keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

51. Keittiössä

 
Elokuun viimeiset viikot tuntuivat Gracesta toisaalta pitkiltä kuin nälkävuosi, toisaalta ne liisivät eteenpäin pelottavaa vauhtia. Oli käsittämätöntä, miten paljon kaikkea valmisteltavaa liittyi Edinburghiin lähtöön, alkaen vaatteista ja päätyen taidetarvikkeisiin, joista oli kutsukirjeen mukana tullut lista. Grace olisi tahtonut tilata kaiken tarvitsemansa kotiin, mutta isä huomautti järkevästi, että hänen kannatti ennemmin soittaa Alan-sedälle ja pyytää tätä tilaamaan värit ja luonnoslehtiöt ja kankaat isän laskuun omaan myymäläänsä, ettei Gracen tarvinnut kuljettaa niitä matkatavaroissaan.

Isoäiti soitti vähintään kerran päivässä, aina, kun hänen mieleensä tuli jotakin kysyttävää, sillä hän ei koskaan muistanut kysyä kaikkea yhdessä puhelussa. Tahtoiko Grace syödä aamuisin mieluummin puuroa vai munakokkelia? Pitäisikö vuode siirtää toiseen vierashuoneeseen, olisiko ensimmäinen parempi maalaamiselle, kun siinä oli suurempi ikkuna? Tyhjentäisikö isoäiti vierashuoneen vaatekaapin lisäksi myös lipaston? Muistihan Grace ottaa mukaan lämpimiä yöpaitoja, sillä kivinen kaupunkitalo oli talvella kostean kolea?

-Äiti parka, isä sanoi nauraen ja puisti päätään, -hänen elämässään ei ole tapahtunut aikoihin mitään näin jännittävää. Muista olla ihmisiksi, Gracie. Ei mitään taiteilijaelämää.

-Minä olen aina ihmisiksi, Grace huomautti moittivasti, vaikka tiesikin, että isä vain kiusoitteli häntä.

-Muista huolehtia isoäidistäsi ja olla avuksi missä voit, äiti sanoi vakavammin. -Hänen tehtävänsä ei ole palvella sinua, vaan toisinpäin. On suuri asia, että saat asua ilmaiseksi hänen luonaan.

Grace nyökkäsi. Hän ymmärsi kyllä. Kutsukirjeen mukana tullut tieto lukukausimaksusta ja asuntolan hinnasto olivat saaneet hänet vasta oikein käsittämään, miten suuren uhrauksen äiti ja isä tekivät, kun kustansivat hänen opintonsa, vaikka heidän piti samalla maksaa myös Donaldin tulevan vuoden lukukausimaksut, ja vaikka Faithin ensi kesän häät väkisinkin tulisivat kalliiksi. Oli todellakin suuri asia, että hän sai asua isoäidin luona.

Kaiken puuhansa keskellä Grace ei aina muistanut, mistä oli Archien kanssa puhunut. Mutta sitten hän saattoi yhtäkkiä havahtua ruokapöydässä siihen, miten Archie katsoi Coraan tämän tarjotessa ruokaa, tai jäädä miettimään, oliko Cora puhutellut Archieta jotenkin erityisellä tavalla. Voi, kunpa Archie puhuisi Coran kanssa! Olisi ihmeellinen loppu kesälle, jos he löytäisivät toisensa, jos hän saisi jättää tänne Archien, joka ei enää pitäisi elämää viheliäisenä!

Tosin Archiella oli niin paljon työtä, että Grace epäili, ehtikö tämä itsekään ajatella kovin paljon sydämenasioita. Syksyn lähestyessä matkailijoiden määrä alkoi vähentyä, mutta toisaalta koulut tarvitsivat kirjoja ja vihkoja ja liituja. Ja muutkin kuin hotellin herra Albany alkoivat kysellä Archielta kuljetuksia. Koska Archien ei tarvinnut huolehtia kuin omista aikatauluistaan, hän pystyi toteuttamaan toiveita hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, ja vähitellen hänellä oli enemmän ajoa kuin Armstrongin kaupan autonkuljettajalla.

-Toivottavasti tästä ei tule harmia, Grace kuuli isän mutisevan takanapäin äidille. -Minä en ole koskaan pyrkinyt kilpailemaan Armstrongin liikkeen kanssa, en edes vanhan Angusin aikana, ja sen takia olemmekin aina olleet hyvissä väleissä.

-Tämä on sitä nykyaikaa, äiti vastasi lempeästi. -Anna Archien yrittää. Parempi se on nyt, kun sinä olet vielä voimissasi ja tukena, jos hän saakin siivilleen.

Grace ei kyllä uskonut, että Archie saisi ”siivilleen”. Hän oli hirveän ylpeä veljestään, joka oli niin menestyvä. Hänestä Archie oli myös entistäkin komeampi, kun tämä oli hankkinut samanlaiset pussihousut ja saappaat ja takin ja koppalakin kuin Armstrongin liikkeen kuljettajalla oli. Isä kiusasi häntä ”kiiltäväsaappaiseksi sankariksi”, mutta Archie tokaisi, että itsehän isä oli aina korostanut, miten tärkeä merkitys mielikuvilla oli liike-elämässä.

-Jos minä näytän luotettavalta ammattiautoilijalta, minuun suhtaudutaan kuin luotettavaan ammattiautoilijaan, veli ilmoitti, eikä isällä ollut siihen mitään sanomista.

Ennen kaikkea Grace oli ylpeä siitä, että Archie tuntui hylänneen typerät tyttöjuttunsa. Tosin Maisie Armstrong ei näyttänyt antaneen periksi, vaan tällä oli aivan luonteensa vastaisesti tapana tehdä varhaisia kävelyitä asemalle ja ”sattumalta” törmätä Archieen harva se aamu.

-Minä en ymmärrä, mitä Archie vastustelee, Faith mutisi Gracelle takanapäin. -Maisie on sievä, ja parempi kai hänkin kuin olla ilman ketään! Tuollainen mörkö.

Eräänä iltapäivänä Grace oli kylpyhuoneessa kokoamassa ammeen yläpuolella olevalta pyykkinarulta sukkiaan, jotka oli edellisenä päivänä pessyt pakattaviksi matka-arkkuun. Isä oli myymälässä, ja äiti oli lähtenyt Alice-tädin kanssa pappilaan naisyhdistyksen kokoukseen. Cora leipoi keittiössä jotakin teelle ja hyräili itsekseen. Hän hyräili usein puuhaillessaan.

Ulko-ovi kolahti ja Grace kurkisti eteiseen. Se oli Archie, jolla oli sinä päivänä ajoa vain kaupungissa ja joka oli sanonutkin, että saattaisi käydä kesken päivän kotona syömässä jotakin, kun niin usein joutui korvaamaan lounaansa eväillä jollakin levähdyspaikalla. Grace avasi suunsa huudahtaakseen tervehdyksen, mutta jokin Archien olemuksessa sai hänet vaikenemaan.

Veli pysähtyi keittiön ovelle lakki kädessään ja jäi katselemaan Coraa. Tämä oli selin työpöydän luona, eikä ollut selvästi kuullut ovea. Sitten Archie ripusti lakkinsa tuolin selkänojaan ja meni peremmälle ─ mutta ei sanonut vieläkään mitään, ja näytti siltä, kuin hän olisi varonut askeleitaan.

Grace tiesi, ettei hänen olisi pitänyt jäädä alakertaan. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt livahtaa sukkineen portaita ylös hoitamaan omia asioitaan ja sulkea silmänsä kaikelta, mitä keittiössä mahdollisesti tapahtuisi. Hän tiesi, että Archie raivostuisi, jos näkisi, mitä hän teki. Hän tiesi, että ei voisi koskaan enää moittia Moiraa mistään.

Ja sittenkään hän ei saattanut olla, vaan hiipi syli täynnä sukkia keittiön oven taakse ja kurkisti sisään.

Archie oli pysähtynyt Coran taakse. Niin hiljaa hän ei ollut voinut liikkua, etteikö tyttö olisi lopulta kuullut jonkun tulevan. Mutta sen sijaan, että olisi kääntynyt katsomaan, Cora oli jäykistynyt paikoilleen, kuin olisi näkemättäkin tiennyt, kuka siinä oli.

Ja sitten Archie laski kätensä Coran olkapäille.

-Eikö sinulla ole kaupungilla kylliksi leikkikaluja? Cora melkein kuiskasi, rikotun kananmunan kuoret toisessa ja vispilä toisessä kädessä.

-En minä tahdo mitään leikkikaluja, Archie sanoi matalasti ja liu’utti käsiään alas Coran kyynärpäihin. -Sinut minä tahdon.

-Laske irti!

-Lasken heti, jos sinä sanot, ettet välitä minusta vähääkään.

-Mitä merkitystä sillä on, kenestä minä välitän!

-Minulle se on merkityksellisin asia maailmassa. Mitä sinä sanot?

Grace puristi sukkasylystään rintaansa vasten. Voi, mitä Cora sanoisi? Mitä hän vastaisi?

Cora ei sanonut yhtään mitään. Mutta hänen päänsä painui, aivan kuin hän olisi tahtonut peittää kasvonsa.

Vastaus riitti Archielle, joka yhtäkkiä pyöräytti Coran ympäri, niin että sekä kananmunan kuoret että vispilä lennähtivät tämän käsistä lattialle. Ja he seisoivat hetken vastakkain ja katselivat toisiaan, ja Grace ajatteli, että Cora oli kuin pieni perhonen pitkän Archien vahvoissa käsissä.

Kumpikaan ei sanonut mitään, ja Gracen mieleen tuli se lapsellinen keskustelu, jonka he olivat Millyn kanssa käyneet siitä, miten ihmiset vain toisiinsa katsomalla joskus tiesivät toistensa ajatuksia. Kumpikin keittiössä olijoista pysytteli vaiti, mutta Archie tarttui Coraa vyötäisistä kuin lasta ja nosti tämän istumaan ruokapöydälle, niin että heidän kasvonsa tulivat jotakuinkin kohdakkain, eikä Cora vastustellut.

Grace ei ollut koskaan nähnyt yhtä pitkää suudelmaa. Halutessaan joskus härnätä äitiä isällä oli tapana suudella tätä niin pitkään, että äiti alkoi rimpuilla, sillä äidin mielestä oli sopimatonta suudella lasten nähden ylipäätään. Ja Axelin isä oli suudellut Anne-tätiä erinomaisen pitkään kosiessaan tätä kaksi vuotta aiemmin. Mutta jopa sekin suudelma oli ollut vain suukkonen verrattuna tähän. Grace ajatteli, että jos hän olisi ollut Walter, hän olisi varmaankin ottanut aikaa.

Ensiksi Gracea alkoi naurattaa oven takana. Sitten häntä alkoi nolottaa. Hän mietti, pääsisikö livahtamaan tiehensä, mutta pelkäsi aiheuttavansa jonkin äänen, joka pilaisi tämä hetken. Toisaalta hän epäili, olisiko kumpikaan keittiössä olijoista todellisuudessa havainnut, vaikka talo olisi nostettu heidän päältään. Cora oli kietonut toisen kätensä Archien kaulaan ja työntänyt toisen sormet tämän hiuksiin, ja Archie puristi häntä lujasti ajotakkiaan vasten.

Kun Archie lopulta nosti päätään, Grace näki, miten Cora vapisi kauttaaltaan ja painoi taas kasvonsa. Ja Archie piteli häntä hellästi, kuin hän olisi ollut todellakin perhonen, jonka siipiä piti varoa, ja kuiskasi jotakin Coran korvaan.

Grace ei tietystikään voinut kuulla sanoja, mutta hänen ei tarvinnutkaan, hän tiesi, mitä Archie sanoi ─ ja hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, vaikkei hän oikein ymmärtänyt, miksi.

-Älä!

Grace melkein hypähti piilossaan. Cora oli suoristautunut, ja nyt tyttö tönäisi Archieta niin, että tämä horjahti taaksepäin. Sitten Cora liukui lattialle ja pyörähti pöydän toiselle puolen kuin olisi hakenut suojaa.

-Mene pois!

-M-mutta… Archie näytti ällistyneeltä. -Mitä sinä…

-Et saa. Et saa puhua noin. Et saa tehdä noin. Et saa… Cora huohotti kuin olisi juossut. -Älä koskaan enää puhu mitään tuollaista, älä tee mitään tuollaista!

-Cora! Archie koetti lähestyä tyttöä, mutta Cora pyörähti taas hänen edellään, niin että pöytä oli edelleen heidän välissään. -Mitä nyt?

-Kyllä sinä tiedät! Cora nyyhkytti. -Jos sinä… jos sinä todella…

Tuntui, ettei hän voinut toistaa sanaa, jonka Archie oli hänen korvaansa kuiskannut.

-…jos sinä yhtään välität minusta, sinä et tee koskaan enää noin, et koskaan enää lähesty minua!

-Mikset sinä sitten kieltänyt, ellet tahtonut… Enhän minä olisi väkisin!

-Ei kyse ole siitä. Cora oli kiertänyt koko pöydän ympäri niin, että seisoi taas kasvot ovelle päin, ja Grace uskalsi tuskin kurkistaa oven takaa. -Kyse on siitä, että… minä en voi. Minä en voi, Archie. Se olisi väärin. Se olisi väärin sinua kohtaan ja vanhempiasi kohtaan ja perhettäsi…

-Ehkä minä osaan itse päättää omasta puolestani, Archie sanoi, nyt tiukemmin. -Et kai sinä kuvittele, että minä olisin tullut luoksesi, ellen olisi valmis…

-Archie, tajuathan sinä, millainen juopa meidän välillämme on! Nyt jo kaupungilla puhutaan…

-Mitä? Archie kysyi terävästi.

Coran huulet vapisivat niin, että hän tuskin sai sanotuksi asiaansa.

-Että minä… että minä… koetan keinolla millä hyvänsä saada sinut koukkuun, jotta auttaisit isää raha-asioissa.

-Mitä sillä on väliä, mitä kaupungilla puhutaan!

-Ehkä ei sinulle! Mutta jos minulta menee maine…

-Cora, sinun maineellesi ei tapahdu yhtään mitään, jos me menemme kih…

-Älä! Anna olla. Minä pyydän. Minä rukoilen. Jätä minut rauhaan. Älä koskaan enää palaa tähän asiaan. Sinä saat kenet tahansa. Miksi sinä ottaisit huonoimman vaihtoehdon! Haluatko sinä minun aina muistavan, miten paljon minä olen sinun alapuolellasi?

-Cora MacRob, sinä et ole…

-Archie, jos sinä… Cora veti henkeä, aivan kuin olisi valmistautunut urheilusuoritukseen ja ponnistanut voimansa äärimmilleen. -Jos sinä… rakastat minua… sinä pelastat oman elämäsi.

Grace näki Archien olemuksesta, että tämä oli nyt vihainen. Yhdellä harppauksella veli oli pöydän toisella puolen, niin ettei Cora ehtinyt väistää, ja tarttui tähän.

-Laske irti! Cora sanoi käheästi. -Laske irti, tai minä huudan! Isäsi on kaupassa ─ ja Grace yläkerrassa ─ mitä sinä kuvittelet heidän ajattelevan sinusta, jos he tulevat ja näkevät… Archie, sinun pitää olla järkevä! Minä tarkoitan sinun parastasi!

Archie tuijotti häntä jäänsinisin silmin, sitten hän yhtäkkiä sysäsi Coran luotaan samoin kuin tämä hänet äsken, sieppasi lakkinsa ja marssi ulos keittiöstä niin äkkinäisesti, ettei Grace ehtinyt livahtaa piiloon olohuoneen puolelle, vaan Archie melkein kompastui häneen.

Katse, jonka veli pikkusisareensa loi, oli sanoinkuvaamaton.

-Sinä ja sinun hyvät neuvosi! Archie sähähti, ennen kuin painui ulos ovesta ja paukautti sen kiinni perässään.

Tajutessaan, että Archie puhui jollekulle, Cora syöksähti eteisen ovelle, ja tavatessaan Gracen hän muuttui aivan kalpeaksi.

-Minä en nähnyt mitään! Gracelta lipsahti. -Tarkoitan, että enhän minä tiedä, olisiko ollut mitään nähtävääkään ─ tarkoitan, että…

Coran ruskeat silmät tuntuivat aivan pohjattomilta.

-Aiotko sinä kieliä? hän kuiskasi.

-Kieliä? toisti Grace. -Kenelle?

-Vanhemmillesi!

-Mistä?

-Että minä annoin Archien…

-Oletko sinä hullu! Tai olethan sinä. Grace työntyi Coran ohi keittiöön ja mätkäytti sukkansa ruokapöydälle. Hän tunsi tarvitsevansa tämän asian käsittelyyn molemmat kätensä. -Mitä ihmettä sinä oikein ajattelet? Archie rakastaa sinua!

-Ole vaiti! Cora vilkaisi kauhuissaan väliovelle, kuin olisi pelännyt, että isä kuulisi kauppaan asti, mitä he puhuivat. -Ole vaiti!

-Niin mutta mitä varten…

-Grace, sellaisenako tyttönä sinä minua pidät? Samanlaisena kuin rouva Munro ja muut? Sinun vanhempasi ovat olleet minua kohtaan niin äärettömän hyviä, he ovat ottaneet minut kotiinsa ja antaneet minulle työtä ja huolehtineet minusta kaikin tavoin, paremmin kuin omat vanhempani. Niinkö sinä kuvittelet minun heitä kiittävän, että veisin heiltä Archien!

-Cora, ethän sinä häntä mihinkään ”veisi”, Grace napautti. -Sinä tekisit hänet onnelliseksi!

-Älä ole hullu. Heillä on suuria suunnitelmia häntä varten, enkä minä totisesti kuulu niihin! Minulla ei ole tarjota hänelle mitään muuta kuin kurjuutta kurjuuden päälle. Minä vetäisin hänet lokaan, ja teidät kaikki, ja isäsi kaupan. Se olisi ─ se olisi sama kuin kruununprinssi ottaisi kerjäläistytön, emmekä me elä sadussa, Grace Fleming!

-Ehkä meidän pitäisi elää, Grace sanoi vihaisesti. -Sillähän vain on merkitystä, että sinä ja Archie pidätte toisistanne! Sinä annoit hänen suudella itseäsi. Niin, tietysti minä näin!

-Minä olin hullu, Cora valitti ja peitti kasvonsa. -Minun olisi pitänyt käskeä hänet heti tiehensä, minä olin liian heikko! Mutta olen niin kauan unelmoinut…

Hän itki, ja Grace ojensi kätensä lohduttaakseen, mutta ei tohtinutkaan koskea ystävättärensä kapeaan, vapisevaan olkaan.

-Ethän sinä kerro äidillesi? Cora lopulta taas sopersi ja nosti päänsä.

-Miksi minä kertoisin!

-Ymmärräthän sinä, että jos hän saa tietää ─ hän lähettää minut kotiin. Minä tarvitsen tämän työpaikan, Gracie! Minä kuolen, jos minun pitää mennä kotiin ─ ja minun pitäisi kertoa kotona, miksi minut laitettiin pois, ja sen jälkeen isä piiskaisi minut hengiltä ─ olisit kuullut, miten he tänne syksyllä tullessani varoittivat minua sinun veljistäsi, aivan kuin olisin ollut tulossa palvelukseen johonkin synninpesään!

-Cora, sinä olet nyt hysteerinen, Grace sanoi ankarasti. -Istu alas ja rauhoitu. Ei äiti ole sellainen, että hän laittaisi sinut pois. Hän tahtoo kaikille hyvää! Hän on vain iloinen, kun…

Coran naurahdus oli katkera.

-Voi Gracie, sinä ja sinun syntymässä saadut hopealusikkasi, miten monta niitä onkaan! Välillä sinun viattomuutesi on suloista, mutta välillä minä tahtoisin ravistella sinua. Etkö sinä todellakaan käsitä, ettemme me ole millään tavalla samalla tasolla!

-Me olimme luokkatovereita!

-Me emme ole enää luokkatovereita. Minä olen täällä palveluksessa. Ja jos minä joudun täältä pois, ja jos kaupungilla aletaan puhua, kun kaupungilla jo puhutaan…

-Mutta miksi sinä et anna Archien pitää huolta kaikesta! Muistatko, sinä sanoit toissa keväänä, että kenen tahansa kosinta tulisi sinulle kuin taivaan lahjana, kunhan vain pääsisit…

-En minä tällaista tarkoittanut! Cora keskeytti. -Miten minä voisin koskaan katsoa sinun vanhempiasi silmiin, jos rikkoisin heidän luottamuksensa!

Tytöt tuijottivat toisiinsa, ja hyvin vastentahtoisesti Grace tunsi ymmärtävänsä Coraa ─ ymmärtävänsä, vaikka ei voinut edelleenkään hyväksyä tämän ajatuksenkulkua. Ja äkkiä hän ajatteli, että tällaisia ongelmia ei talossa totisesti ollut rouva Wallacen aikana.

-Minä menen pakkaamaan, hän mutisi, sieppasi sukkansa ja lähti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti