tiistai 4. huhtikuuta 2017

50. Onnen ruusut

 
Seuraavana aamuna Archie lähti kaupungille. Kun hän palasi myymälän kautta, Grace istui tapansa mukaan kuorittamassa kuvia valokuvaamossa.

-No niin, Archie kuului sanovan isälle hilpeästi, -hotellin kuljetukset siirtyvät minulle. Pitänee kohta harkita toiminimeä.

-Minä toivoisin voivani olla iloisempi, isä vastasi vakavasti. -Ei ole hyvä merkki, jos sinä aloitat liiketoimintasi epärehellisesti.

-Äh, Archie naurahti, -minä tein laskelmat viimeisen päälle. En hyödyntänyt mitään sisäpiiritietoa. Laskin jopa itselleni palkan. Olen hiukan kalliimpi kuin Malcolmin kuljettaja, mutta herra Albany luottaa ilmeisesti siihen, että olen joustavampi, kun minulla on vähemmän omaa ajoa.

Myymälän puolella oli aivan hiljaista, eikä Grace saattanut hillitä itseään, vaan kallistui jakkarallaan, kunnes näki ovenraosta. Archie seisoi kädet housuntaskuissa myyntitiskin lähellä huolettoman näköisenä, ja isä nojasi tiskiin sen toisella puolen.

-Kiitos, poika, isä lopulta sanoi lyhyesti.

Gracen mielestä hän olisi sentään voinut sanoa jotakin muuta ─ varoittaa Archieta tulevaisuudessa käyttäytymään kauniimmin tai jotain ─ mutta isä oli joskus lyhytsanainen oudoissa kohdin.

-Minä menen nyt, Archie sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan isää, ja vilkaisi kelloaan. -Ajan tänään Achriabhachin kautta, mutta sinne menevät kuvakopiot taitavat olla vielä kuorittamatta.

-Grace on hoitanut ne, isä vastasi.

Grace suoristautui ja alkoi taas nopeasti jatkaa työtään, kun hän kuuli Archien tulevan kuvaamon ovelle.

-Achriabhachin kuvat, hän sanoi viattomana ja ojensi nipun valokuvakuoria. -Onnea sopimuksesta! Muista pyytää Coralta eväät, jos olet koko päivän poissa.

Archie irvisti ja muksaisi häntä veljellisesti käsivarteen, ja Grace hihitti, vaikkei oikein itsekään tiennyt, mitä varten.

Gracesta oli hyvin hauska istua vähän piilossa valokuvaamon puolella ja seurata sivusta elämää kirjakaupassa. Hänen mieleensä tuli se joulunalusta, jolloin äiti oli ottanut hänet pois koulusta lumilinnan tappelunnujakan jälkeen, ja hän oli saanut äidin ja isän ja rouva Wallacen kaiken huomion. Nythän tilanne oli tietysti erilainen, mutta oli mukavaa tehdä hyödyllistä työtä ja kuunnella, miten isä palveli asiakkaita, ja miten monet näistä jäivät rupattelemaan vielä ostoksensa tehtyäänkin. Erityisen jännittävää tämä oli tietysti sen tähden, että näin elokuussa monet kävijöistä olivat matkailijoita ympäri maan.

Johonkin aikaan aamupäivästä kello kaupan oven päällä kilisi taas, ja Grace kuuli tutun murahduksen vastaavan isän tervehdykseen ─ se oli postinkantaja Chisholm. Hänen sydämensä hypähti, kuten se hypähti joka kerta, kun posti tuli, ja hän liukui alas korkealta jakkaraltaan. Ja silloin hän kuuli isän äänen:

-Grace!

Grace lennähti myymälän puolelle, jossa isällä oli kädessään paksu ruskea kirjekuori, ja siinä oli hänen nimensä, ja lähettäjän kohdalle oli painettu taideakatemian tiedot ─ ja sen jälkeen koko maailma oli täynnä pelkkää riemua ja helpotusta, niin että tuntui, kuin Grace olisi tanssinut pilven päällä. Hän melkein sieppasi kuoren isän kädestä ja repi sen auki, ja siellä oli paljon papereita, mutta päällimmäisessä luki: ”Ystävällisesti ilmoitamme, että Teidät on hyväksytty…”

-Minä pääsin sisään! Grace kirkaisi ja lennähti isän kaulaan viis veisaten siitä, että muutama postikorttitelineen luona oleva matkailija katsoi häntä melkein säikähtäneenä. Ennen kuin isä ehti edes sanoa mitään, Grace jo juoksi takahuoneen kautta kodin puolelle. -Äiti! Äiti!

Äiti tuli hänen huutonsa pelästyttämänä työhuoneestaan, ja Grace lensi hänen kaulaansa seuraavaksi.

-Minä pääsin sisään! Minä pääsin sisään! hän hoki, aivan kuin ei olisi osannut sanoa enää mitään muuta.

-Tietysti sinä pääsit sisään, nauroi Cora, joka seisoi silitettävien pyykkien ympäröimänä. -Minähän sanoin!

-Voi! Grace lensi seuraavaksi hänen kaulaansa. Ja samassa hän jo juoksi ulos ovesta huutaen: -Minun pitää mennä kertomaan Gordonille!

Grace oli nuori neito ja muisti yleensä käyttäytyä sen mukaisesti. Mutta tällä kerralla hän hyppäsi aidan yli kuin lapsena, eikä aikonutkaan kohteliaasti soittaa ovikelloa ja odottaa, että palvelustyttö avaisi, vaan läimäytti naapuritalon ulko-oven selälleen ja syöksyi sisään Gordonia huhuillen.

-Taivas! parahti Alice-täti säikähtäneenä ja melkein pudotti kastelukannun, sillä hän oli hoitamassa viherkasvejaan. -Kuoleeko joku? Fergus on sairaalalla!

-Ei, huohotti Grace ja heilutti kirjettä kuin voitonlippua, -minä pääsin sisään! Ne ottavat minut taideakatemiaan!

Gordon liukui kaidetta pitkin yläkerrasta kuullessaan hänen metelinsä. Ja ennen kuin ehti ajatella yhtään mitään, Grace lensi hänen kaulaansa.

-Minä pääsin sisään!

Samassa hän tajusi, mitä oli tehnyt, ja irrottautui ennemmin vikkelästi kuin kohteliaasti Gordonista, joka oli vaistomaisesti kietonut kätensä hänen ympärilleen.

-Minusta sinä voisit käydä pääsykokeissa useamminkin, jos tuloksilla on tällaiset vaikutukset, poika sanoi virnistäen, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät.

-Gordon MacDonald, muista tapasi, Alice-täti sanoi nuhdellen, mutta häntä hymyilytti. -Onneksi olkoon, Grace. Eihän tämä tosin mikään yllätys kenellekään ollut. Sinä olet lahjakas, ja on hienoa, että sitä arvostetaan.

Grace putosi istumaan olohuoneen tuoliin, sillä hänen polvensa muuttuivat yhtäkkiä pehmeiksi.

-Niin, mutta lahjakkaita on kauhean paljon, hän sanoi silmät suurina. -Enhän minä voinut tietää, onko joku enemmän lahjakas kuin minä!

Alice-täti alkoi nauraa.

-Minä olen iloinen sinun puolestasi, kultaseni, hän sanoi ystävällisesti. -Montako vuotta opintosi kestävät?

-Kolme. Grace värähti. Se tuntui yhtäkkiä kovin pitkältä ajalta.

Samassa Faith ja Fanny tulivat sivuhuoneesta, jossa Fannyn kangaspuut olivat.

-Sinäkö täällä mekastat? Faith kysyi. -Mitä on tapahtunut? Onko kotona kaikki hyvin?

Jälleen kerran Grace toisti onnellisena uutisen, mutta päätti nyt hillitä halailuaan, vaikka hänestä tuntuikin siltä, kuin hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja Gordon, joka oli aina suhtautunut hiukan vastahankaisesti ajatukseen hänen opiskelustaan, selasi läpi kuoressa ollutta paperinivaskaa ja teki vain hyvin järkeviä ja ystävällisiä huomautuksia. Jos se oli halauksen ansiota, se oli ehkä ollut sen arvoista, tyttö mietti. Hän ei olisi kestänyt, jos Gordon olisi tällaisena päivänä heittäytynyt happamaksi.

-Sano äidillesi, että minä ehdin kyllä ommella mitä sinä tarvitset, Fanny ilmoitti hymyillen. -Olen koonnut vähän malleja ja piirtänyt kaavoja valmiiksi sinua ajatellen.

-Niin mutta ─ minä sain niin monta uutta pukua Eurooppaan, tuskin nyt…

-Nehän ovat jo vanhoja riepuja! Faith puuskahti. -Tietysti äiti ompeluttaa sinulle uutta. Fanny ei ole kallis. Ajattele, sinä muutat Edinburghiin!

Ja sisaren kasvoilla vilahti haikea ilme, jonka Grace tosin epäili johtuvan ennemminkin pääkaupungin tarjoamista huvittelu- ja ostosmahdollisuuksista kuin siitä, että Faith olisi sittenkin halunnut opiskella.

-Vaikka toisaalta, sisar jatkoi, -en minä tiedä onko nyt niin suuri huvi asua isoäidin luona. Hän varmaan vaatii, että sinun on oltava kotona joka ilta kello kuusi ja kudottava sukkaa.

-Äh, sanoi Grace, -ei isoäiti ole sellainen!

Mutta yhtäkkiä häntä vavisutti. Mihin hän oikeastaan oli ryhtymässä? Muuttamassa pois kotoa, suurkaupunkiin, vieraisiin oloihin, vieraaseen kouluun! Entä, ellei Hope Trask tai kukaan niistä, joita hän oli jo toisena koeaamuna tervehtinyt saliin mennessään, ollut päässyt sisään? Entä, jos hän ei selviäisikään? Jos hän ei pärjäisi tehtävissä, ei saisi ystäviä, entä jos isoäiti todella olisi hankala?

-Kas niin, sanoi Alice-täti, joka ei selvästikään tuntenut oloaan mukavaksi silloin, kun joku vihjasi Fannyn ompeluihin. Hänestä oli vieläkin sopimatonta, että Fanny teki työtä, vaikkei hänen olisi tarvinnut. -Meidän pitää juhlia tätä. Minä soitan teetä.

Seuraavina päivinä Grace ei oikein tiennyt, oliko enemmän innoissaan vai pelästynyt. Sana hänen kouluunpääsystään levisi kaupungissa, ja tuttavat suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaisesti ─ jotkut sydämellisesti iloiten, jotkut paheksuen, jotkut kateellisesti.

-Minun nuoruudessani hyvän perheen tyttö pääsi kyllä naimisiin, eikä hänen tarvinnut elättää itse itseään! puuskahti rouva Saunders Armstrongin kaupalla. -Mutta toisaalta, täytyyhän tohtorin tyttärenkin nykyään ommella ihmisille…

-Grace Fleming on niin lahjakas, että hän pääsee vielä pitkälle, Isobel Torran huomautti iloisesti. -Alec sanoo, ettei ole koskaan tavannut tyttöä, joka piirtäisi yhtä hyvin!

-Onhan sekin tietysti jotakin, ellei hän saa miestä, rouva Saunders mutisi, sillä hän ei uskaltanut olla aivan eri mieltä pastorskan kanssa, vaikka takana päin valittikin Isobel Cairnin luulevan olevansa jotakin nyt, kun oli päässyt naimisiin papin kanssa.

Ystävättäret puolestaan suhtautuivat Gracen uutiseen hiukan samoin kuin Faith, keskittyen lähinnä ulkoisiin asioihin.

-Taiteilijat ovat kuulemma kauhean epäsiistejä, Jane Paton huomautti heidän istuessaan jäätelöllä Bobby-tädin kahvilassa. -Ja käyttävät pelkästään valkoisia takkeja. Turhaan sinä ompelutat Fannylla mitään uutta.

-En minä voi valkoisessa takissa kulkea vuorokaudet ympäri, Grace virnisti. Häntä ei mikään saanut nyt lannistetuksi.

-Hmh, sanoi Maisie Armstrong ja leikitteli jäätelösoodansa pillillä. -Kauhean miesmäistä se on joka tapauksessa. Tarkoitan, että olisit voinut hakea yliopistoon lukemaan estetiikkaa.

-Miksi ihmeessä minä menisin yliopistoon lukemaan estetiikkaa! Grace irvisti.

Hän aavisti kyllä, minkä tähden Maisie oli hapan, eikä voinut tätä oikeastaan moittia. Maisie ei ollut selvästikään se tyttö, jonka Archie olisi halunnut viedä ulos toistamiseen ─ sikäli kuin tämä vei ulos enää ketään. Sen yön jälkeen, jolloin oli uskoutunut Gracelle, Archie oli taas keskittynyt työntekoon niin ahkerasti, että joskus hän tuli kotiinkin vasta paljon illallisen jälkeen, vaikka oli lähtenyt liikkeelle jo ennen aamiaista.

-No, Maisie sanoi ja imaisi pillistä, -miehet pitävät siitä, että vaimo osaa keskustella vieraiden kanssa sivistyneesti.

-Idiootti, sanoi Grace hellästi. -Enhän minä sen tähden mene kouluun, että löytäisin miehen!

-Eihän Gracen tarvitse! Beth Cairn pisti väliin selvästi hyvässä tarkoituksessa. -Hän saa kenet vain, samoin kuin…

Beth parka nielaisi lauseen lopun liian myöhään, ja aivan kutistui sekä Maisien että Janen murhaavien katseiden alla.

-No mutta eihän sitä tiedä, pärjäänkö minä siellä, Grace heittäytyi nopeasti vaatimattomaksi, sillä se yleensä tepsi. -Ehkä minä tulen jo jouluna maitojunalla kotiin.

-Uskallapa! Jane käänsi heti kelkkansa. -Silloin, kun tästä kaupungista joku tyttö pääsee tuollaiseen kouluun, siellä on paras selvitä! Minä haluan ylpeillä sinulla.

Äidin kanssa Grace oli käynyt läpi Fannyn kokoamia pukumalleja ja valinnut niistä pari. Fanny oli ottanut mitat ja halunnut itse ostaa kankaat, sillä hänellä oli äitinsä tarkka maku, eikä hän edes suostunut ompelemaan mistään, minkä ”sävy on vähän sinne päin”.

-Voi sentään, äiti sanoi nauraen, -minä muistan, kun itse olin menossa tyttökouluun ─ sain kutsukirjeen mukana tarkat ohjeet puvuista helman mittaa myöten! Silloin nimittäin haaveilimme pitkistä hameista.

-Jännittikö sinua, äiti? kysyi Grace.

He olivat tyttöjen huoneessa ja kävivät läpi Gracen vaatteita varmistaakseen, että hän ei tarvinnut muuta kuin Fannyn ompelemat leningit.

-Jännitti, äiti sanoi. Hän istui Faithin vuoteella, ja hänen silmänsä loistivat, aivan kuin hän olisi päässyt pujahtamaan kolmenkymmenen vuoden taakse. -Pelotti, oikeastaan. En tuntenut Edinburghista yhtään elävää sielua. Siksi jouduimme asumaan täysihoitolassa. Sillä onneksi Rob oli mukana ─ hän aloitti silloin seminaarissa. Hän saattoi minut ensimmäisenä päivänä kouluun, ja siitä se vähitellen lähti. Seuraavana keväänä minä jo pyysin isältä, että itse pääsisin seminaariin.

-Minä en ole ajatellut hankkia opettajan pätevyyttä, Grace sanoi vähän epävarmasti. -En minä osaa opettaa.

-Mieti sitä rauhassa, äiti lohdutti. -Se olisi turvallista, mutta ymmärrän, ellet tahdo. Me vain isän kanssa toivomme, ettei sinun tarvitse murehtia taloudestasi. Mutta nykyään varmaan on paljonkin paikkoja, joita voit hakea valmistuttuasi. Silloin kauan sitten oli toisin. Useimmat ovet oli naisilta suljettu. Siinä mielessä Mally ja hänen aatesisarensa ovat saaneet paljon hyvää aikaan.

Ainoa pieni oas Gracen onnen ruusuissa noina päivinä oli se, että Axel ei vieläkään suhtautunut häneen järin ystävällisesti. Grace oli onnistunut välttelemään apteekilla käymistä, vaikka olikin siitä pahoillaan, koska olisi hyvin mielellään puhellut Anne-tädin kanssa. Mutta kun he sitten tapasivat sunnuntaina kirkolla ja Anne-täti ja Adam-setä ja Iona onnittelivat Gracea ja äiti kutsui heidät teelle Koivurantaan, Axel ilmoitti lyhyesti, että hänellä oli menoa, ja katosi omille teilleen.

-Älä sure, pikkuinen, Archie sanoi matalasti heidän kävellessään Koivurantaa kohti ja Gracen koettaessa hymyillä urhoollisesti. -Hän tulee järkiinsä.

-Äh, mutisi Grace. -Entä sinä?

-Älä sekoita minua nyt mihinkään.

-Aiotko sinä puhua…

-Shh! Archie vilkaisi äitiin ja isään, jotka kulkivat edellä puhellen Anne-tädin ja Adam-sedän kanssa, ja sitten Moiraan, joka onneksi kävi jotakin tärkeää keskustelua Ionan kanssa, eikä tällä kerralla ”sattunut kuulemaan” mitään. -Katsotaan nyt. Minä mietin vielä.

***

Betty-viikkojen spesiaalitarina jatkuu tänään klo 20 täällä (linkki toimii vasta iltakahdeksalta). 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti