tiistai 21. maaliskuuta 2017

36. Vanhoja tuttavia

 
-Grace! huudahti rouva Armstrong ilahtuneena tavatessaan äidin ja Gracen myymälässä. -Voi miten mukavaa! Muistin kyllä, että tulit kotiin eilen, mutta luulin, että nukut pitkään ensimmäisenä aamuna kotona.

Grace hymyili koneellisesti ja ajatteli, että jos yksikin ihminen vielä olettaisi hänen palanneen kotiin vain nukkuakseen, hän alkaisi huutaa.

-Minun pitää sanoa Maisielle, että tulee käymään, rouva Armstrong jatkoi. -Minusta tuntuu, että tytöillä on ollut sinua kova ikävä.

Grace mumisi jotakin kohteliasta. Oikeastaan hänenkin oli kieltämättä ollut hiukan ikävä ystävättäriään. Mutta nyt hän toivoi, etteivät nämä liikaa kyselisi.

Toive oli tietysti turha, kuten hän arvelikin. Iltapäivällä Grace oli juuri saanut purettua matkalaukusta kaikki postikortit ja luonnokset ja haettua isän tallettamat valokuvat ja levitettyä ne tyttöjen huoneen pöydälle alkaakseen laittaa niitä jonkinlaiseen järjestykseen, kun hän kuuli Coran kutsuvan itseään.

Tytön ensimmäinen ajatus oli helpotus. Jostakin syystä häntä ei lainkaan huvittanut ryhtyä kertaamaan koko pitkää matkaa sukeltamalla niihin aarteisiin, joita oli ostanut ja luonut sellaisella innostuksella matkan aikana. Itse asiassa häntä ei huvittanut sillä hetkellä yhtään mikään, mutta tämä työ oli ollut ainoa, jonka turvin hän oli saanut lounaan jälkeen livahdettua Faithin kynsistä. Sisar ilmeisesti oletti, että hän oli tullut Euroopasta kotiin vain auttaakseen kapioiden kanssa.

Päästessään rappusten yläpäähän ja nähdessään alhaalla Maisie Armstrongin, Jane Patonin ja Beth Cairnin Gracea alkoi aivan hullulla tavalla ujostuttaa. Hän oli käynyt tyttöjen kanssa koulua vuosikaudet, mutta äkkiä hänestä tuntui, kuin he olisivat tapaamassa ensimmäisen kerran. Vaistomaisesti Grace vilkaisi olemustaan ─ ei silmäpakoja sukissa, ei tahroja puvussa. Hän pyyhkäisi vielä tukkaansa varmistaakseen, ettei se pörröttänyt.

-Siellähän sinä olet! huusi samassa Maisie, joka oli katsahtanut ylöspäin. -Me emme malttaneet millään odottaa iltaan, halusimme nähdä sinut heti!

Niin Grace kiiruhti alakertaan syleiltäväksi ja hämmästeltäväksi, aivan kuin hänen kotona olonsa olisi ollut suuri ihme. He menivät olohuoneeseen, jossa Faith istui virkkaamassa, ja tytöt puhuivat ja kyselivät kaikki yhteen ääneen. Gracen ei totisesti tarvinnut enää surra sitä, etteikö kukaan olisi ollut hänen matkastaan kiinnostunut. Hän huomasi aivan kuin tuntevansa taas etelän auringon, näkevänsä turkoosin meren ja kuulevansa vieraiden kielten sorinan, kun kertoili tytöille kaikesta kokemastaan.

Tosin hän havahtui pian siihen, etteivät Maisie, Jane ja Beth tahtoneet niinkään kuulla katedraaleista ja taidegallerioista.

-Toitko sinä yhtään pariisilaispukua? halusi Beth tietää.

-Näitkö sinä Nizzassa yhtään filmitähteä? kysyi Jane.

-Oletko sinä kihloissa? huokasi Maisie.

-En, vastasi Grace.

-Mitä et? tiukkasi Maisie.

-Mitään näistä. Minullehan teetettiin hieno matkapuvusto juuri matkaa varten, enkä nähnyt yhtään filmitähteä, enkä ole kihloissa.

Tytöt vaikuttivat tyrmistyneiltä.

-Mitä varten sinä sitten lähdit ulkomaille? kysyi Jane vähän happamasti. Grace mietti tympääntyneenä, ajatteliko tämä vieläkin veljensä saamia rukkasia.

-Miten niin mitä varten? Nähdäkseni ja oppiakseni! Minulla on kauheat määrät postikortteja ja valokuvia, sillä sain kameran matkalla lahjaksi, ja tein jonkin verran luonnoksiakin. Kun minä haen taideakatemiaan…

-Postikortteja myy isäsikin seinän takana! Maisie puuskahti. -Minä ainakin tahtoisin tulla ulkomailta kihlautuneena!

Grace kohotti kulmakarvojaan.

-Anteeksi, hän sanoi. -Minä en ollenkaan ymmärtänyt, että ihmiset matkustavat vain sen vuoksi, että pääsisivät kihloihin.

-Kaikkien ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas, huomautti Faith, joka oli istunut vaiti, mutta ilmeisesti nyt oletti pikkusisarensa kaipaavan henkistä tukea.

-No jaa, Jane sinkautti, -sinä teit kyllä muuten runsaasti työtä asian eteen!

-Jane! sanoi Beth moittivasti. -Älä välitä hänestä, Faye. Ja minä uskon, että Grace sai monta ihailijaa matkallaan! Hän ei vain julista niitä koko maailmalle, kuten eräät.

Gracea kirpaisi, kun hän muisti, miten oli aikonut postikorteissaan vihjata tytöille jotakin herra Willowsista. Nyt hän ei tohtinut, sillä Faith ei laskisi häntä käsistään, ennen kuin olisi nyhtänyt tietoonsa viimeisenkin yksityiskohdan aiheeseen liittyen, eikä hän tahtonut, sillä Paulin tarina oli liian kauhea tytöille kerrottavaksi.

-En minä lähtenyt sinne kuhertelemaan, Grace sen sijaan ilmoitti hiukan ylhäisesti. -Tapasin ennemmin sellaisia herrasmiehiä kuin da Vinci ja Michelangelo. Heistä on minulle enemmän iloa taideakatemian pääsykokeissa kuin tusinasta ihailijoita.

-Aiotko sinä tosiaan hakea sinne? Maisie kysyi. -Eikö se ole kauhean rasittavaa?

Gracea alkoi naurattaa. Oli niin lohdullista, että joku asia kotona oli entisellään ─ edes Maisie.

-Ehkä niin, mutta enhän minä voi vain jäädä laakereilleni lepäämään, hän sanoi hymyillen.

-Mikset? Maisie kysyi. -Minä aion naimisiin. Enkä totisesti aio tehdä rouvana päivääkään työtä kodin ulkopuolella, kuten äiti. Minusta se olisi rahvaanomaista.

-Mutta mitä sinä aiot tehdä ennen häitä? Grace tiedusteli rehellisen kiinnostuneena. -Tuskin sinun vanhempasi päästävät sinua vielä vihille, vaikka joku kosisikin.

-Sitä, mitä olen tehnyt sen jälkeen, kun koulu loppui. Maisie kohautti olkapäitään. -Autan äitiä taloudenhoidossa ja kaitsen kaksosia ja käyn ulkona.

-Mutta eihän se voi riittää, sanoi Grace hämmästyneenä. Totta kai hän oli itsekin ajatellut, että koulun jälkeen Maisie ”keskittyisi olemaan Maisie”, mutta sittenkin hän oli ajatellut, että ystävätär kaipaisi elämäänsä jotakin syvempää.

-Kyllä minä saan aikani hyvin kulumaan, Maisie ilmoitti. -Ja sitä paitsi aion naimisiin heti, kun täytän kahdeksantoista.

-Ai, kenen kanssa? Beth kysyi silmät suurina. -Oletko sinä kihloissa?

-En vielä, Maisie tokaisi. -Mutta se käy tarvittaessa pikaisesti. Mistä tulikin mieleeni, että lupasin ostaa äidille uuden Naisten maailman numeron. Saan varmaan kipaista tästä läpi myymälään?

Isä oli aina kieltänyt lapsia päästämästä tovereitaan ”juoksentelemaan edestakaisin” eli menemään myymälään takahuoneen kautta. Mutta Grace ei viitsinyt laittaa Maisieta kiertämään ulkokautta, ja niin tämä katosi väliovesta.

-Hmh, sanoi Jane. -Neljäs kerta tällä viikolla, kun hänellä on asiaa kirjakauppaan. Tuolla lukuharrastuksella hän voisi hakea yliopistoon ja tulla maisteriksi.

-Joksikin hän kyllä tahtoo tulla, mutta ei varmaan maisteriksi, Beth tirskahti. -Jos Maisielta kysytään, tässä kaupungissa on nuorempikin rouva Fleming vuoden päästä, kun hän on kahdeksantoista!

Gracen leuka loksahti. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut tällainen mahdollisuus ─ ja niin surullista kuin se olikin, ajatus Maisiesta kälynä ei saanut tyttöä suorastaan riemastumaan.

-Älä näytä noin järkyttyneeltä, Gracie, sanoi Faith levollisesti ja pyöräytti lankakerää parempaan asentoon. -Archie on yhtä helposti pehmitettävissä kuin sankaripatsas. Se tyttö, joka saa hänet kiikkiin, ansaitsee mitalin.

-Tosiaan, Jane huomautti, -Archiehan sai niin nolosti rukkaset Fanny MacDonaldilta. Toiset meistä luulevat itsestään aivan liikoja.

Grace ei ollut varma, tarkoittiko Jane piikillään Fannya vai Archieta. Varjelkoon, olipa tästä tullut hapan!

-Maisie viipyy siellä taatusti kauan, Beth huomautti. -Etkö sinä lähde meidän kanssamme ulos, Gracie? Mennään kahvilaan jäätelölle tai uimarannalle. Tänään on lämmin.

-Niin, tule mukaan, sanoi Jane, ja jatkoi sitten teennäisen ystävällisesti: -ja tietysti Cora myös!

-Eihän Cora voi lähteä mihinkään, Beth suhahti moittivasti.

-Ai niin, minä unohdin, jatkoi Jane kovalla äänellä, -hänhän on täällä piikana.

Olohuoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Nyt Grace vasta havahtui siihen, että Cora ei todellakaan istunut heidän kanssaan puhelemassa, kuten koulun välitunneilla aikanaan. Tämä oli häntä kutsuttuaan mennyt keittiöön jatkamaan leipomuksiaan iltaa varten, sillä vieraita oli tulossa tapaamaan Gracea. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Janen tölväisy olisi kuulunut keittiöön asti.

Voi, mitä hän oli oikein tehnyt! Grace oli tahtonut vain hyvää järjestäessään Coran tämän surkeista kotioloista äidin hoiviin Koivurantaan. Mutta oliko hän samalla tullut avanneeksi railon, jota he eivät saisi enää umpeen? Hän ei ollut suonut ajatustakaan tilanteelle, jossa Cora ei ollutkaan enää heidän luokkatoverinsa ─ köyhistä oloista kyllä, mutta siltikin tasaveroinen ─ vaan… No, palveluskuntaa!

-Kiitos vain, Grace sanoi kylmästi. -Minulla on työtä. Katsos, Jane, me kaikki emme jouda vain kuluttaa aikaamme, kuten eräät.

-Mutta kaipa sinä sentään joskus voit lähteä rannalle? kysyi Beth parka, joka oli selvästi pahoillaan tilanteesta ja katsoi moittivasti Janeen. -Tarkoitan, että et kai sinä koko aikaa opiskele ja sellaista!

-Katsotaan nyt, Grace sanoi kepeästi. -Minä haluan elämässä eteenpäin, ja se ei tapahdu itsestään!

Hän oli helpottunut, kun Jane ja Beth lähtivät. Takaovi oli raollaan, ja ilmeisesti myös myymälän ovi, sillä kaupan puolelta kuului Maisien kimeä ääni. Miten kauan aikaa tämä oikein sai kulumaan yhden naistenlehden ostamiseen? Olivatko tytöt oikeassa, ja Maisie vain teki asiaa kauppaan tavatakseen Archien? Pitikö Archie Maisiesta, ja viivytti tätä myymälässä omasta halustaan?

Grace jäi epävarmana seisomaan eteiseen hyvästeltyään tytöt. Hän ei tiennyt, olisiko mennyt sanomaan jotakin Coralle, joka kurkisti juuri uuniin ─ mutta mitä? Eikö vain pahentaisi tilannetta, jos hän rupeaisi pahoittelemaan tälle Janen puheita? Voi, kunpa hän olisi voinut puhua äidille, mutta äiti oli työhuoneessaan kirjoittamassa, eikä häntä saanut kuulemma häiritä, sillä erään kertomuksen oli lähdettävä postissa vielä tänä iltapäivänä.

Cora nosti kakun uunista, levitti leivinliinan sen päälle ja kääntyi.

-Älä seiso siellä huokailemassa, Grace Fleming, hän sanoi levollisesti. -Luuletko sinä, etten minä ole jo tottunut Jane Patonin puheisiin. Ja tottahan hän vain puhui. Minä olen täällä piikana. Ja ylpeä siitä! Itsehän sanoit vuosi sitten, että ilman minua äitisi ei ehdi kirjoittaa. Nyt hän ehtii. Sellaista ei Jane Paton saa aikaan.

-Voinko minä… Grace katseli ympärilleen epäröiden, kuin olisi etsinyt mitä tahansa taloustyötä, johon tarttua, vain osoittaakseen jonkinlaista outoa tasa-arvoisuutta.

-Et, sanoi Cora lyhyesti. -Minä alan nyt vatkata kermaa. Mene sinä tekemään sellaista, minkä osaat.

Grace ei ollut aivan varma siitä, oliko häntä nyt vuorostaan piikitelty vai ei. Mutta koska hän ei halunnut mennä olohuoneeseenkaan ─ sillä siellä uhkasi edelleen Faith pitseineen ─ hän lähti haluttomasti takaisin yläkertaan. Itse asiassa hänen olisi pitänyt hakea kirjakaupasta huokeita albumeita, joita isä oli luvannut hänelle korttien ja kuvien tallettamiseen, mutta hän ei jaksanut ajatellakaan enää Maisieen törmäämistä.

Myöhemmin teepöydässä tietotoimisto Moira tahtoi tietää, mitä Maisie Armstrong oli sinä päivänä ostanut, sillä tämä oli tullut häntä vastaan tytön palatessa koulusta. Grace tajusi, että Maisie todellakin piti tapanaan milloin mitäkin asiaa tehden käydä myymälässä ─ eikä vain käydä, vaan ”asettua taloksi”, kuten Evan tokaisi. Asia tuntui olevan sisarusten kesken yleisen pilan aihe, vaikka Archie ei vaikuttanutkaan siitä erityisen huvittuneelta.

-Minusta sinun pitäisi ottaa Maisie, ilmoitti Faith, aivan kuin joku olisi valtuuttanut hänet perheessä päättämään, kuka ”otti” kenetkin.

-Niinkö sinusta, Archie sanoi kuivasti. -Se olisikin soma pieni fuusio. Vanha Angus kuolisi onnellisena käsiään hieroen, kun olisi vihdoinkin saanut kilpailijan pois tieltä.

-Archibald! äiti sanoi pahoillaan. -Et saa puhua noin.

-Vanha Angus ehkä, isä myönsi, -mutta et kai sinä pidä Malcolm Armstrongia yhtä kateellisena?

-Eihän hänkään tyhmä ole, jos minä ja kirjakauppa putoaisimme suoraan hänen syliinsä! Mitä luulet, isä, tarkoittaisiko se yhden vaiko peräti kahden hyllyn kirjavarastoa sekatavarakaupan perimmäisessä nurkassa?

-Sinä olet oikea mörkö, Faith puuskahti. -Ei kukaan ihminen ajattele mitään kauppaa, jos on kiinnostunut tytöstä!

-En minä ole kiinnostunut hänestä, Archie tuhahti. -Minä en oikein viihdy lastenkamarissa.

Isä alkoi yskiä hillittömästi.

-Voi, huusi Cora pelästyneenä, -onko tee liian väkevää! Minä unohdin sen hautumaan vähän liian pitkäksi aikaa.

-Ei, köhi isä ja pyyhki silmiään. -Leivänmuru. Sain leivänmurun kurkkuuni.

-Missä lastenkamarissa, Grace puuskahti. -Maisie on minun ikäiseni!

-Nimenomaan, Archie vastasi purevasti.

-Jos et sinä tahdo Maisieta, niin kenet sinä tahdot? Moira tiedusteli loistavin silmin. -Minä haluan morsiusneidoksi! Faye sanoo, ettei huoli minua, mutta minä ajattelin kysyä Fannylta, jos hän ja Stuart…

-Minä tulen hulluksi teidän kanssanne! Archie tönäisi kuppinsa kauemmaksi, nousi niin, että tuoli kolahti, ja katosi takahuoneeseen paukauttaen oven kiinni perässään.

-Hienoa, Moira, sanoi Walter ja näytti sisarelleen kieltä. -Nyt hän ei tule ulos koko iltana. Saanko minä syödä hänen voileipänsä?

-Olkaa ihmisiksi, äiti sanoi pahoillaan. -Duncan, pitäisikö sinun…

-Ei, sanoi isä. -Antaa pojan olla rauhassa. Ja tämä koskee erityisesti Moiraa.

-Ymmärrätkö nyt, miksen minä tahdo sinua morsiusneidoksi! huomautti Faith merkitseväksi.

-Niin mutta kun, huusi Moira, -sifonki pukee minua niin hyvin!

Äiti täytti Archien kupin, teki lautaselle uuden voileivän ja nousi lähteäkseen pöydästä.

-Vietkö sinä ne Archielle? Grace kysyi nopeasti ja hypähti pystyyn. -Minä voin! Olen jo juonut. Hän tunsi yhtäkkiä haluavansa jonnekin, missä kaikki eivät puhuisi yhteen ääneen.

Äiti epäröi hetken, sitten hän ilmeisesti muisti, että Grace ei enää pudotellut tavaroita sillä tavalla kuin vielä joitakin vuosia aiemmin, ja ojensi kupin ja lautasen hänelle.

Grace ei läikyttänyt pisaraakaan täydestä kupista kävellessään väliovelle, eikä edes silloin, kun painoi kahvan alas toisella kyynärpäällään. Hetken hän oli ajatellut, että Archie olisi lukinnut oven, mutta se oli auki.

Veli istui kirjoituspöydän ääressä työtuolilla, jalat pöydän vieressä olevalla jakkaralla, aivan kuten Stuartillakin oli tapana kotona ollessaan oikoa pitkiä sääriään. Äiti oli sanonut, että Archien nilkkaa särki yhä välillä, vaikka se olikin muuten jo parantunut.

Grace ei ollut aiemmin huomannutkaan, että Archie oli melkein yhtä komea kuin Stuart. Hän oli yhtä pitkä, vaikkakin vahvempi ja leveäharteisempi, eikä hänessä ollut sellaista kujeellisuutta kuin Prinssissä. Mutta hänellä oli kookkaudestaan huolimatta herkät piirteet, ja hänen vaalea tukkansa taipui laineille, ja hänen silmänsä olivat siniset ja ripsensä pitkät ja tummat, ja hänellä oli hymykuopat, jotka tosin valitettavan harvoin tulivat näkyviin.

Archie selasi ajatuksissaan pientä valokuva-albumia, sellaista, johon mahtui vain yksi kuva sivulle, ja joka oli tarkoitettu kuljetettavaksi mukana taskussa tai käsilaukussa. Grace yskäisi.

-Mitä sinä tahdot? Archie kysyi säpsähtäen, läimäytti albumin kiinni ja työnsi sen housuntaskuunsa.

-Äiti lähetti teetä, Grace sanoi. -Walterin mukaan sinä et tule tänä iltana enää ulos.

Veli naurahti, nosti jalkansa jakkaralta ja potkaisi sitä tavalla, joka oli ilmeisesti tarkoitettu jonkinlaiseksi miehisen jäyhäksi kutsuksi.

-Te naiset ja teidän teenne! Tule istumaan ja kerro Berliinistä.

Grace laski kupin pöydälle ja istuutui. Berliinistä! Archien kanssa hän todella voisi puhua siitä, mutta voisiko hän…

-Mitä siellä oikein tapahtui? Archie kysyi ja haukkasi voileipää. -Sinun naamasi menee väärinpäin aina, kun joku mainitsee Berliinin.

-Näkyykö se… Gracelta lipsahti.

-Ellet sinä pidä varaasi, Faye alkaa kohta kysellä, ja hänen jälkeensä Moira, ja se on sama kuin laittaisit tiedotteen BBC:n iltauutisiin, Archie tokaisi.

Grace väänteli hetken käsiään. Hän ei ollut koskaan elämässään ajatellut uskoutuvansa missään asiassa Archielle, joka niin helposti näpäytti toista havaittuaan jonkin heikon kohdan. Mutta veli oli muuttunut, muuttunut paljon, ja ─ itse asiassa, kuka häntä voisi paremmin ymmärtää, ellei Archie!

Niin Grace kertoi taas koko surullisen tarinan. Hänen lopetettuaan huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana Archie joi kuppinsa tyhjäksi.

-Vai niin, veli sitten sanoi hitaasti. -Vai on se jatkunut. Kaikuja kuului jo silloin, mutta en totisesti olisi ajatellut aikanaan Mein Kampfia sanakirjan kanssa tavatessani, että joku ottaisi sellaisen sillisalaatin todesta.

Grace painoi päänsä ja räpytteli, jottei olisi alkanut itkeä. Yhtäkkiä hän tunsi, miten Archien lämmin käsi puristi hänen yhteen puserrettuja käsiään, jotka melkein hukkuivat veljen suuren kämmenen sisään.

-Voi Gracie pikkuinen. Minä niin toivoisin voivani sanoa, että olosi helpottaa ajan myötä ─ mutta en oikein tiedä, pitääkö se paikkaansa. Tai ehkä kaksi vuotta ei sitten ole tarpeeksi.

-Mutta äiti sanoo, että sinä olet selvinnyt hienosti Stun ja Fannyn… Grace puri huultaan.

-Vai sanoo hän niin. Archie hymyili surumielisesti. -Hyvä, anna hänen olla siinä uskossa. Äitejä pitää aina vähän suojella, he ovat herkkiä luontokappaleita.

Grace huokasi ajatellessaan, että oli viimeksi samana aamuna rasittanut äitiä omilla sydänsuruillaan. Ja sitten hän ei voinut olla ihmettelemättä, oliko tämä sama Archie, joka vielä vuosi sitten oli käyttäytynyt vähemmän kauniisti kaikkia kohtaan.

-Minä tahtoisin voida sanoa myös, että vähän ajan päästä sinä löydät jonkun paremman ja unohdat kaikki ikävyydet, Archie jatkoi. -Mutta en oikein tiedä, pitääkö sekään paikkansa.

-Niin mutta… Grace nielaisi ja jatkoi urhoollisesti: -Entä Maisie?

Archie naurahti nyt ääneen.

-Olisihan noita tulokkaita, hän sanoi epämääräisesti. -Mutta minä en tahdo heitä. Enkä minä ole mikään Prinssi, joka lohduttautuu… Äh, antaa olla. Hänkin on muuttunut.

-Mutta mitä sinä tarkoitit sillä, että sinä ja kirjakauppa putoaisitte Malcolm-sedän syliin? Grace kysyi arasti. -Kauppahan on isän, eihän se liity mitenkään siihen, jos Maisie ja sinä…

-Älä käytä tuollaista sanontaa ─ ”Maisie ja minä”, Archie sanoi tiukasti. -Eikö äiti ole kertonut? Minusta tulee osakas, kun kohta täytän kaksikymmentäyksi. Herra Carson kävi täällä eräänä päivänä tekemässä paperit allekirjoitusta varten valmiiksi.

-Omistatko sinä sen jälkeen myymälän? Grace huudahti laajenevin silmin.

-Ehkä kamiinan savutorven tai yhden nurkan myyntitiskistä, Archie irvisti. -Pienen murun, jonka lunastan vähitellen työlläni, kunnes voin tavoitella seuraavaa murusta ja taas seuraavaa, niin että ehkä omistan koko kaupan siinä vaiheessa, kun isä ei enää jaksa tehdä työtä. Samanlaisen sopimuksen isä teki aikoinaan isoisän kanssa Edinburghissa, mutta hän myi osuutensa Alan-sedälle, ennen kuin ehti saada koko liikkeen haltuunsa.

-Sehän on hienoa!

-Ehkä niin, Archie mutisi ja kokosi sormellaan leivänmuruja lautasella siistiin kasaan.

-Etkö sinä halua sitä? Grace kysyi ällistyneenä.

-Haluaisitko sinä, että sinun koko elämäsi olisi suunniteltu jo ennen kuin olet täysi-ikäinen? Archien ääni vavahti. -Että sinulla on jalassasi kahle, jonka laatua et itse ole päässyt valitsemaan?

-No mutta miksi sinä sitten rupesit siihen!

-Oliko minulla vaihtoehtoja? Prinssi ei koskaan enää asetu tänne, kävi hänen käsiensä miten kävi, sen me tiedämme. Donaldin päässä ei ole muuta kuin koneita ja voimahihnoja, ja Faithin päässä ─ välillä minä mietin, onko siellä mitään ylipäätään ─ enkä usko, että Dugald haluaa vaihtaa valtion kapeaa mutta pitkää leipää yrittäjyyteen. Sinä lähdet taideakatemiaan ja Evan… No, hän on omanlaisensa. Moira ja Walter ovat vielä niin pieniä, että heistä ei kukaan voi sanoa mitään. Jäljelle jään vain minä. Miten minä voisin sanoa isälle, etten tahdo ottaa vastuuta liikkeestä, jonka kehittämiseen hän on uhrannut koko elämänsä.

-Ei minun ole mikään pakko pyrkiä taideakatemiaan, Grace mutisi syyllisyydentuntoisena.

-Älä ole typerä, Archie ärähti. -Mitäpä minä muutakaan tekisin. En minä ole missään asiassa lahjakas, niin kuin sinä tai Stu. Mutta olen käynyt kauppakoulun ja osaan tehdä kirjanpidon niin moninkertaisena kuin on tarve. Jos se auttaa minut läpi tämän viheliäisen elämän, hyvä niin.

Grace hengähti kauhistuneena veljensä viimeisen lauseen kuultuaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun oveen koputettiin.

-Minä en tule sisään, kun isä kielsi, Moira huusi oven takaa. -Mutta Gordon on täällä ja kysyy sinua, Grace.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti