keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

23. Jazz-klubilla

 
Kevätilta hehkui ikkunoiden takana kuin valonheijastus peilistä, kun Grace pujahti saliin. Hän oli jo valmis iltaa varten samassa sievässä iltapuvussaan, jota oli käyttänyt matkalla kaikissa juhlatilaisuuksissa. He olivat Millyn kanssa koettaneet miettiä, miten jazz-klubille tuli pukeutua, ja päätyneet parhaisiin leninkeihinsä, ”vaikka nämä eivät ole mitään Ruthin pukujen rinnalla”, kuten Milly oli surkeana huoannut.

Milly oli ollut hyvin vaitonainen koko päivän tanssiharjoitusten jälkeen, aivan kuin hän olisi ollut tanssiva nukke, jonka veto oli loppunut. Nytkin hän oli halunnut jäädä vielä istumaan vuoteensa laidalle kiillottamaan kynsiään, kun Grace oli sanonut jo menevänsä. Hän arvasi, että Milly tahtoi vain olla rauhassa ja kynnet olivat tekosyy. Niiden kiillottaminen oli ylipäätään turhaa, sillä he olivat ostaneet kumpikin sievät iltahansikkaat tavaratalosta nähtyään Ruthin pitkävartiset hopeanväriset.

Isä seisoi salin ikkunanpielessä ja katseli ulos. Hänellä ei ollut frakkia ─ Grace ei ollut koskaan nähnyt isällä frakkia, vaikka tiesikin, että sellainen riippui pukupussissa yläkerran komerossa, mutta se oli ikivanha, ajalta ennen sotaa ─ eikä edes smokingia, vaan ainoastaan tumma puku, se, jonka hän oli teettänyt viisikymmenvuotispäivilleen. Hänen punainen tukkansa oli vähän pörrössä, niin kuin se tahtoi useimmiten olla, ja hän oli työntänyt kätensä syvälle housuntaskuihin, vaikka äiti aina valitti, että kangas venyi siitä pilalle ja ettei isä ollut enää viisitoistavuotias.

-Kas, Gracie. Isä käänsi päätään ja hymyili hänelle. -Oletpa sinä hieno.

-Olenko minä liiaksi? Grace vilkaisi pukuaan onnettomana. -Onko tässä liikaa röyhelöä? Me emme Millyn kanssa oikein tienneet ─ Ruthin puvut…

-Sinä olet juuri niin hieno kuin millaisena minä tahdon tyttöni nähdäkin, isä sanoi ja ojensi kätensä vetääkseen Gracen lähemmäksi.

Grace nojautui turvallisesti isää vasten.

-Puhuitko sinä järkeä Charlie-sedälle? hän kysyi.

-Miten niin? isä kysyi, vaikka varmasti tiesi, mitä hän tarkoitti.

-Että Milly saisi tavata sen tanssinopettajan!

Isä oli hetken hiljaa.

-Museo oli erittäin mielenkiintoinen, hän sitten sanoi. -Erityisesti sotaesitykset. Vahinko, että emme tienneet kaikkea siellä esiteltyä vajaat parikymmentä vuotta sitten, koko rähinä olisi ollut ohi huomattavasti nopeammin. Felix oli oikein hyvä opas.

-Isä! Grace puuskahti nuhtelevasti.

Isä katsoi häneen, ja tämän harmaat silmät tuikkivat ilta-auringon pehmeydessä.

-Grace Cathleen, ei minulla ole oikeutta sekaantua toisten tapaan kasvattaa lapsiaan. Kunhan nyt teidät saisin jotakuinkin kunnialla aikuisiksi.

-Mutta puhuithan sinä hänelle!

-No, taisin minä jotakin sanoa aiheesta.

-Isä kiltti!

-Nyt riittää, Gracie. En voi kertoa muuta kuin että Charlie lupasi puhua Rosen kanssa. Felix onneksi tajusi olla vähemmän ”rääväsuinen hunni” kuin aamupäivällä ja osasi käyttäytyä oikein vakuuttavasti. Toisinaan minä epäilen, että hänellä on aivot.

Grace tirskahti. Hän tiesi, että jollakin omituisella tavalla isä ja Felix olivat hyvin läheisiä toisilleen.

Samassa äiti tuli saliin. Hänellä oli yllään vaaleansinisestä sifongista ommeltu pitkähihainen iltapuku, jossa oli suora silkkinen alushame. Puku oli äärimmäisen yksinkertainen, mutta Fanny oli kerrostanut sifongin portaittain niin, että se näytti vesiputoukselta. Äidin tukka oli nutturalla, kuten aina, mutta päälaella ja ohimoilla oli sieviä laineita. Kaulassa hänellä oli pitkä helminauha, jonka hän oli saanut vuosia sitten isältä, mutta nyt hän piti kädessään samanlaisista helmistä pujoteltua monikerroksista rannekorua, jonka kullanvärinen lukkokin oli itsessään kuin koru.

-Grace kulta, laitatko tämän lukon kiinni ─ en saa sitä itse, ja Rosen kampaus oli liian kriittisessä vaiheessa, jotta hän olisi voinut irrottaa käsiään.

-Oi! huudahti Grace ja tarttui rannekoruun. Ehkä äidillä oli ollut se jo konsertissa, mutta hän oli silloin ollut niin jännittynyt esityksestä ja hienosta musiikkisalista, ettei ollut huomannut. -Miten kaunis! Mistä se on, äiti?

-Isä osti sen minulle Valentinen päiväksi, äiti sanoi hymyillen. -Kun päätimme, että lähdemme tänne.

Grace oli niin kauniin korun lumoissa, ettei muistanut edes loukkaantua, vaikka hänelle nyt selvisi, että äiti ja isä olivat päättäneet matkasta jo helmikuussa hänelle kertomatta.

-Hopeahääpäivälahja, isä sanoi yksikantaan, mutta näytti tyytyväiseltä katsoessaan äidin iloisia kasvoja.

-Niin mutta teidän hopeahääpäivänne on vasta ensi jouluna, huomautti Grace.

-Hyvä niin, isä sanoi, -sillä silloin voin taas ostaa äidille jotakin muuta.

-Älä ole hupsu, Duncan, äiti naurahti. -Kiitos, Gracie. Sinä olet oikein sievä. Onko hauska päästä tanssimaan?

Grace tiesi, että hienotunteisella tavallaan äiti kysyi häneltä jotakin sekä sanoin että niiden lomassa.

-Mitä varten minulla pitää olla tusina jalkoja ja kaikki vasemmanpuoleisia, kuten Stuart sanoi! Grace puuskahti.

-Höpsis, sanoi isä. -Hyvinhän sinä minun tietääkseni tanssit kaikkea sitä, mitä tarvitseekin. Ei kukaan opi uutta asiaa kerrasta, siinä Felix ja Ruth olivat aivan oikeassa.

-Milly oppi!

-Jokaisella on omat lahjansa, äiti huomautti. -Sinä osaat piirtää.

-En minä tiedä osaanko enää sitäkään, Grace mutisi.

Hän arvasi, että äiti ja isä vilkaisivat toisiinsa hänen päänsä yli, mutta ei jaksanut ärsyyntyä siitä.

-Mikäs nyt on? isä kysyi. -Kun viimeksi tapasin neiti Flemingin, hän oli toiveikkaampi kykyjensä suhteen.

Grace kohautti olkapäitään.

-Maailma on täynnä neroja, hän sanoi haikeasti. -Enkä minä ole sellainen.

Äiti nauroi heleästi.

-Toivon totisesti, ettet ole! Nerot ovat kuulemma noin yleensä ottaen aika hankalia persoonia, ja heille on useimmiten vähemmän käyttöä kuin tavallisille lahjakkuuksille.

-Kuuntele äitiäsi, isä sanoi ihaillen. -Eikö hän ole viisas?

Grace ei voinut olla tirskumatta. Hän ei tiennyt, johtuiko se siitä, ettei hän ollut nähnyt vanhempiaan aikoihin, vai siitä, että nämä olivat arvatenkin elämänsä ainoalla oikealla lomamatkalla, mutta äiti ja isä tuntuivat ”tavallistakin oudommilta”, kuten Gordon oli sanonut isoisän hautajaisten jälkeen. Gracen mielestä kyseinen ”outous” edelleen oli vain mukavaa, sillä oli ihanaa nähdä, miten isän harmaat silmät seurasivat äitiä ihailevina, ja miten äidin posket punertuivat, kun isä katsoi häntä. Katsoisikohan joku joskus Gracea tuolla tavoin, ja vielä niin pitkän ajan jälkeen ─ hopeahääpäivän lähestyessä!

Samassa Ruth ja Felix tulivat saliin perässään lapset, jotka olivat taas olleet seuraamassa äitinsä pukeutumista. Ruthilla oli nyt yllään vaaleanvihreä iltapuku, melkein samanvärinen kuin Gracella. Mutta hänen puvussaan oli väljästi laskeutuva, leveäolkaiminen, hihaton yläosa ja kapea alaosa, ja hänellä oli hiuksissaan kimaltava nauha, johon oli kiinnitetty sulkakoriste. Felixillä oli nytkin smoking, mutta vatsavyö oli tänään täsmälleen samaa vihreää kuin Ruthin puku.

-Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri, äiti sanoi ja viittasi omaan asuunsa, jossa ei tosin Gracen mielestä ollut mitään maalaista.

-Höpsis, Ruth tuhahti. -Sinä olet paljon tyylikkäämpi! Mutta minun on pakko ostaa aina uusinta uutta, oli muoti miten hullua tahansa. Koskaan ei tiedä, milloin joku kuvaaja ilmaantuu ja joudun lennosta elokuvamainokseksi.

Kun Rose-täti ja Charlie-setä ja lopulta myös Milly ilmaantuivat paikalle, Felix soitti vuokra-autot ja Ruth lateli jälleen jälkikasvulleen tutut uhkaukset ja varoitukset. Ja niin lapset jäivät Brigittan huomaan vilkuttamaan, kun he lähtivät hissillä alas.

-Älkää nyt sitten säikähtäkö paikan sijaintia, Felix sanoi kadulla, kun he jakautuivat kahteen autoon ja hän antoi kuljettajille osoitteet. -Se näyttää ulospäin vähän hurjalta, mutta on varmasti aivan kunniallinen paikka, jopa Bettyn mittapuulla.

Äiti ei ollut kuulevinaan, vaikka häntä selvästi nauratti, mutta Grace sai tirskua yksin, sillä Milly oli aivan omissa ajatuksissaan.

Varoitus oli paikallaan, sillä klubi ei ollut missään keskustan hienoista hotelleista. Sen sijaan he ajoivat syrjäkaupungille, jossa autot pysähtyivät rähjäisen vanhan varastorakennuksen eteen.

-Hm, sanoi äiti kavutessaan autosta. -Miten se menikään minun mittapuullani, Felix?

-Rauhassa nyt, Felix sanoi tyynnytellen. -Emme me tuonne mene, vaan kellariin.

-Mieti nyt vähän sanojasi, Ruth sanoi moittien miehelleen ja pujotti kätensä äidin käsipuoleen. -Se on mukava paikka, Bet! Minä näytin samalta kuin sinä nyt, kun Felix toi minut tänne ensimmäisen kerran koko seurueen kanssa Yön salaisuuden tultua ensi-iltaan, mutta pidän tästä kovasti.

He kiersivät talon ympäri, ja yllättäen siellä paloivat bengalitulet ja johtivat siistit kierreportaat alas ovelle, jonka takaa paljastuivat avarat ravintolatilat. Ei olisi voinut lainkaan aavistaa olevansa jollakin syrjäkujalla, kun frakkipukuinen hovimestari riensi heitä vastaan kumarrellen ja monin kerroin tervetulleeksi toivottaen. Felix ja Ruth olivat selvästi täällä tunnettuja ja pidettyjä vieraita.

Heille oli varattu suuri pyöreä pöytä läheltä esiintymislavaa. Kuin taikaiskusta sen ympärille pöllähti joukko valkotakkisia tarjoilijoita vetämään esiin tuoleja ja ojentelemaan ruokalistoja ja sytyttämään kynttilöitä. Hovimestari tarjosi Felixille viinilistaa, mutta tämä torjui sen ja sanoi matalasti jotakin, ja kohta muutamat valkotakkisista katosivat palatakseen mukanaan hopeanvärisiä tarjottimia ja niillä laseja ja kivennäisvesipulloja.

-Kyllä te olisitte voineet ottaa jotakin muutakin, isä sanoi levollisesti, kun näppärät kädet levittivät laseja pöydälle. -Ei minun takiani…

-Vesi on aina parhainta ruuan kanssa, Felix keskeytti, -enkä minä ole koskaan uskonut siihen etikettisääntöön, etteikö vesilasilla voisi skoolata.

Ja niinpä hän otti täyden lasinsa ja nousi.

-Ystävyydelle yli rajojen ─ ja maailmanrauhalle!

Se oli yhtä aikaa liikuttava ja hullunkurinen maljapuhe, ja he kaikki kilistivät ja joivat kuplien pirskahdellessa iholle, kuin vesi olisi sittenkin ollut hienointa shampanjaa.

Ruokalistan kanssa meni jonkin aikaa, sillä Ruthin ja Felixin täytyi auttaa ruokalajien nimien kääntämisessä ja sitten vielä selittää, mitä mikin annos todella tarkoitti. Mutta vihdoin tilaukset oli tehty, ja valkotakkiset katosivat taas jättäen heidät rauhaan.

Grace katseli uteliaana ympärilleen. Salissa oli paljon väkeä, joukossa toinen toistaan erikoisempia seurueita ja pariskuntia. Paikka oli selvästi taiteilijoiden ja muun boheemin väen suosiossa. Se muistutti siisteydeltään ja palvelultaan mitä tahansa keskikaupungin hienoa ravintolaa, mutta somisteena käytetyt modernit taulut ja mausteisilla sävyillä värjätyt verhot ja melkein ainoana valonlähteenä olevat, tyhjiin viinipulloihin laitetut kynttilät loivat outoa, ihastuttavaa tunnelmaa.

He olivat juuri saaneet alkuruokansa, kun orkesteri saapui lavalle. Soittajia oli monta, eikä Grace edes tunnistanut kaikkia soittimia. Isä selitti, että siinä oli ainakin saksofoni ja rumpusetti, jollaiset hän oli nähnyt jo aikoinaan Amerikassa, ja silloin Grace ymmärsi kuulleensa sellaisten soittoa Stuartin tuomilla äänilevyillä. Soittajien myötä oli syttynyt salia valaisemaan myös valokiila, jota jonkun täytyi ohjata jostakin salaisesta paikasta koko ajan, sillä se liukui pehmeästi soittajien yli ja tanssahteli kutsuvasti lavan etuosassa.

-Ist es Louie heute Abend, huudahti Ruth ihastuneena Felixille, kun yleisö alkoi yhtäkkiä taputtaa. Laulaja oli tullut lavalle ─ kookas, komea mies, jonka iho oli musta kuin eebenpuu ja ääni karhea ja syvä hänen tervehtiessään yleisöä mikrofoniin.

-Nur das Beste für dich, gelibteh, Felix vastasi ja nosti Ruthin käden huulilleen.

Voi, kunpa joku olisi kohdellut häntäkin tuolla tavalla! Grace söi alkusalaattiaan haaveellisena. Kunpa joku olisi tahtonut tarjota hänellekin parasta maailmassa! Mutta löytäisikö hän koskaan ketään sellaista? Huoahtaen tyttö työnsi mielestään muistikuvan Firenzen nähtävyyksistä kertovasta kuvateoksesta.

Louieksi mainittu laulaja oli aloittanut keinahtelevan jazz-sävelmän, joka levisi saliin kuin pehmeä sametti. Hän lauloi englanniksi kaipuusta ja rakkaudesta, ja syötyään salaattinsa Grace katsoi häntä avoimen uteliaana. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt mustaihoista ihmistä, vaikka isä oli kertonut Amerikassa olevan sellaisia. Miehen täytyikin olla amerikkalainen, niin huolettoman leveällä englannilla hän lauloi.

-Louie on New Orleansista, mutta on jo monta vuotta esiintynyt Berliinissä. Hän on täällä suuressa suosiossa, sanoi Felix, kun tarjoilijat kokosivat pois heidän alkuruokalautasiaan. -Ainakin vielä.

-Miten niin? Charlie-setä kysyi.

-Älä viitsi. Ruth nykäisi Felixiä takinhihasta.

-Ei se ole mikään salaisuus, etteivät natsit siedä rytmimusiikkia, ainakaan amerikkalaista ja mustien esittämänä. Makuja on niin monia ─ henkilökohtaisesti minä voin sanoa saavani Wagnerista ruuansulatusvaivoja.

-Nyt ei puhuta politiikkaa, Ruth sanoi napakasti. -Me tulimme käsittääkseni pitämään hauskaa!

Kuin sadussa pääruokalautanen ihanine paistiviipaleineen lennähti Gracen eteen, ja hänen vesilasinsa täyttyi kuin itsekseen samalla, kun Louie lauloi, miten On aika rakastua ja Teen mitä teen eteen rakkauden ja Olen pieni mustarastas sinirintaa etsimässä.

Puheensorina täytti salin, mutta se ei näyttänyt laulajaa haittaavan. Grace muisteli, miten Stuart oli soittanut pianoa koko iltapäivän isän viisikymmenvuotispäivillä. Tätäkään ei ollut tuntunut haittaavan se, ettei kukaan oikeastaan kuunnellut ─ ja silti kaikki tavallaan kuuntelivat koko ajan ja sanoivat, että musiikki kruunasi  tilaisuuden.

Välillä Grace vilkaisi Millyä. Tämä oli yhä omissa ajatuksissaan ja lähinnä vain siirteli ruokaa lautasellaan. Grace ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Haluaisiko Milly harjoitella tanssimista oikein oikeasti? Haluaisiko hän jopa tanssia elokuvissa? Mutta mitä Donald siihen sanoisi?

Kun heidän lautasensa taas katosivat salaperäisellä tavalla ja tilalle ilmaantuivat jälkiruokamaljat, osa aiemmin saapuneista ravintolavieraista oli jo saanut syödyksi ja siirtynyt tanssilattialle. Louie lauloi Sinisen peiton alla ja Kaksi lippua Georgiaan ja Varjoja ikkunassa.

Välillä Louie lepuutti ääntään ja vetäytyi lavalta, niin että vain orkesteri soitti jonkin kappaleen. Kuullessaan tangon rytmit Grace ei tohtinut nostaa katsettaan, vaan keskittyi nauttimaan herkullisesta suklaavanukkaastaan. Felix oli ollut oikeassa, ruoka täällä oli todellakin erinomaista. Siitä hän ainakin osasi nauttia, vaikkei osannutkaan tanssia!

Ennen kuin kahvi tuotiin pöytään, Felix nousi ja pyysi Ruthia tanssimaan. Valokeila pyyhkäisi pöydän yli ja saattoi heidät tanssilattialle ─ täälläkin filmitähdet tunnistettiin, mutta huomio oli hienotunteista. Ei puhettakaan siitä, että joku olisi sännännyt kesken kaiken pyytämään nimikirjoituksia tai valokuvia, kuten Ruth oli kertonut joskus muualla tapahtuneen.

Grace kuuli Millyn huokaavan hiljaa, kun he ihailivat Ruthin ja Felixin sulavaa tanssia. Ja että nämä pystyivät näköjään puhelemaan samalla niin rennosti ja iloisesti, kuin olisivat istuneet kotona lepotuoleissa! Ruth nauroi jollekin, mitä Felix sanoi, ja puisteli kiharoitaan, ja Felix painoi poskensa vaimonsa ohimoa vasten.

Gracen oli myönnettävä itsekseen, että jos Milly haaveili romantiikan ja tanssin täyttämästä elämästä, niin ehkä Donald ei ollut se sankari, johon sellaisissa toiveissa saattoi turvautua. Mutta toisaalta, eihän tällaista elämää elänyt kuin muutama onnellinen. Eivät edes Ruth ja Felix koko aikaa. Miksei Millylle enää tuntunut kelpaavan se, mitä Donilla oli tarjota uskollisessa, arkisessa sydämessään?

Kun kappale loppui, Louie yhtäkkiä kyykistyi lavan reunalle ja puhutteli Felixiä ja Ruthia, jotka selvästi tunsi entuudestaan. Nämä keskustelivat hetken ja katsoivat heidän pöytäänsä, ja sitten Felix saattoi Ruthin istumaan ja kumartui Gracen puoleen. Samalla valokeila hiipi hänen perässään ja otti Gracen syleilyynsä.

-Louie kysyy, mitä sinä haluaisit hänen laulavan, Felix sanoi matalasti.

-M-mitä? Grace änkytti.

Felix tuntui hakevan sanoja muotoillakseen asian vieraalla kielellä kyllin kohteliaasti.

-Hän ─ hän sanoi, että… No, sinun tukkasi on häneen syvästi vaikuttanut. Hän ei kuulemma ole koskaan nähnyt mitään tuon väristä aiemmin.

-Sinun pitää ottaa se kohteliaisuutena, Rose-täti kiirehti neuvomaan, ennen kuin Grace järkytykseltään ehti sanoa mitään. -Sinut huomataan!

-Isälläkin on punainen tukka, Grace sopersi surkeana.

Felix virnisti.

-Sinä et ole viisikymmenvuotias herrasmies, hän sanoi ympäripyöreästi. -Louie tahtoo olla ystävällinen! Hän poimii usein yleisöstä jonkun, jolta pyytää toivetta. Sanopa nyt kappale, niin pääset olemasta huomion keskipisteenä.

Gracea ei yhtään lohduttanut se, että Felix tajusi hänen kiemurtelevan valonheittimen hohteessa ja kaikkien odottaessa. Yhtäkkiä hänen päänsä oli aivan tyhjä. Kaikki laulut, jotka hän muisti, olivat mahdottomia. Vaikka hän koetti mielessään käydä läpi Stuartin Amerikasta tuomia jazz-levyjä ja muistella radion lauantai-illan äänilevykonserttia, hän ei saanut päähänsä yhtään sellaista kappaletta, jota olisi voinut pyytää täällä esitettäväksi.

Hiljaisuus alkoi venyä kiusalliseksi. Grace muuttui yhä punaisemmaksi ja surkeammaksi. Vihdoin, kun hän näki Felixin liikahtavan sillä tavalla, että tämä aikoi mennä Louien luo pyytämään jotakin itse valitsemaansa laulua muka Gracen toiveena häntä armahtaakseen, tyttö näki, että äiti ja isä, jotka muiden tavoin katsoivat häneen, nyt jo vähän huolissaan, pitivät toisiaan kädestä, ja äidin rannetta kiersi monikerroksinen helminauha.

-Huomiseen! Grace melkein parahti laulun nimen. -Äidin ja isän tulevan hopeahääpäivän kunniaksi.

-Reipas tyttö, Felix sanoi selvästi helpottuneena. Gracea puolestaan helpotti se, että valonheittimen kiila väistyi hänestä ja seurasi Felixiä tämä kävellessä takaisin lavan luo.

-Ja meillä on toive! jyrähti Louie englanniksi. -Kiitos upeahiuksiselle neidille ja onnea hänen vanhemmilleen tulevan hopeahääpäivän johdosta!

Aplodit täyttivät salin, ja äiti kurottui taputtamaan Gracen vapisevaa kättä.

-Kiitos, kultaseni, hän sanoi hellästi. -Sinä selvisit hienosti.

-No, Sappho, isä sanoi ja nousi. -Emmekö me mene tanssimaan? Tämä ei ole tangoa.

-Sinäkin, Brutukseni, äiti mutisi, mutta hymyili noustessaan.

Charlie-setäkin pyysi Rose-tädin tanssimaan ja Felix taas Ruthin, ja yhtäkkiä Milly ja Grace istuivat kahdestaan pöydässä. Grace ei välittänyt siitä vähääkään, hän oli vain niin helpottunut päästyään eroon tuosta hirmuisesta valokeilasta, mutta yhtäkkiä hän tajusi, että välikohtaus oli tehnyt hänet huomion kohteeksi koko salissa. Niinpä eräs nuori mies pujotteli pöytien lomitse heitä kohti. Tämä oli selvästi tulossa hakemaan jompaa kumpaa tytöistä tanssiin ─ ja hänen katseensa etsi Gracen katsetta.

Ei, se ei käynyt laatuun. Milly oli tänään hämmästyttänyt heidät kaikki tanssitaidollaan, mutta jos tuo poika kumartaisi Gracelle, tämä pääsisi lattialle eikä Milly ─ joka puolestaan jäisi istumaan yksin ja hyljättynä tähän suureen pöytään, jonka naapuripöydistäkin oli lähdetty tanssilattialle, niin että serkku olisi siinä kuin mikäkin huutomerkki! Se oli estettävä hinnalla millä hyvänsä.

Grace ei ehtinyt edes ajatella näin pitkään ja järjestelmällisesti, kun hän jo toimi. Yhdessä silmänräpäyksessä hän luiskahti tuoliltaan alas lattialle ja pujahti pöydän alle sitä peittävän, lattiaan asti yltävän liinan suojiin.

Hän toimi niin nopeasti, että nuorukainen pysähtyi häkeltyneenä. Tämä ei voinut käsittää, mihin punatukkainen tyttö oli joutunut ─ oliko maa tämän niellyt? Mutta nuori mies oli jo niin lähellä pöytää, että Milly oli kääntänyt päätään havaitessaan jonkun lähestyvän, eikä hyvän saksalaisen kasvatuksen saanut kavaljeeri voinut enää perääntyä.

-Möchten Sie mir diesen Tanz erlauben? Grace kuuli nuorukaisen kysyvän eittämättä hitusen hämmentyneesti, kun olikin pyytämässä tanssiin aivan toista tyttöä kuin oli kuvitellut.

-Ja, bitte, vastasi Milly, ja Grace näki liinan raosta, miten tämän tuoli siirtyi ja serkun vaaleat kengät lähtivät liikkeelle.

Grace huoahti helpotuksesta monestakin syystä. Hän oli päässyt tanssimasta, ja hän sai istua vähän aikaa piilossa koko maailmalta. Päivä oli ollut jotakuinkin täynnä järkytyksiä. Ja miten mukavaa, että Milly oli päässyt lattialle! Toivottavasti tämä piristyisi.

Kun kappale oli loppumaisillaan, Grace tajusi, että hänen piti tulla esiin. Hän ei voisi kömpiä pöydän alta enää sitten, kun kaikki olisivat paikoillaan, äiti saisi kohtauksen. Reippaasti tyttö nosti pöytäliinaa ja putkahti esiin.

-Oh mein Gott! Hovimestariparka, joka oli juuri saapunut pöydän luo, pelasti viime hetkessä suuren tarjottimellisen kahvikuppeja ja hopeisen kahvikannun liukumasta lattialle, kun hän hypähti taaksepäin saadessaan nenänsä eteen pöydän alta punakiharaisen olennon. -Ist alles in Ordnung, Fräulein?

-Entschuldigen Sie, bitte! huohotti Grace, joka oli säikähtänyt ainakin yhtä pahasti. Hän ei ollut huomannut tarkistaa, ettei pöydän lähellä näkynyt yhtään kenkäparia.

-Kann ich Ihnen mit irgendwas helfen? hovimestari kysyi.

Voi taivas, miten sinnikkäitä nämä saksalaiset olivat kohteliaisuudessaan!

-Alles in Ordnung, Grace sopersi. Hänen olisi pitänyt ymmärtää irrottaa vaikka meripihkahelmensä ja olla etsivinään niitä, jotta pöydän alta ilmaantuminen olisi ollut jotenkin selitettävissä, mutta hän ei ollut ehtinyt ajatella. -Danke schön!

Hän istuutui nopeasti tuoliinsa ja koetti olla huomaamatta hovimestarin epäluuloista ilmettä. Onneksi kappale samassa loppui ja kaikki tulivat pöytään ─ tahtoo sanoa: kaikki paitsi Milly, jonka kavaljeeri halusi selvästikin tanssia tämän kanssa myös seuraavan tanssin. Sillä tavalla! Poika olisi tuskin malttanut odottaa ensimmäisen kappaleen loppumista, jos olisi erehtynyt ottamaan parikseen Gracen.

-Olitko sinä tanssimassa, kultaseni? äiti kysyi istuutuessaan paikalleen iloisen näköisenä. Grace tiesi, että äiti tanssi mielellään, mutta sai siihen liian harvoin mahdollisuuden. -En nähnyt sinua lattialla, mutta en havainnut sinua pöydässäkään.

Voi, miksi äiti ei voinut keskittyä isään, kun oli tämän kanssa juhlimassa!

-Minä olin… vähän omilla teilläni, Grace sanoi viattomasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti