keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

30. Kevät Berliinissä

 
-Grace kulta, sanoi Felix, -lentäminen on nykypäivänä hyvin turvallista, ja minä uskon, että se käy yhä tavallisemmaksi. Ei sinun tarvitse olla huolissasi.

Grace, joka oli huoannut syvään koneen päästyä ilmaan, tajusi Felixin luulevan hänen pelkäävän lentämistä äidin ja isän puolesta. Ehkä olikin parempi, että tämä luuli niin.

-Minä laitoin Bettyn lupaamaan, että he sähköttävät heti Heathrow’lta, Ruth jatkoi, niisti nenänsä ja koetti hymyillä. -Niin minä laitan Felixinkin aina lupaamaan, kun tämä lentää! Kerran en saanut nukutuksi ennen kuin neljältä aamuyöllä, kun lennättimestä vihdoin soitettiin, että minulle oli Los Angelesista sähke.

-Äh, sanoi Felix, -minä olen kerran ollut koneessa, joka putosi, eikä siinäkään käynyt… tämän pahemmin.

Hän hymyili Ruthille, joka naurahti ja kaivoi käsilaukustaan puuterirasiaa korjatakseen ehostustaan.

-Olen totisesti iloinen, että sinä ja Mooret jäätte vielä, Ruth sitten sanoi ja työnsi kätensä Gracen kainaloon, kun he kävelivät ulos terminaalista ja kohti autoa. -Olen jo ehtinyt tottua siihen, että sain tänne palasen kotiseutua!

-Älä nyt laske liikaa Gracen varaan, Felix varoitti silmää iskien. -Hänellähän on omia menoja.

Grace ei ollut kuulevinaan. Kaikessa jännityksessään hän oli jo unohtanut, että oli sopinut tapaavansa Paul Hahnin. Nyt muistikuva sai hänen sydämensä taas hypähtämään, mutta tällä kerralla ilosta. Herra Hahn oli kauhean miellyttävä, ja häntä vastaan ei kenelläkään tuntunut olevan mitään.

-Oi miten sinä olet sievä, huokasi Mary, kun Grace valmistautui illansuussa tapaamiseensa syvästi helpottuneena, sillä kaivattu puhelu lennättimestä oli tullut ─ äiti ja isä olivat Lontoossa, eikä kukaan ollut pysäyttänyt heitä eikä penkonut heidän laukkujaan. Tai eihän sitä tietysti sähkeessä mainittu, mutta jos joku olisi penkonut isän laukun, he tuskin olisivat sähköttäneet! -Minäkin tahtoisin punaisen tukan!

-Sinun tukkasi on paljon kauniimpi, Grace vakuutti.

-Eikä, sanoi Mary ja heilautti paksua mustaa palmikkoaan, -sinulla on kiharat, niin kuin Annilla. Äiti ja isä eivät anna minun leikata ja onduleerausta laitattaa. Miten sinä sait luvan leikata?

-En minä saanutkaan, Grace mutisi ja järjesteli mainittua tukkaansa. Sitten hän havahtui sanomisiinsa ja niiden kasvatukselliseen merkitykseen. -Siis menin leikkaamaan ilman lupaa, ja se oli kauhean typerää.

-Mitä varten sinä lähdet ennemmin sen pojan kanssa kävelemään kuin olet kotona meidän luonamme? tahtoi Benjamin tietää. -Ethän sinä edes tunne häntä.

-Tutustuakseni häneen, Grace vastasi nauraen. Vaikka hänen valmistautumisensa oli hyvin vaatimatonta verrattuna Ruthin juhlaeleganssiin, oli hänellä kuitenkin yllään Fannyn edelliskeväänä ompelema ihmeellisen kaunis vihreä iltapäiväpuku ja kaulassaan kapea meripihkahelminauha, jonka hän oli saanut Nizzassa syntymäpäivälahjaksi, ja Brigitta oli kiillottanut hänen kenkänsä niin, että nahasta olisi voinut peilata. Ainoa harmi oli se, että Charlie-setä vaati häntä yhä pitämään vasenta kättään kantositeessä, mutta onneksi Ruth oli lainannut siteeksi hyvin sievän huivin, joka oikeastaan sopi hyvin hänen pukunsa kanssa.

-Tulkaapa, niin minä kerron teille Skotlannista, Milly houkutteli lapsia vierashuoneeseen, jonne tytöt olivat muuttaneet Gracen vanhempien lähdettyä. -Gracen pitää mennä, kello on jo kuusi.

-No niin, sanoi Rose-täti ja tuli suutelemaan Gracea, -me odotamme sinua kotiin puoli kahdeksaksi.

-Kyllä, Grace ähkäisi, -minä tulen kotiin puoli kahdeksaksi!

-Ja muista nyt sitten… aloitti Charlie-setä.

-Muistan!

-Antakaa hänen mennä, nauroi Ruth. -Sehän on aivan tavallinen kunnon poika, ei hän Gracea syö!

-Hmh, sanoi Rose-täti. Angela-neidin mainio ilmaus tuntui saaneen jalansijaa perheessä. -Minä kyllä ihmettelen, että Betty ja Duncan antoivat niin huolettomasti luvan…

-Rose, se poika toi Gracen kotiin onnettomuuden jälkeen ja tahtoi vielä varmistaa hänen vointinsa, Ruth sanoi vakavasti. -Hänessä täytyy olla jotakin hyvää!

Grace asetti hatun varovaisesti kiharoilleen. Hän olisi halunnut vaihtaa siinä olevan nauhan paremmin kävelypukuun sopivaksi, mutta ei ollut ehtinyt, ja se harmitti häntä hiukan.

-Minä menen nyt, hän sanoi, ennen kuin täti ja setä ehtisivät murehtia yhtään enempää.

Ilta oli ruusunpunerva, kun Grace käveli kohti Schillerin patsasta. Hän näki jo kaukaa, että kaiteeseen nojaili joku ─ useampikin henkilö, itse asiassa, sillä tämä oli suosittu tapaamispaikka. Mutta aivan kuten edellisenä päivänä puistossa, tyttö tunnisti heti Paul Hahnin reippaan olemuksen.

He tervehtivät, ja sitten molemmat olivat vaiti.

-Kävelläänkö? herra Hahn lopulta kysyi, ja Grace nyökkäsi.

Kävellessä ei haitannut, vaikka yhtäkkiä tuntui, kuin ei puhumista olisi ollut. Päinvastoin oli mukavaa kulkea yhdissä pitkin vaaleita katuja ilman, että tarvitsi keskittyä keskusteluun. Hiljaisuus ei tuntunut vähääkään kiusalliselta.

Vasta kun he lähestyivät pientä kahvilaa, herra Hahn rykäisi.

-Tahtoisitteko teetä tai suklaata? hän kysyi.

-Kiitos, sanoi Grace, -minä pidän suklaasta.

Taika oli murrettu. Yhtäkkiä oli yhtä luontevaa alkaa rupatella ─ mistä tahansa. Kahvilassa oli punavalkoruutuiset pöytäliinat ja kukkasia pienissä maljakoissa, ja tarjoilijatar oli hyvin kohtelias. Jo ennen kuin suklaakupit olivat kokonaan tyhjentyneet, Grace oli kertonut perheestään ja matkastaan ja taidehaaveistaan, vaikka yhä vaikenikin siitä, että asui kuuluisuuksien luona, ja sanoi vain olevansa sukulaisissa. Herra Hahn puolestaan kertoi olevansa viisilapsisen perheen esikoinen maaseudulta. Hänkin kuvasi opintojaan ja haaveitaan tulevaisuudesta.

-Eikö nykyaika ole ihmeellistä, nuorukainen sanoi. -Ennen ihmiset olivat sidottuja siihen asemaan ja säätyyn, johon sattuivat syntymään, ja mikä tappio se oli koko yhteiskunnalle. Nykyään kuka tahansa, joka tahtoo ponnistella, voi antaa lahjansa suuremman asian käyttöön. Minä tahdon antaa kaikkeni tämän maan hyväksi! Ja on ihmeellistä, että voin sen tehdä.

Grace nyökkäsi ujosti. Ajatella, että herra Hahn ajatteli tuollaisia korkeita asioita. Ei kukaan hänen tovereistaan pohtinut, mitä voisi tehdä maansa hyväksi!

Ennen kuin he ─ viisi minuuttia vaille puoli kahdeksan, sillä herra Hahn oli seurannut kelloa tarkasti, jottei Grace saisi harmia ─ hyvästelivät Schillerin patsaalla, he olivat tehneet sinunkaupat ja sopineet tapaavansa taas seuraavana iltana. Ja niin he tapasivatkin, samoin kuin sitä seuraavana ja taas seuraavana, kunnes Paul ei enää kysynyt, halusiko Grace tavata, vaan milloin Grace halusi tavata.

Berliinin kevät oli ihana. Puiden lehvät loivat salaperäisiä varjoja puistojen hiekkakäytäville, auringonsäteet kimmelsivät Spree-joen pinnalla ja iltojen pehmeä lämpö salli pitkät kävelyretket ja yhtä pitkät lepohetket puistonpenkeillä.

Nuoret eivät enää juurikaan olleet vaiti, päinvastoin, heillä oli toisilleen aivan tavattomasti asiaa. Ei ehkä erityisen syvällistä, sillä he puhuivat enimmäkseen elokuvista ja musiikista ja Berliinistä, eikä Grace varmuuden vuoksi maininnut edelleenkään mitään Blumenthalin studioista. Mutta kun eräänä iltana lehmusten alla Paulin sormet hapuilivat Gracen sormia, tyttö ei vetäytynyt pois, vaan antoi nuoren miehen pitää häntä sen jälkeen kädestä kuin maailman luonnollisimpana asiana.

Suurperheen lapsena Grace ymmärsi sellaistakin, mitä Paul ei suoraan sanonut. Selvästikin Paulin perhe oli varaton isän jäätyä laman myötä työttömäksi, ja pojan pääsy opiskelemaan oli ollut pienoinen ihme. Paul huolehti aina hyvin siisteydestään, mutta hänen pukunsa oli kyynärpäistä vähän kulunut, eikä hän voinut tavata Gracea aivan joka ilta, sillä hänellä oli toisinaan käännös- ja puhtaaksikirjoitustöitä ja muuta menoa. Grace epäili, että Paul ei aina syönytkään tarpeeksi, paitsi milloin sai paketin kotoa. Lontoon opiskelijavaihtoaan varten tämä oli ilmeisesti joutunut ottamaan velkaa, jota maksaisi takaisin pitkään.

Tämän vuoksi tyttö koetti aina hienotunteisesti järjestää niin, etteivät he menisi minnekään, mikä maksaisi. Paulin oli täytynyt haaskata suuri osa sen viikon ruokarahoistaan tarjotessaan hänelle ensimmäisenä iltana suklaata kahvilassa, joka ei ollut Berliinin halvimpia. Niinpä Grace sanoi, että hän paljon mieluummin kävelisi kuin istuisi missään syömässä leivoksia, tai että oli hauskempaa kuunnella puistoissa silloin tällöin pidettäviä ilmaiskonsertteja kuin mennä mihinkään maksulliseen huvipaikkaan.

Eräänä iltana kuitenkin satoi. Ei järin kovasti tai kylmästi, mutta sen verran, että kiiltävät kadut olivat lähes autiot, eikä itsensä kastelemisessa oikein ollut järkeä. Kun Paul siis ehdotti, että he menisivät elokuviin, Grace myöntyi, sillä hän toivoi lippujen olevan viikolla hiukan halvempia kuin lauantaina tai sunnuntaina.

Paul vei hänet istumaan taaimmaiseen penkkiin. Grace tiesi kyllä, mitä se merkitsi. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut elokuvateatterissa takarivissä, ei edes edellisenä keväänä Kyle Patonin kanssa. Kyle toki olisi tahtonut, mutta Grace oli aina väittänyt aivan viattomasti muka haluavansa nähdä filmin lähempää ─ vaikka hyvin käsitti, että filmi oli viimeinen asia, jonka tähden Kyle oli hänet pimeään teatteriin tuonut.

Nyt hänellä ei ollut mitään istumapaikkaa vastaan. Ja kun Paul valojen sammuttua nosti käsivartensa istuimen selkänojalle, niin että Gracen oli pakko nojata päätään siihen voidakseen istua mukavasti, tyttö ei käskenyt hänen ”olla ihmisiksi”, kuten oli sanonut Kylelle. Ja yhtäkkiä hän tunsi aivan hupsua iloa siitä, että oli juuri sinä päivänä saanut Charlie-sedältä luvan jättää pois kantositeen kädestään. Miltä se nyt olisi tuntunut tässä tilanteessa!

Alkukuvat ilmestyivät valkokankaalle. Grace koetti ymmärtää, mitä saksankielinen selostus sanoi uudenlaisesta hammaspulverista. Hänen keskittymistään häiritsi hivenen se, että hän tunsi Paulin hengityksen poskellaan. Ja vaikkei Gracella ollut kokemusta tämänkaltaisista tilanteista, hän oli kuunnellut Faithia kylliksi ymmärtääkseen hyvin, että mikäli hän kääntäisi päätään poikaa kohti, Paul otaksuisi hänen suostuvan suudeltavaksi.

Reklaamit päättyivät ja varsinainen filmi alkoi. Grace tunsi poskiaan kuumottavan. Samalla hänen suunsa pyrki hymyyn hänen tuijottaessaan suoraan eteenpäin. Oli outoa ja jännittävää kokea tällaista vallantunnetta.

-Grace, Paul samassa kuiskasi. -Saanko minä suudella sinua?

Hyvä tavaton, pitikö poika häntä niin viattomana, ettei hän muka sanomatta ymmärtänyt, mitä tämä tahtoi!

-Et, Grace kuiskasi vastaan ─ pitäen edelleen silmänsä tiukasti valkokankaalle välähtelevissä alkuteksteissä.

-Miksen?

Gracea alkoi naurattaa ihastuttavalla, värisyttävällä tavalla.

-En minä tapaa istua elokuvateatterissa suutelemassa ihmisiä, hän ilmoitti hymykuopat poskissaan.

Paulkin naurahti, ja parin penkkirivin päässä istuva rouva, joka ilmeisesti oli tullut teatteriin todella katsomaan elokuvaa, sähähti vihaisesti ”shh!”

-Saanko minä sitten tehdä näin? nuorukainen kuiskasi.

Hänen vasen kätensä valui istuimen selkänojalta alas Gracen hartioiden ympäri, ja hän veti varovaisesti mutta päättäväisesti Gracen niin lähelle itseään kuin käsinojan tähden kykeni, kunnes tytön oli lopulta pakko painaa päänsä hänen olkapäälleen.

-Saat, mutisi Grace, aivan kuin hänellä olisi enää ollut asiaan mitään sanottavaa.

Kun hän tunsi, miten Paul painoi poskensa hänen kiharoilleen, pimeä elokuvateatteri tuntui yhtäkkiä romanttisemmalta paikalta kuin kaunein puisto tai tanssisali. Koko filmin ajan Grace piti silmänsä tiukasti valkokankaassa, mutta jos häneltä olisi puolitoista tuntia myöhemmin kysytty, oliko elokuva ollut mustavalkoinen vai värillinen, oliko siinä ollut ääni vai ei, ja miten sankariparin lopuksi kävi, hän ei olisi osannut vastata mitään.

-Jäätkö sinä Berliiniin, Grace? kysyi pikku Anni häneltä seuraavana iltapäivänä, kun Grace oli mennyt lapsia vastaan koulun portille.

-En jää, tiedäthän sinä, että me matkustamme aivan pian, sanoi Grace, vaikka sitä asiaa hän olisi halunnut ajatella kaikkein viimeiseksi.

-Niin mutta kun sinulla on ihailija, huokasi Mary, joka oli selvästi pohdiskellut tätä seikkaa sisarensa kanssa.

-Mitä se nyt siihen liittyy, Grace mumisi ja koetti olla huomaamatta, miten Benjamin, jonka mielestä kaikki tämänkaltainen oli tavattoman ”ällöttävää”, oli antavinaan ylen.

-Niin mutta mikset sinä voi jäädä, Anni jatkoi ja tarttui häntä kädestä. -Jos sinä menet naimisiin herra Hahnin kanssa!

-En minä ole menossa naimisiin kenenkään kanssa, Grace torjui, -mehän olemme aivan liian nuoria!

-Ei nyt tietenkään, Mary taas riensi sisarensa avuksi, -mutta myöhemmin!

-Äh, sanoi Grace, -oliko sinulla tänään maantieteen koe, Ben? Miten se meni?

Mutta tyttö ei voinut mitään sille, että hänen mielikuvituksensa ja unelmansa tahtoivat pillastua ilman tällaista viatonta rohkaisuakin. Hän oli unohtanut lähes kokonaan huolensa isän ja Felixin keskusteluun liittyen, ja Berliini nähtävyyksineen oli menettänyt hänelle kokonaan merkityksensä. Kiltisti hän seurasi Rose-tädin ja Charlie-sedän mukana gallerioissa ja museoissa päivisin, mutta ei muistanut niistä jälkikäteen paljoakaan, eikä hänestä ollut paljon iloa ruokapöydän ympärillä käydyissä keskusteluissa.

-Tämän täytyy olla vakavaa, sanoi Ruth takanapäin, kun Grace vain punastui häntä kiusoiteltaessa ja näytti pikemminkin iloitsevan hyväntahtoisesta härnäämisestä, aivan kuin se olisi vakuuttanut tytölle jotakin, mitä tämä syvästi toivoi. -Minä pelkään, että Betty ja Duncan joutuvat vielä katumaan avarakatseisuuttaan ja sitä, etteivät ottaneet Gracea mukaansa!

Öisin uni karttoi Gracea, mikäli tämä erehtyi päästämään mieleensä levottomia kuvitelmia. Niihin sisältyi valkoinen hääpuku ja berliiniläinen asunto ─ aivan pieni tietysti, ja laitakaupungilla, koska Paul ei toki ansaitsisi paljon heti valmistuttuaan ─ ja välillä jopa arastelevaa pohdintaa siitä, millaiset nimet lapsille valittaisiin.

Saksassa kaikki koulutus oli parempaa kuin muualla, ilman muuta hänen kannattaisi pyrkiä taidekouluun täällä. Ja ainahan hän voisi varmuuden vuoksi sittenkin hankkia opettajan pätevyyden ─ silloin hän voisi auttaa Paulia työllään, kuten äiti oli aina auttanut isää. Tietysti hänen kävisi kuten Ruthin, hän joutuisi yrittämään aina hiukan enemmän kuin muut, koska oli ulkomaalainen, mutta mitäpä se haittasi! Ruthkin oli selviytynyt. Ja miten helppoa olisikaan, kun Ruth ja Felix olisivat täällä, eikä hänen tarvitsisi selvitä kaikesta yksin. Kieltä hän oppisi kyllä, olihan Ruthkin oppinut. Hänen ei tarvitsisi edes käydä yksityisopettajalla, kuten Ruth oli käynyt. Hänen pitäisi oikeastaan vaatia, että Paul puhuisi hänelle tästä lähtien saksaa.

Grace olisi tahtonut kovin mielellään keskustella jonkun kanssa tunteistaan ja haaveistaan. Mutta sellaista toveria ei nyt ollut.

Milly kävi edelleen säännöllisesti tapaamassa Angela-neitiä, ja hänen olemukseensa oli tullut uudenlaista ryhdikkyyttä ja varmuutta. Samalla hänen kiinnostuksensa kaikkeen romantiikkaan vivahtavaan tuntui laantuneen entisestään, aivan kuin hän olisi rakastunut tanssiin ja antanut sen syrjäyttää kaikki muut kilpailijat. Eikä Grace tahtonut kyllästyttää serkkuaan, sillä hänestä tuntui, että tämä suhtautui hänen ”kuljeskeluunsa” Paulin kanssa, kuten Felix sitä kutsui, hiukan ivallisesti.

Niinpä Grace vuodatti tunteitaan päiväkirjalleen. Se oli hyvä kuuntelija, mutta toisaalta se ei osoittanut mitään vastareaktiota,. Äidille hän kirjoitti vain hyvin varovasti, koska pelkäsi tämän toppuuttelevan ja muistuttavan, miten nuoria hän ja Paul vielä olivat. Tietysti he olivat nuoria! Siksi juuri elämä oli niin ihanaa. Kaikki oli mahdollista! Koko maailma oli auki! Ja oli vielä kevätkin.

Vihdoin eräänä iltana, kun Paul saattoi Gracen alaovelle ─ tyttö salli hänen nykyisin tulla siihen asti, vaikka oli edelleen vaiti siitä, mihin talon monista asunnoista jatkoi ovesta pujahdettuaan ─ tyttö ovisyvennykseen tultaessa teki päätöksensä. Hän oli kieltäytynyt Paulin suudelmista kyllin monta kertaa. Nyt oli aika. Grace nojautui kiviseinään ja kohotti kasvojaan.

Ilme Paulin kasvoilla muuttui epäuskoisen toiveikkaaksi.

-Grace, nuorukainen kuiskasi ja otti hellästi tytön kasvot käsiensä väliin.

Grace sulki silmänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti