sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

34. Matkalla kotiin

 
Kölnissä toukokuun 16. päivänä
”Me olemme matkalla kotiin.

Olemme olleet poissa kahdeksan kuukautta, ja nyt me olemme matkalla kotiin. Junassa toki ─ Milly vihjaili Charlie-sedälle lentokoneesta, mutta tämä vain nauroi. Ja täytyy sanoa, että kyllä minä sittenkin matkustan mieluummin maata myöten. Junatkin suistuvat raiteilta ja törmäilevät, mutta on jollakin tavalla turvallisempaa olla sittenkin maan pinnalla, kuin pudota alas taivaalta. Vaikka edessä onkin enemmän rajatarkastuksia ─ mutta ei siitä sen enempää.

Tulimme eilen Kölniin ja viivymme täällä pari päivää, ennen kuin jatkamme rannikolle. Lauttamatkan jälkeen on vielä edessä pitkä ja väsyttävä junamatka melkein koko saaren halki. Kummallista, miten matkustamisesta on nyt yhtäkkiä tullut uuvuttavaa, vaikka saimme niin kauan olla paikallamme Berliinissä ─ tai ehkä juuri siksi.

Olemme kaikki järkyttyneitä siitä, mitä viimeisinä vierailupäivinämme tapahtui. Minua kaikki kohtelevat erityisen hellästi, mikä tuntuu lähinnä kiusalliselta. Minähän olin vain typerä ja sokea!

Nyt minä vasta oikein näen kaiken sen, mistä Ruth puhui. Minusta tuntuu, että jos nyt tutustuisin Pauliin, näkisin hänenkin lävitseen, aavistaisin hänen ajatuksensa. Miten saatoin olla niin lapsellinen! Miten en osannut edes epäillä?

Ja sittenkin ─ ehdin jo niin tottua hänen olemassaoloonsa ja unelmiini, että jos en koko ajan vartioi itseäni, huomaan silloin tällöin yhtäkkiä ajattelevani häntä kaivaten. Siis sitä Paulia, jonka minä luulin jo tuntevani, josta uskaltauduin haaveilemaan rohkeammin kuin kenestäkään toisesta, ei tätä, joka polki lokaan kaikki ihanat muistot!

Myönnän, että kyyneleeni ovat kovin herkässä. Jokin aivan naurettava asia saattaa saada minut itkemään ─ viimeksi se, kun Charlie-setä kiristi kengännauhojaan, ja muistin, miten eräällä kävelyllä puistossa Paulin kengännauha avautui ja hän kyykistyi solmimaan sitä. Illat ovat tietysti pahimmat, varsinkin, kun ahtaassa makuuhytissä en voi itkeä niinkään vapaasti kuin Gendarmenmarktin vierashuoneessa. Milly on kyllä suloinen ja koettaa lohduttaa, mutta enhän minä voi laittaa häntä valvomaan yökaudet, kuten itse teen.

Rose-täti pitää minua silmällä, ja arvelen, että Milly ja Charlie-setä on valjastettu samaan tehtävään. Milly tahtoi välttämättä seurata mukana, kun halusin hakea limonadia junan ravintolavaunusta, ja kun menin toilettiin, Rose-täti tuli pian koputtelemaan oveen ja kysymään, onko kaikki hyvin. Kuulin hänen sanovan Millylle jotakin ’sukurasituksesta’. En tiedä, mitä hän tarkoitti, koska en minä aio hermojani menettää kuten Rob-eno. En minä ole sentään ollut sodassa!

Mutta kun ei kukaan kysy tai sano mitään suoraan minulle itselleni, en viitsi huomauttaa, että vaikka sydämeni on murskana, en aio ryhtyä epätoivoiseksi. Jos Ruth ei anna pelotella itseään, en totisesti minäkään sellaiseen suostu!

Niinpä olen pakottanut itseni ajattelemaan kaikkea muuta, niin vaikeata kuin se onkin. Kölnissä on paljon nähtävää, mutta alamme kaikki olla vähän turtuneita jatkuvaan ihmeiden virtaan. Satavuotiset katedraalitkaan eivät tunnu miltään, kun niihin törmää joka käänteessä.

Olen miettinyt, mitä varten isä tahtoi pysähtyä nimenomaan täällä heidän tullessaan Berliiniin. Ehkä hän halusi verestää sotamuistoja? Minulla on hämärä mielikuva siitä, että hän olisi aselevon aikana kuulunut Kölnin miehitysjoukkoihin. En ole kuitenkaan kysynyt, sillä koetan nyt olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. Ehkä voin kysyä äidiltä sitten, kun joskus laitan hänet kertomaan, mitä Ruth tarkoitti ’maanpetossyytteen uhkalla’.”

Calais’ssa toukokuun 19. päivänä
”Viimeinen merkintäni mantereella! Se kuuluu juhlalliselta. Palaanko koskaan? Ja ei, nyt minä en rupea ajattelemaan Paulia, vaan ylipäätään sitä, saanko koskaan enää tilaisuutta matkustaa tällä tavalla!

Oli oudon helpottavaa ylittää Belgian raja ja jättää Saksa taakse. Toisaalta se tuntui ahdistavalta. Viimeiseen asti minä hupsusti ajattelin, että Ruth päättäisi sittenkin tulla lasten kanssa mukanamme, ehkä Felixkin ottaisi lomaa, ja mietin jo, että voisimme odottaa heitä Liégessä ─ mutta tietystikään hänestä ei kuulunut mitään.

Jäähyväisemme Berliinin päärautatieasemalla viikko sitten olivat reippaat. Paljon reippaammat kuin äidin ja isän lähtiessä. Kukaan ei itkenyt, kaikki hymyilivät, me vain syleilimme toisiamme ja toivoimme pikaista jälleennäkemistä ja kaikkea hyvää.

Näin jälkikäteen olisin toivonut, ettemme olisi kaikki olleet niin kauhean reippaita. Se ei ollut normaalia. Mutta Charlie-setä on oikeassa, eihän tällaista levottomuutta voi jatkua kovin pitkään, tilanteen täytyy kohta rauhoittua, ja pian me muistelemme tätä kevättä ja puistelemme päitämme ja ihmettelemme, mikä joihinkin ihmisiin silloin oikein meni.

Mahtaakohan Paulia silloin yhtään kaduttaa, että hän käyttäytyi niin hirveän rumasti? Entä, jos hän haluaisi sitten ottaa minuun yhteyttä ja pyytää anteeksi, mitä minä tekisin?

En minä osaa sanoa. Olin niin varma tunteistani, mutta ─ voisiko mikään pyyhkiä pois kaikkea sitä, mitä hän kirjaimellisesti sylki suustaan siinä kadulla? Että hän saattoi muuttua aivan eri ihmiseksi vain sen tähden, että luuli minua juutalaiseksi! Se on niin käsittämätöntä, etten ymmärrä sitä vieläkään, enkä tiedä tulenko koskaan ymmärtämäänkään.

Mutta nyt on Belgia takana ja pian Ranskakin. Huomenna olemme jo Doverissa. Miltä mahtaa tuntua, kun saa taas puhua äidinkieltään ja ymmärtää opaskyltit ja lehtien otsikot? Toisaalta Englannissa on tietysti vielä kuin ulkomailla. Ehdin saada Berliiniin äidiltä pitkän kirjeen, jossa hän kertoi heidän käynnistään Lontoossa ja Nottinghamissa, ja hän kertoi kaikesta jännittävästä, mitä oli nähnyt, ennen kaikkea tietysti Sarah-tädin perheestä Nottinghamissa ja tämän vanhemmista Lontoossa.

On käsittämätöntä, että äidillä on tuttavia, jotka hän on tuntenut kolmekymmentä vuotta! Sehän on melkein ihmiselämä. Tosin tällä hetkellä minusta tuntuu ikävästi siltä, että sydämeni on särkynyt vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttuakin.”

Lontoossa toukokuun 24. päivänä
”Me viivymme Lontoossa muutaman päivän, aivan kuin Rose-tädillä ja Charlie-sedällä äidin tavoin olisi ’kiire jonnekin, mutta ei totisesti kotiin’. Ehkä hekin miettivät, pääsevätkö koskaan enää tällaiselle matkalle, eivätkä malttaisi lopettaa.

Myönnettäköön, että Lontoon kirkot ja galleriat tuntuvat yhtäkkiä oikein mielenkiintoisilta, kun kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista kielen ja muun tähden. Mutta niinpä me olemmekin lentäneet juuri kielen kanssa komeasti lankaan, sekä Milly että minä. On vaarallista elää kahdeksan kuukautta aivan kuin kuplassa, jossa kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä, mitä sanot! Sen jälkeen pitäisi voida palata ihmisten ilmoille varovasti, vähän kuin karanteenin kautta.

Olimme toissapäivänä katsomassa vahdinvaihtoa Buckinghamin palatsin luona (vaikka ikäväksemme emme nähneet kuningasta) ja tungeksimme sen jälkeen muiden matkailijoiden joukossa poispäin, kun Milly nyhjäisi minua ja sanoi reippaasti, kuten meillä on koko matkan ajan ollut tapana puhua vaikutelmistamme:

-Katso, tuo herra tuossa kauheassa ruudullisessa puvussa näyttää aivan siltä posetiivarilta, joka rämpytti peliään joka päivä hotellimme lähellä Roomassa!

Milly nyökkäsi kohti edellämme kulkevaa herraa, joka kieltämättä toi mieleen tuon raivostuttavaa meteliä pitäneen italialaisen.

Minä henkäisin ja Rose-täti avasi suunsa toruakseen Millyä, sillä herra kuuli meidät ja mulkaisi Millyä vihaisesti, mutta Milly parka karahti tummanpunaiseksi ilmankin.

-En minä muistanut, että hän ymmärtää! serkku sopersi kauhistuneena.

-Minun käsittääkseni me lähdimme matkalle sivistyäksemme, huomautin. -Emme käyttäytyäksemme moukkamaisesti!

-Äh, sanoi Milly, -minun sieluni on tulossa vasta Kanaalin toisella puolen!

En tiedä, missä minun sieluni on tulossa, mutta heittäydyin itse vielä hölmömmäksi.

Rose-täti halusi käydä eilen Harrod’silla, ja me seurasimme kaikki mukana. Millyä ja minua ei tietystikään tarvinnut houkutella, mutta Charlie-setä pysäköitiin kahvilaan ja hän näytti helpottuneelta saadessaan odottaa meitä siellä.

Oma matkakassani on jo sen verran lopussa, että en edes ajatellut ostavani tavaratalosta mitään, paitsi korkeintaan postikortteja, joita Milly valittaa matkalaukkuni olevan jo puolillaan. Mutta vaateosastolla oli alennettuun hintaan hyvin sieviä villapuseroita, täsmälleen sitä vihreätä, josta rouva Wallace kauan sitten neuloi minulle villatakin, elämäni ensimmäisen uuden ja vain minua varten tehdyn villatakin. Se on minulle yhä niin rakas, etten ole malttanut antaa sitä edelleen Moiralle, kuten olisi pitänyt, vaan se on silkkipaperiin käärittynä kotona siinä pienessä arkussa, jonka herra Wallace antoi minulle samaisena syntymäpäivänä.

Joka tapauksessa en saanut silmiäni irti noista vihreistä villapuseroista. Ja samalla tunsin syyllisyyttä siitä, että sydämeni on särkynyt, ja sittenkin kiinnostun jostakin niin tyhjänpäiväisestä!

Jotenkin minusta tuntuu, että Rose-täti ajatteli samoin ─ tarkoitan, että hänestä ilmeisesti oli hyvä asia, kun kiinnostuin jostakin niin tyhjänpäiväisestä! Sillä hän tuli kanssani katsomaan esillä olevia puseroita, sanoi niiden olevan hyvää laatua ja huokeita ja lupasi, että jos koko on sopiva, hän ostaa puseron minulle.

Koetin kiellellä, mutta aika heikosti, se on tunnustettava. Milly ilmoitti, että minun on ehdottomasti sovitettava, koska juuri tuo vihreä sopisi tukkani väriin täydellisesti ja malli oli kuulemma kuin tehty minulle (hän puhui juuri näin teennäisen korostetusti, ja minä pyörittelin silmiäni ja mietin, luuleeko hän todella, että se salaperäinen ’sukurasitus’ on karkotettavissa vihreällä villapuserolla).

Mutta kun koko läsnäoleva sukuni kerran minua painosti, otin pari erikokoista puseroa mukaani, ja lähdimme etsimään sovituskoppia.

Valitettavasti emme olleet ainoita, jotka olivat löytäneet tavaratalon alennusmyynnin. Sovituskopeille oli pitkät jonot, ja tietenkin useimpiin niistä oli majoittunut ihminen, joka ei oikein tiennyt mitä tahtoi, niin että myyjättäret juoksentelivat edestakaisin sylissään milloin puseroita, milloin alushameita, milloin mitäkin.

Meillä ei ollut suorastaan kiire minnekään, mutta kun on päässyt Lontooseen, sitä haluaisi viettää aikaa vähän muuallakin kuin Harrod’sin sovituskoppijonossa. Sitä paitsi siinä tuli kuuma, niin että riisuin jo valmiiksi yltäni hatun, hansikkaat ja päällystakin, mutta sekään ei juuri tehnyt oloa mukavammaksi.

-Minä sovitan tässä, ilmoitin yhtäkkiä ja ojensin puserot Millylle. -Pitele näitä.

-Et sinä voi! Milly puuskahti. -Kaikki näkevät!

-Eiväthän he ymmärrä englantia, minä sanoin. Ja ennen kuin hän tai Rose-täti ehtivät estää, napitin auki sievän sinisen paitapuseroni, jossa on somat pyöreät kaulukset.

Ja vasta sillä samalla hetkellä, kun tempasin puseron päältäni ja seisoin siinä ihmistungoksessa ylläni vain puolihame ja aluspaita, tajusin, miten kaksinkertaisen idioottimaisesti sitä saattaa ajatella!

Milly pyrskähti nauruun, mutta Rose-täti toimi silmää nopeammin. Hän sieppasi toisen Millyn käsiin työntämistäni villapuseroista ja kiskaisi sen pääni yli, ja kaiken järkytykseni ja nolouteni keskellä tajusin työntää kädet hihoihin.

Pusero oli ainakin numeron liian suuri, mutta muu ei auttanut kuin seistä se päällä jonossa niin kauan, että vihdoin pääsin sovituskoppiin ja sain kokeilla pienempää, joka sopi, ja sitten vaihtaa ylleni taas omat vaatteeni. Ihmiset, jotka jonottivat kanssamme, koettivat hienotunteisesti katsoa muualle, mutta muutama vanhempi rouvashenkilö loi minuun ankaria katseita, aivan kuin olisin vain kevytmielisyyttäni päättänyt ryhtyä riisuutumaan keskellä tavarataloa.

-Minä en oikein tiedä, pitäisikö teitä viedä ulkomaille useammin vaiko ei lainkaan, jos teidän kotiutumisenne takaisin Imperiumiin käy näin kankeasti, Rose-täti sanoi, kun me kassan kautta kuljettuamme menimme hakemaan Charlie-setää kahvilasta minun puristaessani onnellisena Harrod’sin tyylikästä laatikkoa, jossa oli vihreä villapusero.

Mutta minä näin, että Rose-tädin silmät välkkyivät naurusta kuten äidillä, kun joku asia salaa huvittaa häntä aivan suunnattomasti, vaikka hän tietää, ettei hänen saisi nauraa. Ja kun me Millyn kanssa hotellille kävellessä tirskuimme koko matkan, havaitsin hänen kuiskailevan jotakin Charlie-sedän kanssa ja katsovan minuun tyytyväisenä. Kaipa hän luulee, että kun minä nauran, sydämeni ei enää olisikaan särkynyt.”

Manchesterissa toukokuun 29. päivänä
”Manchester! Se kuulostaa olevan jo aivan koomisen lähellä kotia. Sama kuin joku sanoisi ’matkailevansa’, kun menee Rannochin nummelle.

Kun päätimme jättää Lontoon kaikkine villapuseroineen taaksemme (se pusero istuu kuin hansikas, ja olen ikuisesti kiitollinen Rose-tädille siitä, että hän osti sen minulle), täti ja setä pohtivat, matkustaisimmeko itäistä vai läntistä reittiä. Itärannikon kautta mentäessä voisimme pysähtyä Edinburghissa, mikä tarkoittaisi Mary-tädin perheen tapaamista, ja tietysti minulle myös Chrissy-tädin perheen ja isoäidin.

Mutta sitten Charlie-setä sanoi, että olisi mukava nähdä Yorkshirea ja Järviseutua, ja niin me nousimme junaan, joka kulkee sen kautta. Manchesterissa olemme vain yhden yön ja jatkamme huomenna aamusta, joten sitten lienee luvassa melko tavalla kauniita maisemia. Matkustamme myös Gretna Greenin läpi, mikä on aika jännittävää, vaikken tiedäkään ketään, joka olisi karannut sinne.

Täti ja setä suunnittelevat, että tämän jälkeen pysähdymme vielä Glasgow’ssa ja tapaamme Jamie-enon perheen ja Lillian-tädin perheineen. Mikäpä siinä, minä en ole koskaan käynyt Glasgow’ssa ─ Edinburghissa sentään olimme pari päivää matkalle lähtiessä ─ ja nythän Milly saa tavata Donaldin. (Tietysti minä myös!)

Milly ei kyllä tunnu olevan asiasta yhtä innostunut kuin olisin saattanut kuvitella. Luulin, että kun lähdemme Berliinistä, hän unohtaa hupsutuksensa siitä, että haluaa ’tehdä’ elämällään jotakin erikoista, ja rupeaa taas järkeväksi, mutta niin ei näytä käyneen. Charlie-setä on luvannut miettiä, voisiko Milly opiskella tanssia jossakin myös kotiin palattuamme, ja sehän tietysti tarkoittaa, että ─ no, että Don jää taas kakkoseksi.

Minä totisesti toivoisin, ettei hänenkin sydämensä särkyisi!”

Glasgow’ssa kesäkuun 1. päivänä
”Saavuimme tänne eilen, ja Jamie-eno haki meidät asemalta. Jos olemmekin Millyn kanssa vähitellen tottuneet (tai pakottaneet itsemme tottumaan!) siihen, että ympärillä on englantia puhuvia ihmisiä, nyt oli opeteltava siihen, että yhtäkkiä ympärillä on myös tuttuja ihmisiä. Tietysti heitä oli Berliinissäkin, mutta Ruth ja Felix ja lapset eivät ole sillä tavalla tuttuja, kun heitä niin harvoin näkee.

Flora-täti oli järjestänyt meidän kunniaksemme oikean juhlapäivällisen, aivan kuin olisi epäillyt meidän nähneen nälkää matkustettuamme Englannin ja Alamaan halki. Joe-serkku ja Geordie-serkku olivat kotona, ja Geordien morsiankin tuli käymään, samoin kuin Meggie-serkku perheineen. On aivan hullua, että Jamie-eno on isoisä, sillä hänhän on isää nuorempi! Mutta Rose-täti sanoi, että eno ja Flora-täti menivät hyvin nuorina naimisiin.

Myös isoeno Will ja isotäti Carrie tulivat tapaamaan meitä, vaikka he ovat aivan hirmuisen vanhoja, eikä isoeno enää kuule oikeastaan mitään. Charley-serkku tuli heidän kanssaan, sillä hän on työssä Will-enon liikkeessä ja hänestä kai tulee aikanaan sen omistajakin, koska isoenolla ja isotädillä ei ole omia lapsia. (Minkähänlaista olisi olla isotäti Carrien lapsi! Ajatuskin kylmää minua.)

Tietysti kaikista hauskinta oli tavata Donald. Koska minä kuitenkin saan kohta taas tavata hänet kotona, koetin huvittaa Meggie-serkun lapsia niin, että Milly saisi olla kahdestaan Donin kanssa. Mutta Milly ei tainnut oikein käsittää tavoitettani, sillä hän tuli mukaan lasten leikkeihin, ja niin minä sitten sain hetken puhella veljeni kanssa.

Donin opinnot edistyvät hyvin, ja hän vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä, vaikka teknillinen korkeakoulu ei ole mitään lastenleikkiä. Hän tulee kesäksi kotiin, sillä hän on saanut työpaikan monttöörinä sahalla ─ se on kauhean vastuullinen tehtävä, ja olen hirveän ylpeä hänestä, tietysti. Olisi kauheata, jos hän olisi saanut kesätöitä Glasgow’sta, emmekä näkisi häntä ennen joulua!

Minä kerroin meidän matkastamme, mutta jätin tietysti mainitsematta kaiken sellaisen, minkä en tahdo menevän äidin korviin. Donald ei toki ole lörppö, en vain tuntenut olevani aivan valmis puhumaan tietystä asioista, vaikka minua ei yhtään epäilytäkään se, etteikö Rose-täti ole kirjoittanut äidille ja kertonut Paulista.

-Te olette muuttuneet, sanoi Donald yhtäkkiä. -Teistä huomaa, että olette nähneet maailmaa.

-Toivottavasti olemme muuttuneet hyvässä, minä sanoin toiveikkaasti.

-Minä en tiedä. Don on aina yhtä rehellinen. -Sinä olet kasvanut ─ enkä minä nyt tarkoita vain pituutta. Ja Milly taas… Oletko sinä koskaan ajatellut, että mikään ei oikeastaan sido Millyä meihin?

-Miten niin ei sido? kysyin moittien. -Milly on meidän serkkumme!

-Niin me ajattelemme, mutta eihän hän ole. Ei hänen ole pakko olla meidän kanssamme missään tekemisissä.

-Miksei hän tahtoisi olla meidän kanssamme tekemisissä! minä puuskahdin. Ja samalla kuitenkin tajusin, että Donald oli nähnyt Millyssä saman, minkä minä. Emmekä me kumpikaan oikein tiedä, mitä se merkitsee. -Mene puhumaan hänen kanssaan.

-Minä en tiedä, onko meillä puhuttavaa, Don sanoi yhtäkkiä suoraan. -Hän ei ole juurikaan enää vastannut kirjeisiini.

-Äh, minä sanoin, -se oli vain suurkaupunkia. Kyllä hän tulee järkiinsä. Mene nyt!

-Minä en mielelläni kerjää huomiota.

-Osh! minä puuskahdin. -Tuo on tyhmänylpeyttä.

Mutta samassa Flora-täti tuli kysymään, eikö ollutkin Faithin syntymäpäivä, ja kun vastasimme myöntävästi, hän tahtoi tilata kaukopuhelun kotiin, niin että saimme onnitella Fayea ja kertoa, milloin meitä voi tulla vastaan asemalle.

Oli kummallista kuulla puhelintorvessa Faithin ja sitten äidin ääni. En oikein tiedä jälkimmäisestä ─ toivottavasti hänkin ei ajattele, että minulla on ’sukurasitusta’.”

Glasgow’ssa kesäkuun 3. päivänä
”Me lähdemme aamujunassa pohjoiseen. Se on enää pikku pyrähdys verrattuna niihin pitkiin junamatkoihin, joita olemme talven aikana tehneet, mutta jollakin tavalla se tuntuu kaikista pisimmältä. Vaikka olemme täällä sukulaisissa ja melkein kuin jo kotona, on varsinainen kotiinpaluu sitten kuitenkin ─ en oikein osaa sanoa, mitä.

Tänään meidät oli kutsuttu päivälliselle Lillian-tädin ja Scott-sedän luo. Sinne oli jotenkin outoa mennä, sillä kumpikaan ei ole sukua meille, vaikka tavallaan sitten onkin. Salin piirongin päällä oli sama kuva sotilaspukuisesta miehestä kuin meillä kotona, ja minä tiedän, että se on John-eno, josta äiti puhuu vieläkin usein, vaikka hän kaatui sodassa jo ennen kuin minä synnyin.

Minkälaista olisi olla naimisissa ja menettää puolisonsa ja mennä uudestaan naimisiin? En ole koskaan oikein ajatellut asiaa, vaikka tiedänkin, että Alice-tätikin oli leski mennessään Fergus-sedän kanssa naimisiin. Mutta se tapahtui myös ennen minun syntymääni, ja niin vanhoja asioita ei oikein osaa otta huomioon.

Oli hauska tavata pitkästä aikaa Tommy-serkku ja Johnnie-serkku. Tommy on Donin ikäinen ja Johnnie minun ikäiseni, hän syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Me kutsumme kohteliaasti myös Louisea ja Beckyä serkuiksi, vaikka heidän isänsä onkin Scott-setä. Louise on samanikäinen kuin Mary Blumenthal ja Becky vähän vanhempi kuin Anneliese, ja yhtäkkiä minun tuli ikävä Berliiniin ─ mutta sain itseni kiinni, ennen kuin ehdin ajatella mitään sen pahempaa. Nyt on mennyt jo monta iltaa ilman, että olisin itkenyt itseni uneen, ja se tuntuu lohdulliselta.

Milly on onnistunut nämä päivät välttelemään kaksistaan jäämistä Donin kanssa sillä tavalla, että se ei enää voi olla sattumaa. Kun kävelimme kotiin Thorntoneilta, eikä Milly aikonutkaan jättäytyä Donin seuraan, minä huomautin asiasta.

-Kyllä kai minäkin sentään saan valita itse, kenen kanssa kävelen, hän näpäytti.

-Don ei ymmärrä, mitä pahaa on tehnyt, huomautin. (Ei Don sellaista tietysti minulle ole sanonut, mutta näenhän minä, että hän on hämmentynyt.)

-Ei hän ole tehnyt mitään ─ miksi tämä häneen liittyisi! Milly puisti päätään. -Minuun tämä liittyy. Minä ─ minä en tiedä ─ minun pitäisi saada selville ─ mikä minä oikein olen.

Olin aivan hölmistynyt. Miten niin ’mikä minä oikein olen’? Millyhän on Emilie Moore, meidän serkkumme! Sanoinkin sen hänelle, jälleen kerran, mutta hän vain naurahti.

-Minä tiedän, että äiti ja isä halusivat järjestää tämän matkan osittain siksi, että minulla olisi mahdollisuus hakea juuriani, Milly sanoi hiljaa. -Mutta kaikissa niissä Euroopan maissa, joissa kävimme ─ kaikissa niissä kirkoissa, joissa kuuntelimme jumalanpalvelusta käsittämättä kieltä ja menoja ─ kaikissa niissä nähtävyyksissä, jotka ovat jollekin arkipäivää ─ minä menin vain enemmän hukkaan. Minä en enää tiedä, kuka minä olen, mikä minä olen, mistä minä tulen!

-Milly, emmekö me ole keskustelleet tästä? sanoin surkeana.

-En minä oletakaan, että sinä ymmärtäisit, Milly totesi jälleen jotenkin pelottavalla äänellä. -Ethän sinä voi. Minun pitää itse löytää tieto siitä, kuka ja mikä olen ─ ja ennen kaikkea, kuka ja mikä minusta voi tulla.

-Puhutko sinä nyt tanssista? kysyin moittivasti.

-Ehkä siitä, ehkä jostakin muusta. Minä haluan löytää tieni. Minä en tahdo heittäytyä ensimmäisen vastaantulijan syliin, kun minulla ei ole tarjota mitään, ei edes nimeä.

-Milly, älä! minä voihkaisin. Luulin hänen jo unohtaneen nuo surulliset ajatukset, enkä sitä paitsi pitänyt siitä, että hän kutsui veljeäni ’ensimmäiseksi vastaantulijaksi’.

-Tottahan se on. Milly katsoi minuun vakavasti. -Vasta kun minä tiedän itse, kuka ja mikä olen, vasta kun olen itse luonut itselleni nimen, minä voin ajatella muita ihmisiä.

En käsitä täysin, mitä hän tarkoitti, mutta pelkään, että kyllä tässä vielä Donaldinkin sydän särkyy.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti