sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

41. Nuorempi osakas

 
Grace näki, että äiti ja isä vilkaisivat toisiinsa, sitten isä nousi istumaan, aivan kuin olisi varautunut kuulemaan jotain, mitä ei kestäisi makuulla.

-Niin? isä sanoi hiukan epävarmasti.

Äh, kuvittelivatko he nyt, että Archiella olisi jotakin kerrottavaa, joka koski… Grace puri äkkiä huultaan. Entä jos olikin? Entä jos sade olikin ollut vain tekosyy ottaa Cora moottoripyörän kyytiin ja… Minkä tähden Archie olisi muuten ollut niin kiinnostunut MacRobien asioista?

Ja ensimmäisen kerran Grace tajusi ajattelevansa, miten kauheaa olisi, jos MacRobit olisivat heidän sukulaisiaan ─ ja sitten häntä hävetti tämä ajatuksensa niin, että hän aivan punastui.

Archie ei ilmeisesti lainkaan huomannut heidän hämmennystään, vaan aloitti:

-Minä söin päivällä eväitä sillä kiviaidalla, joka reunustaa Hughesin tilaa ─ lähellä Dunneja, tiedättehän. Brian Hughes tuli siihen ja sai minut houkuteltua käymään tilalla.

-Mitä… Isä räpytteli silmiään, ja äiti näytti yhtä oudoksuvalta. Gracekaan ei käsittänyt, mitä ihmettä Archie aikoi kertoa. Miten herra Hughes liittyi yhtään mihinkään?

-Hughesilla on kuorma-auto, sanoi Archie. -Aika hyvän kokoinen ja ketterä. Hän on kuljettanut sillä lampaita ja lannoitteita ja tehnyt vähän ajoa naapureillekin, ennen kuin Armstrongilla aloitettiin kuljetuspalvelu. Nyt sen moottorissa on jotakin ongelmaa, ja hän on ajatellut ostaa tilalle traktorin, josta olisi enemmän hyötyä tilalla. Hän kysyi, kiinnostaisiko auto minua. Hän tietää, mikä taikuri Donald on koneiden kanssa, ja että tämä saisi ajopelin kyllä korjattua edullisesti.

-Kuorma-auto? isä toisti, aivan kuin ei olisi tiennyt, mikä sellainen oli. -Kuorma-auto?

Gracea alkoi yhtäkkiä naurattaa niin kovasti, että hänen piti olla syventyvinään piirustukseensa. Isä parka! Tämä oli selvästi varautunut siihen, että Archien asia koskisi aivan jotakin muuta kuin vanhaa kuorma-autoa. Mutta äiti oli painanut kätensä sydämelleen ja sulkenut hetkeksi silmänsä, ja siitä Grace ei ollut oikein iloinen. Olisiko se muka ollut niin kauheaa, jos Archien asia olisikin ollut…

Archie kumartui eteenpäin innoissaan.

-Minä olen jo kauan ajatellut, että meidän pitäisi päästä jotenkin maaseudulle, hän sanoi. -Siellä on pikkukyliä ja asutuskeskittymiä, jotka vain odottavat palvelua. Ja siellä on useampikin pieni koulu, joihin tarvitaan vihkoja ja kyniä ja kirjoja. He ovat tilanneet niitä Armstrongilta, isä, koska Armstrongilla on kuljetus. Mutta harvalla on puhelin, ja tilauksen tekeminen on hankalaa, eivätkä he pääse valitsemaan vaihtoehdoista ─ ja tokihan Malcolmissa on sen verran isäänsä, ettei hän halvinta tuotetta heille vie.

Isän kulmat rypistyivät Archien puhuessa, mutta hän ei sanonut mitään.

-Mutta jos joku toisi heidän ovelleen mahdollisuuden tilata sanomalehtiä ja ostaa tilikirjoja ja maamiehen kalentereita ja kirjepaperia ja mustetta ja mitä ihmiset ikinä tarvitsevatkaan, niin että he saavat katsella erihintaisia ja erilaatuisia vaihtoehtoja ja maksaa heti ja saavat tavaran heti käteensä… Archie veti syvään henkeä. -Minä ajattelen myymäläautotoimintaa, isä. Ei vain kuljetuspalvelua, vaan säännöllistä myyntireittiä.

Koivurannan olohuoneessa oli erittäin harvoin ollut niin hiljaista. Äidin neula oli pysähtynyt ilmaan ja hän katsoi isään. Ja isän harmaat silmät eivät tuikkineet, vaan hänen otsansa rypistyi, ja Grace havaitsi, että hänen oikean kätensä pikkusormi vapisi hallitsemattomasti.

-Myymäläautotoimintaa? hän toisti. -Kirjakaupan valikoimalla?

-Ei tietysti viikoittain, kiirehti Archie täydentämään. -Ostajia ei riitä. Mutta ehkä joka toinen viikko. Ja väliajoilla auto palvelisi myös valokuvauksia. Voisimme ostaa muutamia pienempiä taustakankaita, joita kuljettaa mukana, ja parit kevyet valot, ja toinen isoista kameroista mahtuisi kyytiin hyvin myös. Tuolla pienemmällä, jota on tähän asti kuljetettu moottoripyörän mukana, ei saa enää sen laatuisia kuvia, että kaikki nykypäivän asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Hughes on rakentanut auton lavalle säänkestävän kopin, joka on mahdollista tarvittaessa irrottaa, niin että mikään ei turmeltuisi matkalla. Sillä tavalla voisin kuljettaa minne tahansa sellaisen varustuksen, jolla ottaa lähes studiotason kuvia. Eivät maalaiset tule tänne valokuvattaviksi, mutta jos valokuvaus viedään heidän luokseen…

-Vai niin, isä keskeytti vähän lyhyesti. -Ja mistä sinä ajattelit hankkia rahat autoon ja taustakankaisiin ja valoihin ja bensiiniin?

-Tietysti pitäisi ottaa lainaa, Archie sanoi.

-Oh, tietysti! Noin vain ottaa. Isän ääni oli suorastaan myrkyllinen.

-Laina saadaan pian maksuun tuotoilla, Archie jatkoi hätkähtämättä. -Minä tein päässäni vähän laskelmia, kun ajoin kotiin.

Grace huokasi itsekseen. Hänelle laskento oli aina ollut yhtä painajaista, eikä hän käsittänyt, miten Archie saattoi tuosta vain ”tehdä päässään vähän laskelmia” samalla kun ajoi liukkaalla sateisella tiellä vanhalla moottoripyörällä!

-Alakanttiinkin arvioituna auto maksaa itsensä takaisin muutamassa vuodessa. Taustakankaat eivät ole kalliita, jokin hinnasto tuli postissa viime viikolla. Valot maksavat, mutta ne ovat sen arvoisia. Lainaa tarvitsisi tuskin ottaa pidemmällä kuin kuuden tai kahdeksan vuoden maksuajalla.

-Kiitoksia, isä kuittasi. -Mukavaa, että kuusikymmenvuotiaana olisin taas velaton!

-Duncan, äiti sanoi lempeän moittivasti.

-Kuka tässä sinusta on puhunut? Archie nousi seisomaan kuin vahvistaakseen sanojaan. -Liike ottaa lainan. Muistaakseni olen osakas siinä.

-Osakas, niin, sanoi isä ja nousi hänkin. -Mutta et omistaja. Kun minusta aika jättää, perusta vaikka kiertävä sirkus, mutta sitä ennen liike toimii niin kuin minä haluan.

-Duncan, äiti sanoi ja laittoi parsimuksen sivuun. Ilmeisesti hän ei pystynyt keskittymään yhtä aikaa siihen ja käynnissä olevaan keskusteluun. -Älä nyt ole dramaattinen.

-Dramaattinen! isä pärskähti. -Poika on tuskin kahta viikkoa ollut nimellisesti mukana yrityksessä, ja yrittää jo kaataa kaiken, mitä minä olen rakentanut. Millä työvoimalla sinä kuvittelet toteuttavasi tämän loistavan ideasi?

-Samalla kuin nykyisinkin, Archie sanoi napakasti. -Yksi ihminen on myymälässä ja toinen kiertää lähiseutuja ─ moottoripyörällä vai autolla, sama tuo! Moottoripyörä alkaa joka tapauksessa olla jo niin iäkäs, ettei siitä ole enää kauan iloa.

-Sama tuo, tosiaan! Isä naurahti. -Minä olen hädin tuskin saanut liikkeen vietyä läpi sodan ja läpi laman, maksanut velat ja verot ja tehnyt kaikkeni, että saisin revityksi teille elannon ja voisin jättää edes jonkinlaisen perinnön. Ja sinä sen kun puhut uudesta lainasta ja investoinneista ja palveluista, joita kukaan ei tarvitse! Kysy Malcolm Armstrongilta, miten suuri osuus hänelle tulevista tilauksista liittyy paperitavaraan.

-Paperitavaraan, niin, Archie korotti hiukan ääntään. -Me myymme muutakin kuin paperitavaraa! Sellaista, mitä Armstrongilta ei saa, tai ainakin pitää tilata ja odottaa…

-Tilatkoot ja odottakoot sitten!

-Duncan, rauhoitu. Äiti nousi ja meni isän luo. -Te voitte keskustella tästä kahden kesken. Archie varmaan laittaa laskelmansa paperille ja näyttää sinulle.

Isä veti syvään henkeä, kuin olisi koettanut todella rauhoittua. Mutta hän sanoi:

-Minä en tarvitse mitään laskelmia tietääkseni, että tuollaiseen hullutukseen kirjakauppa ei lähde mukaan. Ei muuta kuin minun kuolleen ruumiini yli. Vaikka ehkä se onkin sinun tavoitteesi.

Archie punastui.

-Joskus minä totisesti toivon, ettei kaikkien tarvitsisi palvoa ja kunnioittaa sinua sotasankarina, vaan että sinulle saisi sanoa suoraan, millainen sinä oikein olet! hän tiuskaisi.

-Archibald! äiti huudahti. -Miten sinä puhut isällesi!

Archie sen paremmin kuin isäkään eivät tuntuneet enää edes huomaavan, että huoneessa oli ketään muita.

-Minä kelpaan tänne kyllä työvoimaksi, mutta kun minä yritän ehdottaa…

-Heti, kun sinä ehdotat yhdenkin järkevän asian…

-Ethän sinä edes kuuntele! Minä en yhtään ihmettele, ettei Prinssi kestä sinua!

Ja Archie käännähti kannoillaan ja meni eteiseen hakemaan kameralaukkua. Sitten hän painui väliovesta takahuoneeseen paukauttaen oven kiinni perässään niin, että Charlie-prinssin painokuva takanvierusseinällä heilahti vähän vinoon.

Olohuoneeseen laskeutui taas hiljaisuus, äskeistäkin painostavampi ja syvempi. Emma Wood, joka oli havahtunut koviin ääniin, nousi ylös ja livahti keittiöön. Grace ei uskaltanut laskea kynänterää paperille.

-Duncan, äiti melkein kuiskasi. -Sinä olisit todella voinut kuunnella häntä.

-Niinpä tietysti. Minun vikani, kuten aina.

-Älä nyt viitsi! Olisit keskustellut hänen kanssaan, antanut hänen selittää ja miettinyt asiaa ja sitten perustellut kunnolla, mikäli et suostu. Eikä se minusta niin huono ajatus ole. Eihän kukaan tällaisena aikana mieluusti ota uutta lainaa ─ mutta kuten Archie sanoi, eihän se sinun niskaasi jäisi.

-Liike on ollut minun niskassani melkein neljännesvuosisadan, ja nyt yhtäkkiä minulla ei olekaan sananvaltaa…

-Duncan, älä ole typerä! Miksi sinä teit paperit Archien kanssa, ellet halua antaa hänelle sananvaltaa? Äiti katsoi isään vetoavasti. -Minä en tahtoisi sanoa tätä, mutta muistat kai, miten oma isäsi…

-Minä olen alkanut ymmärtää isää hetki hetkeltä paremmin.

-Hyvä niin! Mutta älä unohda itseäsi ─ nuorta itseäsi! Sinähän lupasit viime kesänä Archielle, että jos hän vain tahtoisi uudistaa…

Isä hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Sitten hän melkein sysäsi äidin luotaan, meni pianon luo ja paiskasi auki kannen niin, että se kolahti rumasti soittimen runkoon. Jo ennen kuin isä oli istumassa, hänen sormensa kulkivat koskettimilla. Mutta nyt hän ei soittanut heidän toivekappaleitaan tai äidin lempimusiikkia, kuten monina iltoina, vaan jotakin rajua ja ahdistunutta.

Grace tiesi, että isälle oli tullut ”huono hetki”. Lapsena hän ei ollut käsittänyt, mitä se oikein tarkoitti, paitsi että silloin heidän kaikkien piti olla hiljaa ja mieluiten pysyä pois jaloista. Mutta nyt hän tiesi, ja yhtäkkiä hän kiitti Jumalaa siitä, että isä paiskoi pianonkantta ja hakkasi sen koskettimia, eikä herra MacRobin tai Coran sisarenmiehen tavoin tehnyt sitä, mitä todella halusi ─ hakenut helpotusta juomalla.

Äiti viittasi Gracen mukaansa, ja tämä melkein hiipi lattian yli luonnoslehtiötään puristaen.

-Mene tohtorilaan, äiti kuiskasi, kun he olivat eteisessä. -Ja pysy siellä nukkumaanmenoaikaan asti. Nyt on parempi, ettet ole täällä. Minä lähetän sinne Moiran ja pojatkin, jos he tulevat aikaisin kotiin.

-Mitä varten isä ei halua, että Archie pärjää? Grace sopersi hapuillessaan öljykangastakkiaan naulakosta, sillä sade oli yltynyt.

Äiti huokasi.

-Tietysti hän haluaa, rakkaani. Isä ei tahdo teille kenellekään muuta kuin hyvää. Mutta hän on tehnyt raskasta työtä myymälän eteen niin kauan, että on siitä vähän mustasukkainen.

Grace ajatteli, miten iloisena Archie oli tullut kotiin ja miten ylpeänä kertonut menestyksekkäästä päivästään.

-Ei Archiekaan tahdo myymälälle muuta kuin hyvää!

-Minä tiedän sen, rakkaani, äiti sanoi ja suuteli Gracea. -Menen puhumaan Archien kanssa. Hän on varmaan kehittämössä. Annetaan isän olla nyt rauhassa.

Seuraavina päivinä tunnelma Koivurannassa oli kireä. Archie katosi aamuisin ”kentälle”, ja Grace ajatteli, että se oli vain hyvä.

-Minä en ole koskaan ennen nähnyt isän murjottavan Archielle, Moira sanoi miettiväisesti eräänä iltana tyttöjen huoneessa. -Minä ymmärtäisin, jos se olisi Prinssi!

Koettaessaan keskittyä maalaamaan taulua valokuvasta, jota varten oli kiipeillyt Monacossa vuoripolulla kohtalokkain seurauksin, Grace ajatteli, että Moira oli oikeassa. Kaikki olivat tottuneet siihen, että isä ja Stuart sähähtivät tämän tuosta toisilleen kuin kaksi kissaa ─ tottuneet niin, että oli tuntunut oudolta, kun Stuart oli Amerikasta palattuaan ollutkin jotenkin toisenlainen. Ja yhtä outoa oli se, että Archie oli nyt se, joka oli saanut isän suuttumaan.

-Niin mutta kai sinun isäsi tietää paremmin, huomautti seuraavana iltapäivänä Gordon, jolle Grace oli heikkona hetkenään uskoutunut.

He istuivat Loch Linnhen rannassa lähellä koulua kasvavalla koivunrungolla, joka kaartui melkein vaakatasossa järven ylle. Itse asiassa Gordon olisi tahtonut lähteä ryöväriluolalle, mutta Grace oli kieltäytynyt. Hän ei ollut käynyt luolalla kertaakaan Euroopasta palattuaan, eikä ollut varma, kävisikö siellä koskaan enää. Ja muutenkin hän vältteli liian pitkiä kahdenkeskisiä retkiä Gordonin tai kenenkään muunkaan kanssa. Muutamat pojat olivat pyytäneet häntä ulos ja pyrkineet saattamaan häntä kirkosta, mutta toistaiseksi hän oli saanut kaikki kohteliaasti torjuttua.

-Tarkoitan, että isälläsi on pitkä kokemus kaupanpidosta, Gordon jatkoi. -En minä tohtisi ruveta väittämään vastaan omalle isälleni jostakin lääketieteellisestä seikasta!

-Sehän on aivan eri asia, sanoi Grace kärsimättömästi. -Kukaan ei kuole tai vammaudu, jos Archie saisi kokeilla!

-Ei sitä tiedä, sanoi Gordon ja heitti pari voileipää järveen kivillä, joita oli koonnut kävelytieltä.-Tarkoitan, että jos ottaa liikaa taloudellisia riskejä ja käykin hullusti, seuraukset voivat olla aikamoiset.

Grace ajatteli herra MacRobia ja huokasi itsekseen.

-Minkälainen pohja tässä kohtaa on? hän kysyi johtaakseen keskustelun muualle. Kotona oli jo kyllin ikävä tunnelma ilman, että samaa asiaa tarvitsi pyöritellä vielä Gordoninkin kanssa.

-En minä tiedä. Miten niin? Eikö kaupungin uimaranta kelpaa sinulle Rivieran jälkeen?

Gordonin ääni oli kiusoitteleva, mutta hänen mustat silmänsä katsoivat Graceen terävästi. Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Gordon viittasi siihen, miten joku asia ei ”kelvannut” Gracelle matkalla koetun vuoksi. Poika oli pari kertaa koettanut ottaa Gracea kädestä heidän istuessaan näin puhelemassa, ja Grace pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Gordon alkaisi kysellä muistakin matkakokemuksista kuin uimarannoista.

-Äh, sanoi Grace, -en minä ajattele uimaanmenoa, vaan muovailutehtävää.

-Mitä ihmeen muovailutehtävää?

-Minä pelkään sitä kuollakseni. Tiedän, että osaan piirtää, ja selviän koko hyvin vesiväreillä ja jotenkuten öljyllä, mutta kun pitää alkaa muovata… Grace värisi.

-Ai, sinä puhut taas pääsykokeesta. Gordon irvisti. -Joskus minä totisesti toivon, että sinä olisit enemmän kuin… kuin Maisie!

-Mitä sinä sillä tarkoitat? Grace puuskahti. Hän oli viime ajat vältellyt Maisieta minkä voi, sillä kun Archieta ei enää näkynyt kaupan puolella, Maisie oli pari kertaa koettanut saada Gracea ilmoittamaan, milloin tämä olisi kotona. Grace parka oli selvinnyt tilanteesta vain venyttämällä hiukan totuutta ja väittämällä, että Archie yöpyisi pidemmillä kuvausmatkoilla isovanhempien luona Glen Longissa.

-Hänellä ei ole mitään typeriä kunnianhimoisia tavoitteita, mutisi Gordon ja heitti taas pari voileipää. -Hän olisi tyytyväinen, kun joku hänet huolisi!

Grace heilautti punaisia kiharoitaan.

-No huoli hänet sitten! hän tiuskaisi, liukui alas koivunrungolta ja kyykistyi vesirajaan.

-Älä viitsi, sanoi Gordon, -kyllä sinä tiedät, mitä…

-Tässä on savea, Grace keskeytti, aivan kuin ei olisi kuullut poikaa. Hän oli työntänyt kätensä veteen ja tunsi sormiensa uppoavan pohjasaveen. -Hyvä. Minä haen kotoa märän kankaan ja kokoan sitä vähän. On pakko koettaa saada aikaan jotakin, vaikkei minulla ole dreijaa. Ohjeissa sanottiin, että jos saa hyvät pisteet yhdessä osiossa, sillä voi korvata toisen huonommin menneen ja päästä silti sisään, joten minun täytyy piirtää ja maalata todella hyvin.

Huuhdellessaan savista kättään järvessä Grace kuuli Gordonin huokaavan ehkä hiukan korostetusti, mutta ei edelleenkään ollut kuulevinaan. Hän oli korviaan myöten täynnä kaikkea vähänkin romantiikkaan vivahtavaa ja tahtoi vihdoin keskittyä rauhassa taideharjoitteluun.

-Saanko minä auttaa? Gordon kuitenkin kysyi ystävällisesti. -Ehkä sinä et tahdo edes taiteellisen kunnianhimosi tyydyttämiseksi rämpiä polvia myöten savisessa järvenpohjassa.

-No, jos sinä haluat, vastasi Grace suopeasti. -Mennään hakemaan kangasta.

He palasivat Koivurantaan ja astuivat sisään portista, joka narahti kotoisasti. Aurinko paistoi lämpimästi, ja Grace ajatteli, että olisi tietysti viisasta tänään maalata ja jättää muovailu sellaiseen päivään, jolloin savi ei kuivuisi liian nopeasti ─ mutta hän pelkäsi ja inhosi edessä olevaa tehtävää ja päätti, ettei siirtäisi sitä enää. Hän tahtoi taideakatemiaan, ja hän menisi taideakatemiaan, osasi muovailla tai ei!

-Kuka tulee autolla? sanoi Gordon yhtäkkiä. -Isä sanoi, että hänellä on tänään suuri leikkaus, eikä hän tule kotiin ennen iltaa.

He kuulivat lähestyvää auton ääntä ─ auton, jonka moottori ei ollut aivan kunnossa. Eikä rantakatua pitkin tuleva ajoneuvo ollutkaan Fergus-sedän henkilöauto, vaan umpilavainen kuorma-auto.

-Ei kai… sanoi Gordon.

Enempää hän ei ehtinytkään sanoa, sillä Grace juoksi jo polkua talon ohi kadunpuoleiselle portille ja siitä ulos. Kuorma-auto pysähtyi kadunvarteen, Archie sammutti moottorin ja hyppäsi ulos kopista.

-Mitä sinä olet mennyt tekemään! puuskahti Grace.

-Eikös Donald ole tänä iltana kotona? Archie kysyi, kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut. Hän kiersi auton taakse ja avasi lavan takaluukun. -Tulepa viemään tämä katokseen, Gordon.

Archie oli lähtenyt aamulla matkaan moottoripyörällä, mutta irrottanut sivuvaunun. Tätä äiti ja Grace olivat asian havaitessaan hiukan ihmetelleet, sillä oli vaikea kuljettaa kuvausvälineitä mukana ilman vaunua. Mutta nyt Grace tajusi, ettei Archie ollut lainkaan ollut kuvaamassa, vaan aivan muilla asioilla.

Veli nosti lavalta alas moottoripyörän kevyesti kuin se olisi ollut Donaldin polkupyörä, ja Gordon talutti epätavallisen tottelevaisesti ajopelin kanakopin viereiseen katokseen, jossa sen paikka oli. Hänen ilmeestään Grace näki, että poika toivoi tarvittaessa voivansa livahtaa takaportista tiehensä, mikäli tilanne kääntyisi kriittiseksi.

-Mitä sinä Donaldilla? Grace sopersi ja tuijotti autoa. Se oli ehkä vanhaa mallia, mutta kiiltäväpeltinen ja siisti ikäisekseen.

-Moottori nykii, kuten Hughes sanoi, Donin pitäisi vilkaista sitä. Archie työnsi kätensä rennosti taskuihin ja katsoi autoa ylpeänä. -Hyvännäköinen, vai mitä?

-Voi Arch! Grace puuskahti.

Samassa myymälän ovi avautui ja isä tuli ulos. Eikä Grace ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan sellaista ilmettä.

-Vai niin, isä sanoi, eikä Grace ollut koskaan kuullut hänen ääntäänkään sellaisena. -Sinä katsoit sitten parhaaksi olla välittämättä minun mielipiteistäni.

-En toki, sanoi Archie melkein hilpeästi. -Sinä olet klaanin pää, ja mielipiteesi on kallein aarteeni.

Isä mulkaisi häntä.

-Mitä sinä maksoit tästä romusta?

-Sillä tiedolla sinä et tee mitään. Archie katsoi isään nyt tiukasti. -Se ei ole liikkeen auto. Minä otin henkilökohtaisen lainan pankista ja ostin sen omiin nimiini.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti