maanantai 6. maaliskuuta 2017

21. Viikonloppuna

 
Seuraavana aamuna Grace heräsi hätkähtäen, väsyneenä ja pahoillaan, vaikkei aluksi tajunnut, minkä tähden. Sitten hän muisti yön tapahtumat ja hautasi onnettomana kasvonsa tyynyyn. Voi, kertoisikohan Ruth äidille, että hän oli kuunnellut salaa? Ja olisiko Felix vihainen?

Mutta kuten Ruth oli sanonutkin, Felix näytti unohtaneen yölliset harmit. Hän oli aamuteellä oma hilpeä itsensä, teki kaksi voileipää ja valitteli nykyistä maailmanaikaa, jolloin juhlissa ei tarjottu enää kunnon aterioita ja mies joutui näkemään nälkää. Grace huokasi helpotuksesta. Hän oli vielä liian kokematon tajutakseen, että Felix oli todella näyttelijä, joka tarvittaessa osasi käyttää ammattitaitoaan yksityiselämässäänkin. Tyttö olisi mielellään kysynyt Ruthilta, oliko vaarana, että se rikas herra ─ mikä hänen nimensä olikaan ─ ei antaisi rahaa Blumenthal-yhtiön elokuvaan, mutta sai olluksi vaiti.

Felix ei tullut sinä päivänä aamiaiselle kesken päivän, vaan palasi kokonaan kotiin studiolta tavallista aiemmin, sillä oli perjantai, sapatin aatto, eikä hänen ilmeestään edelleenkään voinut lukea mitään. Grace päätti lopulta koettaa unohtaa kaiken, minkä oli nähnyt ja kuullut.

Se olikin helppoa, sillä viikonloppu oli jälleen täynnä monenlaisia kokemuksia. Blumenthalin juutalais-kristityssä perheessä noudatettiin juutalaisia tapoja soveltaen ─ tai ”silloin, kun se sattuu Felixille sopimaan”, kuten Ruth kertoi hurskaan anoppinsa moittivan. Niinpä Felix saattoi kuulemma toisinaan käydä lauantainakin studiolla, jos tilanne sitä vaati, ja vaikka lapset saivat jäädä sapattina pois koulusta, heidän piti lukea kotona samoja aineita, joita lauantaipäivän muutamilla tunneilla olisi opetettu.

Sinä lauantaina Felix ei kuitenkaan lähtenyt muualle kuin lasten kanssa synagogaan. Sen jälkeen Gracella ja Millyllä oli hyvin jännittävää, kun he kyselivät ”serkuiltaan” kaikenlaista juutalaisuudesta ja siihen liittyvistä tavoista ja saivat tutustua sapattiateriaan, jonka Brigitta oli valmistanut, senkin soveltaen. Koska Ruth ja Brigitta olivat kristittyjä, heitä eivät rajoittaneet sapattisäädökset, eikä Blumenthaleilla valmistettu sapattiruokia ennakkoon.

Mutta yhtä luontevasti sunnuntaiaamuna he kaikki, myös Felix ja lapset, lähtivät läheiseen luterilaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen.

-Felix on sellainen, Ruth sanoi kepeästi. -Hän kunnioittaa kaikkien ihmisten vakaumusta. Minä ajattelin ensin, että jos saamme lapsia, heidät kastetaan, ja se olisi ollut aivan luonnollistakin, kun minä olen kristitty. Mutta Maryn syntyessä tajusinkin haluavani kunnioittaa Felixin vakaumusta. Hän ei mitenkään painostanut, itse minä päätin, että lapsista tulee juutalaisia. Mutta samalla me haluamme kertoa lapsille, että on monta näkökulmaa, monta vaihtoehtoa. Ei Felix vastusta, jos he tahtovat myöhemmin kääntyä kristityiksi. Tätä nyt ei tietysti pidä Lea-tädille mennä sanomaan!

Gracesta oli hyvin kodikasta olla pitkästä aikaa protestanttisessa jumalanpalveluksessa kaikkien niiden lukemattomien katolilaisten kirkkojen jälkeen, joita hän oli matkallaan nähnyt. Hän ei ymmärtänyt juuri mitään saarnasta, mutta osa virsistä kuulosti tutulta, ja hetken tuntui melkein kuin hän olisi ollut kotona, kun hän istui penkissä äidin ja isän välissä.

Kaikkein jännittävin kokemus oli kuitenkin vielä tulossa, sillä Felixin vanhemmat olivat kutsuneet heidät syömään sunnuntai-iltapäivänä.

-Meidät? äiti oli toistanut kauhistuneena Ruthin kertoessa kutsusta. -Kaikki? Omistavatko he ravintolan?

Ruth vakuutti, että Felixin äiti oli tottunut aikoinaan emännöimään suurempiakin kutsuja.

-Estherkin tulee perheineen, hän sanoi iloisena. -Me näemme harvoin, sillä hän on säntillinen virkanainen ja me taas työssä miten milloinkin ─ hän on hammaslääkäri, voitteko kuvitella jotakin niin proosallista tässä suvussa! Se on aivan Gerhardin syytä, hänen miehensä siis. Hän ei ajattele elämässä mitään muuta kuin mitä ”kannattaa” tehdä ja mikä on ”eduksi”. Felix tapaa sanoa takanapäin, että jos hän vain saisi Gerhardin Shylockin rooliin, hän filmaisi välittömästi Venetsian kauppiaan ja kierisi sen jälkeen rahassa!

Tämä esittely ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, mutta koko Felixin perhe osoittautui hyvin herttaiseksi. Otto-setä ja Lea-täti olivat toki arvonsa tuntevia mutta äärimmäisen ystävällisiä, erityisesti äitiä ja isää kohtaan. Gracesta tuntui hyvältä ajatella, että Felixin vanhemmat osoittivat pitävänsä Ruthista kohtelemalla hyvin niitä, jotka olivat tämän kasvattaneet.

Esther oli hyvin sievä ja pukeutunut viimeisimmän muodin mukaan, ja Rose-täti läimäytti Charlie-setää lautasliinalla, kun tämä mutisi puoliääneen, että saattaisi Saksassa asuessaan käydä hyvinkin mieluusti hammaslääkärissä. Esther ei puhunut juuri lainkaan englantia, mutta hänen miehensä kyllä jonkin verran. Herra Rosenberg oli liikemies ja varmasti hyvin lahjakas alallaan, mutta oli myönnettävä, että Ruthin kuvaus langostaan piti paikkansa: tämän keskustelunaiheet liikkuivat vain myyntivoittojen, ikälisien ja urakehityksen ympärillä.

Rosenbergeilla oli kaksi lasta, Eleonora ja Hugo, jotka olivat Benjaminin ja Anneliesen ikäiset. He olivat tulleet isäänsä, istuivat sohvalla hyvin säädyllisesti ja söivät ruokapöydässä hienosti kuin vanhat ihmiset. Mutta jollakin tavalla Gracesta tuntui, että isovanhempia ilahdutti sittenkin enemmän Maryn, Benin, Annin ja Danin eläväisyys.

Grace ja Milly katselivat aterian aikana ympärilleen niin vaivihkaa kuin saattoivat. Blumenthalien asunto oli suuri ja sekä kalustukseltaan että tunnelmaltaan kuin jostakin kaukaa. Tapetit olivat tummat, uutimet raskaat ja huonekalut niin painavat, ettei Daniel jaksanut itse siirtää tuoliaan, kun halusi lähemmäs pöytää.
Koivurannan sisustus tuntui siihen verrattuna suorastaan kepeältä ja Ruthin ja Felixin kalusteet leikkikaluilta.

Hyvin kohteliaasti Lea-täti ja Otto-setä kyselivät heidän kaikkien elämästä Felixin ja Ruthin tulkatessa. He nyökkäsivät suopeasti Gracen taiteilijahaaveille, vaikka tyttö oli aivan varma, että herra Rosenberg nosti paheksuvasti kulmakarvojaan. Ja he molemmat naurahtivat, kun Milly ilmoitti vähän uhmaten, ettei hänellä ollut mitään unelmia.

-Man kann nicht ohne Träume leben, sanoi Otto-setä hymyillen.

-Isä on sitä mieltä, että ilman unelmia ei voi elää, Felix sanoi. Ja sitten hän vilkaisi Ruthiin, joka katsoi häneen yhtäkkiä hyvin hellästi. Grace olisi halunnut tietää, mitä he ajattelivat, mutta sitten hän vain oli pahoillaan Millyn vuoksi. Täytyihän tämän unelmoida jostakin!

-Äh, sanoi Milly, kun juotiin kahvia salongissa ja Grace oli houkutellut serkkunsa vähän syrjemmälle vanhaan biedermeier-tyyliseen sohvaan. -Eihän minulla ole mitään unelmoitavaa. En minä ole lapsesta asti tiennyt, mitä tahdon, kuten sinä!

-Nyt sinä olet typerä, Grace sanoi moittien. -Sinähän olet hyvä niin monessa asiassa! Ja ainahan sinä voit unelmoida naimisiinmenosta.

Hän sanoi sen kujeillen, toivoen saavansa Millyn punastumaan ja hämmentymään, mutta tämä vain kohautti olkapäitään ja mutisi:

-No, en nyt tiedä, onko insinöörin rouvaksi tulossa niin kauheasti unelmoitavaa.

Grace rypisti kulmiaan. Hän oli havainnut, ettei Milly enää kiiruhtanut vastaamaan Donaldin kirjeisiin yhtä vikkelästi kuin vielä Italiassa. Oliko jokin hullusti? Vai pelkäsikö serkku, että hänen elämästään tulisi sellaista kuin Esther-rouvalla, pelkkään järkeen ja hyötyyn perustuvaa? Tosin Esther Rosenberg vaikutti hyvin tyytyväiseltä elämäänsä ja ylpeältä pikku perheestään, mutta riittäisikö se Millylle?

Grace sai tähän pohdintaansa vastauksen ennemmin kuin osasi odottaakaan.

Arjen alkaessa Blumenthalin studiolla tapahtui jotakin ikävää ─ edelleenkään Grace ei tohtinut kysyä Ruthilta, liittyikö se suurimpaan rahoittajaan ─ ja Felix oli siellä koko maanantaipäivän myöhään iltaan asti, vaikka Ruthin oli onneksi tarpeen käydä ainoastaan iltapäivän kuvauksissa. Tiistaiaamun aamuteellä Felix sitten ilmoitti, että yhtiö saisi sen päivän pärjätä ilman häntä, ja sanoi Ruthille saksaksi jotakin, josta Grace erotti sanat Jazz Club.

-En minä tiedä, Ruth sanoi epäröiden ja vilkaisi Bettyyn.

-Miksi ei? Tanssiminen tekisi nyt hyvää meille kaikille, tässä on ollut harmia kylliksi.

Sitten Felix selitti, että tahtoisi viedä heidät kaikki illalla eräälle jazz-klubille syömään hyvin, kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan.

-Mikäli minä olen ymmärtänyt, tytöt ovat käyneet kotona tanssikurssin, hän sanoi. -Onhan se nyt noloa, että he ovat olleet jo näin kauan Berliinissä tanssimatta askeltakaan!

-Minkälainen paikka se on? Rose-täti kysyi vähän epäluuloisesti. -Onko se tytöille sopiva?

-En kai minä ehdottaisi, ellei se olisi sopiva! Me käymme siellä Ruthin kanssa toisinaan, kun haluamme olla kahden. Sinne eivät toimittajat ole vielä eksyneet! Ruoka on hyvää ja musiikki vielä parempaa.

-Mitä siellä soitetaan? äiti kysyi. -Minä en osaa näitä nykyisiä muotitansseja.

-Kaikenlaista laidasta laitaan ─ swingiä, jazzia, tangoa…

-Emme me osaa tangoa, sanoi Milly, jonka silmät olivat alkaneet loistaa Felixin puhuessa. Grace tiesi serkun olevan hyvä tanssija, vaikka tämä valitettavasti ei ollut ensimmäisenä niiden tyttöjen joukossa, joita kovin helposti pelkkään ulkonäköön tuijottavat nuorukaiset tanssiin hakivat.

-Se ei ole ongelma. Me ehdimme opetella, Felix ilmoitti huolettomasti.

-Sen saat kyllä kauniisti unohtaa, äiti napautti. -Meidän tyttöjemme ei ole tarpeen oppia mitään… sellaista.

-Betty, älä nyt ole vanhanaikainen, Ruth nauroi. -Ei tangossa ole mitään sopimatonta!

-Vai ei? Minä olen kyllä nähnyt elokuvista, millaista se on, äiti sanoi ja katsoi Ruthiin moittien.

-En olisi ollenkaan osannut ajatella, että sinä harrastat sellaisia elokuvia, Felix sanoi virnistäen niin hävyttömästi, että äiti punastui ja mutisi puolitosissaan taas jotakin rääväsuisesta hunnista ja sai heidät kaikki nauramaan.

Gracea olisi kiinnostanut tietää, millaisia elokuvia Felix tarkoitti. Mutta hän ei ehtinyt kysyä, sillä Ruth sanoi vihaisesti ”hush!” ja vilkaisi lapsiin, ja Felix läimäytti kätensä reippaasti pöytään ja sanoi:

-Haluavatko tytöt käydä ensin koululla? Saisitte happea ja lämmittelisitte lihaksia.

Se kuulosti siltä, kuin he olisivat olleet valmistautumassa urheilukilpailuihin, mutta tietysti he halusivat ensin saattaa Maryn ja Benin ja Annin kouluun. Nämä olivat ilmankin pahalla tuulella kuultuaan, että jäisivät illalla keskenään.

-Mutta onhan Brigitta teidän kanssanne, sanoin Milly.

-On tietysti, mutta ei hän meidän kanssamme ehdi pelata, Ben huokasi haikeasti. -Ettekö te voisi asua meillä aivan aina?

-Hyvin mielellään, kiitos, Milly sanoi nauraen, -mutta sinun vanhemmillasi saattaisi olla siihen jotakin huomautettavaa!

-Eikä olisi, huusi Anni. -Äiti on ollut koko ajan niin naurullinen, kun te olette täällä, eikä isäkään enää irvistele, kun hän lukee sanomalehden päältä!

He nauroivat hellästi pikkutytön kompastelevalle englannille, vaikka Gracea vähän kirpaisikin viittaus tuohon ”irvistelyyn”.

-Minä tahtoisin nähdä, kun isä opettaa teitä tanssimaan, sanoi Mary haikeasti. -Hän on minuakin opettanut!

Sitten he keskustelivat tanssimisesta, mikä oli Benin mielestä jotakin tavattoman ”ällöttävää”, koska siinä piti ”pitää tyttöä kädestä”, mutta sai Maryn kertomaan koulun juhlista, joissa Diedrich Becker oli hakenut häntä tanssimaan kaksi kertaa. Milly ja Grace tunsivat itsensä tavattoman aikuisiksi ja kokeneiksi hymyillessään tälle tunnustukselle, jonka aiheuttama puna tytön poskilla paljasti Diedrich Beckerin olevan selvästi hänen päiväuniensa kohde. Myös Ben havaitsi asian ja osoitti veljellistä huomiota sisarelleen tämän seikan suhteen tavalla, joka sai Maryn suuttumaan ja kiskaisemaan lakin veljensä silmille.

-Eivätkö he ole suloisia, sanoi Milly, kun perherauha oli palautettu ja lapset kiiruhtivat koulunpihan yli tyttöjen jäädessä vilkuttamaan portille.

-Kaipa sitä itsekin oli tuossa iässä samanlainen, Grace huokasi vain hiukan ylemmyydentuntoisesti.

Aamu oli ihastuttava jopa keskellä kaupunkia. Oli jo saksalaisittain melkein kesä, ja tuntui kovin kepeältä kävellä vaaleilla kaduilla ja katsella töihinsä kiiruhtavia ihmisiä, jotka olivat luopuneet paksuista päällysvaatteistaan ja vaihtaneet kevyempiin. Milly ja Grace koettivat painaa mieleensä parin vastaan tulleen nuoren naisen puvut voidakseen kotona kertoa niistä Fannylle siinä toivossa, että saisivat kesäksi samanlaiset.

-En minä kyllä tiedä, voinko saada yhtään uutta pukua tälle kesälle, Grace valitti rappukäytävässä. -Kaiken sen jälkeen, mitä äiti ja isä varustivat minulle matkaa varten!

-Niin mutta se oli viime syksynä, tokaisi Milly huolettomasti.

Grace huoahti vähän. Vaikka Milly oli useimmiten niin viisas ja ajattelevainen, tämän tuntui toisinaan olevan vaikea käsittää, että lääkäriperheen ainoa lapsi sai useammastakin syystä huomattavasti helpommin pyytämänsä asiat kuin yksi kauppiasperheen kahdeksasta.

He olivat niin innoissaan kauniista aamusta, etteivät malttaneet odottaa hissiä, vaan juoksivat portaat ylimpään kerrokseen. Terveesti hengästyneinä ja punaposkisina he tupsahtivat sisään Brigittan avaamasta ovesta. Vasta kun tämä ohjasi heidät salin ovelle, tytöt taas muistivat, mitä aamupäivän ohjelmassa oli.

-Minä luulin, että se oli pilaa, Grace mutisi.

Mutta ei, se ei ollut pilaa. Felix oli käärinyt pois salin suuren maton ja laittanut gramofonin valmiiksi.

-Kas niin, hän sanoi hilpeästi, -kumpi tulee ensiksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti