keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

44. Äidin kanssa

 
Grace tahtoi kaikkea muuta kuin mennä takaisin, oli Donald miten huolissaan hyvänsä. Mutta Archie ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Veli pesi hänen kasvonsa järvivedellä ennemmin tehokkaasti kuin hellästi, kuin hän olisi ollut avuton pikkulapsi, ja sitten suorastaan talutti hänet kävelypolkua pitkin kotipihaan ja siitä kadulle, jossa määräsi hänet uudestaan auton alle auttamaan Donaldia.

Yhtäkkiä Grace ajatteli, että se olikin parasta, mitä Archie saattoi tehdä. Auton alla makaaminen ja Donaldin yksinkertaisen napakoiden käskyjen totteleminen piilotti hänet koko maailmalta ja suojasi häntä hänen omilta ajatuksiltaan. Hänen sydämensä ei ollut nyt vain särkynyt, se oli aivan murusina, ja siksi tuntui oudon lohdulliselta pidellä kummallisia auton osia ja ojennella niitä takaisin sitä mukaa kuin Donald määräsi.

Ja kun he sitten ryömivät taas esiin ja Archie käynnisti auton ja sen moottori kehräsi kuin Emma Wood kermaa saatuaan, Grace tunsi ─ ehkä ei iloa, sillä hän ei tiennyt, voisiko enää koskaan tuntea iloa mistään ─ mutta valjua tyytyväisyyttä.

-Sinä näytät kaamealta! ilmoitti Moira, kun Grace istuutui illallispöytään koetettuaan turhaan pestä pikeä käsistään ja öljynloppuja kasvoistaan kylpyhuoneessa sen jälkeen, kun oli harjannut pihalla enimmän kuivan saven tukastaan. -Toivottavasti Axel ei nähnyt sinua tuollaisena.

-Axel? sanoi Faith. -Onko hän kaupungissa?

-On! Moira loisti tyytyväisyyttä saadessaan kertoa uutisen. -Ja arvatkaa mitä?

-Minä arvaan, että tuo perunanpala on lattialla, ennen kuin se ehtii suuhusi asti, keskeytti Donald. -Kaikille olisi mukavampi, kun olisit vaiti ja söisit.

Moira mulkaisi veljeään.

-Te ette ikinä arvaa! hän tokaisi.

-Onko hänellä uusi jalkapallo? ehdotti Walter.

Moira pyöritteli silmiään.

-Hän on ostanut polkupyörän, ehdotti Evan.

-Älkää huutako ruokapöydässä, sanoi isä, -ja Moira, Donald on oikeassa. Keskity syömiseen.

Moira ei edes kuullut häntä.

-Axelilla on tyttö mukanaan!

-Tyttö? toisti Faith. -Mikä ihmeen tyttö?

-Sellainen, jolla on hansikkaat ja joka tuoksuu hyvältä! Moira säteili tiedonvarmuutta. -Minä tapasin hänet iltapäivällä, ja hänellä on eri hoopo nimi, ja Axel sanoi, että he tulevat käymään meillä. Ja minä pelkään, että sinun pitää sittenkin ottaa Gordon, Grace, sillä jos Axel näki sinut tuollaisena

-Moira, sanoi äiti.

Hän ei korottanut ääntään, mutta siinä oli jotakin sellaista, mikä sai Moiran napsauttamaan suunsa kiinni ja katsomaan äitiin vähän säikähtäneenä.

Grace tuijotti lautaseensa ja koetti olla itkemättä. Hän ei tahtonut katsoa kehenkään, ei Coraan, jonka arvasi näyttävän järkyttyneeltä, saati Faithiin, joka varmasti näytti vielä järkyttyneemmältä. Hän tahtoi vain nukkumaan, peiton alle, vaikka tiesi, ettei nukkuisi silmäntäyttä.

Archie alkoi nopeasti puhua jännityskuunnelmasta, joka tulisi illalla radiosta, ja Donald liittyi vikkelästi keskusteluun, ja sitten Faith ja Evan. Grace tiesi, että he kaikki koettivat suojella häntä, ja se sai hänen olonsa tuntumaan entistäkin pahemmalta.

Kun oli syöty, äiti ilmoitti laskevansa Gracelle kylvyn ja tulevansa pesemään tämän tukan, ”ennen kuin sinua luullaan sankaripatsaaksi kaikessa tuossa massassa”. Liian myöhään Grace tajusi, ettei äiti pelkästään tahtonut hangata hänen kiharoitaan puhtaaksi savesta ja öljystä, vaan että kylpyhuone oli niitä harvoja paikkoja, joissa Koivurannassa saattoi toivoa vähän yksityisyyttä.

-Archie kertoi minulle, mitä tänään tapahtui, äiti ilmoitti yksinkertaisesti, kun Grace oli puhdas ja kömpi ammeesta tullakseen kiedotuksi suloisesti lämmittävään kylpylakanaan.

-Minä luulin, ettei hän kieli! Grace parahti. Missä välissä Archie oli ehtinyt puhua äidin kanssa? Silloinko, kun hän oli ollut harjaamassa savea tukastaan?

-Ei se ollut kielimistä. Hän on sinusta huolissaan. Äiti hieroi Gracen hiuksia kuiviksi toisella pyyhkeellä. -Voi Gracie kulta, ei ole maailmanloppu, jos…

-Onhan se! Grace parahti. -Sinä et nähnyt sitä tyttöä, miten suloinen hän oli ─ ja sitten minä näytin siltä!

-Sinä teit työtä. Silloin ei tarvitse ajatella ulkonäköään. Kyllä Axelkin sen ymmärtää.

-Mutta se tyttö ei ymmärrä!

-Voi Gracie. Äiti silitti hänen poskeaan. -Minun olisi pitänyt kertoa sinulle. Anne sanoi talvella, että Axelilla on uusi hyvä ystävä ─ joku tyttö. Mutta ajattelin, että jospa minä teen asiasta liian suuren numeron. Tarkoitan, että olethan sinäkin Axelin ystävä.

-Minä… Gracen huulet vapisivat, sitten hän yhtäkkiä kietoi kätensä äidin kaulaan ja tajusi tunnustavansa tällekin kaiken tapahtumista ryöväriluolalla viime syksynä. Ja niin kuin hän oli kuvitellut, ettei kertoisi koskaan kenellekään ─ paitsi Millylle matkalla, ja sitäkin hän oli oikestaan katunut.

Äiti silitteli hänen selkäänsä ja hänen märkiä kiharoitaan eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän istutti Gracen pyykkikorin kannelle kuin lapsen ja otti tämän yöpaidan.

-Kuulehan nyt, Gracie, hän sanoi miettiväisesti, kääri yöpaidan helman ja pujotti Gracen kädet hihoihin kuin tämä olisi todellakin ollut pikkulapsi ja vielä toisten puettavana. -Sinun iässäsi tyttö alkaa kiinnostua pojista ja haaveilla tulevaisuudesta, ja niin pitääkin olla. Sillä tavalla tyttö vähitellen oppii tietämään, millaisen elämänkumppanin tahtoo ja millaisia piirteitä tässä arvostaa. Mutta Grace kulta, sinä olet vasta kuudentoista, ja…

-Minä täytän syksyllä seitsemäntoista! Grace mumisi epäselvästi, sillä hän sukelsi parhaillaan sisään yöpaitaan.

Äiti huokasi.

-Hyvä on. Sinä ja Axel täytätte tänä vuonna molemmat seitsemäntoista. Vasta seitsemäntoista, Gracie. Ei siinä iässä voi tehdä sitoumuksia, jotka kantaisivat tulevaisuuteen.

-Faith meni kihloihin minun iässäni!

-Niin meni. Äiti nyökkäsi vakavasti. -Mutta Dugald on aikuinen mies, työssä käyvä ja vastuuntuntoinen. Hän tietää, mitä tahtoo, ja minä hartaasti toivon, että sinun sisaresi havahtuisi ennen häitä kaikkien kapioidensa ja muiden turhuuksien sijasta ajattelemaan ennemminkin sitä, miten voisi kasvaa sulhaselleen tasavertaiseksi kumppaniksi.

-Entä Fanny? Grace nosti leukaansa uhmakkaasti. -Onko Stuart ”aikuinen ja vastuuntuntoinen”?

-On, äiti vastasi hiljaa, -minä uskon, että nyt hän on. Grace Cathleen Fleming, sinä voit esittää minulle koko sukuluettelosi, ja sittenkin minä sanon, että sinun on turha kuvitella Axel Barclayn sitoutuneen johonkin viime syksynä. Hän on vasta poika.

Grace hieroi kasvojaan kylpylakanaan muka kuivatakseen niitä, mutta tosiasiassa peittääkseen kyyneleensä. Miten äiti saattoi olla noin julma!

-Juuri tämän tähden minä olen koettanut opettaa teitä tyttöjä varomaan käytöstänne, äiti sanoi vakavasti ja veti tulpan pois kylpyammeesta. -Se kaikki, mitä olen kuullut tapahtuneen kuluneen vuoden aikana, huolestuttaa minua suuresti. Grace kulta, sinun ikäisesi tytön ei pitäisi ajatella poikia niin paljon.

-En minä ajattele heitä, he…

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, äiti keskeytti ja huuhteli saippuajäämät ammeesta. -Sinä täytät syksyllä vasta seitsemäntoista ─ ja sitten vasta kahdeksantoista ─ ja niin edelleen ─ Grace, sinulla ei ole mihinkään kiire. Jumala järjestää meidän elämäämme, tiedäthän sinä sen, etkä sinä voi Häntä hoputtaa. Hänellä on omat suunnitelmansa sinua varten.

-Mitä varten Jumala sitten sallii… Grace niiskaisi. -Mitä varten minulla on pelkkiä sydänsuruja!

-Jumala antaa meille paljon hyviä asioita, äiti sanoi lempeästi. -Erityisesti melkein seitsentoistavuotiaille! Ja silti me joskus ahneuksissamme tahtoisimme jotakin muuta. Siitä se johtuu. Grace kulta, älä tarraudu liiaksi vain Axeliin tai muihin poikiin, kun sinulla on suuret lahjasi, ja koulu, johon pyrit, ja ystäväsi, ja koko ihana tulevaisuus.

Grace ajatteli surkeana, ettei hänen tulevaisuudessaan ollut mitään ihanaa.

-Sinä olet erittäin viehättävä tyttö, äiti jatkoi vakavasti ja kuivasi pesualtaan peilin, joka oli höyrystynyt. -Niin viehättävä, että sinun on oltava varuillasi. Älä salli mukavimmankaan pojan saada sinua unohtamaan elämäsi muita hyviä asioita. Anna niiden tuottaa sinulle iloa, kiitä niistä! Ja ehkä jonakin päivänä sinä huomaat, että olet saanut kaiken mitä koskaan toivoit, eivätkä ne asiat kilpaile keskenään.

Grace punastui muistaessaan, mitä Rose-täti oli hänelle puhunut Firenzessä.

-Niinkö sinä ajattelit isästä? hän kysyi arasti.

Äiti hymyili hellästi.

-Niin, hän sanoi yksinkertaisesti. -Isä ei ole koskaan koettanutkaan kilpailla muiden minulle tärkeiden asioiden kanssa. Me jopa sovimme, että sain jatkaa opettajan työssä lukuvuoden loppuun naimisiin mentyämme, vaikka se oli siihen aikaan melko tavatonta, ja hän on aina tahtonut, että minulla on oma tila kirjoittaa. Ja minä vuorostani olen koettanut omalta vähältä osaltani olla kilpailematta hänelle tärkeiden asioiden kanssa.

-Minä pidän Axelista kauheasti, Grace sopersi.

-Pidä toki! Äiti katsoi Graceen hellästi. -Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta, enkä toki soisi sinulle yhtään ikävyyksiä kaiken sen jälkeen, mitä keväällä koit. Mutta uskothan, että asiat järjestyvät.

-Etkö sinä koskaan tehnyt tyhmyyksiä, kun olit nuori? kysyi Grace haikeasti.

Äiti nauroi heleästi.

-Voi, teinhän minä! Mutta niistä minä en sinulle kerro.

-Rose-täti sanoi… Grace epäröi.

-Mitä hän sanoi?

-Hän sanoi, että… sinua on kosinut joskus joku muukin kuin isä. Kuka, äiti?

Äiti katsoi häneen, avasi suunsa, sulki sen taas, nielaisi ja lopulta tokaisi:

-Vai sanoi Rose-täti niin. Ehkä hänellä oli siihen syynsä. Hän kumartui suutelemaan Gracen märkiä kiharoita. -Puehan nyt aamunuttu yllesi, ettet vilustu.

-Niin mutta äiti, etkö sinä aio kertoa…

-Minä kuulin, että sinä olit suureksi avuksi auton kanssa. Se oli hienosti tehty.

Grace huokasi harmistuneena. Jos hän kerran oli jo melkein seitsemäntoista ja juuri uskoutunut äidille sydänsuruissaan, tämä olisi voinut osaltaan uskoutua jossakin!

Seuraavana yönä uni taas karttoi Gracea. Mutta kummallista kyllä, se ei niinkään johtunut iltapäivän kauheista kokemuksista kuin kaikesta siitä, mitä äiti oli hänelle puhunut. Ja kun kesäaamun aurinko nousi, hän oli tehnyt päätöksensä. Hän ei antaisi sydänsurujen pilata elämäänsä, hän keskittyisi kouluun pääsyyn ja opintoihin ja kaikkeen muuhun hyvään, mitä elämässä oli tarjolla.

Tosin hyvät päätökset on yleensä helpompi pitää kotosalla kuin ihmisten ilmoilla. Kun äiti pyysi häntä hakemaan yhtä ja toista Armstrongin kaupasta, Grace aikoi ensin juosta yläkertaan vaihtamaan pukua siltä varalta, että törmäisi Axeliin ja suloiseen Fergieen. Viime hetkessä hän sai itsensä kiinni. Järvenrannassa hän oli antanut Archielle elämänohjeita ─ hänen piti osata myös ottaa niitä itse vastaan!

Ja niin Grace lähti ostoksille arkileningissään, kuten tavallisesti, eikä hämmentynyt, vaikka Bobby-tädin kahvilan lähellä todellakin törmäsi Axeliin ja Fergieen, joka näytti, jos mahdollista, entistä tyrmäävämmältä. Sen sijaan hän tervehti ystävällisesti, pahoitteli edellispäiväistä kiirettään ja esitti nyt kaikki ne kohteliaat kysymykset, jotka oli jättänyt edellisellä kerralla sanomatta.

Helppoa se ei totisesti ollut. Axelin näkeminen sai Gracen tavattoman levottomaksi, eikä asiaa auttanut se, että Fergie oli hyvin herttainen ja hauska, ja että missä tahansa toisessa tilanteessa Grace olisi enemmän kuin mielellään ystävystynyt tämän kanssa. Mutta niin pitkälle hän ei sentään voisi koskaan mennä! Fergie tuskin oli hänen elämässään mikään lahja.

Olikin lohdullista, kun äiti pyysi Gracea seuraavana päivänä mukaansa saattamaan Glenniä ja Clydea Kuusikukkulalle. Pojat saapuivat aamujunassa, saivat lounasta Koivurannassa, ja sen jälkeen Archie ajoi heidät kaikki Glen Longiin, josta äiti ja Grace tulisivat pois linja-autolla.

Kaksoset olivat kasvaneet siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet toisensa Davy-enon vieraillessa perheineen Skotlannissa, eikä heillä ollut koulupukujaan, koska oli loma. Mutta he onnistuivat näyttämään tavallisissa polvihousuissaan ja villapaidoissaankin hullunkurisen jäykiltä ja pikkuvanhoilta.

Hyvin kohteliaasti he tervehtivät kaikkia ja välittivät vanhempiensa terveiset ja muistivat kiittää aivan kaikesta, kumarsivat ja kopauttivat kantapäitään yhteen, vaikka olivat läheisten sukulaisten parissa. Ei olisi voinut uskoa, että he olivat vain vuoden vanhempia kuin Walter. Ja sittenkin Grace ajatteli, että tuhat kertaa mieluummin katseli Walteria juuri sellaisena kuin tämä oli. Ei pikkupoikien kuulunut tervehtiä ja kiitellä ja kumarrella ja olla niin täysikasvuisia, heidän piti riehua ja olla levottomia!

Auton kyytiin päästessään kaksoset kuitenkin osoittivat lieviä inhimillisiä piirteitä. Archie otti heidät sisään koppiin, niin että äiti ja Grace saivat istua lavalle kyhätyllä istuimella. Archie oli ottanut irti lavan katoksen, jotta voisi tehdä sitä varten mittojen mukaan hyllyt ja laatikot päästäkseen aloittamaan suunnittelemansa kiertoreitit. Hän oli isältä kysymättä laittanut sanomalehden maaseutupainokseen ilmoituksen uudesta palvelusta, ja Grace oli veljestään hyvin ylpeä.

Oli hauska matkustaa Glen Longiin autolla, mutta silti auringosta nauttien. Glennin ja Clyden matkatavarat olivat heidän jaloissaan, ja äiti kertoi koko matkan Gracelle tarinoita siitä, millaista oli ollut kulkea tätä väliä hevosella ja rattailla hänen ollessaan nuori. Ja kun he pääsivät ylös Kuusikukkulalle, Glenn ja Clyde suorastaan hyppäsivät alas auton kopista, ja heidän silmänsä melkein loistivat siitä ilosta, että he olivat saaneet ajaa autolla ─ kirjaimellisesti, sillä Archie oli antanut kummankin ohjata vähän aikaa suorimmilla tieosuuksilla.

Äidin vanha kotitalo tuntui oudon hiljaiselta, Grace ajatteli, kun he istuivat kuistilla teellä. Roz, Charley ja Ned kävivät kotona enää piipahtamassa, ja nyt heille selvisi, että Cameronkin oli vain lyhyellä lomalla, sillä hän oli saanut kesäksi töitä Invernessistä, jossa opiskeli. Vain kolmetoistavuotias Leslie olisi koko kesän kotona, ja hän vaikutti iloiselta saadessaan seuraa.

-Toivottavasti Les saa poikiin vähän elämää, äiti sanoi, kun Anna-täti oli lempeän päättäväisesti hätistänyt lapset teenjuonnin jälkeen puutarhaan. -Niin monta kertaa kuin väsynkin oman pesueeni mekastukseen, on kauheata katsella lapsia, jotka on kasvatettu nukeiksi.

-Älä murehdi, Rob-eno virnisti. -Jennie lupasi lähettää oman pesueensa tänne huomenna. Minä vähän pelkään, että kuukauden kuluttua eversti Stewart ei tunne omiaan.

-Kauheata ajatella, etteivät he näe vanhempiaan vuosiin, Anna-täti sanoi ja värisi. -Eivätkö Davy ja Miriam ole edes lupailleet tulevansa käymään?

-Hyvin epämääräisesti silloin, kun kysyn kirjeissä suoraan, äiti vastasi. -Ymmärränhän minä sen! Bengalista ei noin vain piipahdeta Ylämaalla. Mutta sittenkin…

Ja hän huokasi. Grace, joka istui aivan hiljaa, ettei häntä vain hätistettäisi pois pöydästä kuulemasta jännittäviä asioita, mietti, miten kovasti äiti mahtoi enoa ikävöidä. Hänkin ikävöi Stuartia hirvittävästi, vaikka tämä ei ollut Dundeeta kauempana!

-Vahinko, ettei Archie ehtinyt jäädä teelle, sanoi Anna-täti sitten, aivan kuin haluten puhua jostakin hauskemmasta. -Hänessähän on melkoisesti yritteliäisyyttä.

-Hm, sanoi äiti. -Sinä et ole nyt Duncanin suosiossa, Rob!

-Minä autan mielelläni nousevaa polvea, eno sanoi levollisesti. -Duncankin voisi alkaa vähän hellittää. Olisi kiitollinen siitä, että hänellä on poika, joka suostuu jatkamaan. Se ei ole itsestäänselvyys nykypäivänä.

Äiti hymähti tavalla, josta Grace ei oikein kyennyt päättelemään, oliko tämä enon kanssa samaa mieltä vai ei. Ja äkkiä hän mietti, kuka enon ja tädin jälkeen ottaisi Kuusikukkulan haltuunsa. Kaikilla serkuilla alkoi olla oma elämänsä muualla, tuskin he tänne palaisivat.

Päivä oli hauskempi kuin Grace oli osannut edes odottaa, eikä hän välillä edes muistanut Axelia. Istuttuaan rauhassa teepöydässä he hyvästelivät kaksoset ja kävelivät sitten alas kylään vieraillakseen pappilassa, mikä nyt ei yleensä ollut suorastaan hauskaa, mikäli Annie-täti oli oikein tiukalla tuulella ─ mutta tänään hän ei ollut. Ja sitten he menivät tervehtimään isoäitiä ja isoisää, ja Jennie-täti piipahti siellä pienimpien serkkujen kanssa.

Fort Williamiin he palasivat illan viimeisellä linja-autolla ja kävelivät kotiin linja-autoasemalta kullanpunervassa ilta-auringossa. Matkalla äiti kertoi Gracelle eräästä kesäillasta kauan sitten, jolloin Miriam-täti oli ollut vasta nuori tyttö ja vierailulla Koivurannassa, ja miten he olivat palanneet kotiin vierailulta Glen Longista, ja Davy-eno, joka oli silloin pelkkä korpraali, oli yllättäen tullut lomalle sovittuaan siitä salaa Miriam-tädin kanssa, sillä he olivat olleet kirjeenvaihdossa ja rakastuneet toisiinsa, vaikka Miriam-tädin vanhemmat eivät siitä pitäneet.

Grace ajatteli itsekseen, että äidin kertomus soti kaikkia niitä viisaita neuvoja vastaan, joita tämä oli hänelle antanut edellisenä iltana. Mutta tytön oli hyvä kävellä siinä äidin käsipuolessa ja kuunnella romanttista tarinaa, sillä sen kertomallahan äiti osoitti, ettei pitänyt Gracea enää lapsena.

-Siinähän te olette, sanoi isä, joka istui sanomalehtineen verannan korituolissa, kun he tulivat portista ja polkua pitkin. -Minä jo ajattelin, että jäätte yöksi.

-Oli niin mukava kyläillä rauhassa, äiti naurahti ja istuutui toiseen korituoliin, kuin olisi halunnut hetken vielä pitkittää tuota rauhaa. -Äiditkin tarvitsevat välillä lomaa!

-Minä menen auttamaan Coraa illallisen kanssa, sanoi Grace nopeasti. Yhtäkkiä hän tahtoi äidin ”loman” vielä jatkuvan.

-Muista kattaa pöytään yksitoista lautasta, isä sanoi hajamielisesti ja otti taas lehtensä.

Koko pila oli mennä ohi sekä äidiltä että Gracelta, joista kumpikaan ei ollut erityisen hyvä laskennossa. Mutta yhtäkkiä äiti sanoi terävästi:

-Yksitoista? Mitä sinä tarkoitat, Duncan? Kuka meille tulee?

-Kesävieras, isä sanoi ja käänsi sivua.

-Duncan! Äiti nousi hermostuneena. -Jos joku tulee illalliselle, minä tahdon tietää…

-Rauhoitu, Sappho, isä sanoi. Ja sitten hän äkkiä laittoi sormet suuhunsa ja vihelsi, kuin oli aikoinaan viheltänyt Lancelotia, niin että Grace melkein odotti näkevänsä riemukkaan mustavalkoisen koiran loikkaavan portin yli ja juoksevan hakemaan rapsutuksia.

Koiraa ei näkynyt. Mutta sen sijaan naapuritalon takaovi avautui, ja Fanny tuli ulos jonkun kanssa, ja he suutelivat, ennen kuin punatukkainen, harmaasilmäinen nuori mies kiiruhti pienen puutarhan halki, heilautti itsensä yhden käden varassa aidan yli ja oli samassa jo verannalla siepaten äidin syliinsä.

-Stuart! parahti äiti, kun Prinssi nauraen pyöritti häntä ympäri kuin nuorta tyttöä. -Milloin sinä tulit!

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Ja minä olen ihmetellyt, kun kukaan ei vielä ole ääneen kaipaillut... :D

      Poista