torstai 16. maaliskuuta 2017

31. Ruthin kanssa

 
Edellisestä syksystä lähtien Grace oli toisaalta hellinyt muistikuvaa suudelmasta, jonka Axel Barclay oli hänelle antanut ryöväriluolalla, toisaalta koettanut työntää sen mielestään. Hän oli kuvitellut sen ihmeellisen hetken merkinneen jotakin, hän oli luullut Axelin olleen tosissaan ─ mutta ilmeisesti Axel oli unohtanut kaiken tapahtuneen, ainakin postikorteista päätellen.

Päättäessään, että sallisi Paul Hahnin suudella itseään, Grace tunsi vapisevansa jännityksestä. Axel oli ollut vain koulupoika. Paul oli jo mies, ylioppilas, ulkomaalainenkin. Hänen suudelmansa jälkeen Gracen ei tarvitsisi enää itse yrittää unohtaa kaikkia lapsellisuuksia ryöväriluolalla, sillä ne pyyhkiytyisivät pois hänen mielestään kuin sumu aamun koittaessa!

Oli kevät Berliinissä, ja Paul suuteli häntä. Eikä se tuntunut miltään.

Ei yhtään miltään.

Kivitalo, jonka seinään Grace nojautui, ei vavahdellut, eikä keväinen ilta-aurinko paistanut yhtään kirkkaammin kuin tähänkään asti. Ja kauhukseen Grace tajusi, että oikeastaan oli helpotus, kun Paul vihdoin lopetti. Tyttö oli niin onneton ja hämmentynyt, että painoi kasvonsa.

-Anteeksi, Paul kuiskasi. -Etkö sinä tarkoittanut ─ enkö olisi saanutkaan? Sinä olet niin suloinen!

Onneksi Paul tuntui pitävän hänen hämmennystään vain ujoutena. Grace oli kokemastaan niin järkyttynyt, että olisi tahtonut itkeä.

-Tarkoitin, tietysti, hän sopersi. -Minun ─ minun pitää mennä.

-Grace… Onko kaikki hyvin?

-Hyvää yötä, Grace mumisi ja avasi oven. -Ylihuomiseen.

-Ylihuomiseen, Paul toisti epävarmasti. Hän oli itse sanonut, ettei ehtisi tavata seuraavana iltana.

Grace ei saattanut odottaa hissiä, vaan kompuroi ylös portaita ja putosi ensimmäiselle tasanteelle päästyään istumaan rappusille.

Eihän sen näin pitänyt mennä! Hänhän ─ hänhän piti Paulista niin tavattoman paljon! Hän oli haaveillut heidän yhteisestä tulevaisuudestaan, perheestä, jäämisestään Saksaan. Hän oli kuvitellut, että suudelma kääntäisi koko maapallon radaltaan, räjäyttäisi tähdet taivaalta.

Ja sitten se ei ollut tuntunut yhtään miltään.

Mutta ehkä sillä ei ollut väliä? Ehkä sen oikean suudelma ei välttämättä ollutkaan aina niin ihmeellinen kuin olisi olettanut? Ehkä kaikki oli sittenkin mennyt kuten piti?

Voi, kunpa hän olisi voinut kysyä joltakulta! Mutta äiti oli matkustanut kotiin, sikäli kuin tämä olisi osannut asiaan mitään sanoakaan, sillä ei kai hän koskaan ollut suudellut ketään muuta kuin isää. Rose-tädille Grace ei tohtisi hiiskahtaa, koska tämä varmasti hermostuisi ja toruisi häntä. Millyä ei hänen tietääkseen ollut suudellut kukaan muu kuin Donald ─ ja ottaen huomioon sen, mitkä asiat serkun mielen nykyään täyttivät, tämä ei ehkä välittänyt edes muistella sitä seikkaa, mikä sai Gracen melkein vihaiseksi ─ ja Brigittan kanssa hänellä ei ollut yhteistä kieltä, vaikka tällä olisikin ollut kokemuksia muista kuin Hansistaan.

Jäljelle jäi vain yksi, jolta kysyä. Mutta miten hän pääsisi kahden kesken Ruthin kanssa!

Rauhoituttuaan Grace nousi ja lähti kiipeämään rappusia ylimpään kerrokseen. Hänen piti nyt koettaa hillitä itsensä. Hän oli varmasti pelästynyt aivan turhasta. Axelin kanssa suudellessaan hän oli ollut vasta pikkutyttö, joten totta kai kaikki oli tuntunut silloin niin ihmeelliseltä! Nyt hän oli melkein seitsemäntoista, tai ainakin kuusitoista ja puoli, ja asiat olivat toisin. Hän ei saanut hätääntyä eikä tehdä typeryyksiä.

Sinä yönä Grace oli taas lähes uneton, mutta ei tällä kertaa sellaisella onnellisella tavalla, johon oli tottunut. Pyörittyään aikansa levottomasti vierashuoneen vuoteessa hän lopulta nousi ja hiipi keittiöön. Jos hän koettaisi syödä jotakin ─ vaikka vähän maustesilliä ─ se ehkä rauhoittaisi.

Keittiössä oli valot, ja pitsikoristeiseen yöpaitaan ja kirjottuun silkkikimonoon pukeutunut Ruth huuhteli juuri maitolasia vesihanan alla.

-Herätinkö minä sinut? hän kysyi pahoitellen. -Danielilla oli vatsavaivoja, ja lämmin maito auttaa siihen. Hän nukahti juuri.

-Ei, vastasi Grace helpottuneena. Hän ei voinut uskoa hyvää onneaan, sillä illan aikana hän ei yrityksistään huolimatta ollut saanut olla Ruthin kanssa kahden kesken. -Minä… en saa unta.

Hymy välähti Ruthin kasvoille hänelle ominaisella tavalla silmänräpäyksessä ja sammui sitten hitaasti kuin ilta-aurinko.

-Vai niin, hän sanoi veikeästi. -Kevät teettää sellaista.

-Ruth, Grace melkein parahti, -koska sinua on suudeltu ensimmäisen kerran?

-Oh! Ruthin vihreissä silmissä välähti, ja Grace arvasi tämän yhdistelevän mielessään erinäisiä asioita. -Voi Gracie kulta.

-Kerro!

Ellei Ruth kertoisi, ei olisi ketään, keneltä kysyä.

-Minä olin kahdeksantoista, Ruth sanoi hetken mietittyään. -Se oli eräs… eräs poika, jonka kanssa olin hyvä ystävä ja… olin kuvitellut voivani olla enemmänkin. Hän oli lähdössä sotaan.

-Aina kaikki liittyy sotaan! Grace puuskahti.

-Sota liittyi minun nuoruuteeni, Ruth sanoi hiljaa, kuivasi lasin ja laittoi sen kaappiin. -Alistair ei tullut koskaan takaisin.

Välähdyksenomaiset mielikuvat vilistivät Gracen päässä. Kuka Alistair? Entä jos tämä olisi tullut takaisin? Olisiko Ruth mennyt hänen kanssaan naimisiin? Asuisiko Ruth Fort Williamissa? Entä Felix? Ei olisi mitään kyläpaikkaa Berliinissä, jossa he olivat oleilleet jo niin pitkään, eikä hän olisi koskaan edes tavannut Paulia!

-Rakastitko sinä häntä? Grace sopersi.

Ruth puisti hiljaa päätään.

-En. Toivoin, että olisin voinut ─ että olisin voinut antaa hänelle jotakin lohtua ─ mutta Gracie, sydäntään ei voi pakottaa.

-Entä sitten? kysyi Grace.

-Mitä sitten?

-Kuka sinua seuraavaksi suuteli? Oikeasti, ei elokuvassa!

Ruth nauroi, sitten hän hillitsi itsensä nopeasti, sillä Brigittan huone oli keittiön takana ja tämä tarvitsi unensa.

-Hyvä tavaton, mikä kuulustelu tämä on? Se mies nukkuu parhaillaan makuuhuoneessa kuin tukki. Seuraavalla kerralla minä kaadan lämpimän maidon hänen niskaansa ja käsken hänet tyynnyttämään sairasta lasta.

-Miltä se tuntui? Grace jatkoi sinnikkäästi, viis veisaten näistä Felixiä kohtaan esitetyistä uhkauksista.

-Mikä niin?

-Kun se oikea suutelee!

Ruth oli hetken hiljaa, sitten hän veti tuolin keittiön pöydän äärestä ja istuutui.

-Kerrohan nyt minulle, Gracie, miksi sinä kyselet tällaisia, hän sanoi vakavasti.

Grace seisoi epävarmana paikallaan hypistellen yöpaidanhelmaansa, sitten hän alkoi itkeä. Ja Ruth veti hänet syliinsä, kuin hän olisi ollut Mary tai pikku Anni, ja silitteli hänen tukkaansa.

-Kas niin, kas niin. Tekikö herra Hahn jotakin, mitä sinä et tahtonut? Siinä tapauksessa Felix…

-Ei! Grace nyyhkytti.

Ja sitten hän sopertaen ja niiskuttaen kertoi kaiken kohtauksesta ryöväriluolalla ja pettymyksestä ovisyvennyksessä.

-Minä pidän Paulista niin kauheasti, ja sitten… se ei vain tuntunut yhtään miltään! tyttö parkaisi.

Ruth huokasi syvään ja keinutteli tyttöä.

-Minä en ollut varautunut tällaiseen keskusteluun vielä muutamaan vuoteen, Ruth mutisi. -Voi kunpa Betty olisi täällä! Hän osaa selittää nämä asiat niin paljon paremmin… Grace kulta, sinä olet kauhean nuori.

-Minä täytän syksyllä seitsemäntoista!

-Minäkin olen ollut joskus seitsemäntoista, Ruth kuiskasi. -Kauhean varma siitä, mitä haluan, ja muka tietävinäni elämästä paljon enemmän kuin Betty ja Duncan. Betty sanoi minulle silloin, että toisin kuin yleisesti oletetaan, ihmisellä on elämää vielä kahdeksannentoista syntymäpäivän jälkeenkin. Hän halusi, etten minä hätäile enkä tee sitoumuksia, joita ehkä myöhemmin katuisin. Ja hän oli oikeassa. Voi, miten oikeassa hän oli!

-Niin mutta… Grace vaikersi. -Voiko olla niin, että se, josta niin kauheasti pitää, ei suudellessa tunnukaan yhtään miltään!

-Älä tarraa niin kovasti suudelmiin, sanoi Ruth vähän moittivasti. -Niiden aika tulee myöhemmin. Sitten, kun sinä olet valmis siihen. Vähän aikuisempi. Nyt sinä kuulostat vielä pieneltä tytöltä, joka vertailee koulupojilta saamiaan karamellipusseja.

-Niin mutta eikö sillä ole merkitystä…

-Totta kai sillä on merkitystä, Grace! Mutta se ei saa olla tärkeintä. Ruth näytti ankaralta. -Käy sinä vain kävelyillä ja elokuvissa ja kahviloissa ja tanssimassa, tutustu nuoriin miehiin, punnitse heitä ─ mutta aivan toisella vaa’alla kuin mitä nyt käytät. Pelkkien suudelmien varaan ei rakenneta tulevaisuutta.

-Felix suutelee sinua joka välissä! Grace väitti yhä vastaan. Hän oli tavattoman viehättynyt siitä tavasta, millä Felix tarttui Ruthia hellästi niskasta vetääkseen tämän lähemmäksi halutessaan suudella tätä, mikä todella tapahtui usein. Gracesta oli ihmeellistä, ettei Ruthia tuntunut lasten tai vieraiden nähden suuteleminen ollenkaan haittaavan, vaikka äiti moitti isää, jos tämä yritti samaa. Mutta samalla tyttö oli närkästynyt siitä, ettei Ruth tuntunut pitävän hänen suuria kokemuksiaan juuri minään.

-Niin suutelee, Ruth sanoi rauhallisesti, -mutta kyllä meidän avioliittomme perusta on sittenkin jossakin muualla. Rakkaudessa ja luottamuksessa. Suudelmat ovat vähän kuin koriste, jolla kakku kruunataan, kun pohja on ensiksi huolella valmistettu. Milloin sinä tapaat herra Hahnin uudestaan?

-Ylihuomenna. Hänellä on huomenna menoa.

-Ymmärrät kai, että hän ei ollenkaan käsitä joutuneensa kilpasille suutelutaidoistaan. Ruth katsoi Graceen vakavana. -Hänkin selvästi pitää sinusta hyvin paljon ja tahtoo osoittaa sen. Sinun on nyt tiedettävä, mitä teet. Älä anna hänen jatkaa hellyydenosoituksia, ellet ole siihen valmis. Siinä mielessä on oikeastaan hyvä, että olette kohta palaamassa kotiin.

-Niin mutta minä olin suunnitellut…

Grace henkäisi syvään. Sitten hän ajatteli, että Ruthiin hän saattaisi luottaa. Ruth oli vähän kuin sisar ja äiti samassa paketissa. Ja niin hän soperteli ääneen kaikki unelmansa yhteisestä tulevaisuudesta Paulin kanssa, opintojen aloittamisesta Berliinissä, Saksaan asettumisesta.

Ruth oli kauan hiljaa, sitten hän huokaisi ja puristi Gracea lujasti.

-Voi Gracie. Voi pikku Gracie. Miten minä nyt tämän sanoisin.

-Kyllä minä tiedän, että olen nuori, ja ettei Paul ole kosinut eikä voi vielä elättää minua, mutta minä olen valmis tekemään työtä ja…

-Shh, sanoi Ruth ja painoi sormensa hänen huulilleen. -Minä en nyt puhu siitä. Minä tarkoitan… tätä tilannetta maassa. Ymmärrän, että sinulla on viime aikoina ollut runsaasti muuta ajattelemista kuin politiikka, mutta olethan sinäkin havainnut kaikki ne juutalaisvastaiset julisteet ja ihmisten suhtautumisen?

-Niin mutta mitä se minuun kuuluu? Grace kysyi hämmästyneenä.

-Grace Cathleen Fleming, sanoi Ruth tiukasti, -kyllä se kuuluu. Sen pitäisi kuulua. Se…

Hän vaikeni äkkiä, kuin olisi aikonut sanoa jotakin liikaa, henkäisi syvään ja hymähti sitten.

-Minä oletan sinun rakentaneen erinomaista suunnitelmaasi sen varaan, että voit turvautua meidän vieraanvaraisuuteemme.

-Minä en tahdo olla, vaivaksi, minä voin hyvin vaikka maksaa…

-Sinä olisit lämpimästi tervetullut, Ruth keskeytti, -vanhempiesi luvalla tietysti, jos tilanne olisi toinen. Mutta joudun sanomaan sinulle kuten sanoin tänään Millylle: nyt on parempi, että lähdette kotiin. Katsotaan sitten, kun elämä rauhoittuu.

-Millylle? Grace toisti hämmästyneenä.

-Hänkin tahtoisi jäädä Berliiniin oppiakseen tanssia. Felix ei tainnut arvata, minkä Pandoran lippaan avasi, kun vei tytön tapaamaan Angela-neitiä! Ei, minä en tarkoita sitä, etteikö Millyn pitäisi saada oppia, sillä hän on lahjakas ─ mutta juuri nyt…

Ruth huoahti, sitten hän jatkoi:

-Milloin tahansa muulloin me ottaisimme mieluusti teidät molemmat siipiemme suojaan ─ se olisi vähintä, millä koskaan voimme kiittää vanhempiasi kaikesta ─ mutta niin kauan kuin tapahtuu kaikenlaista kiusallista vain siksi, että Felix on juutalainen ja lapset puolijuutalaisia ─ Grace, me emme halua teille mitään harmia tai vahinkoa.

-Niin mutta emmehän Milly tai minä ole…

-En minäkään, sanoi Ruth terävästi. -Ja siltikin tänään tulin tyhjin toimin muotiliikkeestä, jossa olen asioinut vuosia, koska siellä ei ollutkaan rouva Goldbaum tekemässä hyviä tarjouksia siinä toivossa, että liikkeen nimi näkyisi jossakin lehtiartikkelissa nimeni yhteydessä, vaan uusi omistajatar, joka kieltäytyi myymästä yhtään mitään kaltaiselleni rodunsaastuttajalle. Hän tarkoitti sitä, että olen naimisissa juutalaisen kanssa, vaikken itse ole juutalainen.

Grace nikotti järkytyksestä. Yhtäkkiä hän muisti taas kaiken, mitä Felix oli puhunut isälle parvekkeella, ja häntä vilutti, aivan kuin joku olisi avannut keittiön ikkunan ja ulkona olisi ollut pakkasta.

-Mutta eihän se ole mahdollista, että… että ihmiset käyttäytyvät niin!

-On se, Ruth sanoi lyhyesti. -Mene kotiin, Gracie. Heti kun voimme, me kutsumme tänne Millyn ─ ja sinutkin, jos olet yhä sitä mieltä, että haluat tulla. Mene kotiin, pidä yhteyttä herra Hahniin, opettele todella tuntemaan hänet. Tee päätöksiä vasta sitten. Ja nyt, Gracie ─ kello on kauhean paljon ja minä pelkään, että sinä olet nukkunut vähän huonosti jo pidempään. Lämmitän sinullekin maitoa ja tulen sitten peittelemään sinut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti