perjantai 31. maaliskuuta 2017

46. Pääsykoe

 
Grace kohotti päätään pulpetista ja venytteli niskaansa. Hän oli piirtänyt niin keskittyneesti, että oli hetkeksi aivan unohtanut ympäristönsä.

Suuri sali oli täynnä pulpetteja ja niissä istuvia toivorikkaita taideakatemiaan pyrkijöitä. Kesäaurinko paistoi sisään korkeista ikkunoista, mutta muita ääniä ei kuulunut kuin kynien suhahtelua ja valvojan kumipohjaisten kenkien hienoinen tussahtelu kivilattiaa vasten.

Ensimmäinen tehtävä oli ollut tehdä luonnos haluamastaan mallista, jonka oli saanut tuoda mukanaan. Grace oli lukenut ohjeet hyvin ja aavisti, että tämä samainen luonnos tupsahtaisi heidän eteensä vielä myöhemmin, jolloin sitä pitäisi jatkaa jollakin tekniikalla ─ mutta millä, sitä hän ei voinut arvata. Kun hän oli puhunut Rob-enon kanssa pääsykoetehtävistä, eno olikin varoittanut, että tämä saattaisi olla kompa.

-Luonnos, Gracie, eno oli sanonut. -Muista pysäyttää kynäsi ajoissa!

Vilkaistessaan ympärilleen Grace näki, että muutamat kokelaat hänen ympärillään eivät olleet saaneet niin hyviä neuvoja. Pystytukkainen poika hänen oikealla puolellaan oli jo hyvää vauhtia etenemässä täydellisen lyijykynäpiirustuksen suuntaan, ja pahalta näytti myös tuon pienen, pyöreän tytön kohdalla.

Grace vilkaisi omaa paperiaan. Siinä oli luonnos David-patsasta esittävästä postikortista, jonka hän oli tuonut Firenzestä ─ ylimalkainen, muutamin viivoin hahmoteltu kuva, josta olisi helppo jatkaa mihin tekniikkaan tahansa. Hän oli koettanut piirtää niin, ettei kuva näyttäisi postikortin kopiolta, ja oli melko tyytyväinen.

-Viisi minuuttia, sanoi valvoja.

Ympäri salia kuului tuskastuneita huokauksia sellaisten pyrkijöiden huulilta, jotka eivät olleet ymmärtäneet tässä todellakin haettavan vain luonnosta. Grace kirjoitti paperiin nimensä, käänsi sen nurinpäin pulpetille ja jäi odottamaan.

Oli ollut hirveän jännittävää tulla Edinburghiin. Olivathan he pysähtyneet yhden yön verran täällä Rose-tädin ja Charlie-sedän ja Millyn kanssa Eurooppaan lähtiessään, mutta silloin hän oli ollut niin täynnä tulevaa matkaa, että oli tuskin nähnyt ympärilleen.

Ei hän toki ollut paljon tarkkaavaisempi eilenkään, kun saapui äidin kanssa kaupunkiin, sillä koe jännitti häntä hirvittävästi. Mutta silti tuntui huikaisevalta ajatella, että jos kaikki menisi hyvin, hän muuttaisi tänne syksyllä.

He yöpyivät isoäidin luona. Isoäiti asui yksin siinä asunnossa, jossa isä ja Chrissy-täti olivat syntyneet ja kasvaneet ja jossa isoisä oli nukkunut pois. Hänellä kävi rouva siivoamassa, ja Chrissy-täti vei hänen pyykkinsä pesijälle samalla kuin omansa, mutta muuten hän huolehti taloutensa itse. Ja Gracesta tuntui, kuin isoäiti olisi vain piristynyt viime näkemästä, vaikka hän yhä käyttikin surupukua.

-Sinä tulet sitten tänne asumaan, kun aloitat koulussa, isoäiti oli sanonut teepöydässä, aivan kuin Gracen ”aloittaminen” olisi ollut ilman muuta selvää. -Sen verran itsekäs minun ikäiselläni ihmisellä on oikeus olla.

-Mutta eihän se ole itsekästä, äiti oli naurahtanut. -Gracesta on vaivaa, ja…

-Höpsis, isoäiti oli sanonut ja huitaissut lautasliinalla. -Kyllä minä tiedän, että nuoret ihmiset tahtovat siihen kauheaan asuntolaan, jossa opitaan ties mitä pahoja tapoja ─ tai että hän mieluummin asuisi jommankumman tätinsä luona ja kikattaisi serkkujensa kanssa ─ mutta minä haluan tähän asuntoon elämää ja seuraa itselleni pitkiksi talvi-illoiksi.

Grace oli ilmoittanut hyvin mielellään tuovansa isoäidille elämää, ja isoäiti oli nauranut.

-Älä pelkää, hän oli sanonut. -En minä vaadi sinua istumaan kotona iltakaudet. Nuoren ihmisen pitää käydä ulkona. Mutta toisinaan täällä on niin hiljaista, että huomaan puhuvani esineille, ja se on huolestuttavaa. Oman isoäitini vanhuudenhöperyys alkoi sillä tavalla.

-Isoäiti on kauhean hauska, Grace oli sanonut illalla, kun he olivat valmistautuneet levolle siinä huoneessa, jossa isä oli asunut, ennen kuin meni naimisiin äidin kanssa.

-Hm, äiti oli sanonut mietteliäästi. -Ihmiset muuttuvat, ja se on joskus hyvä.

Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa? Grace vilkaisi seinäkelloa akatemian salissa.

-Minuutti, sanoi valvoja.

Vihdoin kokeen ensimmäinen osio olisi ohi! Kun kellon osoitin vihdoin napsahti eteenpäin, Grace nousi helpottuneena. Tietysti kaikki oli vasta alussa, mutta se oli alussa, enää ei olisi pelkkää odottamista ja harjoittelua ja hermoilua!

-Neljännestunnin tauko, sanoi valvoja. -Sen jälkeen jatkatte kerrosta alempana. Näette opasteet.

He kaikki tungeksivat ulos ovesta ilmeisesti yhtä helpottuneina. Kiiruhtaessaan portaita alas Grace toivoi, että äidillä olisi mukava päivä, eikä tämä jännittäisi liiaksi hänen puolestaan. Äiti oli luvannut olla ”oikea kylänluuta” kaupunkivierailullaan, ja illalla Gracekin pääsisi hänen kanssaan Madeleine-tädin ja Jerry-sedän luo. Edellisenä iltana he olivat jo käyneet Mary-tädin ja Craig-sedän luona.

Samassa hän tunsi kipeän iskun käsivarressaan.

-Anteeksi! huudahti vieras tyttö. -Sattuiko teihin? Se oli tämä kauhea laukku.

-Täällä on niin kova tungos, Grace sanoi sopuisasti ja hiukan uteliaana.

Aamulla ennen tehtävän alkamista hän oli katsellut salissa ympärilleen ja miettinyt, miltä tuntuisi tulla tällaiseen kaupunkiin ja tällaiseen kouluun, jossa kaikki eivät tunteneet toisiaan, ja jossa hän saisi aloittaa ─ miten hän olikaan Archielle mahtipontisesti sanonut ─ puhtaalta pöydältä. Ajatella, että täällä saattoi tutustua aivan uusiin ihmisiin, jotka eivät tienneet hänestä mitään, eivätkä arvostelleet häntä muuten kuin hänen itsensä pohjalta!

-Hope Trask, tyttö sanoi ja ojensi kätensä. -Minä ihailin teitä äsken salissa. Te olitte niitä harvoja, jotka näkyivät tietävän mitä tekivät.

-Grace Fleming, Grace esittäytyi nauraen. -Näyttelinkö minä niin hyvin?

Hopekin nauroi. Hänellä oli paksu ruskea shinglattu tukka, ja Grace ajatteli, että hän näytti jo taiteilijalta. Tuo kampaus suorastaan huusi baskeria peitokseen!

-Minä olen vain toiveikas, nimeni mukaan, Hope virnisti. -Mistä te tulette? Ylämaalta? Voi sentään! Minä rakastan Stevensonia!

Stuart oli jo varoittanut Gracea siitä, että kun tämä Etelässä kertoisi olevansa ylämaalainen, ihmiset ilmoittaisivat rakastavansa Walter Scottia tai Stevensonia, aivan kuin nämä jotenkin liittyisivät asiaan. Hän oli myös muistuttanut, että sen paremmin äidin kertomusten kuin Stevensonin ihailijoille ei missään tapauksessa saanut paljastaa äidin tyttönimeä, jollei tahtonut näistä ikuista riesaa itselleen.

-No, me emme ole viime vuosisatoina ehtineet erityisemmin kapinoida, Grace virnisti.

Hope nauroi taas ja työnsi kätensä muitta mutkitta hänen kainaloonsa.

-Minä olen vain Musselburghista, parinkymmenen minuutin matkan päästä, eikä mikään voisi olla ikävystyttävämpää, hän sanoi. -Saanhan minä sinutella? Grace ─ se on kaunis nimi. Oletko käynyt katsomassa Kansallisgallerian näyttelyn?

-En, Grace sanoi, -minä tulin vasta eilen kaupunkiin.

-Niin, tietysti, sinä tulet sieltä kaukaa. Onko siellä taidemuseoita?

Grace värähti vähän, sillä ohikiitävän hetken hän mietti, olisiko Hope samanlainen kuin herra Breckenridge ennakkoluuloineen ”sieltä pohjoisesta”.

-Eipä juuri, hän kuitenkin sanoi levollisesti. -Mutta minä olin talven Euroopassa ─ Roomassa ja Firenzessä ja Berliinissä.

-Oh! hengähti Hope. -Oletko sinä jonkun rikkaan klaaninpäällikön tytär?

Tyttö oli niin viaton kysymyksessään, ettei Grace voinut kuin nauraa.

-Oletko sinä nukkunut koulussa historiantunnilla? hän puolestaan tiedusteli. -Kyllä me elämme Fort Williamissakin jo nykyaikaa. Pääsin tätini perheen mukaan, isovanhemmat maksoivat osan minun matkastani.

-Minäkin menen Eurooppaan heti, kun saan stipendin, Hope ilmoitti. -Ensimmäisen vuosikurssin jälkeen siihen on mahdollisuus, tosin aika pieni, mutta mahdollisuus kuitenkin. Taideseura järjestää yhdessä akatemian kanssa keväisin avoimen näyttelyn, ja jury valitsee sieltä parhaan teoksen, jonka tekijä saa rahapalkinnon. Minä aion yrittää, vaikka ensimmäisen vuosikurssin opiskelijaa ei olekaan koskaan palkittu.

Grace ei viitsinyt paljastaa, ettei ollut tiennyt tällaisesta mahdollisuudesta. Miten paljon olikaan kaikkea, mitä hän ei tiennyt!

Mutta nyt he olivat uudessa salissa ja hyvästelivät toisensa ja nostivat toisilleen peukaloita, ennen kuin menivät paikoilleen maalaustelineiden ääreen.

Kuten Grace oli arvannutkin, heille jaettiin takaisin edelleen työstettäviksi luonnokset, jotka oli juuri äsken tehty, ja ─ vesivärit. Tyttö huokasi helpotuksesta. Hän tiesi osaavansa maalata parhaiten vesiväreillä. Jos hän sai aloittaa niillä, hän selviäisi. Hän selviäisi vaikka muotoilutehtävästäkin!

Päivä oli pitkä ja jännittävä ja lounastauko lyhyt. Ilman Hopea Grace olisi ehkä jäänyt kokonaan ilman ruokaa, sillä akatemiatalon kanttiini ei ollutkaan kesällä auki, kuten hän oli luullut. Mutta Hope tiesi lähellä automaatin, kuten hän sitä kutsui. He jonottivat pitkällä tiskillä muiden kokelaiden ja työmiesten ja kesäkurssilaisten seassa tarjottimineen saadakseen vaatimattomat annoksensa, ahmivat ne kiireesti ja kiiruhtivat takaisin koululle.

-Tuletko sinä asuntolaan, jos pääset sisään? Hope kysyi heidän odottaessaan pääsyä teoriakokeeseen.

-Ei, minä asun isoäidin luona, Grace vastasi. -Sinne ei ole täältä pitkä.

-Vahinko! Minä aion ottaa huoneen asuntolasta ja olisi ollut hauska saada sinut huonetoveriksi.

-Mutta sinähän olet niin läheltä kaupunkia, sanoi Grace hämmästyneenä. -Eikö sieltä kulje linja-autoja?

Hope irvisti.

-Et kai sinä kuvittele, että minä asuisin kotona, kun alan opiskella? Asuntolassa tapahtuu kaikki hauska, eikä siellä kukaan valvo ─ tai tietysti ne yrittävät, mutta totuus on toinen.

Hän virnisti, ja Grace tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin lapselliseksi.

Sen päivän viimeisen kokeen jälkeen he kävelivät yhdessä aina Jennersin kulmalle asti, jossa erosivat.

-Huomenna on sitten edessä muotoilu ja vapaa piirustus, huokasi Grace. -Minä pelkään niitä eniten.

-Äh, sanoi Hope, -sinä olet lahjakas! Kyllä minä näin. Sinä käytit värejä kuin et olisi koskaan muuta tehnytkään. Valvojakin pysähtyi katsomaan.

-Se oli kamalaa, Grace mutisi väristen. -Minä luulin, että olin tekemässä jotakin väärin, kun hän jäi siihen.

-Luota itseesi, Grace Fleming, niin minäkin teen! Hope sanoi iloisesti. -Me pärjäämme kyllä. Vahinko, että sinulla on illalla menoa! Minä olisin voinut näyttää vähän iltaelämää. Mutta syksyllä sitten.

-Toivottavasti! Grace naurahti. -Huomiseen!

He hyvästelivät ja Grace kiiruhti katua pitkin. Hän tunsi itsensä oudolla tavalla täysikasvuiseksi, kun osasi takaisin kirjakaupalle katsomatta kertaakaan karttaa, jonka äiti oli piirtänyt hänelle.

-No? kysyi Alan-setä, kun hän tupsahti myymälään. -Nepä pitivät sinua siellä pitkään.

Grace veti syvään henkeä. Hän rakasti kirjakaupan tuoksua. Yhtäkkiä hän ajatteli, että jos hän pääsisi sisään ja jos hän muuttaisi Edinburghiin ja jos hänen olisi täällä ikävä kotiin ─ vaikkei hän tiennyt, saattaisiko se olla mahdollista, sillä tämähän oli ihmeellinen kaupunki, miten täällä olisi ehtinyt ikävöidä ─ hänen tarvitsisi vain tulla myymälään ja nuuhkaista tätä painomusteen tuoksua, ja hän olisi kotona.

-Minä luulen, että se meni koko hyvin, tyttö sanoi. -Mutta pahin on vasta edessä.

-Kyllä sinä selviät, setä sanoi ystävällisesti. -Siellä kysytään lahjoja, ja niitä sinulla on. Kipaisepa nyt ylös, äitisi tuli juuri kaupungilta, ja hän tahtoo varmaan kuulla, millaista sinulla oli.

Grace kiiruhti tottelevaisesti kaupan varastohuoneen läpi porraskäytävään, nousi rappuset ja soitti ovikelloa. Heti kuullessaan kevyet askeleet oven takaa hän arvasi, ettei avaamaan tulisi isoäiti.

-No? huudahti Lorna-serkku ja lennätti oven selälleen. -Joko sinä hurmasit ne kaikki?

-Äh, sanoi Grace, -koe jatkuu huomenna. Mutta minusta tuntuu, että selviän.

-Tietysti sinä selviät, Lorna ilmoitti. -Hei kaikki, kandidaatti tuli!

Grace nauroi ja puisti päätään mennessään ruokailuhuoneeseen, jossa isoäiti ja äiti istuivat Chrissy-tädin ja Malcolm-serkun kanssa teepöydässä. Hän joutui tietysti heti kysymysten kohteeksi ja vastasi iloisena uskovansa kokeen menevän hyvin, ja että tehtävät eivät olleet ainakaan tänään liian vaikeita, ja että hän oli jo tutustunut muutamiin kokelaista.

-Sellaista hulluutta! puuskahti isoäiti, kun Grace kertoi, että Hope Trask aikoi pyrkiä asuntolaan. -Joku kauempaa tuleva tarvitsisi senkin paikan kipeästi, ja tuo tyttö kaipaisi minun nähdäkseni vielä vanhempiensa silmälläpitoa, jos on noin vallaton.

-Täytyy sanoa, että minunkin ylioppilaselämäni olisi ollut huomattavasti hauskempaa, ellei olisi aina kotiin palatessa pitänyt suorittaa kujanjuoksua äidin ohi, Malcolm virnisti. Serkku oli hyvin komea, ja Grace tiesi hänen olleen hyvä ystävä Stuartin kanssa silloin, kun Prinssi oli ollut Edinburghissa monta vuotta aiemmin, ennen kuin oli tullut eräs tappelunnujakka, ja Stuart oli lähetetty kotiin.

-Sinä kiität minua vielä siitä, että jaksoin valvoa ja odottaa, Chrissy-täti ilmoitti ja nousi kaataakseen heille lisää teetä.

-Ja nyt hän valvoo ja odottaa minun takiani, Lorna puuskahti veljelleen. -Minäkin tahtoisin oman asunnon! On väärin, etten saanut mennä sihteeriopiston asuntolaan!

-Sinä pysyt kotona, Chrissy-täti ilmoitti. -Luuletko, että olisin päästänyt Maciäkään siihen kauheaan boksiin, jos olisin voinut estää!

-Ei ole huono asia, että nuoret nykyään itsenäistyvät, äiti huomautti. -Etteivät nuorukaiset ole ensiksi äitinsä passattavina ja siirry sitten vaimoparkojen passattaviksi!

-Puhutko sinä kokemuksesta? tiedusteli isoäiti, ja he alkoivat kaikki nauraa. Gracesta oli ihmeellistä, miten hauskaksi isoäiti oli muuttunut.

-No, minun pitää nyt joka tapauksessa mennä sinne kauheaan boksiin, Malcolm virnisti ja nousi. -Minulla on illalla menoa. Kiitos teestä, isoäiti.

-Hm, äännähti Chrissy-täti. -Menoa? Kenen kanssa? Tuletko sinä huomenna käymään?

-Ehkä sinun tulevan miniäsi, ehkä ei, Malcolm ilmoitti hymyillen. -Ei, en tule. Olen ylitöissä.

-Näetkö nyt? äiti tiedusteli Chrissy-tädiltä. -Ei hän ole mennyt pilalle, vaikka asuukin omassa asunnossa.

-Hm, äännähti Chrissy-täti uudestaan, aivan kuin siinäkin olisi ollut jotakin huolestuttavaa, että Malcolmilla oli työpaikka. -Ole ihmisiksi.

-Minunkin pitää mennä! Lorna hypähti pystyyn. -Menen elokuviin.

-Odotas vain, Chrissy-täti sanoi äidille haikeana. -Kun Koivurannassakin kaikuu tyhjissä huoneissa…

-On hetkiä, jolloin minä todella odotan sitä, äiti ilmoitti. -Lakkaa nyt säälimästä itseäsi. Kukaan ei kaipaa sinua ja Alania ja joudatte hyvin lähteä kanssamme Oageille illalla.

-Menetkö sinäkin sinne? Lorna kysyi Gracelta hämmästyneenä. -Siellähän on vain vanhoja ihmisiä!

-Kiitos, Lorna, hänen äitinsä sanoi, -eikö sinulla ollut kiire?

Lorna katosi nauraen veljensä perässä, ja Grace hymyili vähän.

-Minusta vanhat ihmiset ovat kauhean hauskoja, hän ilmoitti jäljelle jääneille.

-Nenäkäs lapsi, isoäiti sanoi ja taputti hänen kättään. -Ota lisää kakkua.

Tosiasiassa Grace ei ollut nenäkäs vaan rehellinen. Hänestä oli hyvin jännittävää tavata kaikki äidin vanhat ystävät. Sellaisissa tilanteissa saattoi kuulla kaikenlaista, mistä kukaan ei olisi muuten hiiskunutkaan. Ja oli hirvittävän jännittävää päästä näkemään Mally-tädin ja Jerry-sedän asunto. Äiti oli sanonut, että se pursui kirjoja ja muistiinpanolehtiöitä ja lehtiä ja pamfletteja, sillä Jerry-setä oli poikakoulun rehtori ja Mally-täti toimittaja.

Ilta olikin jännittävämpi kuin Grace oli osannut edes ajatella. Oageille tulivat äidin ja hänen lisäkseen myös Chrissy-täti ja Alan-setä, ja rouva ja herra Welsh ja neiti Welsh, jotka eivät olleet mitään sukua keskenään, mutta sekä Jessie-rouva että Nanny-neiti olivat olleet äidin luokkatovereita tyttökoulussa, niin kuin Chrissy-tätikin.

Grace istui illallispöydässä nelitoistavuotiaan Catherine Oagin vieressä, eikä kumpikaan tytöistä puhunut juuri mitään, sillä he seurasivat korvat hörössä ja silmät suurina keskustelua, joka sinkoili sinne tänne, aivan kuin koolla olisi ollut joukko keskenkasvuisia tyttö- ja poikakoululaisia, eikä aikuisia ihmisiä.

Mally-täti näytti yhtä jännittävältä ja kummalliselta kuin ennenkin suorissa housuissaan ja miesten kauluspaidassaan ja aivan lyhyessä tukassaan. Nanny-neidin tukka oli melkein yhtä lyhyt, mutta hän pukeutui sentään naisellisemmin, sillä hän opetti tyttökoulussa. Jessie-rouva oli pyöreä ja touhukas, hän puhui koko ajan ja paljon sellaista, mikä sai kaikki nauramaan, vaikka hänen miehensä koetti välillä huomauttaa, että muidenkin piti saada suunvuoro.

Syödessään jälkiruokaansa Grace muisteli äidin kirjettä ja sitä, millaista oli ollut olla nuori tyttö kauan sitten vuosisadan alussa. Olisiko hänellä koskaan ystäviä, joiden kanssa tapaisi vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin?

Samassa Jerry-setä, joka oli liikehtinyt tuolillaan jo vähän aikaa levottomasti, kumartui tytärtään kohti.

-Catherine, tuotko sinä isän kipulääkkeen.

Catherine hypähti tottuneesti pystyyn ja kiiruhti tiehensä palatakseen kohta pienen rasian kanssa.

-Huonoa säätäkö sinä ennustat? kysyi herra Welsh.

-Tämä on sitä tavallista vain, Jerry-setä sanoi ja otti rasiasta tabletin hieroen samalla reittään. -Kun mies vanhenee, vamma nuortuu. Miten Duncanin käsi jaksaa, Bet?

-Se tahtoo ärtyä nykyään kaikesta, äiti myönsi. -Eikä hän suostu syömään edes kipulääkkeitä. Hän koettaa välttää kaikkea, mistä… saattaisi tulla riippuvaiseksi.

-Eivät nämä hyvää tee minullekaan. Setä napsautti rasian kiinni ja työnsi sen taskuunsa. -Mitä sinä olit sanomassa äsken, Alan?

Kaikki alkoivat taas puhua hienotunteisesti muusta, sillä selvästikään Jerry-setä ei tahtonut olla huomion kohteena. Grace vilkaisi häntä uteliaana. Hän tiesi, että isä oli pelastanut sodassa Jerry-sedän ja monen muunkin hengen ja saanut siitä hyvästä Viktorian ristin. Jerry-setä lähetti aina isälle terveisiä, ja isä kyseli aina tämän vointia, kun äiti oli ollut yhteyksissä Edinburghiin. He olivat varmaan olleet jo nuorina hyviä ystäviä. Kummallista, etteivät he silti koskaan soittaneet tai kirjoittaneet suoraan toisilleen, vaan äiti toimi aina viestinviejänä!

Pöydässä puhuttiin jostakusta Daisystä, joka kuulemma asui Glasgow’ssa, ja sitten rouva Eldarista, jonka luona äiti ja isä olivat käyneet Berliinistä palatessaan, ja Rosie-tädistä, joka oli konsertoinut Edinburghissa harmillisesti juuri kesäkuussa, eikä nyt ehtinyt paikalle. Sitten puhuttiin läsnäolevien kuulumisista, ja lopulta puhuttiin menneistä ajoista. Erityisesti niistä Grace olisi kuunnella tarinoita vaikka aamuun asti. Mutta jossakin vaiheessa äiti havahtui siihen, että kello oli kauhean paljon, ja että Gracen oli oltava seuraavana päivänä virkeä pääsykokeissa.

-Näytä niille, sanoi Mally-täti hilpeästi Gracelle heidän hyvästellessään. -Tule usein käymään, kun muutat kaupunkiin. Ja katsokin, ettet anna narrata itseäsi naimisiin, kuten äidillesi kävi! Hänestäkin olisi voinut tulla jotakin, ellei hän olisi keskittynyt vaihtamaan vaippoja.

-Niin mutta menithän sinäkin naimisiin, Mally-täti, Grace huomautti. Hän tiesi, että täti oli suorasanainen, eikä siksi loukkaantunut äitiin kohdistuneesta arvostelusta, varsinkin, kun äiti itse muiden mukana nauroi ja puisti päätään, ja Grace tiesi tämän seuraavana päivänä lounastavan kustantajansa kanssa.

-Tämä lapsi on liian älykäs, Mally-täti ilmoitti. -Vie hänet pois, Bet, ennen kuin hän romuttaa minun arvovaltani!

2 kommenttia:

  1. Oli kyllä jotenkin erityisen kiva luku tänään! Tuli ihan mieleen Bettyn kouluajat... :-)

    VastaaPoista