lauantai 11. maaliskuuta 2017

26. Kokemuksia filmimaailmasta

 
Grace jäi äidin kanssa ylös parvelle katselemaan hyörinää alakerroksessa. Ihmisiä kulki sinne tänne, lavastetta viimeisteltiin, valoja säädettiin ja kamerat hakivat paikkaansa.

-Eikö olisi ihanaa saada aivan kuin vaihtaa elämää! Grace huokasi. -Tarkoitan, että olla aivan toisessa maailmassa kuin omansa.

Äiti hymyili.

-Onhan se, hän sanoi. -Sitähän minäkin teen, kun kirjoitan. Ja sitä sinä teet, kun maalaat.

-Oh! Grace tajusi hämmästyneenä, että äiti oli oikeassa, vaikkei hän ollut koskaan osannut ajatella sitä noin. -Minä olen kyllä maalannut kauhean vähän viime aikoina.

-Älä sinä sitä sure. Se tulee kyllä takaisin. Äiti epäröi. -Vai ethän tarkoita sitä, ettet haluaisikaan jatkaa taideopintoja?

Grace ei ollut aivan varma, oliko äidin äänessä toiveikkuutta vai ei. Hän tiesi vanhempiensa olevan vähän huolissaan siitä, miten nuo taideopinnot hänet aikanaan elättäisivät. Äiti olisi tahtonut hänen ryhtyvän ainakin piirustuksenopettajattareksi, koska se olisi ”varmempaa”, mutta Gracea kauhisti ajatus toisten opettamisesta.

-Kyllä minä haluan ainakin yrittää, hän sanoi. -Mitäpä minä muutakaan voisin tehdä.

-Ainahan sinä voit mennä kihloihin, kuten Faith, äiti sanoi.

-Äiti! Grace puuskahti järkyttyneenä. -En minä ─ kenen kanssa minä…

Ja samassa hän tajusi, että äiti kiusoitteli häntä, ja alkoi nauraa. Äiti veti hänet kainaloonsa ja puristi lujasti.

-Katso isää, hän kuiskasi.

Grace katsoi taas alas. Paitahihasillaan oleva mies, joka arvatenkin oli tuo Ruthin mainitsema Jürgen Klein, näytti suurella antaumuksella opastavan isää uudenlaisten valolaitteiden käsittelyssä. Isä näkyi kovin kiinnostuneena kyselevän ja osoittelevan laitteiden nappuloita.

-Mitä Archielle kuuluu? Grace yhtäkkiä kysyi. -Hän kirjoittaa niin vähän.

Äiti ymmärsi, mitä hän tarkoitti.

-Archie hoitaa velvollisuutensa eikä valita, kuten tiedät. Joskus… joskus minä en voi olla toivomatta…

Äiti vaikeni, mutta Grace arvasi, mitä tämä ajatteli. Hänkin toivoi, että Archie joskus ─ jos ei nyt valittaisi, niin ainakin olisi jotenkin avoimempi.

-Hänen jalkansa alkaa olla koko lailla kunnossa, äiti jatkoi. -Ja hän käytti toipilasaikansa hyödyksi ja perehtyi kaikenlaisiin liikealan julkaisuihin, sellaisiinkin, mitä ei koulussa lukenut. Ja jouluksi hän hankki ajoluvan.

-Ajoluvan? toisti Grace. -Mutta eihän meillä ole autoa!

-Ei olekaan. Fergus-setä lainasi omaansa, jotta Archie sai suorittaa ajokokeen konstaapeli Patonille. Se kai olikin vähintä, mitä… Äiti nielaisi lauseen lopun, ja Grace ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Ilman Archieta Fanny olisi taittanut niskansa, kun Prinssi oli heittänyt hänet alas palavan tohtorilan toisesta kerroksesta. -Minä luulen, että Archie alkaa tietää monista asioista enemmän kuin isänne.

-Ei kai se ole mahdollista, Grace sanoi melkein moittivasti.

Äiti hymyili lempeästi.

-Isä on koko elämänsä katunut sitä, että on joutunut opettelemaan kaiken kantapään kautta, kansakoulupohjalta, hän sanoi. -Isoäiti ja isoisä olisivat tietenkin antaneet hänen opiskella aikoinaan, mutta hän ei tahtonut.

Grace muisti, mitä isoäiti oli sanonut isän laiskuudesta ja mukavuudenhaluisuudesta.

-Siksikö isä on niin tarkka siitä, että me käymme koulua? hän kysyi.

-Juuri siksi. Hän tietää, miten tärkeää se on. Kunpa hän vain… Äiti huoahti. -Kunpa hän antaisi Archielle enemmän vapautta kaupan suhteen. Hädin tuskin sain hänet uskomaan, että poika selviytyy meidän poissaolomme ajan. Minä olen koettanut sanoa, että kun Arch kesällä tulee täysi-ikäiseksi, Duncan alkaisi vähitellen siirtää yritystä hänen vastuulleen, mutta…

Äidin ääni haipui, ja Grace uskoi ymmärtävänsä, miksi. Seuratessaan kaiteen yli, miten kiinnostuneena isä tutustui valolaitteisiin, hän aavisti, miten vaikeata tämän olisi luopua kaikesta siitä, mitä oli rakentanut.

-Onko Archiella… ketään? Grace sitten kysyi vähän arasti.

-Ei. Äiti huoahti taas. -Hän on selvinnyt hienosti Fannyn ja Stun kihlauksesta ja käyttäytyy mallikelpoisesti sen asian suhteen, mutta… Voi Grace, joskus lauantai-iltaisin minä tahtoisin heittää hänet ulos talosta, jotta hän lähtisi jonnekin! Tai jos hän sitten lähteekin, niin hän vie Evanin ja Walterin ja Moiran katsomaan jotakin lapsille sopivaa elokuvaa, jonka yleisön keski-ikä on kaksitoista vuotta. Pahimmassa tapauksessa hän tekee paperitöitä takahuoneessa. Aivan kuin hän kuvittelisi, että joku tulee lopulta hakemaan hänet kotoa!

Grace aikoi varovasti ehdottaa, että ehkä Archie nimenomaan ei halunnut tulla haetuksi ─ että ehkä tämä ei sittenkään ollut selviytynyt niin ”hienosti” Fannyn suostumisesta Stuartille ─ kun samassa Ruth tuli juosten ylös portaita.

-Kuulkaa! hän huudahti iloisena. -Tahdotteko te näytellä elokuvassa?

-Mitä? sanoivat äiti ja Grace yhteen ääneen.

-Meiltä puuttuu avustajia ─ sovitut eivät ole tulleet. Tarvitaan ihmisiä kävelemään kadulla. Älkää nyt yhtään vilkuilko vaatteitanne, ne käyvät hyvin, eikä teidän tarvitse kuin kävellä tuosta, pysähtyä katsomaan näyteikkunaa ja sitten jatkaa ulos lavasteesta. Kamera seuraa teitä näyteikkunan viereiselle ovelle asti ja pysähtyy siihen, ja sitten minä tulen ulos ja tapaan Klausin kadulla. Otto päättyy siihen ja seuraava jatkuu eri kulmasta, siitä teidän ei enää tarvitse välittää. Suostuttehan? Olisitte suureksi avuksi!

-En minä ole mikään näyttelijätär, äiti puuskahti.

-Olet sinä sen verran itsekin näyttämöllä seissyt, että pystyt tähän, vakuutti Ruth.

-Seissyt, niin!

-Äiti, mennään! Grace tarttui häntä käsipuolesta ja lähti vetämään portaisiin. -Koska toiste meillä on mahdollisuus päästä elokuvaan!

-Minä selviän kyllä varsin hyvin ilman sitä kokemusta, kiitos, äiti mutisi.

-Betty, Ruth sanoi lujasti. -Sinä olet ollut kameran edessä vuositolkulla. Ei tämä eroa siitä mitenkään!

-Eroaapas. Duncan käskee aina olla ehdottomasti liikkumatta!

Ruth nauroi ja puisti päätään.

-Minä sanon Heinzille, että käskee sinun seistä näyteikkunan edessä, jos se auttaa! Suostu nyt. Ilahdutat Gracieta, ja ennen kaikkea säästät meidän aikaamme. On aina hankala koettaa irrottaa ompelimosta tai leikkaamosta joku avustajaksi, kun käy näin.

-Mutta ei meillä ole mitään sotamaalaustakaan, äiti sanoi, ja Grace tiesi onnellisena, että tämä oli myöntymässä.

-Saatte kevyen maskin, teitä näytetään niin lyhyesti. Me ehdimme ottaa ainakin yhden kohtauksen Klausin kanssa sillä välin, kun teitä maskeerataan.

-Äiti! Grace mankui kuin pikkutyttö, ja lopulta äiti huokasi ja nauroi ja sanoi, että kaipa hänen täytyi sitten suostua.

Ruth johdatti heidät alakertaan ja selitti herra Hoffmanille heidän suostuneen. Jostakin tupsahti esiin nuori Klara-niminen tyttö, joka lähti opastamaan heitä maskiin, kuten Ruth sanoi. Se oli monen mutkan takana oleva huone, jossa oli melkein yhtä paljon peilejä kuin Angela-neidin tanssisalissa, mutta vielä kirkkaammat valot, ja kasapäin ehostustarpeita. Heidät istutettiin tuoleihin, joita pystyi pyörittämään ympäri, ja sen jälkeen heitä ”käsiteltiin kuin tahdottomia nukkeja”, kuten äiti valitti.

Onneksi avustajien maski ei tosiaankaan ollut yhtä raju kuin Ruthilla, vaikka olikin outoa nähdä äiti niin laitettuna ─ tämähän ei ollut varmasti elämässään käyttänyt mitään ehostusta kuin hipaisun puuteria, mikä oli Gracesta hiukan sääli, sillä äiti ei ollut hullumman näköinen make-upissa. Mutta he eivät ehtineet kauaakaan ihailla toisiaan, sillä Klara odotti ja lähti viemään heitä takaisin studioon.

Ovelle tullessaan Klara pysähtyi ja kohotti kättään. Grace huomasi nyt, että ovipielessä oli suuri lamppu, joka paloi punaisena.

-Sie filmen jetzt, Klara sanoi.

Vasta kun lamppu sammui, Klara työnsi oven auki ja johdatti heidät takaisin studioon. Ruth seisoi Klaus Sommerin ja ohjaaja Hoffmanin kanssa ”kadulla”. Herra Hoffman puhui kiivaasti, Ruth näytti rasittuneelta ja herra Sommer lähinnä ärtyneeltä.

Heidät nähdessään Ruth jätti miehet ja tuli heitä vastaan.

-Te olette suloisia, hän sanoi ja koetti hymyillä. -Joudutte odottamaan nyt hetkisen.

-Onko kaikki hyvin? äiti kysyi. Hän tuntui olevan hyvin herkkä tunnistamaan Ruthin mielentiloja.

-Äh, sitä harmia jota arvasinkin tulevan, kun roolitusta joudutaan yhtäkkiä muuttamaan. Klaus ei ole vielä oikein sisällä siinä, mitä Heinz tahtoo. Kyllä se tästä.

Ja Ruth koetti taas hymyillä jättäessään heidät odottamaan ja kiiruhtaessaan takaisin lavasteisiin.

-Mitä minä kuulen, sanoi isä, joka tuli heidän luokseen. -Teistä tulee filmitähtiä!

-Minä suostuin tähän hulluuteen vain Gracen mieliksi, äiti sanoi vakuuttavasti. -Ruth lupasi, että nimemme eivät näy lopputeksteissä.

-Hm. Isä katsoi häntä päästä jalkoihin ja hymyili. -Sinäpä olet eri söötti friidu. Melkein yhtä söötti kuin silloin, kun…

-Duncan!

Äidin ääni oli niin terävä, että isä vakavoitui silmänräpäyksessä ja alkoi puhua jotakin valaistuslaitteista ja niiden eri vaihtoehdoista. Mutta Grace jäi pohtimaan, mitä isä oikein oli tarkoittanut, ja miksi hän oli puhunut katukieltä, jota heitä ehdottomasti kiellettiin käyttämästä. Ruthan oli sanonut äidin olleen näyttämöllä ─ oliko äiti silloin maskeerattu, ja siihenkö isä viittasi? Sillä eihän isä ollut nähnyt äitiä niissä näytelmissä, joita Grace tiesi tämän sisaruksineen lapsina esittäneen Kuusikukkulalla.

-Sinä olisit joutanut ryhtyä avustamaan ennemmin kuin haaveilemaan mistään valolaitteista, äiti sitten tokaisi isälle, aivan kuin olisi pelännyt, että Grace kysyisi jotakin.

-Ruth ehdotti sitä, mutta minä en ole niin innostunut saamaan ehostusta kasvoilleni, isä virnisti.

Seuraavat tunnit olivat jännittävintä, mitä Grace oli siihen mennessä Berliinissä kokenut. He seurasivat, miten Ruthin ja herra Sommerin kohtaamista ja lyhyttä vuoropuhelua kadulla kuvattiin yhä uudestaan ja uudestaan, sillä aina oli jotakin, joka ei miellyttänyt herra Hoffmania. Punaiset lamput paloivat studiossa hiljaisuuden merkiksi, ja Grace tohti tuskin hengittää alkaen siitä hetkestä, jolloin klaffipojaksi kutsuttu nuori mies löi eräänlaista liitutaulua siihen kiinnitetyllä kapulalla, aina siihen hetkeen, jolloin herra Hoffman huusi jotakin. Isä selitti, että ohjaaja sanoi ”poikki”, ja se tarkoitti sitä, että kuvaaminen eli otto päättyi sillä kertaa.

-Tuo nuori mies käy minua sääliksi, sanoi äiti hiljaa, kun herra Hoffman oli taas sännännyt lavasteisiin sättimään herra Sommeria. -Jos ohjaaja kerran tietää noin tarkasti, miten se pitää tehdä, hoitaisi itse roolin!

-Uskaltaisikohan hän huutaa noin kovasti Felixillekin? Grace kuiskasi vastaan.

-Pelkäänpä, että uskaltaisi, isä sanoi. -Herra Klein sanoi, että herra Hoffman on tavattoman lahjakas ja tavattoman hankala ohjaaja.

Grace ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten paljon työtä yksi lyhyt kohtaus elokuvassa vaati. Eikä tosiaan ollut ihme, että Ruth oli ensimmäistä filmiään kuvatessaan hämmentynyt, sillä kuvauksethan tehtiin aivan oudossa järjestyksessä! Kun herra Hoffman vihdoin ja viimein tuntui olevan lähestulkoon tyytyväinen ─ minkä hän ilmaisi ankaralla murinalla ja huitomalla Ruthia ja herra Sommeria pois lavasteista kuin roskia ─ ryhdyttiin kuvaamaan kohtausta, jossa äidin ja Gracen piti avustaa, ja joka ajallisesti sijoittui ennen äskeistä kohtausta, sillä sen lopuksi Ruth vasta astui ulos kuvitteellisesta kauppaliikkeestä ja tapasi herra Sommerin.

Olisi voinut kuvitella, että käveleminen lavastettua katua pitkin, pysähtyminen näyteikkunan luo ja sitten taas käveleminen olisi käynyt helposti. Mutta kun elokuvan ohjasi herra Hoffman, niin ei ollut. Hän ei tosin vaatinut aivan yhtä monta ottoa kuin äskeisessä kohtauksessa, mutta kuitenkin useampia, ennen kuin oli tyytyväinen. Gracesta oli vain hauskaa olla olevinaan ostoksilla äidin kanssa kuin lapsuuden leikeissä, mutta äiti puisteli päätään.

-Voinkohan minä koskaan enää katsoa mitään elokuvaa ilman, että säälin näyttelijäparkoja, hän huokasi.

-No niin, sanoi Ruth, ja ensimmäisen kerran Grace havaitsi, että maskista huolimatta tämä vaikutti hiukan kalpealta ja rasittuneelta, -mennään katsomaan, mihin Mooret ovat päätyneet. En usko edes Angela-neidin kiusanneen Millyä näin kauan, tai sitten tyttö on uusi Isadora Duncan.

-Joko sinä olet vapaa? äiti kysyi.

-Olen kyllä. Heinz jatkaa Carlan ja Klausin kanssa heidän kohtaustaan. En tiedä teistä, mutta minulle maistuisi nyt kahvi.

Grace ei osannut arvata, millaista kohtausta studiossa jäätiin kuvaamaan, mutta mietti, mahtoiko neiti Geieria harmittaa, kun hänenkään vastanäyttelijänään ei siinä ollut Felix.

He kulkivat taas pitkin käytäviä, joista Grace kuvitteli jo saaneensa jonkinlaisen käsityksen. Silti aivan yllätyksellisesti he tupsahtivat kanttiinityyppiseen ruokasaliin, jossa Rose-täti ja Charlie-setä ja Milly istuivat juomassa kahvia ja puhumassa Felixin kanssa.

Tai oikeastaan he eivät ”puhuneet”. Tunnelma pöydässä oli outo.

-Oletteko te odottaneet kauan? Ruth kysyi iloisesti. -Mikset sinä lähettänyt heitä studiolle, Fix?

-Me tulimme tähän vasta aivan juuri, sanoi Charlie-setä vähän vaisusti.

-Niinkö? Ruth kohotti kulmakarvojaan. -Angela-neidin täytyi pitää Millyä todella lupaavana.

-Niin hän pitikin, Felix sanoi. -Hän tahtoisi antaa Millylle tanssitunteja. En ole koskaan nähnyt Angelaa niin innoissaan.

Grace mietti, mistä Felix oli saattanut päätellä Angela-neidin olleen innoissaan. Oliko neiti kenties sanonut kahdesti peräkkäin ”hmh”?

-Mutta sehän on hienoa, äiti huudahti. -Harvinaislaatuinen tilaisuus sinulle, Mil.

-Betty! Rose-täti puuskahti. -Älä sekaannu tähän.

-Millyä on rohkaistu nyt liiaksikin, Charlie-setä jatkoi. -Emme me siksi tulleet Berliiniin, että hänen päänsä laitettaisiin pyörälle.

-Ei minun pääni mene tanssiessa pyörälle, Milly huomautti näsäviisaasti. -Betty-täti, äiti ja isä eivät aio antaa lupaa!

Äiti vilkaisi isää, sitten hän vilkaisi Rose-tätiä ja Felixiä.

-Heillä on siihen varmaankin hyvä syy, hän lopulta muotoili.

Milly pyöritteli silmiään, sitten hän suuntasi katseensa Graceen.

-Grace saa kyllä juosta niin monessa galleriassa kuin tahtoo, mutta minä…

-Emilie! hänen äitinsä näpäytti. -Miten sinä kehtaat! Se on aivan eri asia.

-Miten? Senkö tähden, että hän ei ole ottolapsi?

-Emilie! parahtivat sekä Rose-täti että Charlie-setä.

Felix nousi.

-Unohdetaan tämä, hän sanoi. -Olen pahoillani, että otin asian esiin. Joko sinä olet vapaa, Ruth? Ottakaa yhtiön auto ja menkää kotiin. Minulla on vielä töitä. Tulen Jürgenin kyydissä ─ Daimlerin jarruissa on jotakin ongelmaa, jätän sen pajalle poikien katsottavaksi.

Hän suuteli nopeasti Ruthia poskelle ja marssi ulos kanttiinista taakseen katsomatta.

Pöydän ympärille laskeutui syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä Grace ajatteli, että tekisi tilanteesta luonnoksen heti kun pääsisi kynän ja paperin ääreen. Rose-täti näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, Charlie-setä tuijotti kahvikuppiinsa, Milly katsoi kauas mitään näkemättömin silmin. Äiti katsoi isään kuin olisi pyytänyt tätä sanomaan jotakin viisasta, ja Ruth näytti nyt paitsi rasittuneelta, myös kiusaantuneelta.

Ja Felix ─ Felix oli lähtenyt sillä tavalla. Olikohan hän loukkaantunut? Minkähänlainen Felix oli, kun hän suuttui? Grace ei ollut koskaan ajatellut, että hän saattoi suuttua, kuten muutkin kuolevaiset.

-Anteeksi, että Felix sekaantuu teidän elämäänne, Ruth sanoi lopulta, kun hiljaisuus kävi melkein sietämättömäksi, vaikka viereisissä pöydissä oli syömässä ja rupattelemassa tauolla olevaa henkilökuntaa. -Hän innostuu joskus liiaksi, kun haistaa harvinaislaatuisen lahjakkuuden. Minun kohdallani hän meni niin pitkälle, että nai minut.

Isä alkoi yskiä ja äiti tarttui Gracea käsipuolesta ilmoittaen lähtevänsä etsimään naistenhuonetta, jotta he voisivat pestä ehostuksen kasvoiltaan. Mutta ennen kuin he ehtivät lähteä mihinkään, Ruth jatkoi:

-Muistatteko, Betty ja Duncan, kun minä neljätoistavuotiaana ”lainasin” Bettyn vaatteita ja kävin koe-esiintymässä? Nyt, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin, minä olen tässä.

Äiti vilkaisi Rose-tätiin.

-Minä en muista meidän erityisemmin innostuneen siitä, että pukeuduit aikuiseksi ja pyrit kiertelevän teatteriseurueen matkaan, hän sanoi sovitellen.

-Ette tietenkään! Mutta kun tulin valituksi ─ kun olisin tullut valituksi ─ te ette vain mitään selittämättä sanoneet ”ei”. Muistatko, Duncan? Sinä kysyit, montako koe-esiintyjää oli ollut, ja että olit ylpeä minusta, kun olin voittanut heidät kaikki. Sitten sinä selitit rauhallisesti ja järkevästi, mitä varten minä en tietenkään voinut lähteä kiertueelle esittämään Nukkekodin Noraa.

-Mitä se nyt tähän liittyy, sanoi Charlie-setä kärsimättömästi.

-Minä en ollut edes ottolapsi, Ruth jatkoi ja katsoi Millyyn. -Duncan ei ollut vielä silloin saanut isältäni  holhoojavaltakirjaakaan, eivätkä he Bettyn kanssa koskaan adoptoineet minua. Ja siltikin he olivat minusta ylpeitä ja tahtoivat minun parastani. Älä sinä koskaan epäile, etteivät Rose ja Charlie ajattelisi samoin!

Milly räpytteli silmiään, ja he kaikki olivat hiukan hämmentyneitä. Kaikki olivat kuvitelleet, että Ruth pitäisi puolustuspuheen tanssituntien, ei Rose-tädin ja Charlie-sedän puolesta.

-Kiitos, Ruth, Rose-täti mutisi. -Sinä teit sen paremmin kuin minä olisin osannut.

-Sinä saat tehdä sen sitten, kun Mary on siinä iässä, että uskoo meidän Felixin kanssa päättävän asioista vain hänen kiusakseen, eikä siihen ole enää pitkä, sanoi Ruth kepeästi. -Mutta asiasta toiseen ─ miksi Milly ei saisi tulla tänne harjoittelemaan tanssia?

Gracen leuka loksahti. Ruthin temppu oli niin silmänräpäyksellinen, että se muistutti sellaista hämäysiskua, jollaisia Donald oli kertonut käytettävän nyrkkeilyotteluissa. Juuri kun tämä oli saanut Rose-tädin ja Charlie-sedän luottamaan itseensä…

-Kuten aamulla totesitte, Ballachulishissa ei sellaista oppia ole saatavilla, Ruth jatkoi napakasti. -Ja jos olisikin, se olisi rahalla ostettavissa. Angelaa ei voi ostaa. Hän ei jatkaisi Millyn kanssa mistään hinnasta, ellei näkisi siihen syytä.

-Ja Milly on oikeassa ─ me olemme opintomatkalla, Grace kuuli itsensä sanovan.

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä, hän ei ollut tajunnut edes ajattelevansa niin, mutta tottahan se oli. Miksi oppiminen todellakin tarkoittaisi vain taidemuseoita ja kuuluisia nähtävyyksiä, jos Millyn lahjat olivat muualla?

-Grace, äiti sanoi moittien. -Tämä ei kuulu sinulle.

-Kuuluuhan se, Grace huudahti. Yhtäkkiä hän oli aivan varma. -Sinä ja isä murehditte sitä, että minä ryhdyn taiteilijaksi, kun se on niin ”epävarmaa”. Silti te annatte minun kokeilla. Minä luulen, että Rose-täti ja Charlie-setä pelkäävät Millyn ryhtyvän tanssijattareksi, sillä se vasta epävarmaa onkin. Minusta olisi silti oikeudenmukaista antaa yhtä lailla hänen kokeilla!

-Grace, sanoi isäkin nyt tiukasti. -Tämä ei todellakaan kuulu sinulle.

-Minä pyydän meille auton, sanoi Ruth, kääntyi kannoillaan ja meni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti