maanantai 13. maaliskuuta 2017

28. Aamupäivä parvekkeella

 
Seuraavana aamuna Felix ei mennyt studiolle, sillä hänellä oli kokous keskikaupungilla päivemmällä. Aamuteen jälkeen hän lähti kuitenkin viemään Millyn tanssitunnilleen.

Grace oli nukkunut hiukan huonosti kätensä vuoksi. Lisäksi häntä oli valvottanut se, että isä oli halunnut puhua herra Hahnin kanssa ─ siitä huolimatta, tai ehkä sen tähden, mitä isä oli työhuoneesta tullessaan sanonut

-Älä nyt näytä noin säikähtäneeltä, Gracie. Minä tahdoin vain kiittää herra Hahnia siitä, että hän huolehti sinusta. Oikein miellyttävän tuntuinen ja sivistynyt nuori mies. Hän tapaisi sinut mielellään uudelleen paremmissa olosuhteissa, enkä minä nähnyt siihen mitään estettä, kunhan vähän tokenet. Lupasin, että ilmoitat hänelle sitten.

Tätä isän sanomaa Grace oli toistanut mielessään yhä uudestaan. Ajatella, että herra Hahn tahtoi tavata hänet ─ eikä tällä kerralla kukaan ollut asiaa vastaan!

Mutta jopa romanttiset kuusitoistavuotiaat tarvitsevat unensa, ja Grace ei siis vastustellutkaan, kun äiti määräsi hänet aamuteen jälkeen kipulääkkeen, kirjan ja huovan kanssa parvekkeelle. Äiti peitteli hänet aurinkotuoliin kuin minkäkin kääryleen ja sanoi olevansa ruokasalissa Ruthin kanssa, jos hän tarvitsisi jotakin.

Lukeminen makuulla oli hankalaa, kun kirjaa saattoi pitää vain yhdellä kädellä, joten Grace antoi pian periksi ja laski romaanin peiton päälle. Unisesti hän ajatteli, että oli harmillista, kun hän oli mennyt pilaamaan äidin ja isän loman ja nämä joutuivat pysyttelemään hänen tähtensä kotosalla, vaikka kaupungissa olisi vielä ollut niin paljon nähtävää. Mutta ehkä äiti saisi nyt puhella rauhassa kahden kesken Ruthin kanssa, sillä Rose-täti ja Charlie-setä olivat lähteneet ulos. Äiti ja Ruth eivät olleet puhelleet vuosiin…

Grace havahtui siihen, että joku tuli parvekkeelle. Äidin auki jättämä ovi avautui ulospäin, joten hän ei nähnyt tulijaa eikä tämä häntä, mutta kuuli oven toisella puolen olevan tuolin narahtavan ja sitten metallisen savukekotelon kannen napsahtavan.

-Palaako? kysyi Felix.

-Ei kiitos, sanoi isä.

Haukotellen Grace ajatteli, ettei edes muistanut sitä aikaa, jolloin isä vielä tupakoi ─ muuten kuin tuoksusta. Hänen olonsa tuli tupakantuoksussa aina turvalliseksi.

-En minäkään nykyään enää polta kuin silloin, kun jostakin hermostun, sanoi Felix niin epäselvästi, että hän ilmeisesti piti savuketta huultensa välissä ja etsi sytytintä taskuistaan.

-Silloin minäkin savuketta eniten kaipaan, kuului isä vastaavan.

Grace sulki uudelleen silmänsä, kun kuului suhahdus Felixin löydettyä hopeisen tupakansytyttimensä. Tuntui hyvältä ajatella, että isä oli aivan lähellä. Hän mietti puoliunessa, istuiko isä korituolissa ja Felix kaiteella, kuten tämän tapa yleensä oli, vaikka Ruth oli siitä vihainen, sillä sehän oli hirvittävän vaarallista. Mutta sellainen Felix oli ─ miten Ruth olikaan sanonut ─ hän tahtoi tehdä ”kaikkea täysin järjetöntä, kunhan siinä vain on vaaraa ja vauhtia”!

Ilma oli jo suloisen lämmin, vaikka aamuaurinko ei paistanut vielä suoraan parvekkeelle, eikä kättä juuri nyt särkenyt. Grace oli liukumassa uudelleen uneen.

-Duncan Archibald Fleming, Felix sanoi yhtäkkiä. -Vänrikki. Royal Scots. Ensimmäisen divisioonan ensimmäinen pataljoona.

Gracen silmät rävähtivät auki. Mitä Felix oikein höpisi? Isähän oli sotilasarvoltaan luutnantti, Gracekin sen tiesi. Monet Fort Williamin alueen miehistä, jotka olivat olleet isän kanssa sodassa, kutsuivat tätä luutnantiksi tai vielä mieluummin ”lutiksi” ennemmin kuin herra Flemingiksi tai kauppiaaksi.

Isä oli hetken hiljaa, sitten hän sanoi vaisusti:

-Sinullapa on hyvä muisti.

-On asioita, joita en koskaan unohda, Felix vastasi. -Kuten se hetki, jolloin tajusin, kuka olet.

-Onko sinulla joku erityinen syy muistella sitä hetkeä? isä tiedusteli. -Minä en niin välittäisi valveilla ollessa. Se tahtoo tulla uniin ilmankin.

-On. Felixin ääni oli äkkiä vakava. -Minä haluan siihen hetkeen vedota. Minä ─ haluan pyytää sinulta jotakin, joka…

Hän vaikeni ja oli taas hiljaista. Sitten isä sanoi ääni hiukan värähtäen:

-Eihän sinun tarvitse vedota mihinkään. Minä olen sinulle henkeni velkaa, tiedät sen.

Gracesta tuntui, että hänen korvansa venyivät mittaa kuin kaniinilla. Nyt puhuttiin sellaisista asioista, joista hän olisi halunnut tietää! Ja samalla hän hyvin käsitti, että hänen olisi pitänyt yskäistä tai tehdä mitä tahansa vihjatakseen, etteivät isä ja Felix olleet kahden. Mutta miten hän olisi voinut? Hän tahtoi tietää!

-Et ole, Felix sanoi lujasti. -Minähän vain maksoin sen, mitä Fort Williamissa…

-Sehän oli Ruth. En minä.

-No, sinä olisit voinut ampua minut lähtiessäsi.

-On ollut hetkiä, jolloin kieltämättä pohdin, miksi en tehnyt sitä, isä sanoi sarkastisesti. Sitten hänen äänensä vakavoitui. -Sinä tiedät, Felix ─ mitä vain pyydät.

Oli taas hetken hiljaista. Lopulta Felix sanoi niin hiljaa, että Grace tuskin kuuli ─ ja melkein toivoikin, ettei olisi kuullut:

-Tämä tilanne ja ilmapiiri… Duncan, en minä Daimleria sen tähden huoltoon jättänyt, että jarruissa olisi  mitään vikaa ollut. Joku ─ joku oli toissa yönä raaputtanut avaimella tai kynäveitsellä kuljettajan puoleiseen oveen sanan ”jutku”. Onneksi Ruth ei huomannut. Se on nyt hiottu ja maalattu.

-Ilmoititko poliisille?

-En. Minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että on parasta pysyä niin kaukana virkavallasta kuin suinkin. Siksi olin helpottunut, kun Gracea ei poliisijuttuun sekoitettu. Olen pahoillani.

-No, minä en ole sokea enkä tyhmä, kuten rouva Wallace olisi sanonut, isä huomautti. -Täällä pitäisi kulkea pussi päässä ollakseen huomaamatta… Mutta eikö se ole vain pieni ääriryhmä? Äänekäs toki. Seuraavissa vaaleissa…

Grace muisti, mitä Felix oli sanonut vaaleista sinä yönä, jolloin oli palannut Ruthin kanssa juhlista. Nytkin tämä kuulosti epäröivältä.

-Minä toivon, että seuraavissa vaaleissa… Minä toivon hartaasti, että tämä on ohimenevää. Mitään uuttahan tämä toki ei ole. Eihän meistä ole koskaan pidetty. Pogromia minun esivanhempanikin kauan sitten pakenivat jostakin Venäjältä ja päätyivät Berliiniin.

-Mutta tämähän on nyt vain poliittista suunsoittoa ja keskenkasvuisten ilkivaltaa, sanoi isä. -Inhottavaa tietysti, mutta ei mikään pogromi!

-Meillä on yhtiössä harkinnassa uuden tavaramerkin hankkiminen elokuville, Felix vastasi. -Jonkin sellaisen, joka ei viittaa Blumenthalin nimeen. Toisaalta juuri Blumenthalin nimi on yli kolmekymmentä vuotta ollut saksalaisille elokuvan laadun tae. Isä sai keisarillisen kunniamerkin sodan aikana palveluksistaan isänmaallisen mielialan ylläpitämisestä. Minun saamani rautaristin toimittajat muistavat aina haastatteluissa mainita. Ja nyt ─ puf!

Grace aivan näki, miten Felix huitaisi kädellään teatraalisesti.

-Oletko ajatellut lähteä ulkomaille? isä kysyi. -Sinähän sanoit, että herra Chaplin houkutteli sinua Los Angelesiin. Sinulla ja perheelläsi ei kielikään olisi esteenä.

-Miten minä lähtisin? Vanhempani ovat täällä ─ Estherin perhe ─ ja yhtiö. Mitä minä niille tekisin? Hylkäisinkö kaikki, läheiseni ja työntekijäni, ja raahaisin perheeni tuntemattomiin oloihin ja yrittäisin aloittaa alusta maassa, jossa saksalaisia vihataan, niinkö? Blumenthal-yhtiö tunnetaan Saksassa ja Euroopassa, mutta Amerikassa olisin vain yksi muiden joukossa, aloittelija. Täällä on minun elämäntyöni, Duncan. Siksi minä koetan pelastaa, mitä pelastettavissa on elokuvarooleista luopumalla, nimeni tuotantotiedoista poistamalla, koettamalla olla kaikin tavoin ketään olemassaolollani ärsyttämättä. Se on pieni hinta siitä, ettei lasteni tarvitsisi koulumatkoilla pelätä.

Gracea vilutti yhtäkkiä, vaikka peitto oli yhä tiukasti hänen ympärillään ja aurinko oli alkanut paistaa parvekkeelle. Felix siis tiesi.

-Kuten sanottu, minä toivon, että tämä on ohimenevää, Felix jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. -Ja minä olen tottunut ottamaan riskejä. En kai minä muuten olisi ollut niin hullu, että olisin koskaan Fokkerin puikkoihin tarttunut ja suunnannut Kanaalin yli.

-Minä en ole koskaan kysynyt, mihin sinä itse asiassa olit suuntaamassa, isä sanoi kuin puoleksi itsekseen.

-Ei Ruthkaan ole, vastasi Felix vähän lyhyesti. -Ei edes rauhoitellessaan minua painajaisteni jälkeen. Ja parempi niin.

Isä kuului naurahtavan vähän. Grace räpytteli silmiään. Hän toki tiesi Felixin lentäneen sodan aikana. Mutta Kanaalin yli? Ja mitä painajaisia? Vaikka näkihän isäkin yhä unta sodasta, erityisesti, jos oli kevyillä päiväunilla.

-Minä olen ottanut riskejä myös elokuvamaailmassa. Olen tehnyt ratkaisuja, jotka ovat tuntuneet jopa järjettömiltä, mutta kuitenkin kantaneet. En minä pelkää. Mutta…

-…mutta nyt sinulla on perhe, jatkoi isä, kuin olisi kyennyt täysin seuraamaan Felixin ajatuksenkulkua.

-Niin. Minulla on perhe. Minä kestän kyllä kiusanteon. Mutta minä en tahdo, että Ruth ja lapset joutuvat mistään epämukavuudesta kärsimään. Ja siksi…

-Siksi sinä haluat pyytää minulta nyt jotakin, isä jatkoi taas.

-Niin. Jotakin, jota en voisi kuvitella pyytäväni keneltäkään toiselta koko maailmassa. Mutta sinä et murtunut kellarissa Blégnyssä ─ luin kuulustelupöytäkirjasi.

-Senniminenkö se paikka oli? isä kysyi, ja hänen äänensä oli outo. -Sieltä oli pitkä kotiin.

-Yhtä pitkä kuin oli Fort Williamista Berliiniin, sanoi Felix.

Grace alkoi vahvasti epäillä, että tohtori Straussin kirjoittamat kipulääkkeet olivat liian voimakkaita. Hänen täytyi kuulla harhoja. Todellisuudessa isä ja Felix puhuivat varmaankin kameroista tai nähtävyyksistä tai muusta aivan arkisesta, mistä nyt vierailulla ollessa puhuttiin! Eivät mistään kellareista tai oudoista paikkakunnista, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan.

-Kaikki täällä ovat olleet viime vuodet tiukalla taloudellisesti, Felix jatkoi. -Nyt minusta tuntuu, että kansallissosialistit yrittävät parantaa muiden taloustilannetta ajamalla juutalaisia liikeyrityksiä alas kokonaan. Aprillipäivän boikotti oli vain pelote, mutta minä aavistan, että lisää hankaluuksia on tulossa. Ja kuten sanottu, minulla on perhe, josta minä olen vastuussa, joka minun täytyy elättää. Siksi… siksi minä haluaisin nämä varmaan paikkaan. Sellaiseen, johon natsien koura ei ylety.

Mitä tapahtui? Grace oli vähällä nousta istumaan aurinkotuolissa, kunnes tajusi, että se narahtaisi ja paljastaisi hänet. Mitä Felix tarkoitti ”näillä”? Hän kuuli napsahduksen, kuin taas olisi jokin rasia avattu, mutta ääni oli pehmeämpi kuin savukekotelon. Sitten isä puuskahti:

-Herra varjele, Felix!

-Hiljempaa, Felix melkein sähähti. -Minä olen raapinut kasaan joka markan ja pennin, jonka olen voinut ilman, että Ruth huomaa, ja näihin sijoittanut. Mutta nämä täytyy saada pois maasta.

-Pois maasta? Tarkoitatko sinä…

-Duncan, vietkö sinä nämä mukanasi Skotlantiin, kun te lähdette?

Oli taas aivan hiljaista. Sitten isä sanoi:

-Pyydätkö sinä minua… salakuljettajaksi?

-Jos se on oikea nimitys englanniksi.

-Felix, sinulla on pankkitili ─ tietysti tallelokerokin ─ hätätilassa tähän asuntoon kai kuuluu ullakkokomero!

-Minä haluan nämä pois maasta. Minä en luota pankkeihin enkä edes ullakkokomeroon.

-Mutta onhan yhtiölläsi kumppanuuksia Britanniassa, miksi et lähetä heidän kauttaan…

-Minä en luota niihin kumppanuuksiinkaan. Duncan, tässä maassa on viime aikoina sellaista tapahtunut, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Minä en luota enää kuin itseeni. Ja sinuun. Olit ainoa Blégnyssä käsitelty sotavanki, joka ei murtunut. Ja minä uskallan ajatella, että minulla on kunnia kutsua sinua ystäväkseni.

Asiat hakivat Gracen päässä paikkaansa kuin pikku Danielin palapelin palaset.Hän tiesi isän olleen sotavankina silloin, kun tämän oli luultu kaatuneen. Mutta oliko Felix tavannut isän silloin? Miten Ruth tähän kaikkeen sopi?

-Duncan, Felix jatkoi, ja hän kuulosti epätoivoiselta, -kyllä minä tiedän sellaista pyytäväni, mitä ei pitäisi. Minä en halua sinulle tai Bettylle harmia, en missään nimessä. Mutta minä olen kuullut… Ruth on kertonut… sinä olet ennenkin tällaista tehnyt. Sinä et jäänyt kiinni joulurauhan valokuvista, kun tavarasi tutkittiin palattuasi vankeudesta ja ollessasi vakoilusta epäiltynä.

-Valokuvien kätkeminen on vähän eri asia kuin timanttien salakuljetus, isä mutisi.

Timanttien! Gracesta tuntui, että hänen silmänsä putoaisivat päästä, vaikkei hän edes nähnyt mainittuja jalokiviä. Anna Shirleynsä tuntien Grace toki tiesi, että ne olivat ilmeisesti aika värittömiä ja mitäänsanomattomia, mutta hän olisi tahtonut silti nähdä

-Duncan, minä pyydän. Hartaasti toivon, että tämä on hätävarjelun liioittelua. Mutta minulla olisi turvallisempi olo, kun tietäisin, että maassa, jota me emme saaneet kaksikymmentä vuotta sitten valloitetuksi, on luotettavan ihmisen hallussa pesämuna, eikä se liity minuun ja rotuuni mitenkään ─ katso, mitä pyysin kirjoittamaan omistusasiakirjaan.

Kuului rapinaa, aivan kuin jokin paperi olisi taiteltu auki, ja taas uusi napsahdus, tuttu ja turvallinen ääni, joka kuului isän silmälasikotelosta.

-Ruth Weilson Blumenthal, isä luki. -Felix, mitä varten ─ tarkoitan, että miksi nämä eivät ole sinun nimissäsi?

-Minä varaudun kaikkeen. Eihän Ruthkaan ole arjalainen, Felix lausui sanan halveksien, -enkä minä edes tiedä, mitä ne ajattelevat kelteistä tai viikingeistä tai sakseista tai mitä rotua hän nyt sitten ikinä onkin, mutta ainakaan hän ei ole juutalainen. Betty ja sinä suojelitte häntä vuonna kuusitoista ─ suojelkaa häntä ja lapsia vielä kerran. Minä pyydän.

Lintu lensi parvekkeen ohi, aivan tavallinen pikkulintu keskellä suurta Berliiniä. Gracen kättä oli alkanut taas jomottaa. Hän ei tahtonut mitään muuta kuin hypätä ylös, kuoriutua pois peitteestään ja juosta äidin luo. Äiti lohduttaisi häntä ja sanoisi, ettei ollut mitään hätää, ja nuhtelisi isää ja Felixiä tyhmyyksien puhumisesta…

Mutta hän ei voinut tehdä sitä.

-Jos te menisitte takaisinkin junalla, en tähän ryhtyisi, Felix jatkoi. -Liian monta rajatarkastusta. Mutta jos pääset läpi Tempelhofissa, minä uskon, että Heathrow’ssa saatte vain kävellä koneesta, kun teillä on Ison-Britannian passit.

Isä huokasi niin, että Gracekin kuuli sen.

-Sinä sanot luottavasi minuun, hän lausui hitaasti. -Niinkö todella? Felix, minä en paljon ymmärrä jalokivistä, mutta tässä täytyy olla timantteja tuhansien puntien edestä…

-Tarkalleen ottaen 40 000 valtakunnanmarkan, keskeytti Felix, aivan kuin tämä yksityiskohta olisi ollut jotenkin tärkeä.

-Felix, minä en ole varakas mies. Ja minullakin on perhe, josta huolehtia. Mistä sinä tiedät, etten minä joudu kiusaukseen? Mistä sinä tiedät, että minun ”säilytyksessäni” ei timanttien määrä ala huveta? Tai etten kiellä sellaisia koskaan saaneenikaan, kun sinä joskus tahdot ne minulta takaisin? Silloin on vain sana sanaa vastaan.

-Kyllä minä tiedän. Jos sinä osaisit sillä tavalla eteesi katsoa, olisit varakas mies.

Isä naurahti.

-Rääväsuinen hunni, hän mutisi. -Minun olisi pitänyt käyttää Mauseria siellä ─ missä se oli ─ Blégnyssä. Vai luit sinä minun paperini.

-Sinusta oli melkoista riesaa kuulusteluosastolle, tokaisi Felix. -Ellei joku heistä olisi kuullut, että läheiselle lentokentälle oli juuri palannut toipumislomaltaan muuan luutnantti, joka puhuu englantia, he olisivat ehkä hermostuksissaan ottaneet vielä tylymmät keinot käyttöön. Ei sillä, että minäkään olisin päänsilityksiä saanut, kun annoin sillä tavalla vangin itseni yllättää ja paeta. Pelkäsin sodan loppuun asti, että joku alkaa epäillä.

-Jos minä olisin tiennyt sinusta ja Ruthista… Isä huokasi taas. -Ja sinä ilkesit vihjailla Bettystä.

-Minä olin silloin nuori ja vastuuton, Felix puolustautui jälleen. -Ja hänellä on kauniit silmät.

Oli taas aivan hiljaista. Grace tunsi, miten kipu kädessä yltyi. Entä jos äiti tulisi hakemaan häntä parvekkeelta? Isä ja Felix selvästi luulivat hänen lepäävän työhuoneessa, muuten he olisivat itse menneet sinne. Entä jos hän nyt jäisi kiinni, kaiken tämän jälkeen?

Miten Felix saattoi! Miten hän saattoi pyytää isää asettumaan sellaiseen vaaraan! Grace oli nähnyt kylliksi jännityselokuvia tietääkseen, että salakuljettaminen oli rikollista. Joutuisiko isä vankilaan?

-Tämän hienon samettirasian sinä voit hävittää, isä sanoi yhtäkkiä arkisesti, aivan kuin olisi puhunut filmin laittamisesta kameraan. -Minä tarvitsen hyvän kirjekuoren ja kirjan ─ ei näitä helppohintaisia pehmeäkantisia, vaan jonkin vanhan, jossa on lujat nahkakannet ja niissä sisäpehmuste, tiedäthän. Mutta tuo jokin mitäänsanomaton, joka ei herätä huomiota, jos laukku avataan. Ei Talmudia! Onneksi nämä ovat pieniä ja aika saman kokoisia, ne eivät pullota kovin pahasti.

-Minä valitsin tarkoituksella pieniä, vastasi Felix yhtä arkisesti. -Ajattelin, että niitä on helpompi myydä, jos… siihen joudutaan. Minä katson sinulle kaiken mitä tarvitset. Meillä pitäisi olla hyllyssä joku vanha painos Goethen Wertheristä, se on taskukokoinen, mutta kannet ovat nahkaa.

-Hyvä, sanoi isä. -Koska Brigittalla on vapaa iltapäivä? Huomenna? Toimita kaikki tarvittava tarjoiluvälikköön Brigittan lähdön jälkeen, minä piipahdan siellä. En tarvitse paljon aikaa, mutta yleisöä en ollenkaan. Betty ei saa tietää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti