torstai 6. huhtikuuta 2017

52. Puolenyön jälkeen

 
-Eikö se ole kauheata! huokasi Moira surullisena.

-Mikä niin? Grace mutisi.

He olivat tyttöjen huoneessa, Moira jo vuoteessa ja Gracekin yöpaitasillaan. Mutta koska hän epäili, saisiko yöllä unta ─ ja saisiko unta koskaan enää ylipäätään ─ hän istui pöydän ääressä ja järjesteli postikorttikokoelmaansa. Faith oli vielä ulkona Dugaldin kanssa, vaikka oli jo myöhä.

-Ettei hän voi suostua Archien rakkauteen!

Gracen pää ponnahti pystyyn kuin joku olisi kiskaissut häntä hiuksista.

-M-mitä? hän sopersi.

Hän oli vuorenvarma, ettei kotona ollut iltapäivällä ollut ketään muita kuin isä myymälässä, hän itse, Cora ja Archie. Moira oli lähtenyt jo aamulla Ramsaylle Catrinan luo ja tullut kotiin vasta teelle. Mutta oliko hän ollut väärässä? Oliko heidän pieni tietotoimistonsa sittenkin livahtanut kotiin hänen huomaamattaan? Jos Moira oli tullut sisään myymälän kautta ja kuullut edes jotakin välioven raosta ─ jos hänelle oli paljastunut hiiskahduskin Corasta ja Archiesta ─ oli vain ajan kysymys, koska asia olisi ”BBC:n iltauutisissa”, kuten Archie olisi sanonut.

-Minä en kyllä ymmärrä sitä, Moira sanoi miettiväisesti. -Tarkoitan, että vaikka kuinka hän tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa, niin miten hän muka ketään pettäisi, jos suostuisi!

-N-niin, änkytti Grace kauhuissaan, tietämättä, mitä sanoisi. Pitäisikö hänen koettaa torjua kaikki, väittää Moiran käsittäneen väärin? Saisiko hän Moiran lahjotuksi? Tämä oli kerjännyt pitkään Gracelta niitä meripihkahelmiä, jotka tämä oli saanut syntymäpäivälahjaksi Nizzassa.

-No, onneksi minä tiedän, että Febe järkiintyy, kun on tullut ensiksi kuuluisaksi laulajattareksi, huokasi Moira tyytyväisenä ja nosti taas eteensä kirjan, jonka oli laskenut äsken vatsansa päälle purkaakseen mieltään. -Mutta minua silti suututtaa joka kerta, kun luen siitä.

Grace siunasi hämmennystään, joka oli mykistänyt hänet niin, ettei hän ollut paljastanut Moiralle heidän omassa kodissaan tapahtuneen sinä iltapäivänä jotakin yhtä dramaattista kuin Alcottin tyttökirjassa. Vaikka Moiran käsissä oleva teos oli aina ollut myös Gracen lempilukemista, hän ei ollut kaikkien päivän järkytysten jälkeen tajunnut, että pikkusisko puhui sen juonenkäänteistä ja henkilöistä. Niin kauheaa kuin kaikki olikin, Gracea alkoi melkein naurattaa.

Mutta sinä iltana Grace ei todellakaan saanut unta. Hän oli nukkuvinaan, kun Faith vihdoin hiipi huoneeseen, sillä hän ei tahtonut puhua kenenkään kanssa. Ilta oli ollut kyllin tuskallinen, vaikkei Archieta ollut näkynytkään, ja vaikka Coran sulkeutuneesta ilmeestä ei ollut saattanut päätellä mitään.

Faithin hengitys oli jo tasaantunut, kun Grace valvoi yhä. Vierashuoneen ovi ei narahtanut, vaikka Grace kuinka pinnisti kuuloaan. Hän kurkotti vuoteensa yläpuolella olevalta hyllyltä herätyskellon ja näki fosforiosoittimien näyttävän yli puoltayötä. Missä Archie oli? Vai oliko tämä tullut kotiin niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut?

Lopulta Grace nousi vuoteesta ja hiipi yläaulan poikki. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää, niin myös vierashuoneessa, jonka vuode oli koskematon, kun hän kurkisti ovesta. Eikö Archie aikonut tulla laisinkaan kotiin yöksi? Ei kai hän ollut jäänyt nukkumaan autoon?

Huolestuneena tyttö hiipi alas portaita varoen tarkasti astumasta toiseksi ylimmälle askelmalle. Alakertakin oli pimeä, vain kuu kajasti ikkunoista. Mutta keittiön suljetun oven alta pilkisti valoa.

Archie istui paitahihasillaan keittiön pöydän ääressä ja katseli ulos kuutamoon. Hänen edessään pöydällä oli lasi ja lautanen, jolla oli myöhäisen, kylmän illallisen jäänteitä, ja hän silitteli syvissä ajatuksissa Emma Woodia, joka oli käpertynyt kehräämään hänen syliinsä. Grace ajatteli, että vaikka Emma oli huomattavasti omahyväisempi kuin Koivurannan edellinen Ystävä-kissa oli ollut, sekin osasi toisinaan Ystävän tavoin aavistaa, milloin sen seura oli hyödyksi ─ vaikka tuskin Archieta paljon lohdutti kissan läsnäolo, kun Cora oli hänet torjunut.

-Etkö sinä nuku milloinkaan? veli mutisi, kun Grace pujahti sisään ja sulki oven takanaan.

Grace aikoi sanoa jotakin, mutta ei kyennytkään. Sen sijaan hän tunsi, miten kyynelkarpalot pulpahtivat hänen poskilleen.

-Äh, älä pillitä! Archie hätisti Emman lattialle, vei astiat tiskialtaaseen ja jäi nojaamaan käsiään sen reunaan. -Kuka tietää?

-Vain minä, tietysti! Grace sopersi ja pyyhki poskiaan ja nenäänsä yöpaidanhihoihinsa kuin lapsi.

Archie seisoi hetken tiskipöydän ääressä, sitten hän meni ikkunan luo ja katsoi taas ulos kuutamoon. Hän nojasi toista jalkaansa puulaatikon reunaan ja käsivarsia polveensa kuin olisi aikonut juurtua siihen paikkaan.

Grace hiipi istumaan tuolille, jolta Archie oli äsken noussut. Mitä hän sanoisi? Satuttaisiko hän Archieta vain enemmän, jos yrittäisi puhua asiasta? Kookas hahmo piirtyi terävänä ikkunasta tulvivaa kuunvaloa vasten, ja se loi outoja varjoja Archien miellyttäville kasvoille ja vaaleille hiuslaineille. Huolimatta nykyaikaisesta autonkuljettajan puvustaan hän näytti kummallisessa valaistuksessa siltä, kuin olisi tullut vierailulle toisesta ajasta.

Yhtäkkiä Grace ajatteli kaikkia äidin kertomia tarinoita pohjanmiehistä, joita oli näilläkin rannoilla tuhat vuotta sitten niin hirvittävästi pelätty, ja sitten hän ajatteli isän mainintaa perintötekijöistä. Voivatko perintötekijät kulkea ihmisen mukana tuhat vuotta? Kuka oli ollut se norjalainen tai ruotsalainen tai mistä lie tullut vieras, jonka perintötekijöitä he niin selvästi kantoivat? Oliko se mies löytänyt täältä onnen ja asettunut aloilleen ─ vai oliko hän ilkityönsä tehtyään lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain murhetta ja hävitystä?

-Minä kohtelin häntä sikamaisesti.

Archie tuntui puhuvan puoleksi itsekseen, niin että kesti hetken, ennen kuin Grace tajusi hänen ylipäätään sanoneen jotakin.

-Mitä? Ketä?

-Coraa tietysti. Nyt Archie käänsi päätään ja katsoi häneen.

-Minä en ymmärrä, Grace sopersi.

Archie huokasi, suoristautui ja työnsi kädet housuntaskuihin.

-Minä varauduin siihen, että hän torjuu minut siksi, ettei pidä minusta, ja että minun pitäisi kestää se ─ vaikka, rehellisesti sanoen, olin melkein varma, ettei niin tapahtuisi. Sen verran minäkin osaan sentään tyttöjä lukea. Ja niin minä vielä paremmin varauduin siihen, että hän ei torju minua, ja kaikkeen, mitä siitä seuraisi. Mutta siihen minä en ymmärtänyt varautua, että hän torjuisi minut, koska itsekin tajuaa hyvin ne seuraukset!

-Hän tulee kyllä järkiinsä! Grace huudahti, aivan kuten Archie oli sunnuntaina sanonut hänelle.

-Hän on järjissään. Minä en ollut. Archie puisti päätään. -Minä olin ylimielinen roisto. Miten minä saatoin ajatella, ettei hänellä ole ylpeyttä! Alentuvasti kuvittelin antavani hänelle armollisesti suurenkin lahjan, kun kerroin tunteistani ─ aivan kuin hän olisi… Archie vilkaisi Emmaa, joka oli mennyt maitokupilleen, -...kuin hän olisi kissa, joka kehrää, kun sitä silittää!

-Niin mutta ethän sinä…

-Juuri niin minä tein! Minun olisi pitänyt käsittää, että hän tietää täysin asemansa, että hän on ylpeä ja samalla niin kunniallinen. Minun tässä pitää tulla järkiini!

-Et kai sinä tarkoita, että et haluaisi enää välittää hänestä? kysyi Grace kauhistuneena.

Archie naurahti kuivasti.

-Haluaisi! Luuletko sinä, että minä olen valinnut välittäväni hänestä? Totisesti elämäni olisi ruusuilla tanssimista, jos voisin valita sellaista. Olisin valinnut Maisien tai Lily MacBriden tai kenet tahansa tavallisen typerän tytön, josta ei olisi koskaan harmia kenellekään. En taatusti tohtorilan prinsessaa enkä Koivurannan palvelustyttöä!

-Ei Maisie ole typerä, Grace huomautti moittien.

-Älä takerru sivuseikkoihin, sinä käsität kyllä. Minä rakastan Coraa, halusin tai en, vaikka siitä asiasta ei ole meille kummallekaan muuta kuin kiusaa.

Grace nyrpisti suutaan.

-Sinä voisit puhua tunteistasi vähän romanttisemmin, hän sanoi moittivasti.

-Romanttisemmin! Gracie, minä en ole mikään elokuvasankari.

-Vahinko, ettet sinä voi ryöstää häntä ja naida väkisin, kuten kai ennen joskus tehtiin, Grace huokasi puoleksi tosissaan elokuvasankari-mielikuvan innoittamana.

Archie naurahti käheästi.

-Todellakin! Harmillista, että sivistyksen pintakiilto on ehtinyt jo näille seuduin. Mitä hän sanoi sinulle?

Grace melkein nikotteli, niin äkkinäisesti Archien kysymys tuli.

-Hän ─ hän pelkää kauheasti.

-Minuako?

-Sitä, että äiti ja isä saavat tietää. Että he laittavat hänet meiltä pois. Että hänen isänsä… Grace puri huultaan. -Minä käsitin niin, että herra MacRobilla on ollut jo valmiiksi kohtuullista voimakkaampia epäluuloja tämän talon herraspoikien käytöksestä, ja hän ei kohtelisi Coraa silkkihansikkain, jos tämä joutuisi pois palveluspaikastaan sinun takiasi.

-Mikä herraspoika minä muka olen! Archie tuhahti ja vilkaisi saappaitaan, kuin olisi halunnut muistuttaa tekevänsä työtä elääkseen.

-No, MacRobien näkökulmasta sinä olet heitä yhtä lähellä kuin Argylen herttua, Grace sanoi hiljaa.

Archie huokasi.

-Jos saisin järjestetyksi hänelle paikan muualta…

-Arch!

-Torraneilla ei ole taloudenhoitajaa. Isobel ei kuulemma tahdo, mutta minä tiedän, että Alec haluaisi hänelle apua, varsinkin nyt, kun vauva on tulossa.

-Arch!

-Voisin maksaa Alecille erotuksen, niin että Cora saisi siellä paremman palkan kuin täällä, kukaan ei silloin alkaisi puhua, vaikka Cora vaihtaisi…

-Archibald Fleming, Grace sanoi tiukasti, -sinä teet sen nyt taas!

-Mitä?

-Nyt sinä olet alentuva! Grace rypisti otsaansa. -Aivan kuin ─ kuin Cora olisi jokin ─ jokin asemalta haettava paketti, vailla omaa tahtoa, jota voi heitellä paikasta toiseen mielin määrin! Et kai sinä kuvittele kaiken hoituvan sillä, että sinä ”järjestät” hänelle paikan toisesta taloudesta. Ja maksat ”erotusta”! Luuletko sinä, että hän sitten heti paikalla juoksee syliisi?

Archie istuutui puulaatikolle ja katseli käsiään.

-Ei, en minä luule. Minä vain… uskalsin toivoa. Tälläkin kertaa. Vaikka minun olisi pitänyt ottaa opikseni Fannyn tapauksesta.

-Archie, Grace sanoi moittivasti, -ero on siinä, että Cora todella rakastaa sinua. Tai niin minä ainakin olin ymmärtävinäni hänen käytöksestään!

Veli naurahti hämillään.

-Sinä ilmeisesti näit kaiken? hän kysyi melkein ujosti.

-Aivan kaiken, Grace pamautti. -Aivan kaiken.

-Varjelkoon. Archien ruskettuneet posket punertuivat. -Minä luulin, että… Tiesin, että äiti on poissa, ja kaikki muut, ja kuvittelin…

-No, keittiö ei tietysti ole kaikista salaisin paikka lemmenkohtauksille!

-Älä ole nenäkäs. Archie peitti hetkeksi kasvot käsiinsä, ja Grace mietti, mahtoiko tämä muistella iltapäivän tapahtumia ─ ennen kuin Cora työnsi hänet luotaan.

-Joka tapauksessa se on tärkeintä, että Cora pitää sinusta ja sinä pidät hänestä! Grace jatkoi sinnikkäästi. -Kyllä kaikki muu järjestyy, tavalla tai toisella!

-Sinä olet lukenut liikaa tyttökirjoja.

-Archie, älä taas ole tuollainen! Isäkin kosiskeli äitiä monta vuotta, ennen kuin äiti suostui.

-Siinä on se ero, Archie huomautti, -että minun käsittääkseni koko maailma oli heidän naimisiinmenonsa puolella ─ isän tarvitsi saada vain äitikin ymmärtämään suunnitelman erinomaisuus!

-Niin mutta kyllähän…

-Grace, älä ole lapsellinen.

Grace tuhahti.

-En minä ole lapsellinen. Cora vain pelästyi, ja hänet pitää saada rauhoittumaan. Jonkun pitää puhua hänelle järkeä. Ei nykyaikana kukaan enää ajattele mitään yhteiskuntaluokkia, eivät äiti ja isä ainakaan!

-Pikkuinen, keskeytti Archie, -minä en löisi siitä asiasta vetoa.

-Älä lyökään vetoa. Ota selvää! Kerro heille kaikki.

-Sitä minä en aio tehdä!

-Miksi et? Minä olen huomannut, että asiat yleensä aina järjestyvät, kun vain puhuu äidin ja isän kanssa. Tai ensiksi äidin, varmuuden vuoksi. Hän ymmärtää kaikkea, eikä hän suutu niin helposti, ja hän osaa selittää asiat isälle niin, että tämäkin ymmärtää. Sitten Corankin täytyy suostua!

-Grace, Archie sanoi tiukasti, -minä en aio puhua heille sanaakaan, ja jos minulle selviää, että sinä olet hiiskahtanut asiasta…

-Minä en kieli!

-Sinä voit hyvän hyvyyttäsi lipsauttaa mitä tahansa.

-En minä ole mikään Moira!

-Fannyn ja Faithin tanssiaisissakin sinä kerroit äidille, että Fanny…

-Se oli eri asia ─ äiti tajusi, että jotakin oli tapahtunut, ja pakotti minut puhumaan!

-Ei paljon tarvita, että hän tajuaa nytkin. Äidillä on tavattoman herkkä vaisto romantiikan suhteen. Minä olen jo alkanut varoa katseitanikin, koska pelkään hänen haistavan jotakin.

-Mutta silloinhan olisi helppo…

-Grace. Archie nousi. -Sinä pidät suusi kiinni, tai minä en vastaa seurauksista. Ja mene nyt maata.

-Etkö sinä tule?

-Älä sinä minusta huolehdi. Minä kyllä selviän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti