti arvasi saman ja hypähti seisomaan.

-Mennään sitten! hän sanoi iloisesti. -Kiitos ruuasta!

He kiiruhtivat halliin pukeutumaan. Useimpina aikoina Grace ei olisi suurin surminkaan tunnustanut ikävöivänsä sellaisia kiusankappaleita kuin nuoremmat sisaruksensa, mutta hänestä tuntui yhtäkkiä kauhean herttaiselta saada auttaa Annelieseä takinnappien kanssa ja etsiä Benin avuksi tämän tavarat, sillä poika ei ollut muistanut sulkea koululaukkunsa solkia aamiaistunnille lähtiessään, ja tästä laiminlyönnistä oli ollut valitettavat seuraukset, kun hän oli heittänyt kotiin tultuaan laukun liukumaan pitkin hallin lattiaa kuin keilapallon. Mary tuntui aivan säteilevän, kun saisi palata kouluun hienojen ulkomaalaisten ”serkkujen” saattamana. Milly, joka usein vetäytyi syrjään suuremmissa joukoissa, näytti nyt vain nauttivan kaikesta hälinästä, kun he lopulta olivat valmiit ja livahtivat rappukäytävään Danielin jäädessä haikeana vilkuttamaan äitinsä sylistä.

Tytöt olivat matkallaan jo tottuneet etsimään reittejä vieraissa kaupungeissa kartan avulla, mutta ensimmäisen kerran heillä oli paikallisia oppaita. Blumenthalin lapset esittelivät heille koulumatkansa tärkeimmät kiintopisteet, kuten Schillerin patsaan ja karamellikaupan ja jäätelöbaarin. He puhuivat englantia erittäin hyvin, joskin välillä oudolla sanajärjestyksellä, ja olivat sanavarastoltaan yhtä vanhahtavia kuin Ruth, joka ei tunnistanut kaikkia viimeisen neljäntoista vuoden sisällä käyttöön otettuja englannin kielen sanoja.

Kuten lasten ja nuorten on tapana, ”serkukset” tutustuivat tuolla muutaman korttelin matkalla paremmin kuin aikuiset vuorokaudessa. Ennen koulun portille saapumista Ben oli jo tunnustanut, miksi sisarukset oikeastaan olisivat halunneet jäädä kotiin, ja miksi he ilahtuivat niin kovin saadessaan saattajia: ohikulkevilla lyseolaispojilla oli tapana pysähtyä tönimään heitä ja kutsua heitä ”jutkukakaroiksi”.

-Mutta siitä ei saa äidille ja isälle hiiskua! huudahti Mary ja katsoi moittivasti veljeensä, joka ei ollut ymmärtänyt pitää suutaan kiinni. -He vain huolestuisivat.

-Ja isä lupasi hakea meidät autolla, kun studiolta tulee, huokasi Anneliese onnellisena, kun myös iltapäivän paluumatka olisi turvattu.

Grace ja Milly vilkuttivat portilla lasten juostessa koulun pihalle ja lähtivät sitten takaisin seuraten tarkasti heille opetettuja maamerkkejä.

-Minä luulin, että kaikki ihailevat täällä Ruthin perhettä, Milly sanoi epäröiden. -Tarkoitan, että en olisi osannut ajatella jonkun kiusaavan lapsia.

-Äh, sanoi Grace ajatellen Rona Munroa ja Claire Buchanania. -Tietysti heitä kiusataan. Sellaisia kiusataan aina, jotka tekevät elämällään jotakin. Se on vain kateutta!

He nauttivat kävelyllään ihanasta kevätsäästä ja siitä tietoisuudesta, että niin monen kuukauden hotellielämän jälkeen olivat jonkun kodissa, jonkun sellaisen, joka tiesi, miten tämä maa toimi ja jolta saattoi pyytää apua milloin vain.

Tyttöjen saapuessa takaisin Blumenthaleille Felix oli tosiaan joutunut lähtemään studiolle, mutta äiti ja Rose-täti olivat ”leiriytyneet”, kuten isä asian ilmaisi, ja matkatavaroita purkaessaan ottaneet esiin myös tuliaiset.

Gracesta oli aivan ihanaa katsella kaikkea sitä kotoista, mitä äiti kaivoi esiin suurista matkalaukuista, ja ihastuneista huudahduksistaan päätellen Ruth osasi antaa täyden arvon Walkersin pikkuleiville, brittiläisten naistenlehtien viimeisimmille numeroille, samalle toffeelle, jota Gordon oli lähettänyt jouluksi, sekä paksulle pinolle uusia englanninkielisiä romaaneja.

-Ovathan nämä mallivalikoimasta? Ruth kysyi, aivan kuin se olisi taannut kirjojen laadun.

-Tietysti, äiti sanoi nauraen. -Eihän meillä muuten ole yhtään ylimääräistä kirjaa!

Grace istui kippurassa vierashuoneen lepotuolissa. Blumenthalien asunnossa oli kokonaista neljä makuuhuonetta, joista yksi oli tietysti Ruthin ja Felixin ja toinen lasten. Tosin Mary oli jo koulumatkalla ehtinyt paljastaa, että hän saisi kesällä yksin käyttöönsä toisen vierashuoneista, kun Daniel oli hiljakkoin siirtynyt pukkisängystä vanhempien makuuhuoneesta ison pojan vuoteeseen lastenkamariin, ja siellä alkoi olla ahdasta.

Nyt toinen ylimääräisistä huoneista oli kuitenkin varattu äidille ja isälle ja toinen Rose-tädille ja Charlie-sedälle. Koska Ruth ei tahtonut majoittaa Gracea ja Millyä keittiön takana tyhjillään olevaan toiseen palvelijanhuoneeseen, nämä saisivat nukkua telttavuoteissa työhuoneessa niin kauan kuin äiti ja isä olisivat Berliinissä. Mutta se ei heitä haitannut. Grace olisi nukkunut vaikka seisaallaan ruokakomerossa, kunhan äiti ja isä vain olivat lähellä.

Nytkin oli niin suloista istua tässä, seurata äidin ja Ruthin rupattelua ja katsella heitä kaikkia. Äiti oli niin hieno! Hänellä oli aivan uusi sininen kävelypuku, jonka ajattomassa mallissa ja siisteissä saumoissa Grace hyvin tunnisti Fannyn kädenjäljen. Ja hän oli kyllä huomannut, että isänkin harmaa arkipuku oli uusi, vaikkei isä koskaan ostanut itselleen mitään, ellei äiti pakottanut. Ajatella, että isä oli suostunut lähtemään näin kauas, vaikka aina sanoi, että oli jo ”nähnyt aikoinaan Eurooppaa kyllälti valtion laskuun”!

Ruth oli selvästi yhtä onnellinen saadessaan kotinsa täyteen rakkaita vieraita. Hän istui huolettomasti vierashuoneen toisella vuoteella, jonka Brigitta parka oli varmaan suurella vaivalla saanut sijattua niin sileäksi, ja lörpötteli kuin pikkutyttö. Daniel pyöri matkalaukkujen seassa ja ehti vetää esiin kaksi äidin alushametta ja isän partahöylän, ennen kuin kukaan huomasi vahtia hänen tekemisiään. Rose-täti ja Milly olivat toisessa vierashuoneessa purkamassa tädin ja sedän tavaroita, ja Grace arveli, että Milly oli iloinen saadessaan hänkin olla hetken kahden äitinsä kanssa. Isä ja Charlie-setä olivat menneet ulos parvekkeelle puhelemaan, ja avonaisesta ovesta tulvi kevään tuoksua, vaikka oltiin keskellä kaupunkia.

Sitten Ruthin piti mennä keittiöön päivällisasioissa, ja Milly lupasi innokkaana vahtia Danielia lastenkamarissa. Rose-täti meni hänkin parvekkeelle nauttimaan auringosta, mutta Gracelle äiti sanoi:

-Joko sinä olet purkanut tavarasi? Minäpä autan.

He menivät työhuoneeseen, jonka piirongista kummallekin tytölle oli tyhjennetty oma laatikko tämän nukkumajärjestelyn ajaksi. Grace esitteli äidille matkalla tekemiään ostoksia, joista oli aika ylpeä ─ vain vähän ”turhia hepeniä”, kuten Archie olisi sanonut, ja paljon taidetta postikortteina ja kirjoina ─ ja äiti kyseli hänen kokemuksiaan.

Ja sitten, kun Grace oli jo täysin tuudittautunut siihen uskoon, että äiti ei oikeastaan edes tiennyt mistään sen kummemmasta, tämä sanoi vakavasti:

-Kerropa nyt minulle, kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, kuten Faith-sisaresi sanoisi, miesrintamalla.

-Mitä? Grace nosti päätään sukista, joita oli lajittelemassa siististi laatikkoon.

-Niin, minä toivoisin, ettei minun tarvitsisi kysyä sellaista kuusitoistavuotiaalta tytöltäni, äiti sanoi vähän surullisesti. -Mutta olen kuullut Rose-tädiltä yhtä ja toista.

Miten Grace olikaan äidin syntymäpäiväkirjeen jälkeen päättänyt, ettei antaisi elämäänsä tulla mitään sellaista, mitä ei voisi äidille kertoa! Silmänräpäyksen ajan hän mietti, voisiko jotenkin saada selvitettyä, mitä äiti oikeastaan oli jo kuullut, ja paljastaa vain samat asiat.

Mutta hän voitti kiusauksen ja kertoi kaikki tapaamisensa herra Willowsin kanssa niin rehellisesti kuin osasi. Ja Gracen suureksi hämmästykseksi äiti näytti helpottuneelta, aivan kuin silloin, kun hän oli kertonut kaiken tietämänsä Faithin juostessa pastori Torranin perässä.

-No, äiti sanoi hitaasti. -Et sinä päänsilityksiä ole ansainnut, mutta tätisi sai sen kuulostamaan pahemmalta. Toivottavasti olet kuitenkin oppinut jotakin. Sinun ikäisesi tytön ei tarvitse välittää vielä mitään mistään ihailijoista.

Grace huokasi melkein huomaamattaan, ja kuten aina, äidin tarkat silmät havaitsivat, että jokin painoi häntä.

-Eri asia ovat tietysti tutut pojat, äiti sanoi tunnustellen. -Kirjoittavatko Gordon ja Axel sinulle?

Puna nousi tytön poskille.

-Gordon kirjoittaa, hän mutisi nielaisten viime hetkessä sanat ”liiankin usein”. -Axel lähettää vain postikortteja, joissa on tanssivia sianporsaita ja muuta typerää.

Äiti oli hetken hiljaa.

-Vai niin, hän lopulta sanoi. Sitten hän avasi suunsa uudelleen, aivan kuin olisi ajatellut jatkaa, epäröi hetken ja sulki sen taas.

-Mutta äiti, sanoi Grace, joka tunsi olonsa helpottuneeksi saatuaan keventää sydäntään ja halusi ottaa kaiken irti tämän ihmeellisen vierailun mahdollistamista luottamuksellisista keskusteluista, johon äidillä oli kotona niin harvoin aikaa, -mitä varten sinä tahdoit meidän lähtevän Nizzasta, kun olin tavannut herra Melvillen? Rose-täti sanoi vain, ettei hän ole hyvä mies.

Äiti värähti.

-Tätisi on siinä aivan oikeassa. Hän ei ole hyvä mies. Grace, muista, että jos vielä joskus joudut jossakin kohtaamaan hänet, älä koskaan, älä missään tilanteessa, jää hänen seuraansa, älä kahdestaan äläkä edes silloin, vaikka läsnä olisi muitakin.

-Niin mutta hän sanoi, että tuntee sinut, ja että sinä olet velkaa hänelle!

-Niinkö hän sanoi? Äidin katse muuttui teräväksi. -Mitä muuta hän sanoi?

-Että minä voin ehkä auttaa velan maksamisessa. Mutta ei minulla ole rahaa.

Vähän aikaa äiti näytti samalta kuin silloin, kun hän voi hirveän pahoin ennen Walterin syntymää ja kävi antamassa ylen tämän tuosta. Sitten hän aivan kuin ryhdistäytyi.

-Älä usko kaikkea, mitä sinulle sanotaan, Gracie rakkaani. Minä en ole herra Melvillelle mitään velkaa. Itse asiassa toisinpäin, sillä… isä esti häntä tekemästä erinäisiä tyhmyyksiä.

-Isäkö? Mutta hän puhui sinusta.

-Varmasti hän puhui minusta, äiti mutisi, ja yhtäkkiä hän ei enää näyttänyt vähääkään pahoinvoivalta, vaan siltä äidiltä, joka oli aina yhtä reipas ja järjesti kaikki asiat kotona. -Mutta me emme nyt puhu hänestä, hän ei ole sen arvoinen. Mennäänkö katsomaan, tarvitsevatko Ruth ja Brigitta apua keittiössä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti