perjantai 10. maaliskuuta 2017

25. Ruth kertoo liikesalaisuuksia

 
”Varastot” osoittautuivat puvustamon ja lavastamon valtaviksi halleiksi, jotka olivat täynnä erilaisia rakennelmia, huonekaluja, esineistöä, vaatteita, kenkiä, kangaspakkoja, peruukkeja ja jopa ajoneuvoja. Ensinäkemältä kaikki tuntui olevan järjettömässä sekamelskassa, mutta Ruth varoitti heitä koskemasta mihinkään, koska puvustajat ja lavastajat pitivät tarkkaa kirjaa kaikesta.

Hyllyjen välissä liikkui koko ajan ihmisiä hakemassa tai tuomassa tavaroita tai kunnostamassa niitä, ja sivuovista he saivat kurkistaa ompelimoon ja puusepänpajaan ja muihin työhuoneisiin, joissa valmistettiin elokuvissa tarvittavaa esineistöä.

-Tuo puku minulla oli ylläni Seraljin puutarhassa, selitti Ruth ja osoitti moninkertaisista sifonkiharsoista ommeltua itämaista asua, joka riippui loppumattomalta näyttävän vaatetangon ensimmäisenä. -Odotin Beniä, ja Inga parka ─ hän on pääpuvustaja ─ oli tulla hulluksi, kun minun piti näyttää solakalta neidolta, ja filmaus venyi ─ ulkokuvat käytiin ottamassa Marokossa, emmekä saaneet lupia kuntoon niin nopeasti kuin oli tarkoitus ─ ja hän joutui koko ajan avaamaan saumoja… Muistaakseni leikkaamossa retusoitiin viimeksi kuvattuja kohtauksia ruutu ruudulta.

Ruth nauroi muistoilleen, kun he saapuivat valtavan verkkokerän luo.

-Murhan jäljissä Felixin piti tasapainotella talon katonharjalla, Ruth jatkoi. -Ulkokuvat otettiin Charlottenburgissa, ja talo oli todella korkea, eikä Felix ole koskaan tahtonut käyttää sijaisnäyttelijöitä. Minun vaatimuksestani tuo verkko oli pingotettu talon ympäri heti katonharjan alapuolelle, ja niin kävi, että toisessa otossa Felixin jalka lipesi ja hän todella putosi ─ mutta tarttui housuistaan kiinni ilmanvaihtohormissa olevaan rikkinäiseen peltiin. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin irti, koska kaikista se oli niin tavattoman koomista ja me enimmäkseen nauroimme, vaikka tietysti oikeasti siinä ei ollut mitään naurettavaa.

-Minä en ole koskaan ajatellut, miten paljon tavaraa elokuvantekoon tarvitaan, äiti tunnusti.

-Voi, ja me kierrätämme kuitenkin niin paljon kuin voimme! Esimerkiksi sama oviseinämä oli mukana niin Vaarallisessa leikissä kuin Kadotetussa paratiisissa ja nyt tässä uudessa, jota teemme. Se vain sijoitetaan eri tavoin ─ siinä on sarana keskellä ─ ja tapetoidaan uudelleen. Nyt mennään katsomaan studiota!

He olivat kävelleet halki valtavien hallien, ja Ruth avasi painavan metallioven. Sen takana oli kahden kerroksen korkuinen suuri tila, jota reunustivat pyörällisissä vaunuissa olevat kamerat ja suuret valonheittimet ja pitkien varsien päässä riippuvat mikrofonit. Keskellä hallia kulki yhtäkkiä katu, aivan tavallinen katu aivan tavallisessa kaupungissa aivan tavallisine kauppoineen ─ uskomattoman oikean ulkotilan näköinen lavaste, jossa elokuvan tämänpäiväiset kohtaukset kuvattaisiin.

-Felix tahtoo, että kaikessa pyritään mahdollisimman suureen aitouteen, ja siksi ulkokohtaukset tehdään meillä yleensä todella ulkona, Ruth selitti. -Mutta tämä on niin lyhyt kohtaus, että oli helpompi rakentaa lavaste kuin alkaa siirtää tavaroita kaupungille.

Kaikkialla oli väkeä, niin kameravaunujen istuimilla kuin valolaitteiden ohjaimissakin. Seinänvierillä oli muutama tuoli, ja siellä istuskeli myös väkeä. Vanhempi mies selitti jotakin paksu käsikirjoitusnippu sylissään nuoremmalle, joka nyökkäili, ja kun tämä nosti katseensa, Grace tajusi katsovansa Pyramidin varjoissa -elokuvan arkelogia.

Ruth pyysi anteeksi häiriötä ja esitteli heidät elokuvan ohjaajalle Heinz Hoffmanille ja pitkälle, vaalealle Klaus Sommerille, joka oli ilmeisesti aivan yhtäkkiä heitetty elokuvan miespääosaan. Tuntui hullunkuriselta ja hirveän imartelevalta, kun niinkin kuuluisa näyttelijä kätteli ja tervehti heitä ja näytti melkein ujolta tullessaan esitellyksi ulkomaalaisille vieraille.

-Mennään eteenpäin, ettemme häiritse, Ruth sanoi. -Vien teidät ylös parvelle ja jätän sinne joksikin aikaa. Minun pitää tulla alas keskustelemaan Heinzin kanssa sitten kun Klaus on valmis. Myönnettäköön, että on vähän ärsyttävää, kun vastanäyttelijä vaihtuu äkillisesti. Olimme jo Felixin kanssa työstäneet rooleja aika pitkälle. Mutta tällaista sattuu!

Hänen äänensävynsä oli huoleton, kuin hän olisi puhunut vilustumisesta johtuvasta näyttelijänvaihdoksesta.

-Melkoiset laitokset teillä on, isä sanoi ihailevasti. Hän oli pysähtynyt ja katsoi ylös valonheittäjiin. -Päästäpä valokuvaamaan tällaisissa olosuhteissa!

-Haluatko sinä tavata Jürgenin? Ruth kysyi iloisesti. -Jürgen Klein on valomestari ja ottaa meidän mainoskuvamme. Hän puhuu kohtuullisesti englantia, Felix on ottanut hänet aina mukaan Amerikassa käydessään.

Isä sanoi mielellään tapaavansa herra Kleinin, jos hän vain ei olisi häiriöksi. Ruth vakuutti, että Jürgen olisi vain iloinen saadessaan selittää valojaan jollekulle, joka niistä jotakin ymmärsi, ja johdatti isän johtojen ja telineiden sekamelskassa jonnekin studion syvyyksiin.

-Kas niin, Betty, hän virnisti tullessaan hetken kuluttua yksin takaisin, -kunhan te palaatte kotimaahan…

-Älä rohkaise häntä, äiti sanoi päätään puistellen. -Hänen pitäisi jo ymmärtää alkaa rauhoittua ja jättää Archielle vastuuta.

Ruth sujautti kätensä taas äidin kainaloon. Grace ei voinut olla miettimättä, miten paljon tämä oli mahtanut kaivata äitiä täällä kaukana.

-Archie on reipas nuori mies, hän kyllä pitää puolensa! Tulkaa nyt, ylhäältä on mukava katsella kaikkea.

Heidän kiivetessään ylös koko studiota reunustavalle parvelle johtavia portaita vastaan tuli vaalea, hyvin viehättävä nainen, jolla oli hänelläkin voimakas roolimaski kasvoillaan. Nähdessään Ruthin nainen tuskin nyökkäsi päätään. Se tuntui oudolta, koska Grace oli jo havainnut kaikkien vastaantulleiden työntekijöiden tervehtivän Ruthia iloisesti ja sydämellisesti.

-Kuka se oli? kysyi äiti, joka oli selvästi huomannut saman viileyden.

-Carla Geier, sanoi Ruth hiljaa. -Ja ennen kuin sanotte mitään, niin ei, hän ei pidä minusta.

-Miksi ei? kysyi Grace moittien.

-No, hän oli ennen sotaa Blumenthal-yhtiön tähti ja Felixin vakiosankaritar ─ ilmeisesti myös yksityiselämässä, mutta miten vakavasti, sitä Fix ei koskaan ole suostunut kertomaan. Ruth hymähti. -Vielä kun me olimme jo naimisissa, mutta minä täysin kielipuoli, uskon hänen toivoneen… No, sitten Felix järjesti minut ensimmäiseen elokuvaani, ja erinäisistä hölmöilyistäni huolimatta sain jatkaa, ja Carla joutui tyytymään yhä useammin subrettirooleihin. Ja sitten tuli äänielokuva, ja hän joutui tyytymään yhä pienempiin rooleihin.

-Mikä sub… ja miksi? Grace kysyi järkyttyneenä. Ajatella, että täällä oli joku, joka ei pitänyt Ruthista!

-Tiedäthän sinä, Ruth sanoi ja nojautui parven kaiteeseen, -että elokuvassa tai näytelmässä on yleensä pääpari, romanttinen pari, jonka vaiheita seurataan, ja sitten usein toinen, monesti hupainen pariskunta, subrettipari. Minusta olisi hauska näytellä joskus sellainen koominen rooli, mutta Carlaa ne eivät miellytä. Hän ottaa itsensä hyvin vakavasti.

-Entä sitten äänielokuva? äiti kysyi. -Teillä kai tehdään pelkästään niitä nykyään?

-Felix tahtoo niin. Hän sanoo, että on seurattava aikaansa. Voi, heillä oli hirveä väittely herra Chaplinin kanssa silloin kun tämä kävi meillä ─ Chaplin tahtoisi luottaa mimiikkaan ja näyttelijöiden kykyyn kantaa tarinaa, ei repliikkeihin, ja hän on tietysti nero, jota pitäisi kuunnella. Mutta Felix sanoi, ettei aio jäädä kivikaudelle. Hänhän tekee aina modernia elokuvaa, paitsi silloin, kun yhtiöllä on erityisen paha rahapula. Historialliset filmit vetävät yleisöä, ja vaikka niiden puvustus on aina hankalampaa, niillä on nostettu Blumenthalin studio suosta useampaan kertaan ensin sodan jälkeen ja nyt viime vuosina. Vain yksi ruusu pelasti kerran kamerat, kun ne olivat jo menossa ulosottoon, ja Sulttaanittaren ansiosta saimme maksettua pörssiromahduksen jälkeen kaikille palkat.

-Mutta miksi neiti Geier ei pidä äänielokuvista? Grace huohotti. Oli aivan järkyttävän ihmeellistä saada seistä täällä, katsella alas kuhisevaan studioon ja kuulla, miten Ruth kertoi heille liikesalaisuuksia.

-Carla on kaunis ja osaa näytellä, Ruth sanoi lempeästi, -mutta hänen äänensä on ohut ja hiukan kimakka. Se kuulostaa vähän pahalta nauhoitettuna ja sitä joudutaan aina korjaamaan tallennuksen jälkeen. Se on hidasta ja kallista ja… No, seurauksena on se, että hänelle on tullut yhä vähemmän repliikkejä ja vähemmän kohtauksia ja sitä myöten vähemmän palkkaa, sillä elokuvista maksetaan sen mukaan, monessako kuvassa näkyy. Niinhän on käynyt monille näyttelijöille. Conrad Auer lopetti näyttelemisen kokonaan, kun hänen äänensä ei vain sopinut filmiin, vaikka hän oli muuten niin loistava näyttelijä ja ihastuttava ihminen. Sitä minäkin pelkäsin kohdallani, kun äänityslaitteet hankittiin.

-Sinä! puuskahti äiti. -Joka olet pikkutytöstä lähtien lausunut ja näytellyt yleisön edessä ilman mitään äänentoistolaitteita. Sinullahan on aina ollut ihana ääni!

-Eihän sitä voi tietää, miltä ääni kuulostaa nauhalla. Pelkäsin olevani tähdenlento ja joutuvani naurunalaiseksi. En tahdo vieläkään uskoa, että selvisin.

Ja Ruth huokasi kuin helpotuksesta.

-Minä pidän äänielokuvista, Grace sanoi. -Ääni kertoo roolihahmosta paljon, ja on helpompi seurata tarinaa, kun vuorosanat kuulee.

-Minä kaipaan mykkäfilmin aikoja, äiti tunnusti. -Oli helppo katsoa teidänkin elokuvianne, kun vain välitekstit käännettiin ja kaiken muun ymmärsi katsomalla tapahtumia. Nyt pitää kääntää paljon enemmän, ja se nostaa lippujen hintoja, sanoi Ewan Irvine. Vaikka tietysti on aina ihana kuulla sinun äänesi teatterissa!

-Molemmissa on puolensa, Ruth myönsi. -Mykkäfilmi sallii ehkä suuremman keskittymisen itse näyttelemiseen, nyt pitää muistaa myös äänityöskentely. Ja sitten täytyy muistaa käyttää oikeita vuorosanoja!

-Käyttää? toisti Grace hämillään. -Mitä te sitten mykkäfilmissä puhuitte?

-Enimmäkseen tietysti kuten pitikin, kyllä meillä oli repliikit, Ruth vakuutti. -Mutta joskus me kiusasimme toisiamme puhumalla mitä sattuu, jos tiesimme, etteivät kasvomme näkyneet kamerassa niin hyvin, että joku olisi voinut lukea huulilta. Felix oli toisinaan aivan mahdoton. Kun me kuvasimme Neidonryöstöä ja hän oli juuri kantamassa minua kartanonsa yläkertaan ja tiesi, että otto päättyy lähikuvaan minun kasvoistani, hän kuiskasi korvaani: ”Meidän pitää muistaa ostaa maitoa ja juustoa kotimatkalla.”

Grace tyrskähti.

-Minä tunsin kasvolihasteni kiristyvän ja silmieni laajentuvan, kun tein kaikkeni, etten olisi räjähtänyt nauruun ja kuva mennyt pilalle, sillä samaa kohtausta oli kuvattu jo puolen tusinaa kertaa, Ruth jatkoi nauraen. -Mutta ohjaaja hyväksyi oton, ja juuri se tuli lopulliseen filmiin, ja ensi-illan jälkeen eräs kriitikko kirjoitti, että ”harvoin näkee näyttelijättären kasvoilla niin luonnollista kauhua hirvittävän kohtalon edessä”. Minä toivon, ettei maitokauppiaamme tullut koskaan tietämään, mikä hänen roolinsa oli tässä suorituksessani.

Äiti ja Grace nauroivat molemmat. Carla Geier, joka oli alakerrassa mennyt ohjaajan puheisiin, katsahti äkkiä ylös, ja Grace värähti. Oli ehkä liioittelua sanoa, että näyttelijättären katseessa olisi ollut vihaa, mutta toisaalta siinä oli paljon enemmän kuin Ruthin mainitsema ”hän ei pidä minusta”.

-Onko täällä paljon sellaista? Grace yhtäkkiä kysyi. -Että ─ että joku näyttelijä alkaa pitää jostakusta toisesta ja…

-Grace, äiti sanoi moittien.

-Minä vain tarkoitan, että jos näyttelee rakkautta eri ihmisten kanssa, Grace koetti selittää.

-Grace! puuskahti äiti.

-Betty, anna hänen kysyä, hän kysyy viisaita, Ruth torui. -Kaikkea tapahtuu, Gracie. Ihmisiähän me vain olemme. Mutta toisaalta se on työtä, ei siinä ajattele tunteitaan. En minä ole kokenut mitään sydämentykytyksiä, vaikka olen ollut Klausin tai Conradin tai kenen milloinkin käsivarsilla.

-Ruth, äiti sanoi nyt nuhtelevasti. -Minä olen vanhemmuuttani alkanut ymmärtää, miksi jotkut paheksuvat elokuvia. Onko se nyt oikein heittäytyä aivan vieraan miehen syliin!

-Eihän se ole sen pahempaa kuin teatterissa.

-Niin mutta ─ teatterissa sitä ei näe niin läheltä, äiti mutisi. -Eikä ylipäätään kaikkea näytetä.

-Äh, sanoi Ruth. -Filmissä katsojia huijataan koko ajan niin paljon kuin ehditään! Meilläkin on leikkaamossa ehtymätön varasto myrskyävää merta tai takkatulta esittäviä filminpätkiä sopiviin kohtiin lisättäväksi.

-Ette te suudelmia nähdäkseni ole korvanneet myrskyävällä merellä, äiti huomautti vähän kuivasti. -Kuulisitpa, mitä Fort Williamin rouvat puhuvat aina, kun Ewan näyttää teatterilla filmiä, jossa sinun vastanäyttelijäsi ei ole Felix ja jossa on rakkauskohtauksia.

Ruth hihitti kuin pikkutyttö.

-Sinä olet hauska, hän sanoi ja rutisti äidin käsivartta. -Joudun menemään uudestaan maskin kautta ennen ottoa, pelkään, että puolet ehostuksestani on valunut tiehensä. Bet kulta, se on todella vain näyttelemistä. Kyllä minä uskon Felixin tulevan aina illalla kotiin minun luokseni, vaikka hän olisi suudellut kuinka monta muuta näyttelijätärtä kameran edessä sinä päivänä ─ ennätys taisi olla viisi eri tyttöä Syntisessä viattomuudessa, se kuvattiin aika nopealla tahdilla.

Grace värisi. Hän tajusi yhtäkkiä ajattelevansa omaa ainokaista suudelmaansa, kirkasta loppukesän päivää ja ryöväriluolaa ja…

Ei, hän ei ajattelisi Axelia.

Eikä varsinkaan Axelia suutelemassa ketään muuta. Edes työkseen. Eikä varsinkaan työkseen.

-On kyllä huvittavaa, miten tosissaan jotkut ihmiset ottavat elokuvat, Ruth jatkoi hilpeästi. -Kun Pettäjän tie oli tullut teattereihin, olimme eräänä sunnuntaina junassa matkalla Wannseelle ─ uimarannalle siis. Mary istui minun sylissäni ja Ben nukkui vaunuissa, Annista ei tiedetty vielä mitään. Eräältä seisakkeelta nousi meidän vaunuumme vanhempi rouva, ja kun hän näki meidät, hän varoittamatta nosti käsilaukkunsa ja mätkäisi sillä Felixiä kaikin voimin päähän. Sitten hän sähähti ”roisto!” ja etsi itselleen vapaan paikan.

-Taivas varjele, äiti puuskahti. -Mitä te teitte?

-Emme mitään! Mary tietysti alkoi itkeä ja minä olisin halunnut hakea junailijan, mutta Felix käski minun olla alallani. ”Tuolle rouvalle minä olen aina Dieter Frost, joka pettää vaimoaan säännönmukaisesti, etkä sinä saa häntä millään käsittämään mitään muuta.”

Grace tirskui, vaikka hänestä olikin kauheata ajatella, miten pikku Maryn oli täytynyt pelästyä ja miten kipeää Felixiin oli varmasti ottanut, kun häntä lyötiin.

-Rakkauden ruusuissa minun roolihahmoni epäröi kahden miehen eli velvollisuuden ja rakkauden välillä, Ruth jatkoi.

-Oi, huusi Grace, -se on ihana! Tai siis kauhea. Kun sinä luulit, että sulhasesi on kaatunut sodassa, ja menit naimisiin…

-Aha! sanoi Ruth ja nosti sormensa. -Sinä lensit lankaan, neitiseni. Minä en luullut mitään, vaan roolihahmoni.

-No sitä minä tietysti tarkoitin, Grace ähkäisi. -Se kohtaus oli kauhea, jossa Felix ─ tai siis hänen roolihahmonsa ─ tuleekin kotiin, ja sinä olet siellä ─ tai siis sinun roolihahmosi sen kolmannen roolihahmon vaimona, ja sitten sinä jätät lapsesi ja lähdet hänen kanssaan…

-Grace! äiti sanoi. -Se oli lapsilta kielletty, enkä minä muista kertoneeni sitä teille edes siivottuna versiona.

-Donald kertoi, sanoi Grace hilpeästi, -hän näki sen sinä kesänä, jolloin oli koneenkäyttäjänä Ewan-sedällä.

-Se on muuten niitä harvoja filmejä, joissa Felix on saanut ontua polveaan kaikessa rauhassa, Ruth keskeytti, ennen kuin äiti ehti paheksua yhtään enempää. -Yleensä kuvaajat ovat joutuneet tekemään kaikkensa, ettei ontumista huomattaisi, mutta tuolloin hänet kirjoitettiin heti käsikirjoituksessa haavoittuneeksi sotasankariksi…

Grace tajusi, ettei hän ollut koskaan kuullut, missä tilanteessa Felix oli haavoittunut. Hän oli aina tiennyt, että tämän toinen polvi ei ollut aivan kunnossa, mutta mitähän sille oli sodassa tapahtunut?

-Filmi oli teattereissa, kun minä piipahdin eräänä päivänä lasten kanssa Felixin vanhemmilla, Ruth jatkoi. -Heidän synagogansa rabbi oli käymässä, aivan tavattoman mukava ja viisas mies, joka on tuntenut minut siitä pitäen kun tulin Saksaan. Hän meni minut nähdessään aivan totiseksi, ja sitten hän veti minut sivuun ja vetosi siihen, että äiti ei milloinkaan saisi hylätä lapsiaan!

Grace kikatti ja äiti koetti olla nauramatta.

-No, hän tarkoitti varmaankin hyvää, äiti lopulta sai soperretuksi. -Mitä sinä silloin teit?

-Koska Felix ei ollut mukana antamassa erinomaisia ohjeitaan, minä sanoin lempeästi, että se kaikki oli vain elokuvaa.

-Mitä rabbi vastasi? äiti kysyi selvästikin puoleksi häveten uteliaisuuttaan.

-Hän näytti epäluuloiselta ja oli pitkään hiukan viileä minua kohtaan. En myöhemminkään viitsinyt kysyä, kenen kanssa hän sitten muisti siunanneensa minut avioliittoon, jos sitten kuitenkin karkasin Felixin kanssa…

Samassa Ruth aivan kuin muuttui ryhdikkäämmäksi.

-Klaus viittoo minulle, minun pitää mennä, hän sanoi. -Toivottavasti te viihdytte täällä! Tulen heti kun voin.

Ja hän kiiruhti alas portaita, täynnä tarmoa ja keskittymistä tulevaan roolisuoritukseensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti