perjantai 7. huhtikuuta 2017

53. Viimeinen ilta kotona

 
-Archie olisi sentään tänä iltana voinut olla kotona, äiti sanoi moittivasti.

Oli elokuun toiseksi viimeinen ilta. Seuraavana aamuna lähtisi ensiksi Gracen juna Edinburghiin ja iltapäivällä Donaldin juna Glasgow’hun. Heidän matka-arkkunsa Archie oli vienyt jo valmiiksi asemalle, niin että ne eivät olisi enää aamulla vaivoina.

Illallinen oli syöty, Cora oli toivottanut hiljaisesti hyvää yötä ja tahtonut välttämättä kävellä kotiin, vaikka ulkona sateli hiljalleen ja Donald oli tarjoutunut viemään hänet moottoripyörällä, kun Archie ei ollut vielä palannut ajosta. Hän ei nykyisin milloinkaan palannut ajosta ennen kuin myöhään illalla.

Grace oli viettänyt jo pari päivää hyvästien merkeissä. Aluksi oli tuntunut vain helpottavalta ajatella, että kohta hän olisi uudessa maailmassa, jossa saisi elää vapaammin, oppia uutta ja tavata uusia ihmisiä. Mutta kun jäähyväiset sitten todella tulivat ajankohtaisiksi, hän oli tajunnut, että ikävöisi hirvittävästi kaikkea ─ jopa Janen teräviä huomautuksia. Täällä hän sentään oli jotakin. Entä, ellei hänestä Edinburghissa tulisi mitään?

Axel oli lähtenyt St. Andrewsiin sinä aamuna. Moira oli ”sattunut kuulemaan” asian, muuten Grace ei olisi tiennyt siitä mitään, sillä mikäli Axel jonkin jäähyväiskierroksen olikin tehnyt, se ei ollut ulottunut Koivurantaan asti. Ehkä parempi niin, Grace ajatteli uhmakkaasti. Menköön! Pysyköön poissa! Mitä hän välitti koko pojasta.

Tässä uhmakkuudessaan Grace oli tosin mennyt niin pitkälle, että tunsi nyt piston tunnossaan.

Gordon oli tänään vienyt rakennusmiesten luvalla hänet katsomaan uutta tohtorilaa, jonka seinät olivat pystyssä, mutta joka näytti sisältä vielä hullunkuriselta nukkekodilta, kun kaikkialla näkyi sähköjohtoja ja putkia, eikä lattioissa ja seinissä ollut lopullisia pintoja. Oli ollut jännittävää kulkea sisällä rakennuksessa, joka vain muutaman kuukauden kuluttua olisi valmis ja asumiskelpoinen. Gordon oli kuljettanut häntä huoneesta toiseen ja esitellyt, mitä mihinkin tulisi.

Lopulta he olivat olleet ylhäällä ullakolla, joka jäisi kylmäksi varastotilaksi, ja joka tulisi varmasti olemaan jännittävä ja salaperäinen paikka. Valo oli kajastanut vielä lasittomista ikkuna-aukoista, työmiesten äänet olivat kuuluneet kaukaa alhaalta, ja Koivurannan pihakoivujen latvat tuntuneet olevan oudon lähellä.

Siellä Gordon oli yhtäkkiä ottanut Gracea käsistä ja katsonut tätä mustilla silmillään niin, että tytön sydän oli jättänyt yhden lyönnin väliin. Sitten Gordon oli vetänyt hänet hitaasti lähemmäksi.

Kummallista, miten monia asioita sitä ehti ajatella muutaman silmänräpäyksen aikana! Grace oli hämmästyneenä tajunnut, että Gordon oli todellakin paljon muuttunut. Jos poika oli aiemmin kohdellut häntä kuin omaisuuttaan, nyt tässä oli jotakin oudon nöyrää. Gordon ei tarttunut Graceen yhtä vaativasti kuin eräänä pääsiäissunnuntaina tohtorilan puutarhassa, vaan oli aivan kuin koko ajan valmis hellittämään otteensa, jos Grace sitä tahtoisi.

Grace ei ollut tahtonut. Axel oli lähtenyt hyvästelemättä, joten mitä sillä oli väliä, mitä hän teki! Niinpä hän oli antanut Gordonin vetää itsensä syliinsä ja katsonut ylös tämän kasvoihin ─ ja sitten hän oli yhtäkkiä käsittänyt, mitä Archie oli tarkoittanut sillä tylyltä kuulostavalla lauseella, että elämä olisi paljon helpompaa, mikäli voisi valita, kenestä piti.

Jos hän vain olisikin voinut valita Gordonin! Jos hän olisi voinut antaa tämän nyt suudella itseään, jos hän olisi voinut luvata jotakin ─ he eivät tietysti olisi voineet mennä vielä kihloihin, he olivat liian nuoria, mutta hän olisi voinut luvata jotakin, jotakin sellaista, mitä Gordon oli koettanut kysyä ryöväriluolalla ─ miten iloisiksi Alice-täti ja Fergus-setä olisivat tulleet, ja äiti ja isäkin! Miten helppoa olisi ollut lähteä Edinburghiin tietäen, että tulevaisuus oli selvä, että lapsuudenystävästä tulisi hänen elämänkumppaninsa…

Mutta kuten Archie, ei hänkään voinut valita. Eikä hän ollut voinut tehdä sellaista, mitä ei sydämessään tuntenut oikeaksi ─ ei itsensä tähden, eikä varsinkaan Gordonin tähden, eikä missään nimessä Axelin tähden, vaikka tämä vähät välittäisi siitä, mitä hän teki.

Ja niinpä silmänräpäystä ennen kuin Gordon oli suudellut Gracea, tyttö oli painanut äkkiä kasvonsa alas. Mutta hän ei ollut rimpuillut itseään irti, eikä Gordon ollut sanonut mitään, ainoastaan huoannut syvään. Sen sijaan poika oli puristanut Gracea lujasti sylissään, ja tyttö oli tuntenut tämän suutelevan hänen hiuksiaan, eikä hän ollut kyennyt kieltämään sitä.

-Gracie, Gordon oli kuiskannut. -Minä en vaadi mitään. Mutta onko minulla vähääkään toivoa…

-Minun pitäisi mennä, Grace oli sopertanut, vaikka ei tehnyt elettäkään irrottautuakseen syleilystä. -Minä lupasin soittaa isoäidille ja isoisälle vielä tänään, kun en ehtinyt enää käymään.

-Minun tulee sinua kauhea ikävä.

-Niin minunkin sinua!

Sen hän sentään oli saattanut sanoa aivan rehellisesti. Ja sitten hän oli vetäytynyt hitaasti kauemmaksi. Mutta hän oli antanut Gordonin pitää itseään kädestä, kun he lähtivät laskeutumaan vielä kaiteettomia ja päällystämättömiä portaita kerros kerrokselta alaspäin.

Minkä ihmeen tähden hän oli tehnyt niin! Nyt, istuessaan kotona lepotuolissa ja katsoessaan takkatulta, jonka Evan oli sytyttänyt sateisen illan tähden, Grace tunsi punastuvansa. Oli ollut väärin antaa Gordonille turhia toiveita. Aivan erityisen väärin se oli sen tähden, että hän oli lähdössä pois, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta ajatella Gordonia minään muuna kuin hyvänä ystävänään.

Onneksi tänä iltana kaikki tuntuivat olevan vähän hiljaisia, jopa Moira, joka istui jalat ristissä lattialla hänen jalkojensa juuressa kuin hupsu pieni vahtikoira. Kattovaloa ei ollut sytytetty, joten huonetta valaisi takkatulen lisäksi vain radion himmeä kajastus, kun se oli auki äänilevykonsertin tähden. Isä oli laittanut pois sanomalehtensä huoneen hämärtyessä, eikä äidillä ollut käsissään sukanparsimusta eikä korjattavaa käsikirjoitusta.

Donald istui jakkaralla takan lähellä ja kohenteli hiillosta. Liekkien kajo sai hänen punaisen tukkansa hehkumaan ja samalla teki hänen harmaista silmistään oudon tummat. Hän oli ollut hiljainen viime päivät, ja Grace mietti, mitä veli ajatteli. Rose-täti oli lähtenyt viemään Millyä Liverpooliin eilen, samalla junalla kuin Glenniä ja Clydea takaisin Perthshireen, niin että he saattoivat huolehtia kaksosista matkalla.

Grace tiesi, ettei Donald ollut onnistunut tapaamaan Millyä montakaan kertaa loman aikana, ja häntä suututti. Totta kai Milly sai opiskella ja etsiä omaa tietään, niinhän hänkin aikoi tehdä ─ mutta tarvitsiko tämän hylätä samalla Donald kokonaan! Muutaman kerran kesän kuluessa Grace oli koettanut ottaa asian puheeksi Donin kanssa, mutta veli oli aina luistanut keskustelusta jollakin tekosyyllä.

Faithkin oli laittanut alituisen pitsinvirkkuunsa sivuun ja istui toisessa lepotuolissa poskea käteen nojaten. Hänen siniset silmänsä kimalsivat tulen kajossa, ja hän näytti olevan ajatuksissaan.

Miltähän tuntui olla täydellisen onnellinen, kuten Faye oli? Hääpäivä oli päätetty seuraavaksi kesäksi, siihen ei enää olisi vuottakaan, ja sen jälkeen Faith saisi olla Dugaldin kanssa aina ja ikuisesti. Grace tiesi, että äiti ja isä suunnittelivat kutsuvansa Dugaldin vanhemmat käymään talven kuluessa, ja että äiti oli asiasta hyvin hermostunut. Ilmeisesti hän pelkäsi, että he onnistuisivat Koivurannan meluisalla elämällä jollakin tavalla järkyttämään rouva ja herra Farlanea, jotka kuuluivat olevan vähän ahdasmielisiä, aivan toisenlaisia kuin poikansa.

Evan istui hänkin lattialla ja katseli tuleen. Hän oli kesän aikana vahvistunut ja muuttunut reippaammaksi, ja herra Begbie oli sanonut, että hän oli aivan erinomainen vuoristo-opas, ja että matkailijoilta oli tullut pelkkää kiitosta hänestä, vaikka nämä aina aluksi vähän hämmentyivätkin, kun saivat oppaakseen viisitoistavuotiaan pojan. Evan tunsi kaikki lähiseudun polut ja rinteet kuin omat taskunsa, ja Grace oli sydämestään iloinen siitä, että veli alkoi päästä ihmisarkuudestaan, ja että ainakaan vielä tällä ei näkynyt olevan minkäänlaisia sydänsuruja.

Niitä tuskin oli myöskään Walterilla, joka lojui mahallaan takanedusmatolla Donaldin vieressä ja heilutteli sääriään. Hänen raivostuttava ja ihastuttava yksitoistavuotias pikkuveljensä! Yhtäkkiä Grace tajusi, että tulisi ikävöimään jopa Walteria siellä kaukana. Poissa kotoa koko syksy, jouluun asti ─ eikä millään huvimatkalla, vaan opiskelemassa!

Äiti olisi tahtonut lähteä saattamaan häntä Edinburghiin, mutta hän oli kieltänyt jyrkästi. Olisi ollut hulluutta maksaa kallis junalippu turhan päiten, kun hän junaan päästyään olisi aivan turvassa, ja kun Malcolm-serkku oli luvannut tulla häntä vastaan kaupungissa ja huolehtia hänet isoäidin luo. Eri asia oli Millyllä, joka lähti täysin vieraisiin oloihin. Ja olihan hänellä käsilaukussaan puhelinmuistio, johon äiti oli kirjoittanut jokaisen edinburghilaisen tuttavansa puhelinnumeron, aivan kuin olisi varautunut siihen, että Grace eksyisi matkalla junan ovelta laiturille.

Isä nousi sohvalta ja meni katsomaan ulos.

-Sataa aina vain, hän sanoi. -Archien luulisi pian tulevan. En käsitä, mikä poikaa vaivaa ─ työnteossakin pitäisi olla rajansa.

-Jos hän on jonkun tytön luona, sanoi Faith ja venytteli lepotuolissa muistuttaen Emma Woodia, joka makasi suorana ja onnellisena niin lähellä takkatulta kuin suinkin.

-Faith, äiti sanoi moittien ja vilkaisi Moiraa, jonka pää oli noussut pystyyn kiinnostuksesta.

-Miksei hän voisi olla! Vaikka hän on kyllä taas viime ajat ollut sellainen mörkö, etten ymmärrä, miten kukaan hänestä kiinnostuisi.

-Minä kysyin Archielta, kehen hän on rakastunut, kun hän on niin kummallinen, mutta hän käski minun hypätä järveen! Moira paljasti moittivalla äänellä. -Se ei ollut minusta oikein kauniisti sanottu.

-Ei, sanoi äiti ja kätki hymynsä vuosien kokemuksella, -se ei todellakaan ollut kauniisti sanottu. Mutta tulitko ajatelleeksi, että Archie ei välttämättä tahdo uskoutua sinulle niissä asioissa?

-Minä en ymmärrä miksi ei, Moira pohdiskeli. -Sillä Gracelle hän kuitenkin uskoutuu, eikä tämä ole kuin kolme vuotta minua vanhempi!

Grace tunsi kutitusta niskakiharoissaan, ja näkemättäkin hän tiesi, että äiti katsoi häneen terävästi.

-Niinkö? Mistä sinä sen päättelet?

-Yhtenäkin iltana Grace hiipi yöllä vuoteesta, ja hän tuli takaisin vasta pitkän ajan päästä, ja sitten minä kuulin kun Archie tuli nukkumaan, niin että he varmasti puhelivat yhdessä, ja minusta on hirmuisen väärin, ettei minulle koskaan kerrota yhtään mitään!

-Hm, sanoi isä ikkunan luota. -Ja minä kun juuri tässä pohdin, jättäisinkö sanomalehden jatkossa tilaamatta, kun kuulen uutiset sinulta yleensä paljon tuoreempina.

-Duncan, äiti nuhteli. -Moira kulta, sitten kun sinä vähän kasvat, ymmärrät, että sellaisista herkistä asioista tahtoo puhua vain muutamien kanssa. Anna Archien olla rauhassa. Ja nyt kello alkaa olla paljon. Moira ja Walter, ruvetkaapa valmistautumaan yöpuulle. Ja vähitellen myös te muut.

Grace nousi nojatuolista helpottuneena ─ hän oli aivan valmis valmistautumaan yöpuulle, kunhan pääsisi tästä kiusallisesta keskustelunaiheesta ─ kun sohvan ohi kulkiessa äiti tarttuikin hänen käteensä.

-Gracie, tahtoisin puhua kanssasi. Mennään työhuoneeseen.

Äidin työhuone, keittiön takainen pikkuinen kamari, joka oli alun perin palvelijanhuone ja jossa Ruth oli nukkunut heillä asuessaan, oli Gracen mielessä tulvillaan hyviä muistoja. Hän oli sairastaessaan saanut maata leposohvalla ja katsoa, kun äiti kirjoitti, ja hän oli täällä saanut uskoutua äidille elämänsä suurissa iloissa ja suruissa.

Mutta nyt häntä pelotti. Mitä äiti tahtoi? Onneton Moira! Äiti todellakin oli hyvin herkkä kaikelle, mikä vivahti romantiikkaan, eikä Grace nyt tuntenut halua uskoutumiseen sillä saralla sen enempää omasta kuin kenenkään muunkaan puolesta.

Äiti sytytti kirjoituspöydän lampun ja veti hänet viereensä vuodesohvalle.

-Tahdoin vain puhella kanssasi hetken, kun huomenna lähdet maailmalle, hän sanoi ääni hiukan värähtäen. -Ehkä se ei sinusta ole niin suuri asia kaiken matkustamisesi jälkeen, mutta tämä ei ole mikään huvimatka.

-En minä pelkästään huvitellut Euroopassakaan, Grace huomautti.

-Tiedän sen, kultaseni, mutta ymmärrät varmaan, mitä minä tarkoitan. Äiti piti Gracen kättä omassaan. -Nyt sinä lähdet matkaan yksin, nyt sinun on itse päätettävä reittisi ja suuntasi. Tiedän, että isoäitisi pitää sinusta hyvää huolta, ja Chrissy ja Mary myös, mutta enhän minä olisi äiti, ellen olisi huolissani.

-Älä ole! Grace hymyili. -Tämän kesän jälkeen minä tahdon vain keskittyä opiskeluun ja pärjätä koulussa niin hyvin kuin suinkin.

-Siitä minä olen iloinen. Mutta sinä menet nyt toisenlaiseen kouluun kuin minä aikoinani, sellaiseen, jossa monella tavalla vapaa elämä nähdään ehkä hyväksyttävämpänä kuin jossakin toisaalla. Äiti katsoi häneen vakavasti. -Isä ja minä toivomme hartaasti, että olemme voineet antaa sinulle sellaisen kasvatuksen, sellaisen pohjan elämääsi, ettet heilahda jokaisen tuulenpuuskan mukana. Olemme ehkä monissa kohdin vanhanaikaisia, mutta yleensä vanhanaikaisuus aiheuttaa vähemmän vahinkoa kuin yletön vapaamielisyys.

Grace toivoi, ettei äiti havaitsisi, miten hänen poskiaan alkoi kuumottaa. Oliko hän ollut ylettömän vapaamielinen Gordonin kanssa tänään?

-Pidä omatuntosi herkkänä, äiti jatkoi. -Anna sen puhua ja kuuntele sitä. Se auttaa sinua pysymään oikealla tiellä. Muista rukouksesi ja käy kirkossa isoäidin kanssa.

-Kyllä minä muistan, äiti!

-Ja muista myös nauttia elämästäsi. Äiti hymyili. -Sinulle alkaa ihana aika. Niin paljon uusia asioita ja tovereita! Iloitse siitä kaikesta.

-Saankohan minä sellaisia ystäviä, joiden kanssa pitäisin yhteyttä vielä vuosien päästä, niin kuin sinä!

-Aivan varmasti, kultaseni. Ystävystyminen on nuorena paljon helpompaa kuin myöhemmin, ja siksi nuoruudenystävät ovat elämän suurimpia lahjoja. Äiti epäröi hetken. -Siitä puheenollen ─ Axelia ei ole näkynyt täällä. Anne sanoi kyllä koettaneensa patistaa häntä tulemaan. Ette kai te yhä ole huonoissa väleissä?

-Äh, mutisi Grace. -Hän on vihainen minulle, kun… en minä tiedä.

Hän vaikeni, sillä ei itsekään todella enää tiennyt, mitä sanoa. Jokin oli mennyt pieleen, mutta mikä oikeastaan?

-Ehkä sinä voisit mennä puolitiehen vastaan häntä lepyttääksesi? äiti ehdotti. -Kirjeellä tai postikortilla, nyt kun sinun ei tarvitse tavata häntä kasvotusten.

Postikortilla! Grace irvisti.

-Minä en tahdo, hän sanoi.

-Shh, äiti äännähti nuhtelevasti. -Nyt sinä olet ylpeä, kultaseni. Minä toivon, että kun mietit sitä asiaa aivan rauhassa, ajattelet toisin. Kuulehan…

Nyt hän kysyy jotakin Gordonista, Grace ajatteli onnettomana.

-Onko Moira oikeassa siinä, että Archie uskoutuu sinulle?

Grace oli keskustelun aikana jo ehtinyt unohtaa uhkaavan vaaran. Nyt hän hengähti pelästyneenä.

-Olen iloinen, jos niin on, äiti sanoi nopeasti, -sillä minä olen ollut murheissani siitä, että hän hautoo niin helposti asioita vain itsekseen, eikä se ole kenellekään hyväksi. Mutta minä vain tahtoisin tietää…

Äiti epäröi hetken.

-Voitko sinä sanoa minulle, ajatteleeko hän jotakuta tyttöä tosissaan? Hänen käytöksensä on kesän aikana ollut todellakin ailahtelevaa, ja… No, sinä tiedät, että hän poltti pahasti siipensä Fannyn tapauksessa.

-Niin, mutisi Grace ja tuijotti kengänkärkiään.

-Isä ja minä vain toivomme hänelle kaikkea hyvää, äiti jatkoi epäröiden. -Hän on aikuinen mies eikä kaipaa enää äidin huolenpitoa, mutta jos voimme tehdä jotakin…

Gracen sydän hypähti. Hän oli tiennyt sen! Tietysti äiti ja isä tahtoivat vain Archien parasta, ja oli naurettavaa, että tämä epäili näiden suhtautumista Coraan. Yhden silmänräpäyksen ajan Grace ehti ajatella, että kertoisi kaiken. Äiti ymmärtäisi. Hän ymmärtäisi aina.

-Mutta hän todellakin on ollut viime viikkoina hiukan kummallinen, kuten Moira sanoi, ja tietäen, miten uhmakas hän saattaa olla, meitä huolestuttaa se, onko… Äiti epäröi. -Hyvin kauan sitten, kun vasta Stuart ja Archie olivat syntyneet, joku sanoi minulle, että kun he alkavat vakiintua, minä varmaankin haluan tietää tytön taustat.

Varoituskello kilahti Gracen päässä, vaikka hän olisi hartaasti toivonut voivansa jättää sen huomiotta. Mitä äiti oikein tarkoitti?

-Taustat? hän toisti.

Äiti silitteli hameenhelmaansa ja näytti yhtäkkiä vähän hämmentyneeltä.

-Archie on sittenkin vielä nuori. Hän ei ehkä… ajattele asioita kyllin pitkälle. Ja ehkä hän… ajattelee tunteella… enemmän kuin olisi tarpeen. Tarkoitan, että hän ei osaa ehkä ottaa huomioon… kaikkia olosuhteita.

Äiti aavisti. Hänen täytyi aavistaa. Miksi hän muuten olisi puhunut tuolla tavalla! Ja Gracea kylmäsi. ”Olosuhteita”, todellakin!

-Archie on täysikasvuinen, kuten juuri sanoit. Kaipa hän sentään saa päättää omista asioistaan, tyttö puuskahti. -Sinä olet kuin ─ kuin Alice-täti aikoinaan!

-Grace, äiti sanoi pahoillaan, -minä nimenomaan en tahdo olla kuin ”Alice-täti aikoinaan”! Minä tahdon, että Archie on onnellinen, eikä satuta itseään, millään tavalla. Siksi minä tahtoisin, että hän katselisi rauhassa ympärilleen, eikä… kiintyisi johonkuhun ehkä liian aikaisin.

-Äiti, jos olisikin niin, että Archie olisi kiintynyt johonkuhun, sehän on hänen asiansa!

-Tietysti se on hänen asiansa! Mutta minä vain toivon, että hän ajattelisi…

-Hyvää yötä, äiti! Grace nousi nopeasti ja suuteli äitiä. -Kylpyhuone on varmaan jo vapaa.

***
Betty-viikkojen spesiaalitarina jatkuu klo 20.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti