lauantai 18. maaliskuuta 2017

33. Isänmaan hyväksi

 
-M-mitä? Grace änkytti.

-Sinähän sanoit olevasi täällä sukulaisissa. Nyt minä käsitän! Tämän tähden et tietysti halunnut kertoa tarkasti, missä asut, eikä sinulle saanut soittaa. Paulin ääni oli järkyttynyt.

-E-en minä… Grace aloitti. Sitten hänen päässään naksahti, aivan kuin joku olisi laittanut valokatkaisijan päälle. -Mitä sitten, vaikka olisinkin juutalainen! Mitä se mihinkään liittyy!

-Liittyy? Paul tiuskaisi. -Sinä teit kaikkesi viekoitellaksesi minua ─ sait minut jopa suutelemaan itseäsi. Voin vedota vain siihen, että totisesti esitit roolisi hyvin. Jos olisin osannut edes aavistaa… Pthyi!

Ja hän sylkäisi kadulle, kuin olisi saanut suuhunsa jotakin likaista.

-En minä… minä en… Grace änkytti tajuamatta enää itsekään, mitä tapahtui.

-Mutta etpä sinä ole näköjään enää niin ollaksesi, Paul jatkoi, nyt voitonriemuisemmin. -Niin kuin näit, tämä maa on herännyt tajuamaan, että te juutalaiset olette kuin torakat, teidät on nitistettävä ajoissa, ennen kuin leviätte ja saastutatte puhtaan arjalaisen rodun!

Grace oli niin kauhuissaan, ettei pystynyt enää sanomaan mitään, ei liikahtamaan, vaikka tunsi Millyn vetävän itseään hihasta. Mitä tämä oli? Oliko tämä samanlaista houretta kuin silloin parvekkeella, kun hän oli kuullut isän ja Felixin puhuvan mielipuolisia asioita timanteista ja ampumisesta?

Yhtäkkiä hän havaitsi, että Paulin kirjanippua pitelevässä kädessä oli pari palorakkulaa, sellaisia, joita oli ollut Fannyn käsissä viime syksynä tulipalon jälkeen.

-Olitko sinä ─ olitko sinä eilen… hän sopersi. Ja hän tajusi tienneensä edellisillasta asti, aina siitä hetkestä, jolloin Felix oli puhunut opiskelijoista, mutta ajatus tuntui sittenkin niin kauhistuttavalta, että hän rukoili olevansa väärässä.

-Se oli vasta alkua. Tämä maa ja koko maailma puhdistetaan vielä kaikista syöpäläisistä, juutalaisista ja kommunisteista, ennen kuin ehditte toteuttaa saastaisen maailmanvalloituksenne. Pian Saksa kuuluu saksalaisille, ja minä aion olla mukana, kun se tapahtuu!

Joku harppasi Gracen eteen. Se oli Benjamin Blumenthal, yksitoistavuotias poika, jonka mustat silmät paloivat ja kädet olivat puristuneet nyrkkiin.

-Minä en huolisi leikkiä sankaria, ellen tohtisi muuta kuin polttaa kirjoja ja haukkua tyttöjä, hän huusi englanniksi, mutta sittenkin Gracesta tuntui, ettei hän käsittänyt enää mitään mitä sanottiin. -Häivy ja anna meidän mennä!

-Pidä suusi, jutkukakara, Paul ärähti. -Tai minä näytän sinulle.

Kukaan ei ehtinyt oikein edes tajuta, mitä seuraavaksi tapahtui. Mutta ilmeisesti Benjamin Blumenthal, luokkansa paras jalkapalloilija, teki nopeamman taklauksen kuin koskaan koulun pihalla. Vain silmänräpäystä myöhemmin Paul Hahn makasi selällään puoleksi katuojassa, kirjat sinne tänne levinneinä.

-Nyt mennään, sanoi Milly ja riuhtaisi Gracen mukaansa.

Päätös oli viisas, sillä tilanne oli herättänyt jo useammankin ohikulkijan huomion. Ihmisiä juoksi heitä kohti auttaakseen Paulin ylös, ja mukana oli muutamia noista ruskeapaitaisista miehistä, joiden käsivarressa oli hakaristin kuva. Tungoksen turvin Grace, Milly ja lapset pääsivät kuitenkin livahtamaan kulman taakse ja jatkamaan matkaansa juosten.

Gracella ei ollut myöhemmin aivan selvää kuvaa siitä, mitä tapahtui heidän päästessään kotiin. Lasten itku, Ruthin huudahdukset ja Millyn selvitys tapahtuneesta humisivat hänen päässään kuin oudon myrskyn ulvonta.

Kummalliseen, painajaismaiseen äänimaailmaan sekoittui ihmeellisen teräviä näkyjä ja makuja ─ Rose-täti pitämässä häntä sylissään ja Brigitta tyrkyttämässä lämmintä maitoa, joka maistui kummalliselta ─ Rose-täti käski hänen juoda, koska siinä oli lääkettä, ja hän ajatteli kirkkaasti kuin kovassa kuumeessa ollessaan, että oli hyvä, kun Rose-täti oli tottunut hoitamaan särkynyttä mieltä, mutta osaisiko tämä hoitaa myös särkyneen sydämen?

Grace ei tiennyt, oliko nukkunut vai pyörtynyt, mutta yhtäkkiä hän avasi silmänsä. Oli aivan hiljaista, ja ilta-aurinko paistoi matalasti vierashuoneen ikkunasta. Hän lepäsi vuoteellaan täysissä pukeissa, ja Rose-täti istui sängyn laidalla ja katsoi häntä hellästi. Viereisellä tuolilla oli vihreä iltapäiväpuku, jonka hän oli aikonut vaihtaa ylleen mennessään illalla tapaamaan…

-Kas niin, kultaseni, täti sanoi ja silitti hänen tukkaansa. -Onko sinun yhtään parempi olo?

Kyyneleet nousivat Gracen silmiin.

-Paul… hän sai kuiskatuksi. Tuo nimi tuntui sisältävän kaiken sen onnen, josta hän oli uskaltautunut haaveilemaan, ja jonka murskatuilla sirpaleilla hän tunsi nyt makaavansa niin, että joka paikkaan koski.

-Jos me olisimme tienneet ─ mutta emmehän me voineet arvata, että hän olisi sellainen! Vanhempasi sanoivat, että hän oli oikein hienokäytöksinen. Rose-tädin siniset silmät olivat ahdistuneet. -Etkö sinä huomannut koskaan mistään ─ hänen puheistaan…

-Me puhuimme vain kirjoista ja elokuvista! Hän sanoi kyllä, että tahtoo toimia maansa hyväksi, Grace nikotteli. -Mutta eihän siinä ole mitään pahaa.

-Ei, täti huokasi, -siinä ei ole mitään pahaa. Ja lapsiparat! Milly kertoi kaiken. Lukiko kahvilassa todella ”juutalaisilta ja koirilta pääsy kielletty”?

Grace nyökkäsi ja nyyhkytti.

-Ja kaikki katsoivat muualle, hän sopersi. -Siellä oli ihmisiä, jotka olisivat voineet sanoa jotakin, tulla väliin, mutta he vain katsoivat muualle! Aivan kuin…

Hän oli aikonut sanoa ”aivan kuin asia ei olisi kuulunut heihin”, mutta muisti, miten oli itse huudahtanut siten Ruthille toissayönä, ja hiljeni järkyttyneenä. Niinkö helppoa se todella oli? Katsoa muualle, kun itse ei ollut kiusanteon kohteena?

-Hyvä tavaton, miten me kaikki pelästyimme, kun te tulitte, täti mutisi. -Sinä olit ─ sinä näytit aivan samalta kuin äitisi silloin, kun…

Samassa hän hengähti, kuin olisi tahtonut nielaista jotain, mitä oli ollut sanomassa.

-Kas niin, minusta sinun on nyt parasta nousta ylös. Me syömme kohta illallista. Tiedän, rakkaani, ettet voi syödä, mutta minä käsken sinun tulla silti pöytään. Pahinta, mitä voit tehdä nyt, on jäädä tänne miettimään asioita. Se ei mitään paranna.

-Minä… Grace huohotti, hänen oli sitä vaikeampi hengittää, mitä tarkemmin hän alkoi muistaa iltapäivän tapahtumia. -Minä… luulin… Minä pidin hänestä niin kauheasti! Annoin hänen suudella itseäni, ja nyt hän…

Ajatus Paulista sylkäisemässä heidän suudelmaansa mustaessaan sai tytön parahtamaan, sitten hän alkoi haukkoa henkeään kuin hukkuva. Keuhkot tuntuivat olevan täynnä sementtiä, ja hän ojenteli kauhuissaan käsiään tätiään kohden.

Rose-täti tarttui häntä hartioista, nosti hänet istumaan ja antoi hänelle tyhjän paperipussin, yhden niistä, joissa he Millyn kanssa olivat näiden iloisten viikkojen aikana kantaneet kotiin postikortteja ja marsipaanikaramelleja.

-Hengitä tähän. Hitaasti ja rauhallisesti, noin. Ei, älä ala huohottaa. Hengitä. Rauhallisesti.

Grace totteli. Tuntui oudon hyvältä totella Rose-tätiä, kun tämä käyttäytyi varmasti ja päättäväisesti, kuten lääkärin kuului. Paperipussi tuntui lämpimältä ja turvalliselta hänen kasvojaan vasten, ja tädin käsi silitti hänen selkäänsä hellästi, aivan kuin äidin käsi. Voi, kunpa hän saisi olla aina pieni tyttö, josta pidettäisiin huolta, ja jonka ei tarvitsisi törmätä maailmassa kauhistuttaviin asioihin!

Samassa he kuulivat makuuhuoneen oven paukahtavan hallin toisella puolen ja korkojen kopisevan lattian yli. Ruthilla oli aina jalassaan korolliset kengät.

-Ruth, kuuntele minua!

Se oli Felix, jonka ääni kuului kauempaa.

-Ei tässä asiassa ole enempää puhumista. Ruth oli menossa työhuonetta kohti.

Joku juoksi hallin halki. Se oli Felix, koska nyt tämänkin ääni kuului lähempää.

-Ruth, ole nyt järkevä! Miten usein sinä tahdot tällaisen toistuvan? Eilisyö ─ ja se, mitä tänään tapahtui. Sitäkö sinä haluat lastesi elämän olevan?

Rose-täti vilkaisi Graceen.

-Minä… yritin aamulla taivutella Ruthin suostumaan siihen, että hän lähtisi lasten kanssa meidän mukaamme kesäksi, hän sanoi melkein anteeksipyytävästi. -Ilmeisesti Felix yrittää nyt samaa.

-Minä en anna muutaman mielipuolen säikytellä itseäni! Ruth tiuskaisi. -Et kai sinä kuvittele, että pakenisin jotakin jäätelönmyyjää ja ylioppilasta!

-Ruth, kyllä sinä tiedät, ettei ole kyse siitä. Felixin äänessä oli epätoivoa. -Kesän ajaksi vain ─ tilanne rauhoittuu syksyyn mennessä!

-Missä lapset ovat? Grace kysyi hiljaa.

-Milly vei heidät keittiöön Brigittan luo, tämä antaa heidän keittää nekkuja, Rose-täti mutisi. -Minä toivon, että kolme suljettua ovea tässä välissä riittää, eivätkä he kuule…

-Entä Pahan jäljet? Se on vasta alkutekijöissään. Sait budjetin täsmäämään, vaikka Schumann veti pois rahoituksensa, ja nytkö aiot jättää elokuvan kesken? Oletko harkinnut konkurssihakemuksen tekemistä? Joku reipas kansallissosialisti varmaan ostaa studion mielellään!

He kuulivat ovenkin läpi, miten Felix ähkäisi.

-Ruth, joku ottaa roolisi. Niinhän Klaus otti minun roolini. Filmiä ei ole kuvattu vielä niin pitkälti, että hukkaan menisi kovin suuri työ. Carla voi…

Jotakin särkyi aulassa. Grace melkein näki silmissään, miten Ruth oli siepannut alas yhden seinällä olevista pienistä posliinitauluista, jota he olivat aina ohikulkiessaan ihailleet, ja heittänyt sen lattiaan.

-Carla Geier ei totisesti tule minun tilalleni vain sen tähden, että minä livistäisin tieheni muutaman huligaanin tieltä!

Grace muisti, mitä Ruth oli sanonut neiti Geierista ja siitä, ettei tämä pitänyt hänestä. Ilmeisesti tunne oli molemmin puolin yhtä syvä.

-Eihän siitä ole kysymys. Ei kukaan ihmettele, jos…

-Minä olen neljätoista vuotta koettanut todistaa teille saksalaisille olevani yhtä hyvä kuin te, enkä minä aio päästää eräitä sanomaan, miten painun häntä koipien välissä pakoon heti, kun on vähän levotonta!

-Ruth, ajattele lapsia!

-Niin minä ajattelenkin. He ovat jo kyllin pelästyksissään eilisen ja tämänpäiväisen jälkeen ─ nytkö heidät pitäisi vielä erottaa isästään ja raahata kuin mitkäkin pakolaiset toiselle puolelle Eurooppaa! Minä tiedän, mitä he tarvitsevat, ja se on mahdollisimman rauhallinen arkielämä ja pysyvä turvallinen koti. Jos sinä lähdet mukaan, minä lupaan harkita, mutta…

-Minä en voi lähteä, Ruth, tajuathan sinä sen! Eikä tilanne ole sen arvoinen, että minä…

-Oh, ei ole sen arvoinen? Kappas. Ja meidät sinä tahtoisit lähettää… Felix Benjamin Blumenthal, minä en odottanut sinua kolmea sotavuotta maanpetossyytteen uhka niskassani vain sen tähden, että jättäisin sinut heti, kun elämään tulee vähän ikävyyksiä!

Gracen silmät laajenivat ja hän katsoi Rose-tätiin. Tämä huoahti ja mutisi:

-Älä kysy, Gracie! Kysy äidiltäsi joskus, sitten vähän myöhemmin, mutta älä laita minua kertomaan!

Grace nyökkäsi. Yhtäkkiä hänestä tuntui, että Rose-täti piti häntä vihdoin aikuisena, ja hän tahtoi käyttäytyä sen mukaisesti.

-Gelibteh, vain kesäksi, Felix sanoi maanitellen oven ulkopuolella. -Lapset ilahtuisivat matkasta, ja ajattele, millaista olisi viettää kesä Fort Williamissa. Tulette takaisin sitten, kun koulut alkavat.

-Minä en lähde, Ruth sanoi tiukasti. -Jos kerran sinä uskot, että pahin on ohi syksyyn mennessä, me kestämme sen yhdessä. Felix, minä olen luvannut. Hyvinä ja pahoina päivinä!

Ja sitten he kuulivat, miten Ruth alkoi itkeä, hillittömästi kuin lapsi.

-Pärjäätkö sinä hetken? Rose-täti kysyi ja nousi, ja Grace nyökkäsi taas. Sitten täti meni ulos ovesta ja tyttö kuuli hänen tyynnyttelevän Ruthia.

Illallispöydässä ilmapiiri oli painostava. Lapset olivat vaisuja, jopa Daniel, joka selvästi aisti oudon tunnelman, vaikka ei ymmärtänytkään sen syytä. Ruth oli turhaan koettanut ehostuksella peittää silmiensä turvotusta, ja Felix söi niin vaitonaisena, ettei Grace ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena.

Lopulta Felix laski ruokailuvälineensä lautaselle.

-Minä olen todella pahoillani kaikesta, hän sanoi ja antoi katseensa kiertää Charlie-sedästä Rose-tätiin ja Millystä Graceen. -Totta kai me olemme jo vuosia huomanneet, että tietynlaiset aatteet ─ eivät sinänsä uudet, mutta sellaiset, joiden toivoimme tulleen unohdetuiksi ja haudatuiksi kahdennenkymmenennen vuosisadan myötä ─ ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa erinäisissä piireissä. Mutta meidän mieleemmekään ei tullut, että se kaikki… Ruth, kulminieren?

-Huipentua, mutisi Ruth sävyttömästi.

-Että se kaikki huipentuisi tällä tavalla ja tällä voimalla juuri tänä keväänä. Felix huokasi. -Tämä on tietysti ohimenevää, kuten tällaiset ääriliikkeet aina. Muutama yksittäinen ylilyönti, ja se on siinä. Mutta on harmillista, että se osui juuri teidän vierailunne aikaan.

-Eihän tämä sinun syytäsi ole, Charlie-setä sanoi levollisesti. -Jokainen, joka seuraa uutisia, tietää kyllä, että monissa maissa mennään nykyään poliittisissa aatteissa laidasta laitaan ─ toisaalla oikealle, toisaalla vasemmalle. Saksan kansa on sivistynyttä, sen me tiedämme, eikä pidemmän päälle hyväksy tällaista hulluutta. Mutta ehkä on vain hyvä, että muutamat innokkaat saavat tuulettaa tunteitaan, se vaikuttaa yleensä hillitsevästi.

Grace värähti. Tunteitaan, tosiaan! Hänen olonsa oli siedettävä, ehkä sen pienen tabletin ansiosta, jonka täti oli antanut palattuaan aulasta sen jälkeen, kun Ruth oli saatu rauhoittumaan. Mutta hän tiesi, että helpotus oli vain väliaikainen.

Äkkiä hän tajusi, että Felix katsoi suoraan häneen.

-Grace, olen erityisen pahoillani sinun tähtesi. Minun olisi pitänyt selvittää pojan taustoja. Olin liian hyväuskoinen, minun olisi pitänyt pitää sinusta parempaa huolta.

Felix vaikeni, aivan kuin ei olisi tiennyt, miten jatkaa. Grace katsoi alas lautaseensa ja mutisi jotakin. Hän oli koettanut miettiä, olisiko voinut Paulin kanssa käymistään keskusteluista, mistä tahansa tämän kommentista, käytöksestä, tavoista päätellä, että nuorukainen kannatti noin tosissaan kansallissosialisteja. Mutta hän ei ollut keksinyt mitään, ja häntä vavisutti ajatella sen johtuvan siitä, että Paul oli kuvitellut hänen ajattelevan samoin, eikä siksi ollut missään kohdin nähnyt tarpeelliseksi erityisesti tuodakaan esille aatemaailmaansa!

-Minä todellakin toivon, Felix yhtäkkiä sanoi, aivan kuin olisi lukenut Gracen ajatukset, -ettemme me koskaan näe aikaa, jossa tuollaiset mielipiteet ovatkin oletusarvo ja me muut poikkeavia!

-Etkö sinä todellakaan voisi harkita, Ruth… Rose-täti aloitti varovasti.

-Meidän on nyt parasta olla kotona, Ruth sanoi edelleen soinnittomalla äänellä. -Kaikkien.

-No, sanoi Charlie-setä rauhallisesti, -joka tapauksessa teillä on helpompaa, kun me olemme poissa. Kaikki ikävyydet tuntuvat suuremmilta, kun on vieraita. Mutta jos Ruth tulee toisiin ajatuksiin ─ tai jos te kaikki haluatte lähteä pienelle lomalle ─ tiedätte olevanne tervetulleita.

-Menemmekö me Skotlantiin, äiti! huudahti pikku Anni.

-Emme, sanoi hänen äitinsä lyhyesti. -Kiitos vain, Charlie. Ehkä joskus, mutta ei nyt.

Felix kohotti lasinsa.

-Pilvisiä päiviä tulee, mutta on hyvä muistaa, että silloinkin aurinko paistaa aina jossakin, hän sanoi äänellä, joka muistutti jo enemmän hänen tavanomaista hilpeää ääntään. -Juodaanpa malja kirkkaammalle tulevaisuudelle ja rauhallisemmille vierailuille. Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä ─ ja isänmaata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti