keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

37. Ajatuksia luumukiisselistä

 
-Mitä hän tietää? Archie kysyi ja viittasi päällään oven suuntaan. -Gordon siis. Berliinistä.

-Ei yhtään mitään, Grace mutisi. -Minä olen ollut vähän… laiska kirjoittamaan.

-Hm, sanoi Archie miettiväisesti. -Entä se toinen sankari? Barclayn poika.

-Älä viitsi!

-Hm, sanoi Archie uudelleen. Sitten hän oli hetken hiljaa, kuin harkiten sanojaan, ennen kuin jatkoi: -Mene nyt, ennen kuin Moira halkeaa. Hän tahtoo nähdä, polvistuuko Gordie sinut tavatessaan ja kosii.

-Arch!

Veli iski silmää.

-Jos sinä haluat, minä voin tulla tuomaan astiat tiskiin samassa ovenavauksessa, hän sanoi. -Noin niin kuin sinun tukenasi.

Hullua kyllä, Gracesta tuntui mukavan turvalliselta, että Archie todella otti kuppinsa ja lautasensa ja avasi oven juuri, kun Moira aikoi iskeä siihen koko nyrkillään.

-Ei ole tarpeen kaataa seinää, Moira, me emme ole kuuroja. Eikö sinulla ole läksyjä luettavana?

-Ei näin lähellä tutkintoa ole enää läksyjä, mutisi Moira äänellä, joka kieli päinvastaista. Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat uteliaina Gracesta ulko-ovelle.

-Jaha, hyvä niin, sanoi Archie ja tarttui Moiraa niskasta otteella, joka sai tämän kirkaisemaan, -silloin sinä joudat hyvin mennä auttamaan Coraa tiskeissä.

-Mutta minä tahdon…

-Sinä tahdot auttaa, eikö niin? Sepä on mukava kuulla.

Rautaisella otteella Archie kuljetti Moiran edellään eteisen läpi keittiöön ja sulki oven perässään. Grace oli hänelle kiitollinen, vaikka äkkiä häntä ujostutti.

-Siinä sinä nyt sitten olet, sanoi Gordon.

-Niin olen, myönsi Grace, mikä eittämättä kuulosti hiukan typerältä. Ilmeisesti Gordon ajatteli samoin, koska naurahti.

He seisoivat eteisessä kuin ventovieraat ja katselivat toisiaan. Jos Grace oli aiemmin päivällä tarkistanut ulkoasunsa tuntiessaan tapaavansa ystävättärensä kuin ensi kertaa, nyt hän huomasi olevansa iloinen siitä, että oli pukeutunut sievään röyhelökauluksiseen leninkiin, koska tiesi Gordonin pitävän naisellisesti pukeutuvista tytöistä.

Niin kuin sillä nyt olisi ollut mitään väliä, mistä Gordon piti!

-Kas, Gordon! Äiti ilmestyi olohuoneesta. -Tuleeko teiltä muita?

-Tulee kyllä, Betty-täti, Gordon sanoi. -Mutta minä livahdin tänne etuajassa kysymään, lähtisikö Grace hetkeksi ulos.

-Älä vie häntä kauas, minä luulen, että tänne saapuu runsaasti väkeä häntä tapaamaan.

-En toki. Näyttäisin hänelle vain rakennustyömaata.

-Mutta onko se turvallista?

-En minä laita häntä kiipeämään rakennustelineille, Betty-täti, Gordon sanoi ja virnisti. -Tontille saa mennä, kunhan pysyy aidatun alueen ulkopuolella.

-Menkää sitten, sanoi äiti ja nyökkäsi hymyillen.

Grace lähti puoleksi vastentahtoisesti. Häntä ei erityisemmin miellyttänyt olla kuin joku paketti, jota kuljetettiin tällä tavoin edestakaisin ilman, että sen omaa mielipidettä olisi kysytty. Eikä hän tosiaankaan tahtonut muistella, kenen toisen nuoren miehen kanssa oli viimeksi käynyt kävelyllä.

Sillä hänen oli tunnustettava itselleen, että Gordonista saattoi jo käyttää nimitystä ”nuori mies”. Jos oli Grace kasvanut talven aikana, oli myös Gordon.

He kävelivät pihan halki ja ulos portista ja tohtorilan portille sanomatta sanaakaan, ja tällä kerralla se tuntui Gracesta jotenkin kiusalliselta. Hyvä tavaton, Gordon oli ollut lapsuudesta saakka hänen paras ystävänsä! Mitä varten he nyt käyttäytyivät, kuin heidät olisi vasta juuri esitelty?

-Voimmeko me todella mennä sisään? Grace kysyi hämillään, kun Gordon avasi portin.

-Tuohon aitaan asti kyllä. Isä laitatti sen, kun Torq ja sinun nuorin veljesi olivat kokeilleet eräänä iltana työmiesten lähdettyä, saisivatko he kaivinkoneen käyntiin.

Grace tirskahti. Ja äkkiä tuntui aivan luontevalta, että Gordon oli siinä, katsoi häneen mustilla silmillään ja hymyili tyytyväisenä saatuaan hänet nauramaan.

He kiersivät aidatun alueen ympäri, katselivat kohoavia seinämiä, ja Gordon kertoi, millainen talosta tulisi. Hänelle Grace ei viitsinyt ihmetellä sen kokoa, vaikka itsekseen edelleen miettikin, mitä MacDonaldit tekisivät kaikilla näillä huoneilla, kun Fanny menisi Stuartin kanssa naimisiin ja muuttaisi pois, ja kun Gordon lähtisi opiskelemaan ja muuttaisi pois, ja sitten muutaman vuoden sisällä Gus ja Torquil myös.

-Miltä tuntuu olla kotona? Gordon kysyi, kun he olivat kiertäneet koko työmaan ja istuutuneet puhelemaan suurille kiville raja-aidan lähellä.

Grace epäröi hetken.

-Minusta tuntuu, kuin olisin luumu, hän sitten tunnusti. Kuluneen vuorokauden aikana tyttö oli miettinyt outoa, vieraantunutta oloaan, ja päätynyt lopulta tähän vertaukseen.

-Luumu? toisti Gordon. -Mitä sinä höpiset?

-Muistathan sinä, millaista luumukiisseliä rouva Wallace teki ─ sellaista samettisen pehmeätä, jossa oli mukana kokonaisia luumuja. Grace nuolaisi vaistomaisesti huuliaan. -Minusta tuntuu, kuin olisin luumu. Olen ollut kotona eli kiisselissä täysin tyytyväisenä, minulla oli siellä oma tilani ja olin asettunut mukavasti aloilleni. Mutta sitten minä lähdin matkalle, pois kiisselikulhosta, ja sillä aikaa koloni kiisselissä on valunut hiljalleen täyteen. Kun minä nyt yritän palata kulhoon, jään vain pinnalle kellumaan, enkä löydä omaa paikkaani!

Gordon purskahti nauruun.

-On oikeastaan vahinko, ettei naisesta voi tulla pappia, hän virnisti. -Olisi virkistävää vaihtelua kuulla tuollaisia luumukiisselivertauksia saarnastuolista kirkkoherran kuluneiden fraasien sijaan!

-Älä viitsi, tuhahti Grace. -Minä olen tosissani! Minä en löydä enää paikkaani täällä. Kaikki on niin… outoa.

-Talvi on pitkä aika olla poissa, Gordon myönsi vakavoituen. -Ja sinä olet varmaan nähnyt ja kokenut kaikenlaista.

Grace värähti ja päätti, ettei antaisi keskustelun liukua noihin kokemuksiin.

-Miltä sinusta tuntuu, kun koulu kohta loppuu? hän kiiruhti kysymään.

-Oudolta ja hyvältä, sanoi Gordon. -Vihdoinkin siitä pääsee.

-Minä luulin, että sinä pidät koulusta!

-Ehkä niin, mutta viime talvi oli kaikkineen aika sietämätön, kun sinä et ollut täällä.

-Äh, sanoi Grace, -mitä minä mihinkään liityn!

Hän tajusi jo ennen kuin sai lauseen loppuun, että se kuulosti siltä, kuin hän olisi hakenut kohteliaisuuksia. Ja valitettavasti Gordon käsitti sen juuri sillä tavalla.

-Sinä liityt kaikkeen, poika vastasi, katseli käsiään ja punastui vähän. -Sinä lupasit muistaakseni lähtiessäsi kirjoittaa.

-Piti… piti kirjoittaa niin monille, Grace mumisi, ennen kuin havaitsi, miltä tämä lause kuulosti. Hyvät ihmiset, hän ei osannut enää puhuakaan!

-Vai niin, sanoi Gordon kuivasti. -Epäilemättä.

He istuivat hetken uuden kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Sitten Grace rykäisi.

-Minne sinä haet lukioon? hän kysyi kuulostaen aivan ystävälliseltä sukulaistädiltä.

-En minnekään.

-Mitä? Grace rypisti kulmiaan. -Et kai sinä aio olla kuin Maisie, joka vain on! Vai odotatko sinäkin elättäjää itsellesi?

-Älä ole idiootti, Gordon tuhahti. -Minä olen jo sisällä.

-Mitä sinä puhut? Sinähän käyt vielä koulua täällä!

-Kirjauduin talvella Heriotiin ennakkotodistuksella.

-Mitä järkeä siinä on? Ethän sinä voi aloittaa ennen syksyä!

-Minä olen aloittanut jo. Rupesin lukemaan heti talvella, ja piipahdan tekemässä ensimmäiset kokeet saman tien, kun saan päästötodistuksen. Jos kaikki käy hyvin, suoritan koko lukiokurssin ensi kevääseen mennessä ja voin hakea saman tien lääketieteelliseen.

Grace aukoi ja sulki suutaan.

-Mutta miten ─ miten se käy ─ miten sinä osallistut tunneille sellaista tahtia!

-Minä luen kotona, Gordon sanoi kärsivällisesti. -Etäoppilaana. Ja käyn tenttimässä sitä mukaa kuin olen valmis. Käsitätkö?

-Oh, mutisi Grace. -Mutta miksi?

Gordon työnsi kätensä syvälle housuntaskuihin, kuten hänellä oli ennenkin ollut tapana.

-Minä olen koko elämäni kärsinyt siitä, että olen syntynyt tammikuun toisena päivänä, hän sanoi. -Neljäkymmentäkahdeksan surkeaa tuntia tekee minut muka esimerkiksi sinua vuotta nuoremmaksi, vaikka meillä on ikäeroa vain pari kuukautta! Nyt minä aion ottaa sen kiinni.

-Mutta eikö se ole kauhean raskasta? Grace kysyi, vieläkin hämmentyneenä. -Jos sinä olet jo lukenut lukiokurssia samalla kun viimeistä kansakoulukurssia!

-On tietysti. Mutta mitäpä minä olisin täällä muutakaan tehnyt viime kuukausina. Gordon vilkaisi häneen mustien kulmiensa alta. -Jos olisit kirjoittanut, olisin kertonut tästä, mutta en viitsinyt itse lähettää yhä uusia kirjeitä, joiden perillemenostakaan en ollut varma, kun en saanut vastauksia.

Grace punastui vähän. Istuessaan kotoisasti siinä, auringon lämmittämällä kivellä rakennustyömaan ääressä, Koivuranta selkänsä takana, hän ihmetteli itsekin, mitä varten ei ollut kirjoittanut. Mikä Gordonin kirjeissä oli häntä niin suuresti onnistunut ärsyttämään?

Vaikka kyllähän hän tiesi. Ei hän ollut ärsyyntynyt niinkään Gordonin kirjeistä kuin siitä, ettei Axel kirjoittanut. Ja sitten oli ilmestynyt Paul ja…

-Mooret tulevat, Grace huudahti helpottuneena nähdessään Charlie-sedän auton ajavan katua pitkin Koivurannan eteen. -Meidän pitää mennä.

Gordon avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta vaikeni ja nousi kuuliaisesti ylös.

-Hyvä tavaton, huudahti Rose-täti, kun he kohtasivat Koivurannan pihalla, -minä en matkusta enää koskaan! Kolmen ihmisen matkatavaroiden purkaminen on pahempaa kuin lopputentti yliopistossa. Sinä näyt onneksi kotiutuneen vikkelämmin, Gracie kulta.

Grace hymyili kuuliaisesti. Ilmeisesti Rose-täti oletti, että kun hän oli tullut portista Gordonin seurassa, hänen sydämensä ei olisikaan enää särkynyt, eikä mitään ”sukurasitusta” tarvitsisi pelätä.

Äiti kiiruhti ulos syleilemään Rose-tätiä, aivan kuin he eivät olisi viimeksi tavanneet edellisenä iltapäivänä asemalla, ja Milly pujotti kätensä Gracen kainaloon ja rupatteli iloisesti siitä, miten oikeastaan oli ollut hauska tulla kotiin, ja miten hän oli löytänyt lehdestä parinkin tanssiopiston ilmoitukset.

Sinä iltana, kuten niin usein aiemminkin, Koivurannan vanhat seinät tuntuivat pullistelevan siitä väkimäärästä, joka vaelsi sisään ja ulos. Grace ymmärsi kyllä hyvin, etteivät monetkaan kaupunkilaiset tulleet vain ihmettelemään sitä, että kuusitoistavuotias ─ tai oikeastaan kuusitoista- ja puolivuotias ─ tyttö oli palannut ulkomailta, vaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen kurkistelemaan kirjakaupan ”sisän puolelle”.

Jossakin vaiheessa Grace käsitti myös, että Cora, joka ei ollut tähänastisessa elämässään kiinnostanut ketään, ei aina edes omia vanhempiaan, oli yhtäkkiä monien uteliaisuuden kohde.

-Sano minun sanoneen, Murdag MacRob on pelannut korttinsa taitavasti tytön suhteen, Grace kuuli rouva Munron mutisevan rouva Cairnille.

-Mitä sinä tarkoitat, Geraldine? tämä kysyi hämmästyneenä.

Rouva Munro naurahti tietävästi.

-Archibald Fleming on erinomainen saalis. Aikamoinen nousu tytölle siitä surkeasta mökistä kauppiaan rouvaksi. Ian MacRob saa heittää hyvästit rahahuolilleen.

Grace oli kuulemastaan niin järkyttynyt, ettei tajunnut edes hymyillä itsekseen rouva Munron kuvitelmalle kirjakaupan huolettomasta taloustilanteesta.

-Niin mutta eiväthän he… sopersi rouva Cairn.

-Oh, sanoi rouva Munro ja pyöritteli silmiään, -syvissä vesissä, Debbie! Tyttö on ollut täällä kuulemma yötäkin.

-Tietysti, kovilla pakkasilla tai huonolla ilmalla! MacRobien tilalle on pitkä kävellä, kun linja-auto ei aja sitä kautta.

-No, MacRobit taatusti laskevat sen varaan, että nuori Archie on kasvatettu korjaamaan jälkensä. Hän ei jättäisi sitä tehtävää jollekin muulle.

Ja rouva Munro loi merkitsevän katseen ulko-ovelle, josta Sean Ramsay juuri astui sisään perheineen.

Grace parka kiiruhti äidin kutsusta uusia vieraita vastaan, syleili Eliza-tätiä, vastaili sopivan ympäripyöreästi kysymyksiin matkasta ja kehotti vieraita käyttämään hyväkseen keittiöön katettua teepöytää. Ja sitten saapuivat Barclayt apteekilta, ja hiukan hämillään Grace tervehti Anne-tätiä ja Adam-setää ja Ionaa ja vastaili jälleen sopivan ympäripyöreästi kysymyksiin ja sai jopa itse kysyttyä kohteliaasti, miten Axel viihtyi St. Andrewsissa.

Glen Longistakin tultiin, jopa isoisä ja isoäiti olivat jaksaneet lähteä, ja Grace kulki sukulaisten sylistä syliin. Isoisä sujautti hänen käteensä setelin kuiskaten, että matkan jälkeen taloustilanne oli usein vähän epävakaa, ja isoäiti taputti hänen poskeaan ja huokasi, että hän oli kovasti kasvanut. Rob-eno lupasi tulla jonakin päivänä katsomaan rauhassa kaikkia Gracen kuvia matkalta, ja Annie-täti sanoi toivovansa, ettei hän ollut nyt niin maailmaanmielistynyt, ettei koti enää kelpaisikaan hänelle, ja Jennie-täti pyysi häntä pian käymään, sillä lapset odottivat kovasti saavansa esitellä hänelle uudet kissanpennut.

Kaiken tämän hälinän keskellä Grace huomasi tarkkailevansa Coraa. Tämä oli jäänyt illaksi hoitamaan tarjoilun ja ─ niin, hän jäisi yöksi äidin työhuoneen vuodesohvaan. Tietysti se oli järkevää, koska vieraita olisi myöhään. Oliko siinä jotakin väärää? Oliko Cora samanlainen kuin Maisie, joka koetti hurmata Archien? Entä jos olikin, mitä pahaa siinä lopulta olisi? Mitä varten Gracen mieleenkään ei ollut tullut mitään sellaista? Miksi sen olisi pitänyt tulla hänen mieleensä? Mutta Cora oli ollut aiemmin kovasti mieltynyt Jimmy Lynseyyn. Entä nyt?

Ja kaiken tämän keskellä Grace parka muisti, mitä Cora oli joskus sanonut: että tämä koettaisi päästä kotoaan mahdollisimman pian, ja että kyllä tiesi, miten naimisiin pääsi hyvin nopeasti.

Archie näkyi istuvan ulkona pihalla ja rupattelevan Dugald Farlanen ja Gowan MacMahonin kanssa, kun taas Cora puuhaili keittiössä punaposkisena ja selvästi iloiten siitä, että teepöytä oli runsas ja kauniisti katettu, ja että Bobby-täti muka uhkaili houkuttelevansa hänet töihin kahvilaan, kun hän oli niin hyvä leipomaan, ja äiti näytti tyytyväiseltä. Ei mikään ilme tai ele vihjannut, että Cora olisi koettanut ”pelata kortteja” tai ”laskea jonkin varaan”. Hän oli oppinut paljon talven aikana, ja oli hyvillään saadessaan olla hyödyksi.

Mutta sitten Cora lähti pajukorin kanssa kokoamaan sinne tänne jääneitä likaisia astioita tiskiä varten, ja kun hän pääsi ulos ja kori oli jo täynnä ja painava, Archie nousi kuin maailman luonnollisimpana asiana, otti raskaan korin ja kantoi sen Coran puolesta keittiöön. Ja Gracen ei tarvinnut edes katsoa rouva Munroon tietääkseen, että tämä kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan rouva Cairn-paralle, joka ei ollut päässyt pakoon, sillä istumapaikat olivat kaikkialla täynnä.

Tohtorilan väki oli saapunut jo varhaisessa vaiheessa, mutta Fanny oli vetäytynyt heti Faithin seuraan. Moira oli jo tiedottanut Gracelle, että ”Fanny ei juuri viitsi käydä meillä Archien tähden, niin että Faith käy aina siellä, mutta tänään hänen on pakko tulla”. Jos Archie kerran vielä suri Fannyn tähden, miten hän voisi mieltyä Coraan ─ mutta eikö olisi parempikin, jos…

-Halloo, huusi Maisie ja heilutti kättään Gracen kasvojen edessä, -missä sinä olet?

Grace naurahti ja koetti taas keskittyä kuuntelemaan Janen selostusta Kylen kuulumisista poliisikoulussa. Tyttölauma oli asettunut muun tilan puutteessa istumaan yläkerran rappusille, vaikka Maisie olisi kyllä mieluummin kuulemma mennyt ulos, eikä Grace ollenkaan ihmetellyt, minkä tähden. Eikö Maisieta yhtään hävettänyt tuollainen itsensä tyrkyttäminen? Tämähän oli heillä tänään jo toisen kerran. Mitä äiti olikaan sanonut siitä, että Archie kuvitteli jonkun tulevan hakemaan hänet kotoa!

Grace oikaisi varovasti jalkojaan, jotka tahtoivat puutua huonossa asennossa portailla istuessa. Mutta jollakin hupsulla tavalla hänestä oli silti turvallista olla siinä vanhojen ystävien keskellä, kuulla yläkerrasta pikkulasten järjestämä hirvittävä metakka ja alakerrasta aikuisten puheensorina. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä ollut jälleen pikkutyttö ja koko maailma turvallinen ja aina joku valmiina pitämään hänestä huolta.

Ehkä kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin hän löytäisi taas oman kolonsa kotoisassa luumukiisselissä. Mutta rouva Wallacen kiisseli oli ollut niin pehmeää, että luumut lopulta upposivat sinne, ehkä hitaasti, mutta sittenkin. Aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti