maanantai 20. maaliskuuta 2017

35. Ensimmäinen aamu kotona

 
Grace avasi silmänsä hitaasti, nautinnollisen raukeasti. Nyt ei kuulunut hotellin käytävältä aikaisten tai myöhäisten asukkaiden ääniä; hänen ei tarvitsisi penkoa matkalaukkua löytääkseen päällepantavaa, vaan kaikki tarvittava oli sievästi omilla paikoillaan komeron vaatepuilla ja lipastossa; vuoteessa ei ollut hotellien tuhannesti pestyjä lakanoita, vaan tukevat, kotikutoiset vuodevaatteet, joissa oli käsin virkatut pitsit ja kirjottuina äidin tyttöiän nimikirjaimet. (Tosin tarina kertoi, että kirjonnat ja pitsit olisi tehnyt Rose-täti ─ Rob-eno väitti hänen sanoneen, ettei äiti olisi naimisissa vieläkään, jos kapioiden valmistuminen olisi riippunut tämän omasta käsityötaidosta.)

Hän oli kotona!

Kesäaamun pehmeä valo siivilöityi uutimien lomasta, ja kadulta kuului maitomiehen kärryjen kolinaa. Oli vasta varhainen aamu. Grace käänsi päätään ja näki Faithin kullanväristen kiharoiden pilkistävän täkin alta vastapäisellä seinällä olevassa vuoteessa. Faye oli illalla lähtenyt kävelemään sulhasensa kanssa, ja Grace oli jo nukahtanut, ennen kuin tämä tuli kotiin. Toisessa vuoteessa samalla seinustalla nukkui Moira, joka oli potkinut pois kaikki peittonsa ja sen sijaan haudannut päänsä tyynyn alle kuin kaniini koloonsa.

Grace huokasi itsekseen ja venytteli. Oli outoa, kun Milly ei nukkunut samassa huoneessa. Oli outoa nähdä seinien hiukan nuhjaantunut kukikas tapetti ja vuoteen yläpuolella oleva hylly, jossa hän piti kirjojaan. Kaikki oli outoa, vaikka kaiken olisi pitänyt olla niin tuttua.

Tietenkin oli ollut ihanaa tulla kotiin! Muuta ei voinut ajatellakaan. Miten monta kertaa hän oli matkalla ikävöinyt kotia ja kaikkia ihmisiä täällä.

Ja sittenkin kaikki oli niin outoa.

Jotenkin hän oli kuvitellut, että mikään ei heidän poissaollessaan olisi muuttunut. Se oli typerää, sillä eihän niin voinut olla ─ hän oli muuttunut itsekin.

Mutta silti tämä vanha talo Fort Williamin rantakadulla oli tuntunut paljon ahtaammalta ja kuluneemmalta kuin se oli ollut hänen lähtiessään. Pihakoivu, jonka oksanhangassa hän oli niin monta kertaa piilotellut maailmalta saadakseen pohtia tärkeitä asioita, vaikutti kutistuneen, eikä hän kokenut minkäänlaista halua kavuta enää sen kyhmyistä runkoa pitkin. Ja sisarukset olivat tuntuneet jollakin tavalla vierailta ja kummallisilta, eikä Emma Wood ollut suostunut hänen silitettäväkseen.

Oudointa oli se, että vaikka rouva Wallace oli ollut poissa Koivurannan lieden ääreltä jo vuoden ennen Gracen lähtöä, tuntui hämmentävältä nähdä Cora MacRob siinä puuhailemassa ─ Cora, jonka poskien soma pyöristyminen ja siisti sininen puku ja valkea esiliina kertoivat, että ensimmäisen kerran seitsentoistavuotisen elämänsä aikana hän ei ollut laiminlyöty, vaan joku selvästi välitti siitä, miten hän voi. Grace ei lainkaan epäillyt, etteikö äiti ollut ompeluttanut vaatteita Fannylla omalla kustannuksellaan, ja hän oli tavattoman iloinen nähdessään ystävättärensä niin iloisena ja näppäränä laittamassa heille illallista.

Mutta sittenkin se oli outoa.

Ovi avautui yläkerrassa. Saranoiden narahduksesta Grace tunnisti, että se oli vierashuoneen ovi. Archie nukkui siellä nykyisin, sillä hän olisi kohta täysi-ikäinen, ja äidin mielestä hänen piti saada oma huone eikä joutua enää jakamaan sitä pikkuveljiensä kanssa. Hän jakaisi kyllä vierashuoneen Stuartin kanssa sitten, kun Stu tulisi lomalle kotiin, ja sekin oli outoa, sillä aiemmin kenenkään mieleen ei olisi tullut sulkea Archia ja Stua kahdestaan samaan huoneeseen, ellei tahtonut aloittaa uutta suursotaa.

Sillä Archie oli muuttunut. Veljestä oli tullut aikuinen, edellisen illan aikana Grace oli ehtinyt ajatella, että melkein aikuisempi kuin isästä koskaan tulisikaan. Archie ei puhunut paljoa, ja hän oli kohtelias ja huomaavainen niin kuin aina. Mutta kohteliaan käytöksen takana ei edes sisar voinut enää aistia piilotettua piikikkyyttä, kuten aiemmin, vaan jotakin ─ Grace ei oikein tiennyt, mitä.

Äiti oli sanonut, että Archie nousi nykyään aikaisin ja huolehti tulet uuneihin, jottei Coran tarvinnut lähteä kotoaan niin kovin varhain erityisesti talviaikaan, ja että äitikin sai nukkua vähän pidempään. Yhtäkkiä Grace nousi istumaan vuoteessaan ja heitti peitteet syrjään. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta maata siinä ja odottaa sitä meteliä ja rappusissa ja kylpyhuoneen ovella tungeskelua, joka seuraisi herätyskellon soittoa.

Kun Grace pukeuduttuaan hiipi hiljaa alas rappusia ─ muistaen viime tingassa varoa toiseksi ylintä askelmaa, joka narahti pahasti sille astuttaessa ─ hän näki, että ulko-ovi oli auki ja Archie istui ulkona verannan portailla.

-Huomenta, sanoi veli hämmästyneenä Gracen istuutuessa hänen viereensä. -Minä luulin, että sinä nukut myöhään ensimmäisenä aamunasi kotona.

-Äh, sanoi Grace. -Minun sieluni on tulossa vasta… jossakin muussa ajassa. Mistä sinä sait teetä?

Archie, joka lämmitti käsiään täyden teekupin ympärillä, hymyili.

-Et kai sinä pidä minua niin avuttomana, etten osaa keittää vettä? Flora-täti opetti minulle teen laittamisen jalon taidon jo kauppakoulun aikana Glasgow’ssa. Hae itsellesi, jos tahdot. Valmistan aina kannullisen teetä valmiiksi termospulloon, kun saan lieden syttymään, niin Coralla ei ole tullessaan sellainen kiire aamiaisen kanssa.

-Minä en tiennyt, että sinä olet kiinnostunut taloudenhoidosta, Grace sanoi nauraen.

-Minä en aio tulla sellaiseksi vanhaksipojaksi, joka kuolee nälkään täyden ruokakaapin viereen, Archie tokaisi ja siemaisi kupistaan. -Ja on mukava olla aamuisin hetken yksin. Ehkä sinä et enää muista, mutta tässä talossa ei sellaista mahdollisuutta muuhun aikaan päivästä juuri tule.

Grace avasi suunsa, mutta sulki sen taas. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä varten Archie aikoi tulla minkäänlaiseksi vanhaksipojaksi. Sitten hän sattui vilkaisemaan naapuritontille ja huokasi itsekseen.

-Koska uusi tohtorila on valmis? hän sen sijaan kysyi.

-He toivovat voivansa muuttaa jouluksi, sanoi Archie ja joi taas teetään. -Rakennusmiehet tekevät pitkää päivää.

Ne haisevat mustat rauniot, jotka palaneesta tohtorilasta olivat olleet jäljellä syksyllä Gracen lähtiessä matkalleen, oli raivattu pois. Tilalle olivat tulleet uuden talon perustukset ja niiden päälle nousevat seinät, joista saattoi jo aavistaa tulevan rakennuksen koon ja ulkonäön.

-Siitä tulee yhtä iso kuin vanhasta, Gracie huomautti. -Mitä varten? Eiväthän he tarvitse niin paljon tilaa, jatkossa ainakaan.

-Tiedäthän sinä Alice-tädin, Archie virnisti. -Et kai kuvittele, että hän rakennuttaisi mitään pienempää kuin entinen!

Samassa he kuulivat, miten Koivurannan toisella puolella olevan talon takaovi avattiin. Ulos tuli palvelustyttö, joka alkoi lakaista portaita. Yhtäkkiä Grace tajusi jollakin tavalla ymmärtävänsä Alice-tätiä. Tämä oli tottunut olemaan palveluskunnan ympäröimä ja näitä tarvitessaan soittamaan kelloa, jonka naru kulki pitkän reitin alas palveluskunnan portaita aina keittiöön asti. Oli varmasti tädille outoa joutua asumaan tyhjillään olleessa Smithin talossa, joka oli kyllä sievä ja soma, mutta pieni ja vaatimaton. Siellä saattoi kutsua ketä tahansa vain korottamalla hiukan ääntään!

”Mukava tavallisten ihmisten talo”, oli Gordon kirjoittanut Gracelle joskus syksyllä, ja Grace huomasi miettivänsä, mitä poika oli sillä tarkoittanut. Viihtyikö Gordon paremmin tuollaisessa talossa kuin siinä suuressa kivilinnassa, jossa oli kasvanut, ja jollainen oli nousemassa hänen palaneen kotinsa tilalle?

He näkivät palvelustytön nostavan katseensa rappusista ja huhuilevan hiljaisen hyvän huomenen toivotuksen sen polun suuntaan, joka kulki rakennusten ja järven välistä. Siihen selvästi vastattiin kauempaa, koska tyttö nauroi ja heilautti iloisesti kättään.

-Siellä tulee Cora, sanoi Archie ja joi kuppinsa tyhjäksi. -Luojalle kiitos sinun hyvästä sydämestäsi, Gracie. Äiti olisi tullut hulluksi tänä talvena, ellet olisi järjestänyt Coraa tänne. Fayesta ei ole ollut mitään iloa taloudenpidossa, tämän päässä ei ole mitään muuta kuin Dugald sitä ja Dugald tätä ─ välillä korkeintaan pitsejä ja lakanakankaita.

Samassa Cora oli jo portilla, pujahti sisään ja tuli polkua pitkin hymyilevänä ja rusottavana reippaasta kävelystä raikkaassa kesäkuun aamussa.

-Hyvää huomenta! hän sanoi iloisesti. -Miten sinä olet jo jalkeilla, Grace? Minä luulin, että nukut myöhään tänään.

-Minä halusin hieman rauhaa, ennen kuin koko klaani rynnistää kylpyhuoneeseen, Grace irvisti, ja Cora nauroi.

Archie nousi ja sanoi menevänsä myymälään laittamaan valmiiksi lehtiniput, jotka aseman juoksupoika heitti aamujunan tultua kirjakaupan portaille. Grace puolestaan seurasi Coraa sisälle. Oli outoa nähdä, miten tottuneesti Cora riisui päällysvaatteensa, pesi kätensä ja sitaisi kapealle vyötärölleen valkoisen esiliinan.

-Voinko minä tehdä jotakin? Grace kysyi vähän epäröiden.

-Sinäkö? sanoi Cora hämmästyneenä, aivan kuin ei olisi osannut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta. -Et oikeastaan. Liesi on kuuma ja toinen vesipannullinen kiehuu kohta, kiitos Archien. On oikeastaan noloa, että hän auttaa minua niin paljon! Laitan vielä puuron tulelle ja ─ no, ehkä sinä voisit kattaa pöydän.

Grace punastui vähän. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä tungettelijaksi oman kotinsa keittiössä. Vaikka Cora oli niin pieni ja hento, hän liikkui täällä niin varmasti, tietäen täsmälleen mitä teki, puhtaasta ystävällisyydestä keksien Gracelle puuhaa, aivan kuin he olivat Faithin kanssa keksineet Moiralle, kun tämä oli ollut niin pieni, ettei oikeastaan vielä osannut tehdä mitään, mutta tahtoi olla avuksi.

Hyvä tavaton, ei kai hän ollut kade Coralle siitä, että tämä laittoi heille ruokaa ja siivosi ja pyykkäsi! Grace puisti päätään, kuin olisi halunnut pudottaa harteiltaan ikävän taakan.

-Minä katan mielelläni pöydän, hän sanoi.

Hän oli kattanut pöydän kotona lukemattomia kertoja, usein hyvin vastentahtoisesti, kun olisi mieluummin ollut tekemässä jotakin hauskempaa. Mutta nyt tuntui, kuin hän olisi tehnyt sen ensimmäistä kertaa. Montako heitä olikaan kotona? Tavattiinko leipälautaset kattaa erikseen?

Gracesta tuntui, kuin Cora olisi muutaman kerran vilkaissut häntä, aivan kuin ihmetellen hänen kömpelyyttään ja avuttomuuttaan. Mutta eihän hän ollut tehnyt taloustöitä syksyn jälkeen! Hotelleissa ja täysihoitoloissa kaikki oli lennähtänyt valmiina hänen nenänsä eteen, ja Berliinissäkin oli Brigittan auttaminen keittiössä ollut ennemmin leikkiä kuin työtä.

Samassa äiti tuli alas rappusia sievänä ja raikkaana.

-Huomenta, Cora ─ ja Grace! Hyvänen aika, minä luulin…

-Ei, sanoi Grace tuskastuneena, -minä en nukkunut myöhään tänään!

Hän sai pöydän katetuksi ja jäi epäröiden keittiön ovelle. Äiti ja Cora puhuivat ostoslistasta, puurokattila kiehui, isä tuli alakertaan solmiotaan kiristäen ja ihmetteli, kun Grace ei ollut nukkunut myöhään ensimmäisenä aamunaan kotona. Sitten äiti meni takaisin ylös herättämään toisia, ovet alkoivat narahdella, ja ensimmäisenä rappusia tömisti alas Evan, joka syöksähti kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven silmänräpäystä ennen kuin Moira ehti sen taakse.

-Äiti! huusi Moira. -Hän on siellä puoli tuntia, ja minä myöhästyn koulusta!

-Höpsis, sanoi äiti, -jos nousisit ylös reippaammin, olisit ehtinyt ensimmäisenä.

Grace vetäytyi takahuoneen ovelle ollakseen mahdollisimman vähän tiellä. Mutta siellä isä ja Archie olivat kirjoituspöydän ääressä ja puhuivat tilauslistasta, ja Gracesta tuntui, kuin hän olisi salakuunnellut, vaikka keskustelu ei kulkenut sen vaarallisemmissa aiheissa kuin siinä, montako kappaletta rouva Christien uusinta tilattaisiin, koska edellinen oli myyty loppuun heiltä liian nopeasti.

Hän vavahti vähän. Mihin isä oli mahtanut laittaa Nuoren Wertherin kärsimykset sisältöineen? Oliko se pankin tallelokerossa, jossa isä säilytti heidän syntymätodistuksiaan ja äidin osakekirjoja ja Koivurannan palovakuutuspapereita ja omaa henkivakuutustaan? Vai oliko isä kuten Felix, eikä luottanut pankkeihin? Ehkä kirja olikin siinä kirjoituspöydän laatikossa, joka oli aina lukossa, ja jonka avainta isä piti samassa nipussa myymälän avainten kanssa.

Oliko hän joskus moittinut italialaisia meluisiksi? Nämähän olivat suorastaan hillittyjä hänen perheeseensä verrattuna! Jo ennen aamiaista Gracen päätä melkein särki kaikesta metelistä, ovien paukkeesta, askelten kopinasta, huoneesta ja kerroksesta toiseen huutelusta ja tuolinjalkojen raapimisesta lattiaa vasten.

Aamiainen oli herkullinen ─ ne kotitalouskurssit, joilla äiti oli Coraa talven aikana käyttänyt, olivat selvästi tuottaneet tulosta, sillä puuro oli melkein yhtä pehmeää kuin rouva Wallacen aikana, ja leipä juuri sopivan rapeaa. Mutta marmeladi oli edelleen halvinta, mitä Armstrongilla myytiin, eikä äiti ollut ostanut vieläkään uusia juomalaseja, vaikka nämä olivat himmenneet ja kolhiintuneet vuosien mittaan aivan karheiksi. Miten kirkkaat lasit oli ollut niissä hotelleissa, joissa he olivat syöneet aamiaista!

Ja pöydässäkin Grace tunsi outoa ulkopuolisuutta, sillä hän ei tiennyt, miten osallistua keskusteluun. Edellisenä iltana kaikki olivat kohteliaasti kyselleet matkakuulumisia, mutta nyt ketään ei enää tuntunut kiinnostavan, mitä oli tapahtunut kauan sitten jossakin etäisessä Euroopan kolkassa, varsinkin, kun äiti ja isä olivat jo aikapäiviä kotiutuessaan kertoneet Ruthin ja Felixin kuulumiset. Jokaisella oli omat tärkeät asiansa esille tuotaviksi, eikä Grace puolestaan oikein jaksanut innostua niistä.

Todellako Moiran mielestä oli noin tärkeätä pohtia, menisikö iltapäivällä lukemaan läksyjä Ramsaylle, vai tulisiko Catrina lukemaan niitä hänen kanssaan Koivurantaan! Ja kenen Walter kuvitteli olevan kiinnostunut siitä, että pastori Torran nimeäisi seuraavana päivänä poikien jalkapallojoukkueen, ja että hän kisasi maalivahdin paikasta Gus MacDonaldin kanssa. Evan oli sentään onneksi edelleen hiljaisempi kuin muut, mutta hänellä oli äänenmurros, ja kaikki, mitä hän sanoi, kirjaimellisesti riipi korvia. Mutta Faith puhui hänenkin edestään, ja Archie oli ollut oikeassa: sisaren kauniiseen päähän ei mahtunut mitään muuta kuin Dugald Farlane ja kapiot.

Onneksi kello oli lopulta niin paljon, että Evan, Moira ja Walter lähtivät kouluun, ja Archie meni avaamaan myymälän, ja isä meni pakkaamaan kameraansa moottoripyörän sivuvaunuun lähteäkseen ottamaan muutamia tilattuja kuvia ja sen jälkeen ”kentälle”, kuten hän sanoi.

Keittiöön laskeutunut hiljaisuus tuntui melkein aavemaiselta, kun Grace jäi äidin ja Coran kanssa juomaan loppuun teekupillistaan. Sitten Faith tuli kepein askelin alas yläkerrasta käsityöpussinsa kanssa, ja Grace huokasi itsekseen tajutessaan, että sisar epäilemättä olettaisi hänen olevan avuksi pitsinvirkkuussa tai muussa kapioihin liittyvässä ja samalla kuuntelevan innokkaana hääsuunnitelmia.

Samassa äiti nousi.

-Kas niin, hän sanoi, -lähdetkö seurakseni kauppaan, Gracie? Minun pitää ostaa jauhoja ja sokeria, ja tarvitsisin reipasta kantoapua.

Siunattu äiti, joka pelasti hänet! Grace hypähti innoissaan pystyyn. Hän tahtoi ulos, minne tahansa, vaikka sitten Armstrongille, jossa olisi tietysti kaikkien uteliaiden tuijotuksen kohteena. Vaikka ehkä sielläkään ei olisi kovin paljon väkeä näin aikaisin aamulla?

He kävelivät ihanassa kesäaamussa pitkin rantapolkua. Tuntui oudolta ajatella, että hän oli viimeksi kävellyt äidin kanssa tällä tavalla Berliinissä. Miten iloisia he kaikki olivat silloin vielä olleet! Sinä päivänä hän oli tavannut puistossa Paulin, ja…

Nyt äiti kyseli hänen matkansa vaiheista sen jälkeen, kun he olivat Tempelhofin lentoterminaalissa hyvästelleet, aivan kuin olisi ollut todella kiinnostunut. Hän oli kauhistunut kirjarovioista, joista oli kirjoitettu täkäläisissäkin lehdissä, ja hyvin pahoillaan siitä, ettei Ruth ollut tahtonut lähteä lasten kanssa lomalle Skotlantiin, sillä ”kaikki tuollainen levottomuus on kauhean epämiellyttävää”.

-Kuulehan, Gracie, äiti sitten sanoi ja pysähtyi katselemaan aamuauringossa kimaltavalle järvelle. -Isä ja minä, me… olemme hyvin pahoillamme siitä, että arvioimme herra Hahnin niin väärin.

Grace vavahti kuin häntä olisi lyöty. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että äiti ei ottaisi asiaa puheeksi.

-Minä… Hän puri huultaan sekä hillitäkseen kyyneleensä että miettien, miten paljon oikeastaan halusi äidille kertoa. -Niin minäkin.

Äiti työnsi kätensä hänen kainaloonsa ja huokasi.

-Kaipa me olemme todella vähän maalaisia ja eläneet liian turvallisessa lintukodossa, äiti jatkoi. -Olemme tottuneet siihen, että kun joku käyttäytyy kuin herrasmies, hän myös on herrasmies. Ja nämä uudet aatteet ─ minä en oikein ymmärrä niitä.

Grace äännähti jotakin myöntävää.

-Rose oli sinusta huolissaan. Äiti katsoi häntä silmiin. -Hyvin huolissaan. Sinä ilmeisesti… kiinnyit herra Hahniin syvästi.

-Äiti, minä… Grace tajusi yhtäkkiä, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. -Minä annoin hänen suudella itseäni! Ja sitten hän…

Vapisevalla äänellä tyttö tajusi kertovansa kaiken, aivan kaiken, jokaisen pienen yksityiskohdan aina sitä keskusteluhetkeä myöten, jonka oli käynyt Ruthin kanssa yöllä keittiössä, ja päätyen kauheaan vierailuun kahvilassa ja vielä hirvittävämpään tapaamiseen sen ulkopuolella.

Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin, kevyt tuulevire heilautti heidän kevyiden kesäleninkiensä helmoja. Jossakin vaiheessa äidin käsi kiertyi Gracen ympäri, ja aivan kuin pienenä tyttönä tämä sai olla turvallisesti äidin sylissä, suojassa koko maailmalta.

-Että hän ─ että hän alkoi inhota minua ─ vain siksi, että olin juutalaisten seurassa ─ vain siksi, että hän luuli minuakin juutalaiseksi! Grace lopulta nikotteli. -Aivan kuin ei ihmisellä itsellään olisi mitään merkitystä!

Äidin käsi silitteli hänen hiuksiaan. Yhtäkkiä Grace tajusi, että he olivat julkisella kävelytiellä, ja milloin tahansa joku tuttu saattaisi tulla siihen ja alkaa ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksi hän itki. Mutta hän ei jaksanut välittää.

-Voi Gracie, äiti mutisi. -Minä niin olisin toivonut, ettei sinun olisi näin nuorena tarvinnut oppia maailman pahuutta. Isän ja minun olisi pitänyt ─ meidän olisi pitänyt pyytää Felixiä selvittämään sen pojan taustoja. Emme olisi saaneet olla niin sinisilmäisiä. Mutta me kuvittelimme ─ hän oli niin ystävällinen ja avulias!

-Eihän se teidän syytänne ollut, Grace mutisi, kaivoi esiin nenäliinan ja niisti.

-Onhan se, kultaseni. Niin naurettavana kuin olenkin aina sellaista käytöstä pitänyt, minun pitää myöntää, että hänen kielitaitonsa ─ voi sentään, en olisi koskaan kuvitellut luottavani johonkuhun vain sen tähden, että hän puhuu säällistä englantia!

Äiti puisti päätään, ja itsekseen Grace huomasi ajattelevansa yhtäkkiä herra Willowsia, mutta työnsi tämän nopeasti mielestään.

-Käsitäthän sinä nyt, mitä varten me isän kanssa olemme joskus ankaria, äiti sanoi. -Me koetamme suojella teitä lapsia tällaisilta kokemuksilta. Kyselemme teidän menemisistänne ja tekemisistänne ja seuralaisistanne vain siksi, että haluamme olla selvillä asioista ja puuttua tilanteeseen, jos jotakin ikävää on tapahtumassa. Ja sittenkin me erehdymme kovin usein. Me… me teimme virheen, kun annoimme Archien niin vapaasti seurustella Fannyn kanssa, ja nyt sinä…

Äiti huokasi syvään.

-Lastenkasvatus on viheliäistä, hän sitten tokaisi niin arkisesti, että Grace ei voinut olla tirskahtamatta kaiken sen järkytyksen keskellä, minkä Paulin muisteleminen oli hänessä taas herättänyt. -Minä alan ymmärtää, mitä varten Davy lähettää lapsensa sisäoppilaitokseen toiselle puolelle maailmaa! Olisi helpompi, jos teidätkin saisi ulos jostakin laitoksesta valmiina paketteina.

-Äiti! puuskahti Grace. -Tuota sinä et tarkoita!

Äiti nauroi. Grace ei vieläkään tiennyt kauniimpaa ääntä kuin äidin nauru.

-Ei, en minä tarkoita, hän sanoi ja rutisti Gracea vielä kerran. -Olen vain niin pahoillani, rakkaani. Miten me voimme olla avuksi?

-Äh, sanoi Grace, -kyllä se tästä. Minun pitäisi käydä läpi ottamani valokuvat ja tekemäni luonnokset ja ruveta harjoittelemaan taideakatemian pääsykoetta varten. Minulla on kyllälti puuhaa, enkä ehdi enää ajatella turhuuksia. Berliinissä vain oli… liikaa aikaa.

-Hm, sanoi äiti miettiväisesti. -Mutta rakkaani, tiedäthän, että voit aina puhua minulle.

-Tiedän, äiti, Grace sanoi, niisti vielä kerran ja työnsi sitten nenäliinan villatakkinsa taskuun. Yhtäkkiä hänestä tuntui sietämättömältä keskustella tästä aiheesta enää hetkeäkään. -Mennään nyt. Minä en tahtoisi tulla kaupalle enää siinä vaiheessa, kun se on väkeä täynnä ja minusta tulee jonkinlainen näyttelyesine.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti