perjantai 17. maaliskuuta 2017

32. Taivas tummuu

 
Yleensä Grace oli ollut kuin tulisilla hiilillä niinä päivinä, jolloin ei syystä tai toisesta ollut voinut tavata Paulia. Mutta edellisen illan tapahtumien ja yöllisen keskustelun jälkeen hän tunsi melkein syyllistä helpotusta siitä, että nuorukaisella oli sinä iltana jotakin muuta tekemistä. Paulilla oli aina välillä jotakin muuta tekemistä, ja Grace oletti tämän silloin saaneen ansiotyötä, eikä tahtonut kysellä enempää. Paul oli ylpeä eikä halunnut myöntää, että eli kädestä suuhun.

Nyt joka tapauksessa hänellä oli aikaa rauhassa miettiä tapahtunutta ja kaikkea sitä, mistä Ruth oli puhunut. Hän ei ollut saanut suorastaan vastausta kysymykseensä siitä, eikö sen oikean suudelman olisi pitänyt tuntua ihmeelliseltä, mutta oli toisaalta saanut paljon muuta ajateltavaa.

Ehkä Ruth oli oikeassa. Kotiinlähtö oli ovella, hän ehtisi tavata Paulia enää kerran tai pari ennen sitä. He vaihtaisivat osoitteita ja kirjoittaisivat toisilleen. He oppisivat tuntemaan toisensa oikeasti, eivät vain romanttisilla kävelyillä kirjoista ja musiikista puhuen. Ja kun kaikenlaiset typerät poliittiset kiistat laantuisivat, Grace varmasti jo tietäisi, mitä tekisi. Ehkä hänen kannattaisi aloittaa opinnot kotona ─ ainahan hän voisi jatkaa niitä Saksassa myöhemmin.

Onneksi Felix oli sanonut, että veisi heidät illalliselle sinä iltana. Lähikortteliin oli avattu joku uusi ruokapaikka, jota hän halusi kokeilla. Grace mietti, miten kauan Felixin rahat riittäisivät ─ sellaisen summan kuin tämä oli laittanut timantteihin, ja samaan aikaan tarjonnut heille niin paljon kaikenlaista! Mutta sitä hän ei tietystikään voinut kysyä, eikä Ruthkaan kai kysynyt, sillä eihän Ruth tiennyt mitään timanteista.

-Onpa mukavaa saada sinusta seuraa, Milly tokaisi, kun he Gracen kanssa illansuussa laittautuivat huoneessaan. Felix oli ollut aamusta asti studiolla ja sanonut tulevansa kotiin viime tingassa, joten heidän oli oltava valmiina.

-Ainahan te olette saaneet minusta seuraa, Grace mutisi kammatessaan tukkaansa. Hän oli kuuliaisesti seurannut mukana niissä iltamenoissa, joihin kaikki muutkin lähtivät, vaikka se olikin toisinaan merkinnyt sitä, ettei hän voinut nähdä Paulia, vaikka tälle olisi sopinut.

-Sinun ruumiistasi ehkä, sanoi Milly. -Sinun sielusi on ollut jossakin muualla. Niin kuin Ruthin syntymäpäivänä. Sinähän et muistanut esityksestä mitään, kun tulimme kotiin!

Grace punastui. Ruth piti edelleen hyvin paljon teatterista, ja tämän syntymäpäivän kunniaksi Felix oli varannut heille hyvät paikat, ja näytelmä oli ollut erinomainen ja ymmärrettävissä heikollakin saksan kielen taidolla, mutta Grace oli vain miettinyt, mitä Paul mahtoi juuri silloin tehdä.

-Pata kattilaa soimaa, Grace nyt puolustautui. -Sinä et ajattele muuta kuin tanssia!

-Siitä on sentään jotakin hyötyä. Siitä voi saada ammatin.

-Haluatko sinä tulla sellaiseksi kuin Angela-neiti!

-Hmh, sanoi Milly merkitsevästi. -Ehkä haluankin. Minä haluan tehdä jotakin elämälläni!

-Ja minäkö en?

-No, sanoi Milly hitaasti ja katsoi serkkuaan tummilla silmillään, -sinun kamerasi on pölyttynyt tuossa pöydännurkalla vaikka miten pitkään, enkä minä muista sinun ottaneen piirustusvälineitäsi edes esiin täällä ollessamme.

-Kylläpä sinä pidät tarkkaa kirjaa!

-Hmh, Milly sanoi jälleen. -Minä en sentään määräile toisten ihmisten kirjeenkirjoitustapoja.

Grace punastui kiukusta, sillä hän oli pari päivää aiemmin vihjaillut melko voimakkaasti Millylle Donaldin yhä vastausta odottavasta kirjeestä.

-Tulkaa! Pikku Daniel tempasi vierashuoneen oven auki. -Papan auto!

-Hän tuntee autot jo yhtä hyvin kuin Donald, Grace sinkautti, -vaikka en tiedä, onko se sinun silmissäsi mikään hyve.

Ja ennen kuin Milly ehti vastata tähän ilkeämeliseen vihjaukseen, Grace otti Danielia kädestä ja meni tämän mukana ruokasaliin, jonka ikkunassa lapset olivat päivystäneet nähdäkseen isänsä ajavan kadunvarteen. Tällä kerralla nimittäin he pääsisivät mukaan ravintolaan, joka oli kuulemma sopiva myös lapsille, ja odotukset iltaa kohtaan olivat suuret.

Samassa oven lukko rapsahti ja Felix astui sisään.

-Papa! huusi Anni ja juoksi tämän luo. -Wir sind schon fertig!

Sitten tyttö perääntyi ja nyrpisti nenäänsä.

-Du stinkst, Papa!

-Ich weiß, meine liebste, Felix sanoi kärsimättömästi, vaikkei hän koskaan puhunut kärsimättömästi Annille. -Wo ist deine Mutter?

Grace tunsi, miten Danielin pieni käsi puristi tiukemmin hänen kättään. Ruth tuli halliin, ja kohta he olivat kaikki siellä ─ osittain yhä kuvitellen, että Felix vain nopeasti siistiydyttyään olisi valmis lähtemään heidän kanssaan ulos, osittain aavistaen jotakin epämääräistä, jota eivät osanneet pukea sanoiksi.

Anneliese oli ehkä liioitellut valittaessaan, että hänen isänsä suorastaan haisi. Mutta tosiasia oli, että Felixistä uhosi kevyt savunhaju, ja hän oli jollakin tavalla oudon epäsiisti.

-Mitä nyt? Ruth kysyi, ja hänen äänessään oli yhtäkkiä pelästystä.

-Me emme mene ulos tänään, sanoi Felix vähän vavahtavalla äänellä. -Sulkekaa ikkunaverhot.

-Mitä on tapahtunut? kysyi Charlie-setä. -Oletko sinä loukkaantunut?

-En. Pääsin toista kautta.

-Toista kautta? toisti Ruth, nyt niin hiljaa, että hänen ääntään tuskin kuuli. -Mistä?

Felix kiinnitti ulko-oven varmuusketjun.

-Täältä ei kukaan mene tänään ulos eikä tänne tule tänään kukaan sisään.

-Mutta mitä…

Felix meni ruokasaliin ja veti ikkunan eteen uutimet, vaikka ne olivatkin niin kevyet, että illan kuulaus hohti niiden läpi. Sitten hän meni saliin ja teki samoin. He kaikki vain seisoivat ja tuijottivat, kun hän seuraavaksi meni työhuoneeseen, ja he kuulivat hänen puhuvan puhelimeen saksaa, terävästi ja nopeasti. Puhelin kilahti, kun puhelu katkaistiin, sitten kuului taas valintakiekon äkäinen surina, ja Felix puhui jälleen.

-Mennään istumaan, sanoi Ruth ja johdatti heidät saliin. -Tähän täytyy olla joku järkevä selitys. Anneliese, älä nyt kiukuttele. Isä selittää kohta.

Grace ajatteli, että he istuivat sohvaryhmässä kuin katsomossa, aivan kuten silloin, kun Felix oli opettanut häntä ja Millyä tanssimaan. Mutta silloin heillä oli ollut kauhean hauskaa, loppujen lopuksi hänelläkin, kun taas nyt ─ mitä tämä oikein oli?

Samassa Felix tuli saliin.

-Gerhard on liikematkalla, hän mutisi. -Tietysti ─ sen ainoan kerran, kun hänestä olisi ollut jotakin hyötyä! Olisin pyytänyt häntä hakemaan äidin ja isän Rosenbergeille yöksi, he ovat lähempänä kuin me.

-Fix, Ruth sanoi moittien. Oli selvää, ettei Felix ollut erityisen ihastunut lankoonsa, mutta harvoin tämä toi sen noin suoraan julki.

-Isä lupasi ottaa vuokra-auton ja mennä äidin kanssa Estherin luo. Sanoin, etteivät he saa olla kahden, eikä Esther saa yksin lasten kanssa olla.

-Felix, Ruth korotti ääntään. -Ellet sinä kohta kerro meille, mitä on tekeillä, minä alan pelätä, että tarvitset Rosen ammattitaitoa! Oletko sinä lyönyt pääsi?

Felix seisahtui keskelle salia kädet lanteilla, aivan kuin olisi ollut upseeri, joka arvioi joukko-osastonsa kestävyyttä tulevassa taistelussa.

-Natsit polttavat kirjoja, hän sitten sanoi. -Kokkoja on ympäri kaupungin, suurin oopperan edessä. Kuulemma muuallakin kuin täällä, ainakin Münchenissä ja Bonnissa.

-Tulitko sinä oopperan kautta? Ruth sopersi, aivan kuin Felix ei aina olisi ajanut sitä reittiä studiolla käydessään.

-Siellä oli tiesulku. Luulin ensin, että onnettomuus on tapahtunut, ja pysähdyin. Aikani odotettuani nousin autosta, kuten monet muutkin. Ja silloin kuulin ihmisten puhuvan siitä, että siellä poltetaan kirjallisuutta. En uskonut korviani ja menin lähemmäksi, ja se on totta ─ ne heittivät kirjoja ja lehtiä tuleen!

-Kirjallisuutta! puuskahti Rose-täti. -Mitä hullutusta se nyt on? Miksi polttaa kirjoja?

-Kafkaa, Freudia, Marxia, sanoi Felix hiljaa. -Niin minä kuulin. Mutta ei pelkästään juutalaisten kirjoittamia kirjoja, vaan myös Hemingwaytä. Kaikkea epäsaksalaista. Tapasin siellä väkijoukossa Erichin, Ruth, hän lähetti terveisiä sinulle ja lapsille ─ sanoi tulleensa katsomaan, miten hänen kirjojensa savu natsien silmissä kirvelee.

-Erichin? Ruth sopersi. -Mutta ─ mitä pahaa hänen kirjoissaan on? Hänhän antoi Benille syntymäpäivälahjaksi Pojat salapoliiseina, eikö se ole aivan…

-Kuulemma sitä ainoana hänen kirjoistaan ei poltettaisi, ja Erich oli vähän närkästynyt, sanoi luulleensa, että hänen tuotantonsa on tasalaatuista, Felix irvisti. -Samassa näin muutamien SA-miesten minua vähän liian pitkään katsovan, ja silloin minä häivyin. On tilanteita, jolloin en totisesti halua tulla tunnistetuksi, vaikken elämässäni ole paljon muuta kuin shekkejä kirjoittanut. Päästyäni autolle onnistuin kääntämään sen sivukadulla, ja painoin kaasun pohjaan ja tulin toista kautta kotiin.

Grace tunsi, miten Mary haparoi hänen toista kättään omaansa. Tunnelma salissa oli täysin epätodellinen.

-Kuulemma opiskelijoita oli värvätty käymään läpi kirjastoja ja keräämään niistä rovioihin kaikki turmeltunut kirjallisuus, Felix jatkoi. -Ja niin meidän tulevaisuuden toivomme tekivät maalleen palveluksen!

Yhtäkkiä Gracea puistatti, eikä hän tahtonut ajatella mielleyhtymiä, joita Felixin ivalliset sanat toivat hänen mieleensä. Ei, se ei voinut olla mahdollista.

-Ehkä he nyt rauhoittuvat, Ruth sanoi epävarmasti. -Kun he saavat muka näyttää voimansa, vaikka tuollaisessa naurettavassa, he ehkä rauhoittuvat, ja pahin on ohi.

Felix naurahti.

-Ohi? Gelibteh, minä en ole mikään kaunokirjallisuuden tuntija, mutta en minäkään en voi olla muistamatta Heinen sanoja: siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi…

Felix vaikeni, aivan kuin olisi yhtäkkiä herännyt muistamaan, missä oli ja kenen kanssa. Oli melkein pelottavaa, miten hän silmänräpäyksessä hillitsi itsensä, muuttui aivan tyyneksi, kuin olisi ottanut ylleen naamion heitä rauhoittaakseen.

-Kas niin, hän sanoi melkein hilpeästi, -nyt me vietämmekin illan kotona. Ulkona ei ole mukavaa tänään.

-Mutta Papa, huusi Anni, -sinä lupasit…

-Shh, kuiskasi Ruth ja veti tytön lähelleen. -Fix, Brigitta ei ole valmistautunut laittamaan meille illallista.

-Mary ja Anni, sanoi Felix, -menkääpä Millyn ja Gracen kanssa keittiöön Brigittaa auttamaan. Minä uskon, että ruokakomerosta löydätte tarvikkeita hyviin voileipiin. Ben, sinä olet jo niin iso poika, että yletyt vetämään alas työhuoneen valkokankaan ─ Daniel saa filmin valita. Charlie-setä ja minä laitamme elokuvakoneen kuntoon ja äiti ja Rose-täti järjestävät katsomon. Me pidämme elokuvaillan. No, vauhtia nyt, lapset!

-Minkä tahanta elokuvan? sopersi Daniel.

-Minkä tahansa. Sinä päätät tänään.

Yhtäkkiä hirvittävä ahdistus, joka oli tullut haamun lailla sisään Felixin mukana, tuntui helpottavan. He voisivat tehdä jotakin, heillä oli puuhaa, eikä heidän tarvitsisi ajatella, että ulkona poltettiin kirjoja. Kirjoja! Gracea puistatti taas. Hänet oli aina opetettu rakastamaan ja kunnioittamaan kirjoja, ja nyt hän ajatteli isän kirjakaupan pitkiä hyllyrivejä ja Koivurannan olohuoneen täyteen pakattua kirjahyllyä. Entä jos joku haluaisi polttaa äidin ja isän kirjat? Äidin kirjoittamat kirjat?

Mutta he alkoivat kaikki hälistä toteuttaakseen saamiaan määräyksiä, aivan kuin elokuvaillan järjestäminen olisi ollut suuri ja tärkeä tehtävä.

-Luutnantti Blumenthal komentaa osastoaan, Grace kuuli Charlie-sedän sanovan matalasti Felixille.

-Minun osastoni ammuttiin alas syksyllä viisitoista, hän kuuli Felixin vastaavan yhtä matalasti, melkein kuin yhteenpurtujen hampaiden lomasta. -Vain minä vältin tulituksen ja pääsin turvaan, ja Leber ja Kühling tulevat vieläkin uniini minua siitä syyttämään. Sellaista ei totisesti tapahdu toistamiseen kuin minun kuolleen ruumiini yli.

Samassa Charlie-setä ja Felix huomasivat, että Grace viivytteli ovella, ja tälle tuli kiire livahtaa Millyn ja pikkutyttöjen perässä keittiöön.

Sen illan he kaikki Brigittaa myöten viettivät työhuoneessa. Valkokangas oli vedetty alas, tuoleja tuotu muista huoneista, elokuvakone viritetty ja lukuisista filmikeloista Daniel oli halunnut valita ”hattun” elokuvan, komedian, niitä harvoja, joita Felixin yhtiössä oli tehty. Filmi oli vanha ja mykkä, mutta Felix laittoi levyn pyörimään gramofoniin elokuvan ajaksi. Kun filmi loppui, Anneliese sai valita seuraavan, ja sitten Ben ja Mary omansa, aivan kuin heillä olisi ollut loppumattomiin aikaa vain katsoa elokuvia.

Ulkona kevätiltaa valaisivat kirjaroviot, mutta sisällä pimennetyssä huoneessa soi hilpeä musiikki ja naurettiin Danielin lempielokuvan hulluille kommelluksille ja jännitettiin seuraavien filmien jännittävämpiä juonenkäänteitä. Anni nukahti Felixin syliin, mutta tämä ei noussut viedäkseen tyttöä vuoteeseen, vaikka lapsen paino sai varmasti hänen käsivartensa puutumaan. Daniel jutteli iloisena omiaan Rose-tädin sylissä, ja Mary oli asettunut lattialle Gracen ja Millyn väliin ja nojasi päätään äitinsä polveen. Benjaminin arvokas tehtävä oli aina gramofonin vedon loppuessa käydä kiertämässä veiviä. Ikkunat olivat kiinni, verhot edessä, ja musiikki peitti äänet, joita ulkoa olisi saattanut kuulua.

Savunhajun alkaessa tunkeutua ikkunanraoista Ruth ja Brigitta menivät kastelemaan pyyhkeitä ja laittoivat niitä ikkunalaudoille, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan asiaa. Sen jälkeen Brigitta tarjoili teetä ja hyviä voileipiä.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, Milly ja Grace auttoivat Ruthia ja Rose-tätiä laittamaan lapset vuoteeseen. Rose-täti jäi kertomaan näille satua, eivätkä Mary tai Benkään huomanneet oudoksua sitä, että huoneen ulkopuolella kuljettiin vielä levottomasti edestakaisin, sillä ainahan aikuiset valvoivat myöhempään.

Mennessään työhuoneeseen auttamaan Brigittaa tarjoiluiden poiskorjaamisessa Grace näki Felixin ottavan jotakin kirjoituspöydän lukitusta laatikosta ja laittavan taskuunsa. Kupit kilisivät hiukan Gracen kootessa niitä, sillä hänen kätensä vapisivat. Täsmälleen samanlainen kohouma oli ollut isän taskussa silloin, kun tämä oli toissa keväänä hakenut aseensa Lancelotin viimeisenä päivänä. Ja käydessään yöllä kylpyhuoneessa Grace näki, että Charlie-setä valvoi salin ja Felix ruokasalin ikkunassa, aivan kuin asunto olisi ollut linnoitus, jota vastaan odotettiin hyökkäystä.

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta he muut nukkuivat kuitenkin hyvin ja heräsivät aamulla tavalliseen arkeen. Felix ei tahtonut kuullakaan Ruthin vaisua ehdotusta siitä, että lapset eivät menisi kouluun, mutta lupasi viedä nämä autolla ja käski Brigittan laittaa eväät, niin ettei lasten tarvitsisi kävellä kotiin aamiaistunnille. Itse hän sanoi menevänsä studiolle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Jos tilanne olisi rauhallinen, hän hakisi Ruthin iltapäivällä kuvauksiin, mutta Millyä hän ei tällä kertaa luvannut ottaa mukaan.

-Eiväthän ne sinun elokuviasi polta, isä? Ben kysyi silmät kauhusta laajenneina.

-Eivät tietenkään, Felix vastasi vähän liian iloisesti. -Studiolla on vartiointi, muistathan sinä sen. Ei sinne pääse kukaan, jonka minä en tahdo pääsevän.

-Meidän on aika ryhtyä vähitellen pakkaamaan, sanoi Rose-täti Millylle ja Gracelle. -Pelkään, että joudumme vielä matkalaukkuostoksille ennen lähtöä. Teidän tavaramääränne on melkoinen!

Grace tunsi olonsa ristiriitaiseksi. Tuntui ihanalta ajatella pääsyä kotiin, jossa kukaan ei polttanut kirjoja eikä raapinut autoja, mutta samalla hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin Paulin tähden. He olivat sopineet tapaavansa tänä iltana. Antaisiko Felix hänen lähteä ulos? Ja mitä hän sanoisi Paulille, joka toissa illan jälkeen tietysti luulisi, että voisi jatkossakin…

Oli oikeastaan hyvä, että Rose-täti määräsi heidät pakkaamaan. Se oli jotakin oikeaa ja konkreettista. Oli heitettävä pois tyhjiä paperikääreitä ja taiteltava vaatteita ja mietittävä, mitä ei saanut laittaa matka-arkkuihin, jotka menisivät matkatavaravaunuun, ja mitä sen sijaan piti ehdottomasti muistaa pakata edessä olevaa pitkää junamatkaa varten pieniin yöpymislaukkuihin.

-Jos täältä kerran on lähdettävä, minä ainakin tahtoisin lentää, Milly mutisi.

Grace ei enää edes tiennyt, mitä tahtoi. Hän nosti varmuudeksi sivuun vihreän iltapäiväpukunsa ─ Paul oli sanonut sitä hyvin sieväksi, ja hän oli ajatellut laittaa sen taas illalla ylleen. Ja sitten hän sitoi tiukaksi nipuksi joukon Gordonin ja Axelin kirjeitä ja muisteli, mitä Ruth oli toissa yönä sanonut nuorten miesten punnitsemisesta. Ja tunkiessaan Berliinistä ostamiaan postikortteja siihen kuoreen, joka oli jo repeämässä aiempien korttinippujen tähden, hän ajatteli herra Willowsia, jota ei ollut juuri muistanutkaan Berliinissä ollessaan. Ja kaiken tämän taustalla tuntui kummallinen palaneen paperin käry, vaikkei Grace ollut aivan varma siitä, saattoiko se yhä nousta tänne ylös asti, vai kuvitteliko hän vain.

Felix soitti studiolle päästyään ja kertoi, että kaikki oli ulkona rauhallista ja että he voisivat lähteä asioille, jos se oli tarpeen. Iltapäivän kuvaukset hän oli kuitenkin yhteistuumin ohjaajan kanssa peruuttanut, ja Ruth saisi olla kotona.

-Ruth, sanoi Rose-täti, kun tämä palasi puhelimesta näiden terveisten kanssa. -Tule meidän huoneeseemme. Minä tahdon puhua kanssasi.

Gracen ei tarvinnut tällä kerralla tahallaan tai tahattomasti antautua salakuuntelun kiusaukselle. Hän arvasi täsmälleen, mistä Rose-täti tahtoi puhua, ja oli samaa mieltä. Miksi Ruth ja lapset eivät tosiaan lähtisi heidän mukaansa! Kesäloma koulusta alkaisi joka tapauksessa pian, ja he voisivat olla koko pitkän ihanan kesän Ylämaalla, turvassa tällaisilta levottomuuksilta. Voi, miten äiti ilahtuisi, kun saisi heidät vieraiksi! Ja sanomalehti kirjoittaisi taas Ruthista suuria otsikoita, kuten viimeksi.

-Minä lähtisin, sanoi Milly yhtäkkiä, kun toisen vierashuoneen ovi oli sulkeutunut. -Pois täältä, tarkoitan. Sitähän äiti aikoo Ruthille ehdottaa.

-Niin varmaan, Grace mutisi. Vai oli Millykin arvannut.

Vaitonaisina he jatkoivat tavaroidensa järjestelyä vastaillen vain Danielille, joka tutki antaumuksella heidän kaikki jännittävät tavaransa.

-Kotka te tulette taat? poika kysyi suloisesti, kun Milly oli pelastanut kynsisakset hänen käsistään.

-Emme me tiedä, Grace vastasi vähän tuskallisesti. -Mutta ehkä…

Milly rykäisi, ja Grace tajusi vaieta. Eihän hän voinut sanoa mitään Ruthin asioihin. Voi, jospa hän olisikin saanut kertoa Danille, etteivät he Millyn kanssa lähtisikään, että he jäisivät tänne opiskelemaan! Mitä varten politiikan piti pilata kaikki?

Aamiaispöydässä oli oudon hiljaista, kun lapset eivät tulleet koulusta syömään eikä Felixkään ollut paikalla. Ruthin kulmakarvojen välissä oli ryppy ja Rose-täti näytti harmistuneelta, ja Grace pelkäsi sen tarkoittavan, ettei Ruth ollut ottanut kutsua vastaan.

Iltapäivällä Ruth tuli tyttöjen huoneeseen kukkaro kädessään.

-Menisittekö te lapsia vastaan koululle? hän sanoi. -Felix tulee niin myöhään, ettei ehdi hakea heitä, ja minusta heidän ei pitäisi nyt kävellä keskenään. Viekää heidät tulomatkalla kahvilaan jäätelölle, minä annan rahaa. Koetetaan nyt kaikki hiukan piristyä. Ehditkö sinä, Grace?

-Ehdin kyllä, sanoi Grace nopeasti. -Minä tapaan Paulin vasta kuudelta.

Oli ihanaa päästä ulos, sittenkin, vaikka toisaalta tähän asti niin ystävälliset keväiset kadut tuntuivat jollakin tavalla uhkaavilta. Siellä täällä kulki ruskeapaitaisia SA-miehiä, mutta he eivät kiinnittäneet Graceen ja Millyyn mitään huomiota.

-Kukahan lapsia saattaa, kun me lähdemme, Milly mutisi heidän odottaessaan koulun portilla.

-Jospa he voisivat silloin jo kulkea turvallisesti keskenään, niin kuin ennen, Grace ehdotti. -Tuolta tulee Anneliese!

Tuntui mukavalta, kun lapset ilahtuivat heidät nähdessään, aivan kuin Gracen ja Millyn läsnäolo olisi saanut edellisillan tapahtumat muuttumaan pahaksi uneksi. Ben lörpötteli välitunnin jalkapallo-ottelusta, sillä hän oli luokkansa paras pelaaja, ja Mary kertoi saaneensa kiitettävän ainekirjoituksesta, ja Anneliese hypähteli paikallaan kuullessaan, että äiti oli antanut rahaa jäätelöön, sillä sitä ei tapahtunut kovin usein. Huolimatta kaikesta siitä sadunomaisesta ylellisyydestä, mikä Blumenthalin perhettä ympäröi, lasten tahdottiin tavallisten perheiden tapaan mieluummin syövän kotona päivällistä kuin täyttävän vatsaansa herkuilla.

Iloisesti hälisten he menivät koulumatkan varrella olevaan kahvilaan, joka oli kovin viehättävä pikkuisine pöytineen ja jossa jäätelöstä tehtiin toinen toistaan hienompia annoksia korkeajalkaisiin lasimaljoihin. Annokseen sai valita hedelmiä tai karamelleja tai vohvelikeksejä, ja Milly määräsi Maryn toimimaan tulkkina, jotta kaikki saisivat varmasti täsmälleen sen, mitä tahtoivat.

Mutta tiskin takana valkoinen esiliina yllään seisova herra, joka kyllä hyvin tunsi Blumenthalin lapset, ei tällä kerralla katsonut heitä ollenkaan ystävällisesti.

-Kannst du nicht lesen? hän ärähti Marylle ja osoitti ovelle.

Vaistomaisesti he kaikki kääntyivät katsomaan.

Ensin Grace ei ymmärtänyt, mitä tarkoitti oven viereen ripustetussa kyltissä oleva teksti: ”Eintritt für Juden und Hunde verboten”. Mutta Mary äännähti, kuin joku olisi lyönyt häntä, ja Ben muuttui punaiseksi, ja Annin silmiin nousivat kyyneleet. Kahvilan muut asiakkaat käänsivät päänsä pois, aivan kuin eivät olisi huomanneet mitään tapahtuvan, tai ainakaan missään tapauksessa halunneet sekaantua siihen.

-Diese jungen Damen können bleiben, herra sanoi ja viittasi Graceen ja Millyyn. -Aber der Rest von euch ─ raus!

-Hän on hullu, Milly puuskahti. -Tulkaa, mennään pois.

-Ei, sanoi Grace. -Me syömme jäätelöä. Fünf Eis, bitte.

Mutta nyt kahvilan omistaja hermostui. Hän tuli tiskin takaa, tempasi oven selälleen ja karjui melkein samalla tavalla kuin valtakunnankansleri, kun Ruth oli kerran avannut radion iltasella tietämättä ohjelmasta ja sieltä oli tullut herra Hitlerin puhe. Grace ymmärsi puhetulvasta vain sanat Juden ja Polizei, ja häntä kylmäsi. Mitä Felix oli sanonutkaan poliiseista? Ja miksei kukaan asiakkaista sanonut mitään, miksei kukaan tullut väliin ─ eivät kai he voineet olla samaa mieltä siitä, etteivät lapset saisi tulla kahvilaan jäätelölle vain siksi, että olivat juutalaisia!

-Mennään, Mary sopersi. -Mennään pois!

Heidät lähestulkoon heitettiin ulos kadulle, ja ovi mäjähti kiinni heidän perässään niin, että siinä oleva pieni, heleä-ääninen kello soi kauan itsekseen. Samalla he melkein törmäsivät jalkakäytävällä kulkeneeseen nuoreen mieheen, joka oli selvästi tulossa luennoiltaan, sillä hänellä oli kirjanippu ja kansio kainalossa.

-Paul! Grace parahti. Hän unohti täysin kaikki pohdintansa suudelmien suhteen ja oli vain sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että paikalle saapui joku tuttu, johon saattoi turvautua. -Paul, Jumalan kiitos! Kahvilanpitäjä on hullu. Hän ─ hän ajoi meidät ulos, koska Mary ja Ben ja Anni ovat juutalaisia! Oletko kuullut mitään typerämpää!

Paul otti askeleen taaksepäin, hänen iloiset harmaat silmänsä tummuivat ja hänen sieraimensa värähtivät, kuin hän olisi haistanut jotakin epämiellyttävää.

-Oletko sinä juutalaista sukua? nuorukainen kysyi äänellä, joka kertoi sanoinkuvaamattomasta inhosta.

2 kommenttia:

  1. Paul oli liian täydellinen ja arvelin koko ajan, että jotain tällaista vielä tulee vastaan...

    VastaaPoista