torstai 23. maaliskuuta 2017

38. Lakanapyykkiä

 
Seuraavina päivinä Grace todellakin tunsi vähitellen asettuvansa taloksi. Hänen päätään ei enää alkanut särkeä sisarusten mekastuksesta, ja hän istui sunnuntaina muun perheen kanssa tyytyväisenä jumalanpalveluksessa, vaikka Fort Williamin kirkko ei aivan vetänytkään vertoja Pietarinkirkolle, ja hän oppi taitavasti luovimaan tuttavien kysellessä matkasta.

Matkakuvat ja luonnokset olivat tosin edelleen pinoissa tyttöjen huoneen pöydällä, vaikka Moira valitti niistä joka päivä lukiessaan läksyjään, jolloin Grace napautti säännöllisesti, että eihän läksyjä pitänyt enää tähän aikaan lukukaudesta tulla. Samoin kamera lepäsi hyllyllä Gracen vuoteen yläpuolella koskemattomana, vaikka isä oli muutaman kerran kysynyt, halusiko Grace neuvoja kuvaamisessa.

-Kaikessa rauhassa, Gracie, äiti sanoi lempeästi, vaikkei tyttö ollut hiiskahtanut tälle mitään kummallisen ulkopuolisesta olostaan. -Kaikessa rauhassa.

Ja sitten äiti kyseli ystävällisesti jotakin matkasta, jotakin sellaista, mihin Gracesta oli mukava vastata, esimerkiksi italialaisesta joulusta tai pääsiäisestä Tirolissa. Ja jossakin välissä hän aina Donaldin tavoin sanoi Gracen kasvaneen ─ eikä Grace ollut varma, tarkoittiko hän vain pituutta.

Välttyäkseen järjestelemästä kuvia, mutta yhtä lailla joutumasta kahlituksi Faithin pitseihin tai lähtemästä tämän tuosta ulos ystävättärien tai Gordonin kanssa, Grace pyrki auttamaan taloustöissä minkä pystyi. Hän halusi toisaalta palauttaa vanhan välittömän ystävyytensä Coran kanssa, mutta oli samalla hämillään ja järkyttynyt kaikesta, mitä oli kuullut rouva Munron vihjailevan. Ja koska Grace oli käytännöllisesti katsoen vastuussa siitä, että Cora ylipäätään oli Koivurannassa, hän tunsi epämääräistä huonoa omaatuntoa.

-Sinä teit hienosti, kun otit illallistiskit hoitaaksesi, Archie sanoi eräänä iltana, kun Grace oli piipahtanut tämän huoneeseen lainaamaan luettavaa. Archie tapasi viedä huoneeseensa myymälään tulevat uutuuskirjojen mallikappaleet ja silmäillä niitä iltaisin ennen nukahtamista. -Cora pääsi lähtemään aiemmin.

-Sinä itsehän autat Coraa paljon, Grace sanoi viattomuutta tavoitellen.

-Hän on niin pieni ja hentoinen, että on kauheata katsoa, kun hän sinnikkäästi raahaa pyykkisaavia tai jauhosäkkiä, Archie sanoi. -Minulla on aina ollut hyvät käsivoimat, eivätkä ne syksyllä kainalosauvoja käyttäessä ainakaan huonontuneet. Ei minulle ole mikään ponnistus auttaa, ennen kuin hän teloo selkänsä. Ota tämä uusin Punainen neilikka, se on jännittävä.

Grace otti kirjan ja oli selaavinaan sitä, mutta vilkaisi Archieen sivun reunan yli. Veli vaikutti kuitenkin olevan entisellään ─ siis sillä tavalla entisellään kuin hän oli ollut viime syksystä ja Fannyn ja Stuartin kihlauksesta alkaen, oudon aikuisena ja hillittynä ja tarkasti katsottuna hiukan surumielisenä. Eikä Grace ollut havainnut myöskään Corassa mitään punastumisia tai silmien alasluonteja tai muita vapisevan sydämen merkkejä, kun tämä oli Archien kanssa tekemisissä. Ja olihan Archie sanonut, ettei ”viihtynyt lastenkamarissa”. Ja olisiko Archie puhunut elämän viheliäisyydestä, jos olisi elätellyt toiveita onnellisesta tulevaisuudesta?

Voi, kunpa hän ei olisi koskaan kuullut rouva Munron puheita!

Pari päivää myöhemmin Grace oli luvannut vaihtaa puhtaat lakanat vuoteisiin, jotta Cora saisi keskittyä pelkästään pyykinpesuun. Tyttö ehti pian katua jalomielisyyttään, sillä Koivurannassa tuntui olevan vuoteita aivan loppumaton määrä. Äiti oli onneksi naisyhdistyksen kokouksessa, eikä huomannut, miten epäkunnioittavana myttynä tyttö heitteli likaiset lakanat ja tyynynliinat alas rappusia sitä mukaa kun sai niitä irti ─ ne olisi tietysti pitänyt kääriä siististi ja viedä alas sylissä. Sen sijaan Faith todennäköisesti illan tullen vihjailisi jotakin Gracen sijaamien vuoteiden ja myllykuorman samankaltaisuudesta. Toisaalta Faith itse oli jo aamulla kadonnut Fannyn luo aikomattakaan auttaa urakassa, joten hänen olisi turha valittaa!

Päästessään entiseen vierashuoneeseen asti Gracen selkää ja käsivarsia särki pitkien lakanoiden pois ottamisesta ja puhtaiden sijaamisesta vuoteisiin epämiellyttävän kumarassa asennossa. Tyttö huomasi kaipaavansa itsekin sellaista herrasmiestä, joka säälisi hänen selkäänsä.

Vierashuone oli melkein yhtä siisti kuin jos se olisi entiseen tapaan ollut tyhjänä odottamassa yöpyjiä, sillä Archie piti tavaransa hallinnassa eikä levittäytynyt ympäriinsä sillä tavalla kuin Stuart kotona käydessään. Vuoteensakin veli oli sijannut melkein yhtä siististi kuin Brigitta oli tehnyt Berliinissä ─ hän ei ollut ilmeisesti muistanut, että tänään oli lakananvaihtopäivä.

Huokaisten Grace nosti päiväpeitteen sivuun, heitti täkin tuolille odottamaan ja veti lattialle täkkilakanan, pujotti sitten tyynyn pois tyynyliinasta ja tarttui lopulta aluslakanaan. Tyttö tiesi hyvin, että hänen olisi pitänyt kumartua vuoteen yli ja pujottaa kätensä patjan alle ja irrottaa lakana sievästi, eikä riuhtoa sitä vuoteen toiselta reunalta käsin, mutta hänen selkäänsä jomotti jo liiaksi. Niinpä hän vain kiskaisi lujasti toivoen saavansa lakanan irti.

Lakana todella irtosi patjasta ─ ja samalla jotakin lensi kolahtaen lattialle. Se oli pieni albumi, sellainen, johon mahtui vain yksi kuva sivulle, ja joka oli tarkoitettu kuljetettavaksi mukana taskussa tai käsilaukussa.

Grace ei ollut mikään Moira. Jos albumi olisi lattialle pudotessaan pysynyt kiinni, hän olisi ─ ehkä suurin ponnistuksin, mutta sittenkin ─ ehdottomasti ollut avaamatta sitä ja sen sijaan palauttanut sen nopeasti takaisin kätköpaikkaansa, joka näköjään oli ollut patjan ja vuoteen rungon välissä. Mutta kun albumi kolahti lattiaan selkämys edellä ja avautui, ei Grace saattanut sulkea silmiään kumartuessaan poimimaan sen ylös.

-Oh! häneltä pääsi.

Näitäkö kuvia Archie oli katsellut takahuoneessa?

Albumiin mahtui tusinan verran kuvia, ja ne kaikki esittivät Fannya. Grace toki näki heti, etteivät kuvat olleet uusia. Fanny oli niissä nuorempi kuin nyt, niiden täytyi olla kahden tai kolmen vuoden takaa, siltä ajalta, jolloin Fanny ja Archie olivat kulkeneet yhdessä, ajalta ennen kohtalokkaita tanssiaisia tohtorilassa, ajalta ennen Stuartin paluuta Amerikasta.

Grace arvasi kuvien laadusta, että Archie oli ottanut ne omalla taskukamerallaan. Mutta isä ei taatusti tiennyt, että hänen kehitysaineitaan oli käytetty niihin, eikä negatiiveja varmasti löytynyt alakerran kuvaamon arkistoista.

Ja siltikin kuvat olivat kauniita, äärettömän kauniita, kauniimpia kuin edes isä oli koskaan osannut ottaa! Niissä poseerasi nuori, suloinen tyttö kameralle, jonka takana selvästi oli hänelle hyvin tärkeä ihminen. Milloin kukkaniityllä, milloin laiturilla, milloin nojaamassa kotinsa porttiin. Aina iloisena, aina luottavaisesti ja avoimesti kameraan katsoen, aina kuvattuna mahdollisimman edullisesta kuvakulmasta, kuin kameran haltija olisi halunnut tehdä kaikkensa esitelläkseen mallinsa entistä viehättävämpänä.

Kyynelet tulvivat Gracen silmiin. Hän oli kokenut aikoinaan Archien ja Fannyn yhdessäolon lähinnä kiusallisena ja ärsyttävänä, koska oli tiennyt tuolloin Amerikassa olleen Stuartin myös pitävän Fannysta. Mutta nämä kuvat kertoivat aivan muusta: luottamuksesta, toiveikkuudesta, läheisyydestä.

Ja äkkiä Grace uskoi tajuavansa, mitä varten Archie oli satuttanut itsensä niin kipeästi, ettei tuntunut kahdessa vuodessa päässeen asian yli. Jos veli oli kokenut jotakin näin suurta ja kaunista, miten olisi voinutkaan!

Albumin viimeisellä sivulla olevan kuvan täytyi olla kaukolaukaisijalla otettu, sillä siinä oli mukana myös Archie ─ hänkin nykyistä nuorempana, toiveikkaana, iloisena. Archie piti Fannya kainalossaan ja katsoi alas tämä kasvoihin, ja Fanny katsoi ylös häneen, ja he hymyilivät toisilleen, ja Fannyn pikimustat kiharat ja Archien vaaleat hiuslaineet tuntuivat sopivan yhteen niin täydellisesti, ja…

Grace oli saada halvauksen, kun kuuli Coran huhuilevan häntä rappusten juurelta. Se nyt vielä puuttuisi, että Cora näkisi…

-Minä tuon pyykit! hän huusi, kahmaisi lattialle vedetyt vuodevaatteet syliinsä ja kävi heittämässä ne alas rappuja. -Sijaan vielä yhden vuoteen.

Palatessaan vierashuoneeseen Grace ryhtyi sijaamaan vuodetta, vaikka hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän tahtonut saada lakanaa senkään vertaa suoraan kuin muissa huoneissa. Voi, mitä varten hän oli löytänyt albumin! Mitä varten Archie ei ollut muistanut, että lakanat vaihdettiin tänään, ja kätkenyt sitä muualle! Mitä varten hän oli nähnyt kuvat!

Ja eikö ollut kauhean väärin, jos Archie yhä haaveili Fannysta, joka oli kihloissa Stuartin kanssa? Jos Fannyn ja Archien ystävyys oli ollut jotakin noin suurta, noin kaunista, niin millaista se sitten oli Stuartin kanssa, kun Fanny oli tämän vuoksi lopulta torjunut Archien? Mitä sellaista Stuartissa oli Archieen verrattuna, että Fanny oli sen tähden noussut kapinaan vanhempiaan vastaan ja nyt tyytyi siihen, että Stuart oli kaukana etelässä ja Fannyn täytyi vain uskoa tämän todellakin muuttuneen, niin että nykyään Prinssi pääsi hyvinkin ”kaksi kadunkulmaa löytämättä uutta tyttöä”, kuten tohtorilan rouva MacKennalla oli ollut tapana sanoa.

Grace oli aina palvonut vanhinta veljeään, mutta nyt hän ei voinut olla ihmettelemättä, mitä Fanny oli oikein ajatellut, kun oli hylännyt Archien Stuartin tähden. Vai ─ saattoiko todella olla olemassa jotakin vielä suurempaa ja kauniimpaa kuin se, mikä näkyi näissä kuvissa, jotakin sellaista, jota hän ei kokemattomuudessaan osannut edes aavistaa?

Vasta kun puhtaaseen, raikkaalta tuoksuvaan lakanaan ilmestyi kuin taikaiskusta pari tummaa, pyöreää läikkää, Grace tajusi itkevänsä. Oliko hän kuvitellut sydämensä särkyneen Paulin tähden? Eiväthän ne muutamat hetket Berliinissä olleet yhtään mitään verrattuna siihen, mitä nämä kuvat kertoivat Fannysta ja Archiesta! Eihän hän voinut väittää tietävänsä yhtään mitään rakkaudesta! Oli totta, ettei hän ehkä koskaan selviäisi siitä järkytyksestä, minkä Paulin todellinen luonne oli aiheuttanut ─ mutta hänenkö sydämensä särkynyt? Archien oli, ja tällä oli siihen täysi oikeus!

Rauhoituttuaan ja saatuaan lakanan paikalleen Grace pysähtyi miettimään, mitä tekisi albumille. Hän ei voinut tietää tarkasti, missä se oli ollut ─ patjan allako, vai patjan ja vuoteen reunan välissä? Mihin hän sen laittaisi, ettei Archie tietäisi jonkun koskeneen siihen?

Grace päätyi työntämään albumin patjan alle toivoen parasta.

-Kylläpä se kesti, Cora sanoi, kun Grace ilmaantui alakertaan. -Minun pitää opettaa sinulle muutama niksi, joilla lakanan saa hetkessä paikalleen. Kotitalouskurssilla opetettiin.

-Kiitos, mielellään, Grace sanoi huolettomuutta tavoitellen.

Cora oli järjestänyt pyykinpesupaikan nurmikolle, sillä sää oli kaunis. Vastalauseita kuulematta Gracekin kietoi esiliinan eteensä ja meni auttamaan.

He rupattelivat niitä näitä ihanassa kesäauringossa. Lakana toisensa jälkeen tuli pestyksi ja huuhdelluksi ja levitetyksi kuivumaan koivujen väliin pingotetuille naruille. Gracen selkää ja käsivarsia särki entistä kauheammin pesemisestä ja vääntämisestä ja puhtaan veden kantamisesta, mutta hän puri hammasta, kun ei Corakaan kapeine hartioineen valittanut. Sitä paitsi hänen oli ajateltava Archieta. Olkoon rouva Munro oikeassa tai väärässä, mutta toista kertaa Grace ei antaisi kenenkään särkeä Archien sydäntä, ja sen asian varmistaminen vaati nyt kahdenkeskistä keskustelua Coran kanssa, eikä siihen olisi ehkä toista mahdollisuutta aivan pian!

Niinpä Grace alkoi johdattaa puhetta entisiin luokkatovereihin ja näiden nykyisiin tekemisiin.

-Mitä Jimmy Lynsey puuhaa nykyään? Grace tiedusteli ja suoristautui hetkeksi ristiselkäänsä pidellen.

-Hän pääsi mukaan eräälle kalastusalukselle, sanoi Cora iloisesti. -Se sopii hänelle. Jimmy ei ollut koskaan erityisen innokas koulunkävijä, kuten muistat.

-Tapaatko sinä häntä? Grace jatkoi viattomana.

Cora nauroi.

-Voi, en! Hän kulki talven Jane Patonin kanssa.

-Janen? huusi Grace. -Jimmy Lynsey? Eihän Jane ole koskaan katsonut häntä kahta kertaa!

-Voi, nyt hän kyllä katsoi ─ Jimmystä on kasvanut aika hauskannäköinen! Mutta hänen ja Janen väleihin tuli jotakin kärhämää ennen pääsiäistä, ja siitä pitäen Jane on ollut hapan kuin pahentunut silli. Cora väänsi huuhdellun tyynyliinan huolellisesti, löi sen auki ja meni ripustamaan narulle.

-Mutta etkö sinä tahtoisi Jimmyn seuraa? Grace palasi alkuperäiseen aiheeseen. Hän muisti, miten Cora oli kouluaikana pitänyt Jimmystä, ja jos niistä tunteista oli vähääkään jäljellä, Grace ei sallisi Archien edes katsoa Coran suuntaan, ettei taas kävisi huonosti.

Cora nauroi uudestaan.

-Älä ole hoopo, hän tokaisi. -En minä koskaan hänestä aivan tosissani välittänyt. Olin vain niin kiitollinen siitä, että edes joskus joku tahtoi minuakin saattaa.

-Hm, sanoi Grace. -Entä sitten joku muu?

-Kuka muu?

-Onko sinulla ketään?

-Kylläpä sinä nyt utelet! Cora pyyhkäisi sivuun pari kiiltävää ruskeaa suortuvaa, jotka olivat karanneet esiin huivin alta. Hänen tukkansa valui pitkällä palmikolla alas selkään. -Ei tietystikään ole.

-Miten niin ei ”tietystikään”?

-Grace Fleming, missä välissä sinä luulet minun pitävän seuraa kenenkään kanssa? Lähden aamulla anivarhain kävelemään kaupunkiin, jotta ehdin laittamaan teille aamiaista, ja palaan illallistiskien jälkeen. Minun täytyy nukkuakin joskus!

Grace tunsi piston sydämessään. Vähän aikaa hän oli kuvitellut, että he olivat taas Coran kanssa toverit, kuten koulussa ─ mutta nyt tämä jälleen aivan kuin näytti hänelle hänen paikkansa. Ja hulluinta oli se, että viittaus aamiaiseen ja illallistiskeihin sai Gracen tuntemaan itsensä jotenkin alemman kerroksen väeksi. Miksei hän laittanut aamiaistaan itse, kuten Archie keitti teen?

-Onhan sinulla vapaa lauantai-iltapäivä ja sunnuntai, hän kuitenkin huomautti.

-Vapaa? toisti Cora, ja nyt hänen äänensä ei ollut iloinen. -Silloin äiti kostaa sen, että viikot ”huitelen ties missä maailmalla haaskaamassa aikaani turhuuksiin”.

-Mihin turhuuksiin! puuskahti Grace. -Eivätkö vanhempasi ole iloisia, kun sinulla on työtä?

-Eivät, sanoi Cora vavahtavalla äänellä. -Tarkoitan: eivät siitä pitäen, kun menin kotiin ensimmäisen työviikon jälkeen, ja heille selvisi, että isäsi maksaa puolet palkastani tilille pankkiin ja että minä tuon kotiin siis vain puolet. Minun isäni meni pankkiin heti seuraavana maanantaina vaatimaan, että rahat pitää antaa hänelle, kun minä olen alaikäinen.

-Sinun rahasiko? Grace puuskahti järkyttyneenä, vaikkei asian olisi pitänyt hämmästyttää häntä sen perusteella, mitä hän oli vuosien mittaan Coran isästä kuullut.

-Tietenkin. Hehän elättävät minut! Mutta pankissa hänelle sanottiin, että tili ei ole minun nimissäni, vaan sinun isäsi, vaikka minulla onkin siihen rajoittamaton käyttöoikeus, niin ettei minun isälläni ole sen kanssa mitään tekoa.

-Oh, sanoi Grace vavahtaen ylpeydestä. Miten isä oli osannut suunnitella asian niin viisaasti, aivan kuin olisi arvannut, mitä Coran isä tekisi!

-Isä oli… juonut koko viikonlopun, Cora mutisi ja tuijotti syvälle pesusaaviin. -Ja kuultuaan pankista, ettei pääsisi käsiksi oman tyttärensä rahoihin, hän raivostui. Ja hän tuli tänne.

-Tänne? Grace toisti, ja nyt hän vavahti aivan jostakin muusta syystä. Hän tiesi, että herra MacRob saattoi olla juopuneena väkivaltainen.

-Eivätkö vanhempasi ole kertoneet? Cora katsoi häneen ruskeilla silmillään, jotka olivat hiukan liian kirkkaat.

-Mitä tapahtui? Grace oli aivan ymmällään siitä, että hänen lähdettyään unelmiensa matkalle Cora oli joutunut sietämään tällaista.

-Isä tuli tänne, tai siis myymälän puolelle, ja… hän syytti sinun isääsi varkaaksi ja ─ voi Grace, hän sanoi kaikkea kamalaa, se kuului sisään asti! Ja sitten hän kävi sinun isäsi kimppuun.

-Kimppuun? huusi Grace kauhuissaan.

-Niin. Cora räpytteli silmiään. -Me kuulimme vain ensin isän karjumisen ja sitten rysähdyksen ja huutoa ─ emme tietysti tienneet, mitä tapahtui, sillä äitisi ei antanut Faithin ja minun mennä lähellekään väliovea. Jollei Archie olisi ollut takahuoneessa…

-Archie? Mutta eikö hänen jalkansa ollut silloin vielä kipsissä?

-Oli, mutta hän oli takahuoneessa tekemässä paperitöitä, enkä minä tiedä, miten hän pääsi sieltä niin nopeasti kainalosauvojensa kanssa myymälään, mutta myöhemmin hän vain sanoi, ettei hänen nyrkkejään ollut kukaan kipsannut, ja että onneksi siinä oli hän eikä Stuart, jonka kädet olivat silloin vielä niin arat tulipalon jäljiltä…

Kesken tämän kauhean kertomuksen Grace tunsi aivan sopimatonta halua nauraa ääneen. Jos rouva Munro olikin niin varma siitä, että Koivurannassa oli kehittymässä epäsäätyinen romanssi, se ei alkanut kovin hyvin, jos Archie ensimmäiseksi antoi selkään oletetulle tulevalle apelleen!

-Sinun isäsi on kauhean hieno, Cora jatkoi hiljaisemmalla äänellä. -Hän ei soittanut poliisia, vaikka se olisi ollut enemmän kuin oikeutettua, sillä tavaroita meni rikki ja hänen nenästään vuosi veri ja Archie taisi satuttaa kipeän jalkansa, sillä hän oli aika kalpea sen illan ja tohtori tuli käymään. Mutta minä olisin kuollut häpeästä, jos Janen isä olisi tullut tänne ja saanut tietää kaiken.

-Minä voin kuvitella, Grace mutisi. Hän tiesi, ettei konstaapeli Paton ottanut vaikenemisvelvollisuutta aina niin tosissaan.

-Sinun isäsi vain heitti minun isäni ulos, ja tämä alkoi olla laskuhumalassa ja todella lähti. Mutta sinun vanhempasi eivät päästäneet minua kotiin viikkoon, eivät ennen kuin… ennen kuin sinun isäsi oli käynyt meillä ”tarkastamassa tilanteen”, kuten hän sanoi. Ja kai minun isäni ymmärsi sen verran hävetä, että on sen jälkeen ollut kutakuinkin ihmisiksi, mutta ei hän unohtanut ole.

Grace ei tiennyt, mitä olisi sanonut.

-Niin että usko minua, Grace: työpäivät täällä teillä ovat puhdasta lepoa verrattuina viikonloppuihin kotona. Cora keskittyi hankaamaan lakanaa pyykkilautaan kaikin voimin.

-Niin mutta eihän äitisi kai sunnuntaina laita sinua työtä tekemään! Grace huudahti.

-Oh, kyllä vain! Hän vetoaa siihen, että sapattina saa nostaa härän kaivosta. Ja meillä tuntuu olevan loppumaton määrä härkiä.

Grace huokasi. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Äiti oli vaikuttanut oudon ymmärtäväiseltä käytyään tapaamassa Coran äitiä edellisenä syksynä, ja tavallaan Grace nyt kyllä käsitti, minkä tähden. Mutta mitä varten Coran vanhemmat siltikin saivat kiusata häntä loppumattomiin! Miksei hänen äitinsä voinut puolustaa häntä hänen isäänsä vastaan?

-No, mutta kyllä sinä löydät vielä jonkun, Grace jatkoi sinnikkäästi ja vilkaisi Coraan. -Näethän sinä täälläkin ihmisiä!

-Minä olen piika, älä unohda sitä, Cora sanoi ja roiskautti huuhteluvettä Gracen päälle. -Ja sinä talon tytär! Niin että pidä sinä vain huoli omasta seurastasi.

Grace roiskautti vuorostaan saippuavettä Coran päälle, ja sen jälkeen he kikattivat kuin pikkutytöt.

Mutta kun Grace sinä iltana oli menossa nukkumaan, Archie odotti häntä vierashuoneen ovella.

-Kuka on vaihtanut lakanat? veli kysyi matalalla äänellä. -Corako?

Grace koetti epätoivoisesti näyttää hämmästyneeltä. Onneton albumi! Archie oli huomannut, että siihen oli koskettu.

-Lakanat? Minä! Etkö sinä huomaa rypyistä? hän ilmoitti kepeyttä tavoitellen. -Miten niin?

Archie katsoi häntä pitkään.

-Ei mitään, veli sitten sanoi. -Ei yhtään mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti