sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

27. Uusissa askeleissa

 
Sinä iltana tunnelma oli Blumenthaleilla niin omituinen, että lapsetkin tuntuivat vaistoavan jotakin erikoista tapahtuneen. Kukaan ei puhunut enää mitään Angela-neidistä tai Millyn tanssimisesta, sen sijaan keskusteltiin kaikesta muusta, mutta puhe kävi jotenkin kankeasti.

Gracea hävetti se, että hän oli alkanut neuvoa Rose-tätiä ja Charlie-setää, aivan kuin nämä eivät itse parhaiten tietäisi, mitä tekivät. Hän mietti, miten Ruth saattoi Gendarmenmarktille päästyä olla taas sama iloinen ja ystävällinen emäntä kuin tähänkin asti, aivan kuin mitään kiusallista ei olisi tapahtunut. Äiti puolestaan otti Gracen pieneen puhutteluun ja nuhteli tätä nenäkkäästä käytöksestä, ja Milly vetäytyi aikaisin levolle päänsärkyä syyttäen. Felix tuli kotiin niin myöhään, että lapset olivat jo nukkumassa.

Seuraavan aamun teepöydässä keskusteltiin säästä ja joistakin museoista, joissa vieraat eivät vielä olleet käyneet. Gracen sydäntä kuristi, kun hän tajusi, että äidin ja isän kotiinlähtö lähestyi. Vaikka hän tiesi, että tapaisi nämä taas vain runsaan kuukauden kuluttua, häntä suorastaan ahdisti.

Äkkiä Charlie-setä kilisti lusikalla teekuppiaan ja kaikki vaikenivat.

-Kun me aloimme Rosen kanssa suunnitella tätä matkaa, yksi tavoitteemme oli tutustua paremmin toisiimme ─ sekä avioparina että perheenä. Teemme molemmat paljon töitä ja olemme viettäneet aivan liian vähän aikaa keskenämme ja Millyn kanssa. Siitä kertoo sekin, että me emme oikein tajunneet jotakin sellaista saattavan tulla esiin, mihin emme olisi varautuneet.

Milly, joka oli sekoittanut haluttomasti sokeripalaa kupissaan, nosti katseensa.

-Monilla ihmisillä, jotka haaveilevat saavuttamattomasta, on tapana ajatella: ”kunpa vain saisin sitä ja tätä, niin tekisin niin ja noin”, setä jatkoi. -Kun meille Rosen kanssa kauan sitten selvisi, ettemme koskaan saisi lapsia, ajattelimme samoin. Jos vain meillä olisi perhe, miten hyvin ja järkevästi kohtelisimmekaan jälkikasvuamme, aina sen parasta ajatellen!

Grace koetti nielaista leipäpalansa niin, ettei ääntäkään kuuluisi. Hän pelkäsi, että mikä tahansa häiriö saisi Charlie-sedän vaikenemaan.

-Sitten ihme tapahtui. Charlie-setä otti yhtäkkiä Rose-tätiä kädestä ja katsoi pöydän yli Millyyn. -Keskellä sotaa, keskellä raunioita, maan tasalle jyrätyssä belgialaisessa kylässä oli tyttö ─ pieni tyttö ─ joka tuotiin juuri siihen Punaisen Ristin sairaalaan, jossa minä työskentelin. Sinä et muista sitä, Milly, mutta kun sinut nostettiin pöydälle minun tutkittavakseni, sellainen surkea, likainen pieni rääpäle, joka itki ja pelkäsi, sinä ensimmäiseksi purit minua sormeen.

-En kai! lipsahti Millyltä, vaikka tämä oli koko aamun pysytellyt vaiti.

-Ja minä tajusin yhtäkkiä ajattelevani, että jos vain minulla olisi oma pieni tyttö, hän saisi purra minua sormeen vaikka aamuin illoin, enkä koskaan valittaisi, Charlie-setä jatkoi värähtävällä äänellä.

Hetken oli aivan hiljaista. Edes Daniel ei uskaltanut osallistua keskusteluun, vaikka oli koettanut juuri äsken nykiä äitiään hihasta saadakseen tämän ojentamaan hänelle vehnäleipäviipaleen.

-Kaiken sen jälkeen, mitä tällä matkalla on tapahtunut ja mistä on puhuttu, minä… muistin sen kenttäsairaalan, Charlie-setä jatkoi vähän käheästi. -Ja tänä aamuna minä sanoin Roselle, että olen luvannut. Olen luvannut, että jos vain minulla olisi oma pieni tyttö, hän saa purra minua sormeen vaikka aamuin illoin.

-Grace oli aivan oikeassa, sanoi Rose-täti hiljaa. -Sinä olet lahjakas tyttö monella tapaa, Milly, ja me toivoisimme niin hartaasti, että opiskelisit ja etenisit jossakin turvallisessa ammatissa ─ opettajana tai vaikka sitten lääkärinä. Ei meillä ole mitään tanssimista vastaan, mutta…

-…mutta minä purin teitä sormeen, kun en olekaan innostunut heittäytymään lahjakkaaksi matematiikan tai muun sopivan alan parissa, Milly keskeytti. Hänen tummat silmänsä paloivat. -Kyllä minä tahdon edetä ─ minä tahdon tehdä teidät ylpeiksi minusta ─ sitä minä olen aina halunnut ─ mutta vasta nyt minä tiedän, miten!

-Ja minä lupasin itselleni kauan sitten siellä belgialaisessa kenttäsairaalassa, toisti Charlie-setä. -Ruth ja Felix, me olemme pahoillamme siitä, että käyttäydyimme kiittämättömästi. Totta kai Milly saa tavata Angela-neitiä, jos tämä sitä toivoo. Sehän on tytölle loistava mahdollisuus. Ja tietysti minä maksan…

-Etkä maksa, sanoi Felix lyhyesti. Mutta hänen kasvoillaan karehti hymy, paljon lämpimämpi kuin yksikään valkokankaalla nähty. -Minulla on paha tapa innostua joskus liikaa ─ Ruth parka sen tietää.

-Saanko minä… Milly sopersi, aivan kuin ei olisi vielä käsittänyt, mitä sanottiin.

Felix joi kuppinsa tyhjäksi.

-Jürgen tulee kohta hakemaan minua, hän sanoi. -Saat lähteä mukaan, Milly. Laitan sinut päivällä jonkun kuriiriauton mukana takaisin kaupunkiin.

Rose-täti avasi suunsa, aivan kuin olisi epäillyt ”jonkun kuriiriauton” turvallisuutta, mutta sulki sen taas.

-Mihin sinä menet? Mary kysyi hämmästyneenä. Hän ei selvästikään ollut ymmärtänyt keskustelusta juuri mitään.

-Angela-neiti opettaa minua tanssimaan, sanoi Milly aivan levollisesti, mutta hänen kätensä vapisivat vähän, kun hän joi teensä loppuun.

-Miksi sinä puret häntä sormeen? tahtoi Ben tietää hyvin kiinnostuneena tästä seikasta, joka ainoana oli jäänyt hänen mieleensä.

-Jotta hän oppisi sanomaan muutakin kuin ”hmh”! tokaisi Milly.

Rose-täti tyrskähti yhtäkkiä kuin pikkutyttö.

-Anteeksi, hän sopersi ja haparoi vesilasiaan.

-Tuletko sinä meidän kanssamme koulumatkan? kysyi Anneliese vähän huolissaan ja katsoi lautasensa yli Graceen.

-Tulen, tämä vastasi.

Miten ihanaa, että Milly pääsisi koettamaan lahjojaan! Mutta nyt vasta Grace tajusi sen merkitsevän, että serkku olisi poissa aina osan päivästä. Ei enää kokopäiväisiä yhteisiä seikkailuja! Hän tunsi olonsa haikeaksi. Milly oli menossa toiseen maailmaan, josta hän ei tiennyt yhtään mitään.

Niin Felix ja Milly lähtivät studiolle. Ruthilla ei ollut sinä päivänä kuvausta, joten hän jäi kotiin äidin ja isän ja Rose-tädin ja Charlie-sedän kanssa, kun Grace valmistautui koulumatkalle lasten seuraksi.

Palatessaan koululta Grace koetti piristää itseään. Olihan hienoa, että Milly pääsi tanssitunneille ─ ja nyt hän saisi rauhassa katsella kaikkea sitä, mikä vain häntä kiinnosti ─ ja sitä paitsi hänen pitäisi varmaan kirjoittaa muutamia kirjeitä. Ehkä myös postikortti vastauksena siihen viheliäiseen postikorttiin, joka Axelilta oli viimeksi tullut.

Näissä mietteissä Grace huomasi, että kadun toisella puolella oli pieni tupakkakauppa, josta he olivat Millyn kanssa ennenkin hakeneet postikortteja. Hän ostaisi Axelille jonkin oikein typerän, mieluiten tanssivia sianporsaita, niistähän tämä tuntui pitävän, ja kirjoittaisi siihen jotakin niin ympäripyöreää elokuvaamisesta ja muusta, että Axel halkeaisi!

Pikkukaupungin tyttönä Grace oli oppinut tällä matkalla yllättävänkin hyvin suurkaupungin säännöt. Hän oli yleensä erittäin huolellinen esimerkiksi ylittäessään katua. Mutta tämän aamun mielenliikutukset ja Axel postikortteineen pyörivät nyt hänen päässään, kun hän astui kadulle.

-Passen Sie auf! huusi joku, mutta Grace ei ymmärtänyt, että huuto koski häntä.

Seuraavassa hetkessä hän tunsi lujan töytäisyn, tajusi aivan kuin lentävänsä ilmassa, ehti miettiä, miten hirvittävän kipeää putoaminen ottaisi ─ ja mätkähti vasemman kätensä päälle katukiviin. Moottoripyörä, joka häntä oli töytäissyt, jatkoi matkaansa täyttä vauhtia kulman taakse.

-Sind Sie verletzt, Fräulein? kysyi joku. Grace räpytteli silmiään ja näki yläpuolellaan nuoren miehen kasvot. -Soll ich den Krankenwagen rufen?

Kauhean pitkiä ja vaikeita sanoja! Grace alkoi pyrkiä pystyyn.

-Nein, Fräulein, Sie müssen nicht aufstehen!

Muitakin ihmisiä juoksi paikalle. Gracen vasen käsi, joka oli ensin käynyt aivan tunnottomaksi, alkoi jyskyttää kivusta. Hän ei tiennyt, tulivatko kyyneleet hänen silmiinsä ennemmin pelästyksestä kuin noloudesta. Joutua nyt tällaisen huomion kohteeksi ilman, että edes ymmärsi mitä sanottiin!

-Minä tahdon kotiin, hän sopersi lapsellisesti.

-Oletteko te ulkomaalainen? Se nuori mies, joka oli ensimmäisenä tullut hänen luokseen ja käyttänyt niin pitkiä ja vaikeita sanoja, vaihtoi yhtäkkiä melko sujuvaan englantiin. -Miten te voitte?

-Minä haluan kotiin, Grace toisti itsepäisesti ja nousi jaloilleen. Ne tuntuivat onneksi kantavan.

Ihmiset hälisivät hänen ympärillään, vieras kieli suhahteli ja tärähteli auttamatta häntä vähääkään. Grace tajusi polviensa vapisevan rajusti ja oli yhtäkkiä kiitollinen, kun tuntematon nuori mies kietoi vasemman käsivartensa hänen ympärilleen tukeakseen.

-Asutteko kaukana? mies kysyi. -Jaksatteko kävellä?

-Jaksan, Grace mutisi. Kipu jyskytti jokaisella sydämenlyönnillä, eikä hän uskaltanut koettaa liikuttaa käsivarttaan.

-Minä saatan teitä. Paul Hahn. Nuori mies ojensi vaistomaisesti saksalaiseen tapaan oikean kätensä, tajusi sitten Gracen tarvitsevan omaansa velton vasemman käden pitelemiseen ja naurahti vähän hämmentyneesti. -Anteeksi!

-Grace Fleming, Grace mutisi ja nyökkäsi. Kivun ja pelästyksen keskelläkin hän havaitsi, että herra Hahnilla oli iloiset harmaat silmät ja hyvin viehättävä hymy. -Kyllä minä pärjään.

-Ei, tietenkin minä tulen kanssanne. Se lurjus! Hän olisi voinut tappaa teidät.

Grace tajusi nuorukaisen tarkoittavan moottoripyöräilijää.

-Minä olin ajatuksissani, hän mutisi.

-Minä näin teidät, sanoi herra Hahn. -Ja pyörän. Koetin huutaa, mutta ette kai kuullut.

-Minä olin ajatuksissani, Grace toisti epävarmasti. Ajatella, että hän oli ollut vähällä tapattaa itsensä Axelin postikortin vuoksi!

Oli ihanaa päästä pois hälisevästä ihmisjoukosta. Polvien vapina hellitti vähitellen, ja Grace alkoi hengittää rauhallisemmin.

-Te puhutte hyvää englantia, hän sanoi saattajalleen tajutessaan vasta nyt, miten omituista oli puhua äidinkieltään tämän kanssa.

-Minä opiskelen englantilaista filologiaa, herra Hahn sanoi ja hymyili taas iloisesti. -Yliopistossa. Palasin juuri harjoittelusta Lontoosta. Mutta te ette ole englantilainen.

-En, Grace sanoi ja tajusi itsekin hymyilevänsä, vaikka värisevin huulin.

-Antakaa minä tunnistan puhetapanne! Minun pitäisi tunnistaa. Puhukaa vielä jotakin. Särkeekö päätänne?

-Ei, ei särje, sanoi Grace. Vaikka hän tajusi herra Hahnin rupattelullaan haluavan pikemminkin varmistaa, ettei tyttö ollut kaatuessaan lyönyt päätään, kuin olevan todella kiinnostunut hänen syntyperästään, tuntui turvalliselta puhella niitä näitä. -Minulla on kova pää.

-Te olette skotti! Eikö niin?

Grace myönsi, ja herra Hahn näytti tyytyväiseltä kykyihinsä.

-Minä selviän tästä, Grace sanoi kiitollisena, kun he olivat Schillerin patsaalla. Vaikka aukean toisella puolen kohoavan talon rappukäytävän nimitaulussa luki avoimesti Blumenthalien nimi, hän tiesi, etteivät Ruth ja Felix joskus epämieluisan julkisuuden vuoksi kertoneet kovin helposti asuinpaikkaansa ulkopuolisille. Siksi oli parasta jättää vieras saattaja sopivasti keskelle toria.

-Ei, totta kai tuon teidät sisään asti! Onko teillä ketään kotona?

-On toki! Ei minulla ole hätää. Setä on lääkäri.

-Niinkö? Herra Hahn näytti siltikin epäilevältä. -Mieluiten minä kyllä…

-Suuri kiitos teille. Toivottavasti ette myöhästynyt pahasti omista menoistanne. Grace irrottautui nuorukaisen otteesta, johon oli jo ehtinyt tottua, niin että tuntui vähän oudolta seistä ilman tukea. Hetken hän mietti, voisiko tosiaan antaa herra Hahnin tulla ylös asti ─ mutta Ruth oli kertonut muutamista kiusallisista tilanteista, joita yli-innokkaat ihailijat olivat aiheuttaneet rappukäytävässä, joten oli parempi olla ottamatta riskiä.

-Minä tahdon tietää, miten te voitte, neiti Fleming, Paul Hahn sanoi päättäväisesti. -Voiko teille soittaa?

-Ei voi, Grace sanoi nopeasti. Hän tiesi, että Blumenthalien puhelinnumero oli ollut salainen jo monta vuotta, koska ihailijat olivat toisinaan häirinneet heitä mitä oudoimpiin kellonaikoihin. Hän epäröi hetken ja teki päätöksensä, vaikka häntä ujostutti. -Voiko teille soittaa?

-Asun erään myymälän yläkerrassa, kaupassa heillä on puhelin. Pyytäkää minua, he noutavat kyllä. Herra Hahn otti taskustaan muistikirjan ja repäisi siitä sivun. -Kirjoitan teille numeron. Olen kotona illalla viimeistään kuuden aikaan. Ja muistakaa, neiti ─ ellette te soita, minä tulen tänne ja etsin teidät käsiini ja nuhtelen teitä, ja sitä te ette halua, sillä minä voin olla todella ankara.

Grace tajusi nauravansa ottaessaan paperilapun vastaan.

-Minä soitan, hän lupasi. -Kiitos vielä kerran.

Museot ja muut nähtävyydet saivat jäädä siltä päivältä, sillä Gracen saapuminen kättään pidellen aiheutti luonnollisesti taloudessa suuren järkytyksen. Äiti vaati kauhuissaan, että Gracen pitäisi palata kotiin hänen ja isän kanssa, kun suurkaupungissa oli näin vaarallista. Hän rauhoittui vasta, kun Charlie-setä totesi Gracen selvinneen mustelmilla ja vasemman käden lihasrevähdyksellä.

-Se voi olla todella kipeä, mutta luita ei ole poikki, hän sanoi. -Voitko pahoin? Pyörryttääkö sinua?

Grace kielsi tarmokkaasti, mutta siitä huolimatta hänet määrättiin vuodelepoon ─ Danielin suureksi riemuksi, sillä poika mönki onnellisena hänen kainaloonsa ja vaati ”tatua”. Ruth soitti Blumenthalien perhelääkärille ja sai kipulääkereseptin, ja pillerin myötä jyskytys kädessä alkoi helpottaa.

Niinpä Grace nukkui aamupäivän ja heräsi melko virkeänä lasten tullessa aamiaistunnille ja Millyn palatessa studiolta. Serkku uhkui intoa kertoa kokemuksiaan, mutta hänen ilmeensä venähti hänen kuullessaan Gracen aamusta.

-Mistä sinä aina löydät sankareita, jotka pelastavat sinut! hän huokasi.

-Äh, sanoi Grace. -Ei hän ole sankari. Pelkkä opiskelijapoika vain.

-Hmh, sanoi Milly kuulostaen epäilyttävästi Angela-neidiltä. -Minut olisi taatusti kiskonut katuojasta joku viisikymmenvuotias ukko.

Kun Felix tuli kotiin illansuussa saatuaan autonsa korjautettua, hän kuunteli tarinaa kulmat rypyssä.

-Soitettiinko sinne poliisi? hän kysyi.

-En tiedä, sanoi Grace. -Kuulin ihmisten puhuvan poliisista, mutta herra Hahn toi minut kotiin ennen sitä. Eikä poliisista olisi ollut mitään hyötyä, koska se moottoripyöräilijä oli jo kaukana ennen kuin pääsin edes pystyyn.

-Hyvä, sanoi Felix. -Parempi näin.

Grace ajatteli sitä poliisia, jonka Felix oli pari viikkoa aiemmin niin kepeästi puhunut jättämään pysäköintisakon kirjoittamatta, ja oli vähän hämmästynyt. Ei hän ollut kotona koskaan ajatellut, että esimerkiksi Jane Patonin isän kutsumisesta onnettomuuspaikalle olisi ollut suoranaisesti mitään haittaa, vaikkei aina niin kovin paljon hyötyäkään.

Illalla kuuden jälkeen Felix otti Gracen antaman paperilapun ja soitti työhuoneen puhelimesta siihen merkittyyn numeroon. Hän oli koettanut vakuuttaa, että Grace olisi osannut itsekin saksaksi kysyä kaupasta herra Hahnia, mutta tyttö kieltäytyi itsepintaisesti.

-En minä ole koskaan puhunut saksaa puhelimessa, hän huomautti syyttävästi, aivan kuin se olisi ollut Felixin vika.

-Hm, sanoi Felix. -Jos olet niin ujo, ehkä on parempi, että minä vain pyydän toimittamaan herra Hahnille viestin.

Hän katsoi Graceen veikeästi, ja tyttö tajusi kauhukseen punastuvansa.

-Minkä väriset silmät sanoitkaan hänellä olevan? Felix kysyi odottaessaan puhelun yhdistymistä.

-Harmaat, Grace vastasi hajamielisesti, sillä hän mietti, mitä sanoisi puhelimeen, ja miksi herra Hahn oli niin kovasti tahtonut saada häneen yhteyden.

Samassa hän tajusi lipsauttaneensa jotakin sellaista, mistä ei todellakaan ollut aikonut hiiskua, ja lehahti entistä punaisemmaksi. Felix nauroi ilkikurisesti, sitten hän äkkiä rykäisi, sillä kaupasta oli vastattu, ja pyysi saada puhutella herra Hahnia. Viime hetkeen asti Grace pelkäsi, että Felix vielä kiusaisi häntä jotenkin, mutta tämä ojensi puhelimen torven ja jopa hienotunteisesti poistui työhuoneesta vetäen oven kiinni perässään.

Nuoren miehen ääni tuntui puhelimessa vielä miellyttävämmältä kuin aamulla, kun hän ilahtuneena vastasi Gracen tervehdykseen. Herra Hahnin kanssa oli oudon helppo puhua senkin jälkeen, kun Grace oli kertonut voinnistaan kaiken tarpeellisen, ja olisi voinut olettaa, että langalle olisi laskeutunut kiusallinen hiljaisuus.

-Minä en oikein tiedä, voinko luottaa teidän sanaanne, herra Hahn sanoi, ja Grace kuuli, että hän hymyili. -Minulla on tapana uskoa vain se, minkä näen! Milloin voisin nähdä, että te voitte hyvin?

Grace ajatteli, että hänen olisi kuulunut hämmentyä ja alkaa änkyttää, vähän siihen tapaan kuin herra Willowsin seurassa. Mutta sen sijaan hän vain nauroi.

-Ette vähään aikaan! Charlie-setä ei päästä minua kuulemma ulos pariin päivään, ja käteni onkin kyllä niin kipeä, että sen on parempi antaa levätä. Jos äiti saisi päättää, hän sitoisi minut sen jälkeenkin lyhyeen liekaan.

-Minä ymmärrän teidän äitiänne, sanoi herra Hahn, ja Gracen poskia alkoi jostakin syystä taas kuumottaa. -Kuulkaahan, ettekö te voi antaa minulle puhelinnumeroanne?

-En.

-Te olette salaperäinen!

-Ehkä minä muutun keskiyöllä taas Tuhkimoksi, Grace ehdotti kujeillen.

Yhtäkkiä hän tajusi hakkailevansa ─ hakkailevansa niin paljon kuin osasi. Hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt mitään sellaista, eikä hän olisi arvannut siihen syyllistyvänsä. Niin kuin hän oli moittinut Faithia ja muita isoja tyttöjä, jotka keimailivat hävyttömästi!

Mutta samassa Grace tajusi, että nyt hän itse oli ”iso tyttö”. Hän oli kuusitoistavuotias, ja nuori mies koetti epätoivoisesti saada hänen puhelinnumeronsa.

-Kunhan vain muistatte jättää minulle lasikenkänne, herra Hahn sanoi, nyt liioitellun totisena. -Että voin kulkea talossanne ovelta ovelle teitä etsimässä.

Grace ajatteli, että nuorukainen saattaisi hyvin tehdä sen ─ ilman lasikenkääkin. Ajatus tuntui imartelevalta hänestä, mutta ei ehkä ollut kovin toivottavaa Ruthin ja Felixin saati näiden naapurien mielestä. Tyttö epäröi hetken. Voisiko hän sittenkin antaa numeron? Yhtäkkiä tuntui mahdottomalta ajatella, että puhelun päättyminen katkaisisi myös kaikki yhteydet herra Hahniin.

Samassa ovi avautui ja isä astui sisään.

-Annahan puhetorvi minulle ja laputa tiehesi, hän sanoi.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Jostakin syystä tämä tosiseikka on tehnyt lukijoihin suuren vaikutuksen myös Bettyn ystävät -ryhmässä! ;)

      Poista