tiistai 28. maaliskuuta 2017

43. Järvenrannassa

 
Grace ei tiennyt, miten kauan makasi aivan jähmettyneenä ja tuijotti tuota toista jalkaparia. Se ei ollut Ionan, sillä Axelin sisarella oli pienempi jalka. Eikä se ollut Anne-tädin, sillä tämä ei käyttänyt vielä nykyisinkään mitään kevytmielisiä remmikenkiä, vaikka olikin naimisiinmenonsa jälkeen uskaltautunut tekemään monta asiaa, joita ”äiti ei hyväksynyt” ─ naimisiinmeno mukaan luettuna.

-Mene vain, sanoi Donald. -Kyllä minä pärjään.

Grace loi veljeensä surkean katseen. Tottahan Donald pärjäisi, mutta miten hän!

-Minä tulen perästä, Donald kuiskasi, ja yhtäkkiä veljen törkyinen käsi puristi hänen kättään. -Kiristän vain tämän.

Vaihtoehtoa ei ollut. Hitaasti Grace työntyi esiin auton alta, ja Archie tarttui hänen käteensä ja veti hänet pystyyn. Veljen katse oli niin myötätuntoinen, että Grace tajusi näyttävänsä varmasti hirvittävältä. Hän kuuli rahinaa, kun Donald veti itsensä esiin hänen perässään.

Hitaasti hän kiersi auton keulapuolelle ja pysähtyi avoimen konepellin ääreen kuin toivoen siitä jotakin suojaa.

-Hei, Axel, hän sanoi.

-Oho, sanoi Axel Barclay ja hätkähti Gracen olemuksen nähdessään. Sitten hän hallitsi ilmeensä mestarillisesti, näkyi hetken jopa harkitsevan kätensä ojentamista, mutta vilkaistuaan Gracen kättä ei tehnytkään sitä. -Hauska tavata taas.

Hauska tavata taas! Axel oli suudellut häntä viime syksynä ryöväriluolalla, ja sitten hylännyt hänet melkein koko talveksi typerien postikorttien varaan, ja nyt vain totesi, että oli ”hauska tavata taas”! Jos Grace oli teepöydässä purrut huultaan välttyäkseen nauramasta, nyt hän teki samoin estääkseen kyyneleitä nousemaan silmiinsä.

Miten monta kertaa hän oli kuvitellut, millaista olisi tavata Axel pitkästä aikaa. Se tapahtuisi tietysti tilanteessa, jossa Grace olisi pukeutunut yksinkertaiseen, mutta viehättävään asuun, ja hän istuisi jossakin piirtämässä ─ hyvin keskittyneesti, muistamatta Axelin olemassaoloakaan ─ ja tavattaessa esiintyisi hyvin kohteliaasti mutta hiukan kärsimättömästi, sillä tottahan muut asiat olivat hänelle tärkeämpiä kuin lukiolaispojat.

Mutta mitä tapahtui? Hän tapasi Axelin kömpiessään auton alta saastaisena kuin se trasselitukko, johon oli yrittänyt pyyhkiä öljyä kasvoistaan, ja samaan aikaan Axel oli oudon aikuinen ja tyylikäs urheiluasussaan ja pelottavan komea vastaleikattuine hiekanvärisine hiuksineen, ja poika hymyili tavalla, joka sai Gracen polvet aivan pehmenemään.

Ja Axelin seurassa oli tyttö.

-Tämä on Fergie, esitteli Axel. -Tässä on Grace.

Fergie! Gracen päässä humisi. Fergie ja Jockie ja Rabbie ja Christie ─ ja hän kun oli luullut heitä kaikkia pojiksi!

Mutta Axelin seuralainen ei totisesti ollut poika. Hän oli yhtä siro ja sievä kuin jalkansa, jotka Grace oli auton alle nähnyt, hänellä oli viimeisimmän muodin mukainen leninki ja ohuet vaaleat hansikkaat ja hurmaava pieni hattu ja täydellisesti onduleerattu vaalea tukka ja aivan varmasti hipaisu punaa huulissaan.

-Fergie? Grace toisti typerästi, ja nyt hän oli vähällä ojentaa vaistomaisesti kätensä, vilkaisi sitä ja pyyhkäisikin sen hameenhelmaansa.

Tyttö nauroi. Hänen naurunsa oli yhtä suloista kuin hänen ulkoasunsakin.

-Fredrica oikeastaan, hän sanoi, -Fredrica Davis. Eikö se ole kauhea nimi? Isoisäni mukaan, kuulemma. Kuka tahtoisi kuulostaa isoisältään! Fergie sopii paljon paremmin.

-Fergie on luokkatoverini, sanoi Axel, aivan kuin ei olisi ollenkaan huomannut Gracen tyrmistystä. -Meistä on tullut hyvät ystävät, ja sain viettää joulun heidän kartanossaan.

-Ääh, ei se ole mikään kartano, Fergie sanoi ja hymyili tavalla, joka toi Gracen mieleen kiiltokuvien enkelit. -Iso talo vain. Isä osti sen toissa vuonna, ja minusta se on kaamea. Aivan kuin kauhufilmistä! Kieltäydyin menemästä sinne jouluksi, ellen saisi tuoda toveria mukana, ja Axel oli niin kiltti, että lähti seurakseni.

Toveria!

-Nyt minä sitten kutsuin Fergien vastavierailulle, Axel selitti. -Vaikka täytyy myöntää, ettei telttavuode Ionan huoneen nurkassa ole aivan sitä, mitä minulle tarjottiin jouluna!

-Minusta täällä on hauskaa, sanoi Fergie hilpeästi.

Hauskaa!

Grace oli hyvinkasvatettu tyttö. Hän tiesi, että epämiellyttävässäkin tilanteessa piti edes yrittää olla aina ystävällinen ja kohtelias. Piti keskustella harmittomasti, kysyä, mistä Fergie oli kotoisin ja viipyisikö tämä kauan ja joko Axel oli esitellyt kirkon ja sankaripatsaan ja museon ja linnakkeen, ja että sää oli ollut jo monta päivää kaunis, joten toivottavasti huomenna ei sataisi, ja että vieraiden pitäisi tulla sisään tervehtimään perhettä ja juomaan teetä.

Mutta kun hän avasi suunsa, sieltä kuului:

-Meillä on juotu jo teetä.

Se oli tylyä ja epäystävällistä ja vastoin kaikkea sitä, mitä Gracelle oli opetettu. Koivurannasta ei koskaan ajettu ketään pois, ei edes maankiertäjiä, vaikka heitä äiti ei päästänyt sisään, vaan vei ulos verannalle leipää tai muutaman kolikon. Mutta nyt Grace suorastaan vihjasi, ettei Axel seuralaisineen ollut tervetullut taloon.

-Niin, minä arvaan sen, meillä myös, sanoi Axel nopeasti. -Ja minä näen, että nyt ei ole sopiva aika tulla kylään. Lähdimme vain vähän kävelemään teen jälkeen ja katselemaan paikkoja. Olen kertonut Fergielle paljon Fort Williamista.

-Voi, niin hän on! huudahti tyttö ihastuneena. -Maltan tuskin odottaa, että näen kaiken! Tässäkö on se kirjakauppa, Ax?

Ax!

-Siellä on oikein hyvä valikoima, Axel sanoi suopeasti.

-Tullaan huomenna ostamaan postikortteja, Fergie ehdotti.

Postikortteja!

-Tullaan vain ─ mutta nyt minä haluan näyttää sinulle uimarannan, sanoi Axel nopeasti, sillä hän oli ilmeisesti vihdoin aistinut ilmapiirissä jotakin kireää. -Nähdään pian paremmalla ajalla, Gracie.

Grace ei sanonut mitään, sillä hän pelkäsi sanovansa taas jotakin väärin, jos avaisi suunsa. Sen sijaan hän seisoi paikallaan kuin patsas kaikessa törkyisyydessään ja katseli, miten Axel ja suloinen Fergie lähtivät takaisin katua pitkin ilmeisestikin rupatellen keskenään iloisessa yhteisymmärryksessä. Fergie katsoi kerran olkapäänsä yli, ja Grace oli varma, että hän tirskui, ja sitten hän sanoi jotakin Axelille, ja Axelkin vilkaisi taakseen huvittuneena.

Silloin Grace juoksi. Hän ammahti jalkakäytävän yli ja sisään portista, pihan läpi ja ulos takaportista ja pitkin kävelypolkua, täysin päättömästi, aivan kuin olisi kuvitellut voivansa juosta pakoon sitä kipua, joka tuntui työntyvän hänen lävitseen kuin pistin.

Hän kuuli Donaldin huutavan jotakin, ja hän kuuli jonkun juoksevan perässään, mutta vain kiristi vauhtiaan. Grace tiesi olevansa hyvä juoksija, hän tiesi olevansa nopeampi kuin Gordonkin, hän juoksisi niin kauan, ettei kukaan saisi häntä kiinni, ettei hänen tarvitsisi nähdä ketään, ettei hänen tarvitsisi puhua kenenkään kanssa, ei koskaan enää…

Ja samassa joku tempaisi takaapäin hänet otteeseensa, niin lujasti, että hän oli kuin raudoissa, maa vain katosi hänen altaan, eikä hän päässyt irti, vaikka rimpuili ja potki.

-Rauhoitu, huohotti Archie, joka ei ehkä ollut yhtä nopea kuin Grace, mutta jolla oli pidemmät sääret ja joka siksi oli saavuttanut tytön helposti. Hän piteli Gracesta kiinni tiukasti vähät välittäen tämän tempoilusta. -Shh!

Kaikki voima tuntui kadonneen Gracen jäsenistä, hän retkahti Archien käsivarsien varaan ja alkoi parkua kuin pikkulapsi. Ja Archie kantoi hänet rantaan, pensaikon takana oleville kiville, niin ettei heitä voitu nähdä kävelytieltä, ja antoi hänen itkeä.

-Kas niin, veli kuiskasi ja silitteli Gracen likaista tukkaa, kunnes tyttö ei pystynyt itkemään enempää. -Kas niin. Kylläpä sinä osaat pelästyttää.

-Minä kuolen, Grace valitti ja hieroi kasvojaan vähät välittäen siitä, mitä kyyneleet tekivät saven ja öljyn sekoitukselle. -Minä tahdon kuolla!

-Ja höpsis, Archie sanoi tiukasti. -Puhupa vielä tuollaisia, niin minä annan sinulle selkään.

-Minä luulin… Grace haukkoi henkeään, sillä hänestä tuntui samalta kuin Berliinissä sinä kauheana päivänä. -Minä luulin…

-Hengitä, sanoi Archie ja hieroi hänen harteitaan. -Hengitä, Gracie.

Grace keskittyi hengittämiseen, kuten Rose-täti oli neuvonut Berliinissä, ja oudolla tavalla se sai polttavan kivun hänen sisällään vähän helpottamaan. Archie oli niin iso ja turvallinen siinä hänen vieressään, ja hän kaipasi yhtäkkiä takaisin auton alle, veljien suojelukseen, tekemään jotakin käytännöllistä ja hyödyllistä.

-Kerropa nyt, Archie sanoi, kun Gracen olemus hiukan rentoutui. -Mitä varten sinä ammahdit tiehesi kuin takaa-ajettu? En minä tiennyt, että Barclayn pojan näkeminen saisi sinut noin tolaltaan.

-H-hän… Grace sopersi. Ja sitten hän yhtäkkiä huomasi kertovansa Archielle kaiken ryöväriluolan tapahtumista ja talvesta ja postikorteista. Kertomuksensa hän päätti tuskalliseen parkaisuun: -Ja sitten kun hän tulee takaisin, minä näytän tältä!

Oli hetken aivan hiljaista. Laineet liplattivat rantakiviin, satamassa soi laivan torvi, ja aurinko kimalsi rantakoivujen oksistoissa.

-Tulisiko sinulle parempi olo, jos minä menisin apteekille ja lataisin sitä tonjuhanaa kuonoon? tiedusteli Archie totisena.

Grace ei olisi koskaan saattanut ajatella, että tässä hirvittävässä tilanteessa veljen brutaali ehdotus saisi hänet nauramaan. Mutta hän todella tirskahti. Tuntui niin mukavalta ajatella, että Archie voisi tehdä sen.

-Mitä se hyödyttää, hän mutisi.

-Jos olet sitä mieltä, Archie jatkoi pohtivasti, -niin ehkä sinun sitten kannattaisi miettiä tilannetta toiselta kannalta.

-Miltä kannalta muka!

-No, sanoi Archie, -mitä oikeastaan on tapahtunut? Axel on näköjään laiska kirjoittamaan ja on saanut uuden ystävän. Ei kummassakaan asiassa minun nähdäkseni ole syytä heittäytyä traagiseksi.

Grace tuijotti häntä tyrmistyneenä.

-Eikö sinun mielestäsi ole syytä…

-Kun itse pääsee kokemaan jotakin uutta ja jännittävää, ei aina jaksa ylläpitää yhteyksiä vanhoihin tuttuihin. Et sinäkään kirjoittanut matkaltasi niin usein kuin äiti olisi toivonut, muistutti Archie.

Grace tunsi punastuvansa, mutta ei äidin, vaan jonkun muun kirjeiden takia.

-Ja kun saa uusia ystäviä ─ Gracie, poika esitteli tämän pikkuneidin luokkatoverinaan, ystävänään, ei minään muuna.

-Eihän hänen tarvinnut! Se Fergie… Grace irvisti. -Fredrica! Mikä inhottavan suloinen nimi! Ja näitkö sinä, miltä hän näytti?

-Minä en ole sokea, Archien oli myönnettävä. -Parhaat sääret tässä kaupungissa.

-Arch! puuskahti Grace, aivan kuin veli olisi vaihtanut vihollisen leiriin.

-Valehdellako minun pitäisi? Minä vain totean, kun sinä kysyt. Mutta ei se sitä tarkoita, että olisin rakastunut häneen ensisilmäyksellä, kuten en moniin muihinkaan sieviin tyttöihin. Archie hymyili. -Gracie, ehtikö mieleesi tulla, että ehkä tämä Fergie todella on Barclayn pojalle ─ niin kuluneelta kuin se kuulostaakin ─ vain hyvä ystävä?

-Ystävä? Miksi ihmeessä hän olisi vain ystävä?

-No, sanoi Archie ja nappasi matalalle taipuvasta koivunoksasta lehden, jota alkoi repiä mietteissään suikaleiksi, -eihän tuo nyt niin kummallista olisi.

-Sinä sanoit juuri havainneesi, miltä hän näytti, ja…

-Kuule nyt, Gracie. Archie heitti lehden riekaleet kädestään ja katsoi sisareensa tiukasti. -Minä olen aika monta vuotta tuntenut tytön, joka on hyvin sievä ja suloinen, ja joka on muistanut joka välissä mainita, miten hänen paras ystävänsä on naapurin poika. Minä olen myös havainnut, miten vihainen tämä tyttö on ollut, jos poika itse tai joku muu on koettanut vihjatakin, että he olisivat jotakin enemmän.

Grace tajusi punastuvansa.

-Sehän on aivan eri asia! hän tiuskaisi.

-Niinkö? tiedusteli Archie kiinnostuneena. -Kerropa minulle, millä tavalla.

-En minä ole ollut viikkoja kylässä Gordonin luona, enkä…

-Sille on ollut kohtuullisen vähän tarvetta, kun olette koko elämänne asuneet naapuritaloissa, huomautti veli kuivasti.

-Kenen puolella sinä oikein olet!

-Sinun, hölmö. Ja vähän Axelinkin. Jos sinä aiot joka kerta nostaa tällaisen metelin, kun hän vilkaiseekin jotakuta toista tyttöä, niin miehisen veljeyden nimissä minä en voi olla hänen vuokseen toivomatta, ettei teistä kahdesta koskaan tule mitään muuta kuin… hyviä ystäviä.

-Tuossa oli paljon muuta kuin ”vilkaisua”! huusi Grace, joka ei käsittänyt, miten Archie saattoi olla niin tunteeton.

-No, minä en nähnyt tytön pitävän Barclayn poikaa edes käsipuolesta, saati kädestä, tai että mikään muukaan olisi kertonut jostakin ”enemmästä”, huomautti Archie. -Ja jos olisikin, niin ─ ketään ei voi pitää omanaan väkisin, Gracie. Minä sen tiedän.

Grace vavahti. Hän tunsi yhtäkkiä huonoa omaatuntoa, kun oli saanut Archien ajattelemaan taas Fannya. Mutta sitten hän suuttui.

-Hyvähän sinun on puhua! tyttö tiuskaisi. -Minä en kuljettele mukanani valokuvia ihmisestä, joka…

Kauhuissaan hän löi käden suulleen, mutta Archie vain hymähti.

-Minä arvasin, että sinä näit ne, veli sanoi hiljaa. -Kiitos, ettet ole kielinyt.

-Minä en kieli koskaan! Grace nykäisi niskaansa. -Mutta älä tule antamaan minulle hyviä neuvoja, ennen kuin noudatat niitä itse! Mitä sinä ajattelisit Prinssin sanovan, jos hän tietäisi, että sinä haaveilet yhä hänen morsiamestaan!

-Sellaisessa tilanteessa hän ei sanoisi yhtään mitään, vaan antaisi minulle selkään, vastasi Archie rauhallisesti. -Ja tekisi siinä aivan oikein. Grace, Barclayn pojan luokkatoveri ja se tapa, millä Fanny minua kohteli, painivat vähän eri sarjassa.

-Anteeksi, Grace sanoi yhtäkkiä katuvana ja tarttui likaisella kädellään Archien käteen. -Minä en tarkoittanut. Minä vain toivoisin…

Grace oli usein miettinyt sitä, miten Glen Longin isoäiti oli isän viisikymmenvuotispäivillä pyytänyt häntä ja Faithia käyttämään valtaansa vanhimpiin veljiinsä näiden välien parantamiseksi. ”Kaksi asiaa voi tulla veljesten väliin”, isoäiti oli sanonut, ”isänperintö ja nainen.” Tuolloin Grace ei ollut käsittänyt, miten hän muka voisi tehdä mitään saadakseen Stuartin ja Archien sovintoon Fannysta huolimatta, mutta nyt hän tajusi tilaisuutensa tulleen.

-Arch, sinun pitää päästää irti. Fanny on tehnyt päätöksensä, eikä hän ole horjunut siinä näinä vuosina, jolloin on tavannut Stuartia vain satunnaisesti, ei edes vanhempiensa painostuksesta. Sinä et saa häntä takaisin kiduttamalla itseäsi. Sinun pitää päästää irti. Sinä teet väärin, ellet päästä. Sinä… Grace epäröi, hän ei tiennyt, miten Archie hänen sanoihinsa suhtautuisi. -Sinä teet syntiä!

Archie katseli järvelle, ja taivaan ja laineiden sini toistui hänen silmissään. Sitten hän katsoi taas Graceen.

-Minun viisas pieni siskoni. Totisesti toivon, että sinä tapaat vielä jonkun, joka ymmärtää sinun arvosi. Olen pahoillani kaikesta siitä, mitä sinä olet tänä keväänä ja kesänä joutunut kokemaan. Mutta se sakemanni ─ hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Ja kuten sanottu, Barclayn poika ei ehkä ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin saanut uuden ystävän. Hänelle sinä voit antaa vielä mahdollisuuden, jos haluat.

-Annatko sinä mahdollisuuden itsellesi? jankutti Grace. -Avaa silmäsi, Arch! Maailmassa on paljon tyttöjä ─ varmasti sellainenkin tyttö, joka on sinulle tarkoitettu, joka kunnioittaa sinua ja rakastaa sinua! Ja jos niin kävisi, ettei tulisi ketään, lupaatko silti päästää Fannysta? Hän aavistaa. Hän ei tohdi käydä meillä. Ja Faye on siitä pahoillaan. Ja minä olen niin pahoillani sinun puolestasi.

Archie katseli taas järvelle, sitten hän nousi huoahtaen.

-Pestäänpä sinun naamaasi vähän, sottapytty, veli sanoi arkisesti. -Pelästytät muuten vastaantulijat kotimatkalla. Ja sitten mennään takaisin. Don on varmasti jo huolissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti