sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

20. Juhlien jälkeen

 
Oli vähän hullunkurista jäädä keskenään tähän asuntoon, jossa Ruth ja Felix eivät olleet paikalla, aivan kuin he olisivat leikkineet kotisilla oloa. Mary toi lastenkamarista jonkin lautapelin, jonka levitti salin lattialle, ja isä ja Charlie-setä oikaisivat makuulle sen ääreen kuin pikkupojat pelatakseen heidän kanssaan. Ajatella, että heillä oli täällä aikaa sellaiseen, kun kotona ei koskaan ollut!

Grace makasi vatsallaan pelilaudan ääressä ja heilutteli sääriään unohtaen täysin olevansa jo kuusitoistavuotias. Hän tunsi olonsa yhtä turvalliseksi ja onnelliseksi kuin joskus lapsuudessa, jolloin elämä oli helppoa ja yksinkertaista.

Kaukana alhaalla kohisi suurkaupunki, äiti istui pöydän ääressä kirjoittamassa kotiin ja Rose-täti luki sanakirjan kanssa jotakin naistenlehteä. He tulivat hätiin vasta siinä vaiheessa, kun Daniel, jonka kanssa Milly oli pelannut samalla pelinappulalla, koska pienokainen ei vielä ymmärtänyt sääntöjä, suuttui Benin nappulan ohitettua heidät. Pikkupoika tarttui pelilautaan niin, että kaikkien nappulat lensivät ilmassa, ja ennen kuin kukaan ehti estää, kumautti laudalla jostakin syystä päähän Annelieseä, joka oli kaikkeen tapahtuneeseen viaton.

Kun uhkaava kriisitilanne oli saatu rauhoittumaan, Anneliesen kyyneleet kuivattu ja Daniel asianmukaisesti nuhdeltu, Brigitta tuli kutsumaan heitä illalliselle. Sen jälkeen äiti lupasi lapsille niin monta tarinaa kuin nämä jaksaisivat kuulla, jos he olisivat vuoteissaan neljännestunnissa. Charlie-sedän kellon mukaan meni vain kymmenen minuuttia, kun kaikki neljä olivat pyjamissaan peitteidensä alla. Milly ja Grace, jotka muistivat olevansa liian isoja tyttöjä iltasatuja kuullakseen, käpertyivät ahtaasti lastenkamarin lepotuoliin ”auttaakseen lasten nukuttamisessa”, kuten he asian toisilleen selittivät.

-Mitä te tahdotte kuulla? äiti kysyi.

-Skotlannista! huusi Mary. -Mitä vain Skotlannista!

Äiti mietti hetken, sitten hän alkoi kertoa vanhoja tarinoita, samoja, joita oli aina kertonut Gracelle ja tämän sisaruksille, kertomuksia, joista hän oli kauan sitten sotavuosina kirjoittanut kirjankin. Blumenthalin lapset, joilla tuntui olevan loppumaton kiinnostus kaikkeen äitinsä kotimaahan liittyvään, kuuntelivat hiirenhiljaa. Ensin nukahti pikku Daniel, sitten Benjamin. Anneliese sinnitteli urhoollisesti vuoden Neljäkymmentäviisi kapinan loppuun, mutta Mary oli kyltymätön. Vasta kun oli päästy Ylämaan puhdistuksiin asti, hänen tummat silmänsä lopulta painuivat umpeen.

-Kas niin, äiti kuiskasi suudeltuaan kaikkia neljää ja oiottuaan heidän peittonsa. -Ei olisi haitaksi, vaikka tekin menisitte jo levolle, tytöt. Olette valvoneet monena iltana liian myöhään. Älkää lukeko enää vuoteessa.

Äidin rakas ääni ja tutut tarinat olivat saaneet Gracen niin raukeaksi, ettei hän vastustellut, ja Millykin haukotteli makeasti. Oli suloista kömpiä kenttävuoteeseen untuvapeitteen alle ja antaa unen tulla.

Felixin työpöydällä olevan kellon fosforiosoittimet näyttivät puolta kahta yöllä, kun Grace heräsi epämiellyttävään janon tunteeseen. Hän oli kovin mieltynyt Brigittan laittamaan erinomaiseen maustesilliin ja syönyt sitä illallisella selvästi taas liikaa ─ tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän joutui nousemaan yöllä juomaan.

Oli jännittävää hiipiä pimeän asunnon halki keittiöön laskemaan vettä lasiin. Katuvalot ja alhaalla ajavien autojen lyhtyjen kajastus loivat välillä seinille omituisia varjoja, ja keittiön mustavalkoruudullinen laattalattia tuntui paljaiden jalkojen alla värisyttävän kaupunkilaiselta. Voisikohan isä laitattaa Koivurannan keittiöön tällaisen lattian?

Grace oli juuri tassuttelemassa takaisin nukkumaan, kun hän ruokasaliin asti päästyään kuuli ulko-oven käyvän. Ruth ja Felix tulivat kotiin! Hän aikoi pujahtaa heitä vastaan kysyäkseen, millaista juhlissa oli ollut, mutta ei ehtinyt kuullessaan Felixin raivostuneen äänen:

-Tämähän on aivan sietämätöntä!

-Shh, suhisi Ruth. -Ole vaiti. Herätät kaikki.

-Mitä sillä on väliä! Kuului samanlainen tömähdys kuin silloin, kun isä tuli kotiin sellaisesta kaupunginvaltuuston kokouksesta, jossa herra Saunders oli ollut paikalla, ja oli niin pahalla päällä, että heitti päällystakkinsa eteisessä minne sattui. Sitten salin valokatkaisija rapsahti ja kirkkaat kattolamput syttyivät. -Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi!

Grace jähmettyi paikalleen pimeässä ruokasalissa. Vasta nyt hän oikein tajusi, että Ruth ja Felix puhuivat englantia ─ hän oli jo havainnut, että nämä puhuivat keskenään saksaa silloin, kun oli kyse tavallisista arkiasioista, mutta englantia silloin, kun lasten ei välttämättä tarvinnut ymmärtää aivan kaikkea.

-Sinä otat sen nyt liian henkilökohtaisesti, kuiskasi Ruth, joka tuli Felixin perässä saliin ja veti suuret pariovet kiinni perässään ilmeisesti pelastaakseen vieraidensa yöunesta sen minkä voi.

-Henkilökohtaisesti! Savukerasian kansi napsahti, sitten kuului sytyttimen rapsahdus, kun Felix sytytti tupakan. -Vaikea sitä on muuten ottaa, kun se idiootti… Äh!

Grace oli jäänyt seisomaan ruokasalissa sellaiseen kulmaan, että näki osan salia. Nyt hän havaitsi Felixin menevän lasioviselle seinäkaapille ja nostavan esiin lasikarahvin, jossa oli jotakin kellertävää nestettä. Vavahtaen Grace käsitti, että tuo karahvi varmaan yleensä oli pienellä sivupöydällä, joka oli koko ajan hänen silmiinsä vaikuttanut oudon tyhjältä ─ mutta kun isä oli tullut vieraisille, juoma oli pantu piiloon.

-Felix, minä muistaakseni pyysin, ettet sinä Duncanin täällä ollessa… Ruth aloitti, aivan kuin olisi kuullut Gracen ajatukset. -Fix kulta, ihmiset nyt sanovat mitä sattuu. Ei se ketään vahingoita!

-Niinkö sinä arvelet! Felix seisoi hurjan näköisenä kaapin edustalla toisessa kädessään lasi ja toisessa savuke. Hänen sinertävänmusta tukkansa, joka oli juhliin lähtiessä ollut kammattu sileänä ja kiiltävänä päätä myöden, sojotti pystyssä, aivan kuin hän olisi repinyt hiuksiaan. -Jos minä menen yhtiön tärkeimmän rahoittajan juhliin ja minulle sanotaan…

-Mitä sinä nyt välität jonkun vieraan sanomisista!

-Mitäkö välitän? Felix imaisi savukettaan, sitten hän sammutti sen lasissa olevaan juomaan, kuin ei olisi itsekään tiennyt, mitä oikein tahtoi, juodako vai olla juomatta, polttaako vai olla polttamatta. -Vaikea on olla välittämättä. Hän on ollut vuosia Hitlerin lähimpiä. Nyt hän on ministeri. Jos Schumann oli katsonut aiheelliseksi hänet kutsua ─ kai sinä näit Schumannin ilmeen, kun hän kysyi tältä, mitä varten ”juutalaista pohjasakkaa” oli paikalle raahattu!

-Schumann nyt vain tahtoo aina mielistellä, Ruth muistutti.

-Nimenomaan! Hän tahtoo mielistellä niitä, joilla on valtaa, ja nyt hän haistaa, että on nuoltava natsien kengänpohjia. Eihän hänellä muuten olisi ollut edes mitään syytä kutsua juhliinsa Göringiä. Felix rysäytti täyden lasin, jossa savuke kellui, pöydälle niin että kilahti. -”Juutalaista pohjasakkaa”, totisesti!

-Se oli vain puhetta, Ruth toisti kärsivällisesti. -Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

-Toisenlainen se ääni oli vuonna kuusitoista, kun minä pääsin vihdoin rintaman läpi takaisin kotiin ja sain määräyksen kouluttaa kaiken maailman märkäkorvia lentäjiksi, kun en itse voinut enää tämän viheliäisen polven takia lentää. Ei Hermann Göringiä silloin yhtään haitannut saada oppia ”juutalaiselta pohjasakalta”!

Grace ei ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä Ruth ja Felix puhuivat. Natsi-sanan hän oli jo oppinut, se oli lyhenne kansallissosialistisen puolueen nimestä ja sitä käytettiin niistä, jotka kannattivat valtakunnankansleri Hitleriä. Mutta kuka se mies oli, joka oli puhunut Felixille rumasti? Yhtä rumasti kuin lyseolaispojat, jotka haukkuivat Maryä ja tämän sisaruksia! Saattoiko aikuinen mies olla yhtä lapsellinen?

Felix oli lysähtänyt istumaan yhteen lepotuoleista. Ruth istuutui sen käsinojalle ja veti miehen pään hopeanvärisen pukunsa taidokasta kaulusta vasten silitellen tämän tukkaa parempaan järjestykseen.

-Mennään nukkumaan, hän sanoi lempeästi. -Sinä olet vain väsynyt.

-Äh! Felix tempautui irti. -Minä olen huolissani, gelibteh. Tästä ei hyvä seuraa. Huomenna Schumann tulee todennäköisesti vetämään pois tukensa filmille, minä tunnen hänet. Ja vaikutus kertautuu ja kertautuu.

Hän epäröi hetken.

-Ruth ─ Anton irtisanoutui tänään.

-Mitä? Ruth kuulosti tyrmistyneeltä. -Anton Schnell? Minkä tähden? Hänhän on kuvannut meillä niin kauan kuin minä olen ollut mukana.

-Hän oli poissa työstä huhtikuun ensimmäisenä, silloin, kun kansallissosialistit mobilisoivat sen typerän boikottinsa juutalaisia liikeyrityksiä vastaan. Felix oli hetken hiljaa. -Hän ei mitään selittänyt, enkä minä tullut kysyneeksi. En halunnut kysyä. Kielsin Jürgeniäkin kysymästä. Ajattelin, että… En tohtinut ajatella, että… No, tänään hän irtisanoutui.

-Mutta miksi!

-Hän… Felix rykäisi. -Hän sanoi, ettei arjalaisena voi olla ali-ihmisen palveluksessa.

-Mitä! Ruth alkoi nauraa. -Onko hän hullu?

-Älä naura, gelibteh. Tässä ei ole mitään nauramista. Tauti leviää. He ovat puhuneet jo vuosia, nyt he ovat alkaneet saada asioita aikaan ─ nostaneet johtajansa valtakunnankansleriksi, hajottaneet parlamentin, määränneet uudet vaalit… Kuka sen tietää, oliko valtiopäivätalonkaan tulipalo todellisuudessa kommunistien syytä, saivat vain hyvän syyn kieltää vasemmiston toiminnan.

-No he nyt vain ärhentelevät! Presidenttihän kuitenkin lopulta on ylimpänä.

-Hindenburg ei elä ikuisesti. Ja jo nyt he saivat tuon nukkeparlamentin ottamaan valtalain käyttöön. Se pieni viiksiniekka saa seuraavat neljä vuotta koko lailla vapaasti huseerata. Ja kansa hurraa, kun joku osoittaa sormella, että juutalaiset ovat syypäitä tähän kurjuuteen, häviöön sodassa ja taloustilanteeseen ja työttömyyteen ja… Niin helppoa ihmisiä on huijata!

-Sinä saat kaiken kuulostamaan nyt vähän turhan dramaattiselta. Kansallissosialistit pääsivät hallitukseen demokraattisesti ihmisten vapailla äänillä. Yhtä demokraattisesti heidät voidaan seuraavissa vaaleissa pudottaa pois. Ja taloustilanteen täytyy pian helpottua, eikä silloin enää kukaan täysijärkinen välitä tukea ääriliikkeitä.

-Jos tulee mitään seuraavia vaaleja, Felix mutisi. -Demokraattisesti! Minä olen aina kannattanut demokratiaa, ja sitten se pettää minut. Gelibteh, jos he saavat tätä juutalaisvastaista propagandaansa levitettyä, se voi pahimmillaan merkitä meidän taloudellista tuhoamme. Kun yhtiön sijoittajat alkavat kaikota vain sen tähden, että minä olen juutalainen…

-Nyt sinä olet naurettava, Fix, Ruth sanoi tiukasti. -Kukaan ei ole vielä kaikonnut yhtään mihinkään. Yksi itsetärkeä ministeri on vain tölvinyt sinua juotuaan liikaa shamppanjaa ja yksi hölmö elokuvaaja päättänyt kokeilla onneaan muualla, vaikka tänä maailmanaikana työpaikat ovat kiven alla. Ehkä sinun on vain terveellistä joskus huomata, että aivan koko maailma ei sentään palvo Felix Blumenthalia!

Grace aivasti. Hän ei tajunnut aikovansa aivastaa, eikä hän tiennyt, miksi aivasti ─ vaikka olikin seissyt hyvän aikaa viileällä lattialla paljain jaloin pelkässä yöpaidassaan. Ääni kajahti hiljaisessa asunnossa kuin laukaus, ja Felix ja Ruth melkein hyppäsivät ilmaan salin puolella.

-Wer ist da? Felix kysyi tiukasti. -Mary? Ben?

-Minä vain, Grace sopersi surkeana ja astui esiin. -Olin… juomassa.

-Juomassa? toisti Ruth. -Ruokasalissa?

-Olin tulossa keittiöstä ja…

-…ja seisoit siinä kai jonkin aikaa, vai mitä? Felix jatkoi harmistuneena. -Mitä sinä kuulit?

-En minä tahtonut kuunnella, Grace vakuutti. -Minä vain…

Hän olisi halunnut vajota maan alle. Eikö hän vielä kuusitoistavuotiaanakaan osannut tehdä itseään hienotunteisesti tiettäväksi, ennen kuin ihmiset alkoivat käydä luottamuksellisia keskusteluja! Vaikkei hän käsittänyt paljoakaan Felixin ja Ruthin puheista, sen hän ymmärsi, ettei niitä ollut hänen tai kenenkään muunkaan ulkopuolisen korville tarkoitettu. Voi, kunpa he olisivat puhuneet saksaa ja hän olisi voinut rehellisesti sanoa, ettei ymmärtänyt sanaakaan!

Ruth nousi lepotuolin käsinojalta.

-Tulehan nyt, Gracie, hän sanoi ja kietoi käsivartensa Gracen harteille. -Mennään nukkumaan.

Hän saatteli Gracen työhuoneeseen ja peitteli tämän kuin pikkulapsen. Ellei Grace olisi ollut niin onneton ja häpeissään, hän olisi nauttinut siitä ohikiitävästä onnellisesta välähdyksestä ─ se ei voinut olla muistikuva, koska hän oli ollut niin pieni, mutta jokin hyvä tunne se oli ─ jonka sai Ruthin kumartuessa suutelemaan häntä, aivan kuten kauan, kauan sitten Koivurannassa, kun Grace oli ollut Danielin ikäinen.

-Anteeksi, hän sopersi. -Minä en tahtonut kuunnella salaa! Enkä… enkä minä oikeastaan ymmärtänyt, mistä te puhuitte.

-Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää, Ruth kuiskasi vastaan. -Felix on joskus vähän turhantarkka kunniastaan ja ottaa kaikenlaisen suunsoiton liian todesta. Hän unohtaa harminsa jo aamuun mennessä.

Grace vavahti muistaessaan, mitä oli kuulemisen lisäksi nähnyt salissa tapahtuneen.

-Vietkö sinä… laitatko sinä… Kyyneleet nousivat Gracen silmiin. -Ettei isä näe, että teillä on…

Ruth huokasi tavalla, joka kertoi, miten hyvin hän ymmärsi, liiankin hyvin.

-Minä menen laittamaan konjakin lukkojen taakse, hän lupasi. -Ja pesen pois lasin. Isäsi ei tule tietämään, että meillä on kotona alkoholia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti