tiistai 14. maaliskuuta 2017

29. Nuoren Wertherin kärsimykset

 
Gracen onneksi isä ja Felix siirtyivät keskustelunsa jälkeen sisälle, eivätkä havainneet hänen hiipivän hetken kuluttua esiin parvekkeelta. Tai ehkä se ei ollutkaan onni. Grace melkein toivoi, että olisi jäänyt kiinni salakuuntelustaan, sillä tuntui liian hirvittävältä kantaa kaikkea kuulemaansa yksin.

Felix oli saanut isän ryhtymään salakuljettajaksi! Isää oli luultu vakoojaksi! Isä oli joskus aikonut ampua Felixin! Felix oli sodan aikana lentänyt Britanniaan ─ mitä tekemään, jos ei Ruthkaan tiennyt? Isä aikoi salata äidiltä sen, mitä aikoi nyt tehdä!

Grace oli niin tolaltaan, että tytön kasvot nähdessään äiti komensi tämän välittömästi takaisin levolle, ja kun Charlie-setä ja Rose-täti tulivat kaupungilta, setä puisteli huolestuneena päätään ja antoi lisää kipulääkettä.

-Sinun pitää mennä sairaalaan tutkittavaksi, hän sanoi. -Väitit, ettet lyönyt päätäsi, mutta jos sinä kuumeilet…

-En minä kuumeile, Grace mutisi. -Minä vain… Olin kai liikaa ulkona auringossa. Tai sain kylmää.

Setä katsoi äitiin hänen vuoteensa yli ja rypisti kulmiaan.

-Onko hän puhunut tänään muuten sekavia?

-Ei hän ole puhunut paljon mitään, äiti vastasi tuskissaan. -Entä jos hän todella löi päänsä?

-Häntä pitää tarkkailla, sanoi Charlie-setä.

Tarkkailua Grace viimeiseksi kaipasi, mutta sitähän hän ei voinut sanoa. Äiti, Rose-täti, Ruth ja Milly valvoivat vuoroin hänen luonaan koko yön, ja vaikka Grace koetti näytellä nukkuvaa, hän ei saanut unta ennen kuin vasta varhain aamulla.

Niinpä hänen lopulta herätessään kello oli jo yli puolenpäivän, Brigitta lähtenyt viettämään vapaapäiväänsä ja isä… Grace ei tohtinut ajatella ajatusta loppuun.

Äidille hän vakuutti voivansa jo paljon paremmin, mikä olikin osin totta. Kättä ei jomottanut enää kovin paljon, ja syötyään aamiaisen, joka häntä varten oli jätetty lämpölevylle, Grace päätti terästäytyä.

Hänen oli oltava nyt järkevä. Mitä ikinä tapahtuisikin, isä ei koskaan tekisi mitään väärää. Isä oli saanut Viktorian ristin pelastettuaan suuren joukon sotilaita hirveästä kuolemasta, ja isä oli saanut luutnantin arvon, ja isä pyydettiin kaikkiin toimikuntiin ja komiteoihin. Isä teki aina vain sellaista, mikä oli oikein. Jos hän siis salakuljettaisi Felixin timantit kotiin, sekin olisi oikein, eikä Gracella ollut mitään tarvetta murehtia asiaa ─ kunhan isä ei vain jäisi kiinni!

Mitä tuli muihin keskustelussa ilmenneihin järkyttäviin asioihin, Grace päätti, että niissäkin isän oli täytynyt toimia oikein. Ja olisiko Ruth mennyt Felixin kanssa naimisiin, jos tämä olisi tehnyt jotakin väärää?

-Oliko sinun vaikeata tulla Saksaan? Grace kysyi ruokasalissa ujosti Ruthilta, joka tyrkytti hänelle lisää munakasta. Ruth oli selvästi hyvä rouva Wallacen opetuslapsi.

-Oli toki, hymyili Ruth. -Kaikki oli täällä niin erilaista ─ sodan ja vallankumouksen jälkeen varsinkin, kun kaikesta oli pula ja mielipiteet teräviä. En puhunut kieltä, minulla ei ollut täällä ystäviä, olin vielä kaiken lisäksi ”tommy”, mistä minua joskus vieläkin muistutetaan.

-Mutta sodastahan on ikuisuus!

-No, sanotaan näin, että kaiken mitä teen, joudun tekemään hiukan paremmin kuin saksalaiset, Ruth selitti. -Pidän tarkkaan huolen siitä, että edustustilaisuuksissa ylläni on vain saksalaisten muotisuunnittelijoiden luomuksia. Haastatteluissa muistan aina mainita mielilukemisekseni ja mielimusiikikseni saksalaisten taiteilijoiden teoksia. Olen jopa joutunut torjumaan muutaman hyvän mainossopimuksen, kun en tohtinut antaa kasvojani skotlantilaisen viskin tai ranskalaisen saippuan reklaameihin.

-Etkö sinä halua kertoa, että olet skotlantilainen? kysyi Grace moittien.

-Joskus on viisasta olla hiljaa, Ruth vastasi. Hänen vihreät silmänsä olivat äkkiä totiset. -Syöhän nyt, kultaseni. Jos sinä et puhu höpsöjä tai pyörtyä kupsahtele, Charlie päästää sinut tänään ulos kävelylle.

-Minä olen niin pahoillani äidin ja isän vuoksi, Grace sanoi surkeana. -He ovat olleet kaksi päivää vain sisällä minun takiani!

-Älä ole! Minusta on ollut ihastuttavaa saada puhella äitisi kanssa rauhassa. Tuntuu kauhealta ajatella, että he lähtevät pian.

Kauhealta se tuntui Gracestakin ─ monesta syystä. Syötyään hän meni toiseen vierashuoneista, joissa äiti ja isä pakkasivat tavaroitaan. Lentokone Englantiin lähtisi seuraavana päivänä, ja Charlie-setä oli vakuuttanut äidille, että tämä uskaltaisi jättää Gracen.

-Ettekö te voisi olla täällä pidempään? hän mankui ja seurasi samalla silmä kovana, mitä kaikkea laukkuihin laitettiin. Ruth oli antanut niin paljon tuliaisia Koivurantaan vietäväksi, että näytti käsittämättömältä saada edes suuremman matkalaukun soljet kiinni.

-Meidän pitää mennä kotiin, sanoi äiti. -Archie ja tytöt ovat joutuneet vastaamaan kaikesta jo kovin kauan.

-Kotiin, tuhahti isä. -Sinun äidilläsi voi olla kiire jonnekin, mutta ei totisesti kotiin!

Grace hymyili vavahtavin huulin. Isä oli ollut valittavinaan tästä asiasta siitä pitäen, kun äiti oli saanut ajatuksensa, vaikka kaikki näkivät, ettei tämä todellisuudessa ollut sitä vastaan.

-Ottaen huomioon, että käyn Lontoossa näköjään kerran puolessatoista vuosikymmenessä, ei ole liikaa, että me käymme tervehtimässä Mailfordeja, kun emme tehneet sitä tulomatkalla, äiti torui. -Ja kun me joka tapauksessa joudumme matkustamaan koko Englannin halki, ei ole liikaa, jos yövymme Nottinghamissa ─ kun minä viimeksi näin Sarahin ja Neilin, he olivat vastanaineet, ja nyt he ovat jo isovanhemmat!

-Eikö hän ole suloinen, kun hän suuttuu, isä sanoi silmää iskien Gracelle ja heitti avoimen matkalaukun viereen huolettomasti epämääräisen kasan, jossa oli muutamia hänen ostamiaan valokuvausta käsitteleviä teoksia ja nippu Unter den Lindeniä esittäviä postikortteja, joita isä oli jostakin syystä tahtonut äidille ostaa. Gracen polvet olivat pettää kokonaan, kun hän näki niiden joukossa vanhan nahkakantisen kirjan.

Se kiinnitti myös äidin huomion.

-Mikä tämä on? äiti kysyi ja tarttui kirjaan.

-Nuoren Wertherin kärsimykset, isä vastasi levollisesti. -Sain sen Felixiltä alkukielellä. Taisin muistella menneitä hänen kuultensa.

Gracen niskakiharoita alkoi kutittaa. Miten isä osasi puhua noin ─ paljastamatta mitään ja silti valehtelematta sanallakaan!

-Jos tuo on Felixin huumoria, se ei ole hauskaa, sanoi äiti moittien. -En ole koskaan luullut, että haluaisit erityisemmin muistella niitä aikoja!

-Ehkä minä haluankin muistuttaa itseäni siitä, miten onnelliseksi kaikki lopulta kääntyi, isä ehdotti ja katsoi äitiin sillä tavalla, joka aina sai äidin posket punertumaan.

-Sinun isäsi on joskus tavattoman hempeämielinen, äiti mutisi ja latoi kirjat laukkuun.

Grace ei ymmärtänyt, mistä he puhuivat. Mutta hän oli havaitsevinaan, että isä katsoi äitiä tarkasti tämän taitellessa huolellisesti vaatekappaleita kirjojen ympäri niin, etteivät ne kolhiintuisi tai rikkoisi kulmillaan laukkua, ja isän oikean käden pikkusormi nyki hallitsemattomasti, kunnes tämä muina miehinä työnsi kätensä housuntaskuun.

Olivatko timantit todella kirjan sisällä? Miten? Eikö äiti huomannut mitään? Ainakaan hän ei sanonut mitään.

-Emmekö me voisi mennä ulos? tyttö hengähti. -Kävellään Rose-tätiä ja Charlie-setää vastaan! Minä voin jo aivan hyvin, enkä tahtoisi olla sisällä kuin joku vanki. Kun Milly tulee studiolta, hän on niin täynnä tanssiaan, ettei hänestä ole seuraa.

-Mutta jaksatko sinä…

-Minä tulen kalpeaksi ja kivulloiseksi, ellen saa olla ulkona, ja sinun Lontoon- ja Nottinghamin-matkasi ovat pilalla, kun joudut murehtimaan minua!

Äiti naurahti.

-Hyvä on sitten, hän sanoi. -Mennään ja otetaan Ruth ja Daniel mukaan.

Toukokuun alku oli häikäisevän kaunis. Grace melkein unohti, että hänen vasen kätensä riippui kantositeessä ja oli vielä arka, ja että äiti ja isä olivat lähdössä, ja että isä aikoi kohta tehdä rikoksen. Kaikki se kauhea ja pelottava, mistä hän oli kuullut Felixin ja isän puhuvan, tuntui aivan kuin haaltuvan. Ehkä se oli sittenkin ollut vahvan kipulääkkeen aiheuttamaa harhaa?

He menivät läheiseen puistoon, jonka kautta tiesivät Rose-tädin ja Charlie-sedän palaavan kaupunkikierrokseltaan. Daniel, joka rakasti juoksemista, sai tehdä sitä sydämensä halusta pitkin hiekkakäytäviä, ja Ruth kulki hänen perässään. Isä osti äidille ja Gracelle ja itselleen jäätelöä kojusta, ja he istuutuivat syömään niitä penkille suuren lehmuksen alle.

Juuri kun Grace ajatteli, että päivä oli lähes täydellinen, joku tuli heitä kohti.

-Hyvää päivää, neiti Fleming!

-Päivää, herra Hahn, Grace sopersi, ja yhtäkkiä päivä oli täydellinen. -Äiti, isä, tässä… tässä on herra Hahn, joka toi minut kotiin onnettomuuden jälkeen.

-Me olemme puhuneet puhelimessa, mutta olen iloinen saadessani kiittää vielä kasvokkain, sanoi isä ja nousi kättelemään.

Paul Hahn oli pidempi kuin Grace oli muistanut, ja paljon kohteliaampi, eikä hän tuntunut lainkaan ujostelevan tytön vanhempia.

-Lähdettekö tekin jo pois? hän kysyi Gracelta melkein hätääntyneenä kuultuaan, että tämän vanhemmat palaisivat jo seuraavana päivänä kotiin.

-En, Grace sanoi ujosti. -Minä jään vielä tädin ja sedän ja serkkuni kanssa.

-Siinä tapauksessa minä en päästä teitä enää käsistäni, Paul Hahn ilmoitti, eikä häntä tuntunut lainkaan häiritsevän se, että äiti vilkaisi isään tavalla, jota Grace ei osannut selittää, mutta joka sai hänen poskensa kuumottamaan. -Tänään te tahdotte tietysti olla vanhempienne seurassa, mutta huomenna, kun lentokone on lähtenyt, te kaipaatte jotakin mukavaa tekemistä. Saanko viedä teidät silloin kävelylle ─ tietysti vain, jos se sopii vanhemmillenne!

Grace ei ollut koskaan nähnyt isällä sellaista ilmettä. Se oli osin järkyttynyt, osin huvittunut.

-Nämä nykytytöt eivät taida paljonkaan kysellä vanhempiensa mielipiteitä, hän tokaisi. -Haluatko sinä mennä, Gracie?

-Mielelläni, Grace vastasi.

Herra Hahnin harmaat silmät loistivat.

-Minä tulen hakemaan teitä kuudelta, hän sanoi.

-Ei, Grace torjui nopeasti, sillä hän ei edelleenkään tahtonut tuoda julki majoittumistaan maankuulujen elokuvatähtien kotona. -Tavataan Schillerin patsaalla.

-Hyvä on. Schillerin patsaalla. Herra Hahn vilkaisi kelloaan. -Minun luentoni alkaa kohta, suokaa anteeksi. Hyvää kotimatkaa, rouva Fleming ─ herra Fleming ─ ja minä odotan huomista tapaamistamme, neiti.

Hänen mentyään penkille laskeutui syvä hiljaisuus. Grace oli iloinen, että oli jo ehtinyt syödä jäätelönsä, sillä hän ei olisi enää kyennyt nielemään palaakaan.

-Kuka tuo oli? kysyi Ruth, joka tuli kantaen kiljuvaa Danielia, sillä poika oli ollut karkaamassa ulos puistosta, eikä voinut ymmärtää äitinsä ahdasmielisyyttä, kun tämä ei sallinut hänen tehdä sitä.

-Joku, joka sai minut tuntemaan itseni äkkiä hyvin vanhaksi, äiti huoahti. -Paul Hahn, sekö hänen nimensä oli? Gracen sankari.

-Ei hän ole minun, Grace mutisi, sillä Ruthia näkyi naurattavan.

-Minusta hän vaikutti olevan hyvin vahvasti sinun, isä huomautti. -Hän vie Gracen huomenna ulos.

-Kävelemään, torjui Grace.

-Sitä juuri sanottiin ainakin minun nuoruudessani ulos viemiseksi, kultaseni, Ruth virnisti.

-Mutta Grace, äiti sanoi sitten vakavasti, -muistathan sinä…

-Äiti! Grace puuskahti. Yhtäkkiä hän tunsi samanlaista halua kuin Daniel juosta ulos puistosta.

-Kyllä me katsomme hänen peräänsä, Ruth lupasi.

-Hm, sanoi isä. -Jostakin syystä juuri se ei tee minua kovin levolliseksi.

Grace paran sielu oli joutunut parin päivän sisällä niin myllerretyksi, että hän oli suorastaan helpottunut päästessään illalla vuoteeseen. Salakuljetettavat jalokivet, Paul Hahnin harmaat silmät, jäätelötötteröt ja lähestyvä eron hetki vanhemmista pyörivät hänen päässään yhtenä sekamelskana.

Äiti oli tullut peittelemään hänet ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen lausuakseen vielä muutamia varoittavia sanoja, aivan kuin Grace olisi ollut mistään ymmärtämätön pikkulapsi.

-Äiti, Grace sanoi kärsimättömästi, -minä kuljin ulkona Kyle Patoninkin kanssa!

-Juuri siksi minä olenkin vähän huolissani, äiti sanoi vakavana.

Äidin lähdettyä taas Milly oli kuoriutunut omista peitteistään ja ottanut Gracen ristikuulusteluun.

-Miten sinä voisit tavata ketään, Grace huomautti, kun serkku huokasi kateellisena kuultuaan, miten hienosti herra Hahn oli esittäytynyt äidille ja isälle. -Angela-neidin kynsissä!

-Enhän minä siellä yksin tanssi, Milly sanoi. -Mutta eivät ne pojat ole yhtään tuollaisia.

-Sinun täytynee sitten jättää tunnit, tokaisi Grace ilkeästi. -Ellet mitään muuta sieltä hae kuin seuralaista!

Hän oli vähän hapan, sillä Donaldilta oli tullut kirje Millylle jo viikko sitten, eikä Grace ollut havainnut tämän aikovankaan vielä vastata siihen.

-Äh, sanoi Milly. -Minä en vaihda Angela-neitiä mihinkään. Hän tuntuu todella uskovan, että minusta voi tulla jotakin. Mitä sinä luulet, antaisivatko äiti ja isä minun jäädä tänne jatkamaan harjoittelua?

-Sitä kai sinun täytyy kysyä ensiksi Ruthilta ja Felixiltä, jotka ovat majoittaneet viikkotolkulla jo puolen tusinaa vieraita, Grace huomautti yhä happamana.

Ruth ja Felix olivat järjestäneet seuraavan päivän itselleen vapaaksi, jotta voisivat viedä äidin ja isän Tempelhofin lentokentälle. Grace tiesi, että Ruth tahtoi viettää näiden kanssa kaiken ajan mitä saattoi viime minuutteihin asti, ja että sen pitäisi saada tapahtua rauhassa. Mutta hän oli niin levoton ajatellessaan pientä nahkakantista kirjaa isossa matkalaukussa, ettei voinut kuvitella jäävänsä kotiin odottamaan. Hän tahtoi myös saattamaan.

-Grace kulta, sinä olet iso tyttö, äiti sanoi lempeästi. -Ja me tapaamme jo kuukauden kuluttua kotona. Autoon ei mahdu niin monta.

-Kyllä sinne mahtuu, Felix huomautti, -jos Grace tahtoo nähdä lentokoneet.

Grace vakuutti kovasti tahtovansa nähdä lentokoneet, vaikka oikeastaan hän tahtoi vain nähdä, miten isän ja äidin kävisi. Niinpä hän kapusi Felixin auton takapenkille vanhempiensa väliin. Ruth istui edessä, mutta oli melken koko matkan kääntyneenä taaksepäin, aivan kuten Grace silloin, kun he olivat saapuneet Berliiniin.

Tempelhofin lentoterminaali oli matala rakennus, jossa oli kummallinen lasitorni. Sisällä oli odotustila ja kahvila ja asiointitiski, jossa isä antoi matkalaukut kuljetettaviksi koneen ruumaan. Grace ei voinut olla huokaamatta helpotuksesta. Ainakaan vielä kukaan ei ollut halunnut penkoa tavaroita!

He olivat tulleet vähän liian aikaisin, mutta se ei haitannut. Aulassa saattoi istua mukavilla penkeillä odottamassa, että portti lentokentälle avattaisiin. Grace antoi äidin ja Ruthin puhella keskenään hiljaisella äänellä ja katseli suurista ikkunoista ulos kiitoradalle kuunnellen Felixin kertomuksia lentokoneista.

-Koneet ovat tosiaan paljon kehittyneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, isä totesi. -Silloin ei tällaista matkaa olisi lennetty ilman… välilaskua jonnekin.

-Olen melkein pahoillani, että menette brittiläisen yhtiön lennolla, Ruth naurahti. -Teidän olisi pitänyt päästä saksalaisen zeppeliinin kyytiin, se on oikein miellyttävä!

Felix selitti, miten lentokoneiden polttoainejärjestelmät olivat parantuneet, ja miten mukavia ohjaamot nykyisin olivat verrattuina sodanaikaisiin kylmiin ja kolkkoihin kaksitasoihin, ja että lentokoneiden matkustamoissa oli jo melkein yhtä mukavaa kuin zeppeliinissä.

-Oh, sanoi äiti värähtävällä äänellä, -onko se meidän?

Aulassa kajahti räsähtelevä kuulutus, josta Grace erotti vain Lontoon nimen.

-Portti kaksi, sanoi Ruth ja nielaisi. -Onhan teillä kaikki paperit?

-Voi… Äidin ääni sortui ja hän kietoi kätensä Ruthin ympärille.

-Se oli onneksi vasta ensimmäinen kuulutus, Felix totesi, kun äiti ja Ruth syleilivät toisiaan yhtä kauan kuin silloin, kun olivat tavanneet.

-Terveisiä kaikille ─ kaikkea hyvää, Ruth nyyhkytti päästäessään irti äidistä ja kietoessaan kätensä isän kaulaan. -Teidän pitää tulla uudestaan!

-Koeta sinä saada Felix lähtemään pikemminkin meille, isä mutisi ja pyyhkäisi silmiään. -Pidä huoli itsestäsi, Ruthie.

-Turvallista matkaa, sanoi Felix hiljaa ja ojensi isälle kätensä, ja Gracen sydän jysähti taas. Turvallista, todellakin!

Hän syleili äitiä ja isää, mutta nopeasti, koska yhtäkkiä tuntui aivan sietämättömältä pidentää eron hetkeä enää yhtään. Oliko matkatavarat jo lastattu koneeseen? Tarkastiko joku ne ennen sitä? Entä jos joku oli avannut äidin ja isän laukun ja löytänyt Goethen ja timantit? Laukussa oli isän nimi! Entä jos tuo virkapukuinen herra, joka portilla kaksi tarkasti matkustajien passit ja matkaliput, pysäyttäisi isän ja…

-Pidä hänestä huolta! äiti sopersi Ruthia tarkoittaen hyvästellessään Felixin, ja Gracea vavisutti. Jospa äiti tietäisi…

Kaiutin räsähti uudelleen.

-Viimeinen kuulutus, sanoi Felix lempeästi. -Hyvää matkaa. Nousut ja laskut ovat vähän ikäviä, mutta nyt pitäisi olla hyvä sää, ja silloin lentäminen on mukavampaa kuin autossa tai junassa istuminen.

Isä otti esiin omansa ja äidin passit ja matkaliput, ja he menivät portille. Grace tajusi pidättävänsä hengitystään. Äiti pääsi portista ensiksi ja jäi odottamaan isää. Katsoiko virkailija isän passia liian pitkään? Soisiko puhelin, joka oli tiskillä? Olivatko nuo kaksi vartijaa tulossa tännepäin vähän liian kiireesti?

Mutta isä sai takaisin paperinsa, sitten he äidin kanssa vilkuttivat ja lähtivät kävelemään pitkin käytävää.

-Mennään katsomaan, kun kone lähtee, sopersi Ruth, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet.

Aulan suurista ikkunoista he seurasivat, miten matkustajat kävelivät kohti lentokonetta, jonka viereen oli tuotu pyörien päällä olevat rappuset. Isä oli ottanut äidin käden kainaloonsa ja he näkyivät puhelevan ─ äiti jännitti lentämistä, ja isä koetti rauhoitella tätä, vaikka isäkään ei ollut koskaan ennemmin lentänyt.

Sievään univormuun puettu lentoemäntä odotti portaiden juurella, tervehti kaikkia ja ohjasi heidät sisään. Nyt ─ nyt äiti ja isä kiipesivät portaat ylös ─ he katosivat sisälle. Jostakin koneen takaa tuli lentokentän työntekijä työntäen edellään suurta tyhjää vaunua, jolla matkatavarat oli kuljetettu koneeseen.

Laukut olivat ruumassa. Kukaan ei ollut avannut niitä. Kukaan ei ollut pysäyttänyt isää. Lentokoneen ovi suljettiin ja rappuset työnnettiin pois. Moottorit alkoivat jymistä, kone lähti hitaasti liikkeelle pitkin kiitorataa, lisäsi vauhtia, ja yhtäkkiä aivan kuin riuhtaisi itsensä ylöspäin, ilmaan, nousten jyrkästi pilvien korkeudelle, josta se ei laskeutuisi ennen kuin kaukana Lontoossa.

Nuori Werther oli lähtenyt maasta.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kummallista, että kaikki tarttuvat niihin harmaisiin silmiin... :O

      Poista
  2. Huh onneksi luku jo loppui kun kahdessa viimeisessä kappaleessa ei voinut edes hengittää.

    Marjukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä täytyy vielä vastuuvakuutus hankkia, kun te aivan lakkaatte hengittämästä! 😮

      Poista