lauantai 8. huhtikuuta 2017

54. Suuressa maailmassa

 
Valokeila pyyhkäisi seinää säännöllisen epäsäännöllisesti. Aina kun auto ajoi ohi, sen lyhtyjen valo heijastui ikkunaristikon läpi ja piirsi seinään kummallisen liikkuvan kuvion. Ja Edinburghissa autoja ajoi paljon, jopa yöllä.

Grace oli käpertynyt paksun peitteen ja upottavien tyynyjen keskelle ja odotti unta. Takana oli pitkä ja monivaiheinen päivä, ja hänen pitäisi olla aamulla virkeä, sillä silloin alkaisivat tunnit, mutta hän oli liian levoton kaikkien kokemustensa jälkeen.

Lähtö kotoa oli ollut haikea, mutta myös toisella tapaa ikävä. Äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen Grace oli miettinyt, pitäisikö hänen varoittaa Coraa ja Archieta siitä, että äiti saattaisi kysyä heiltä suoraan jotakin. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä Archie oli tullut kotiin ilmeisesti taas joskus yöllä, ja aamulla läsnä oli koko ajan ollut joku, niin ettei Grace ollut voinut hiiskahtaa asiasta.

Junamatka oli ollut ─ vaikka tätä Grace tuskin olisi kellekään tunnustanut ─ hiukan pelottava. Hän oli koko edellisen talven matkustanut junalla pitkiäkin matkoja, mutta oli aivan toista istua paikallaan ypöyksin, ilman seuraa ja ilman ketään, joka tiesi, miten piti toimia. Hänellä oli ollut eväitä, sillä ravintolavaunu olisi ollut kallis, ja salaa takkinsa suojassa tyttö oli vuodattanut muutaman kyyneleen pergamiinipaperiin, johon Cora oli hänen voileipänsä käärinyt.

Onneksi Malcolm-serkku oli lupauksensa mukaisesti häntä vastassa, hoiti hänen matkatavaransa ja hankki vuokra-auton ja huolehti hänet kaikella kunnialla isoäidin luo. Ja jos Macin suhtautumisessa olikin havaittavissa hienoista veljellistä alentuvuutta pientä maalaisserkkua kohtaan, Grace ei antanut sen häiritä itseään. Edinburgh tuntui nyt paljon suuremmalta kuin silloin, kun hän oli ollut täällä äidin kanssa, eikä hän olisi koskaan selviytynyt asemalta isoäidin luo ilman Macin apua.

Isoäiti oli ottanut hänet vastaan sydämellisesti, aivan kuin olisi ymmärtänyt, miten hän ikävöi kotiin oltuaan vasta muutamia tunteja sieltä poissa, mutta jo niin pitkän matkan päässä. Ruoka oli valmiina odottamassa, ja sen jälkeen isoäiti oli käskenyt hänen ”käydä taloksi kaikessa rauhassa”.

Oli oikeastaan ollut ylellistä totella käskyä. Koivurannassa Gracella ei ollut milloinkaan ollut näin paljon tilaa vain itselleen. Isoäiti oli monissa pohdinnoissaan päätynyt sittenkin siihen, että Grace nukkuisi isän entisessä huoneessa ja maalaisi ja lukisi Chrissy-tädin huoneessa, joka oli vähän suurempi, ja jonka väliseinään isoisä oli puhkaissut oviaukon silloin, kun hänen äitinsä oli kauan sitten asunut täällä muutaman vuoden. Gracella oli siis kaksi huonetta pelkästään omaan käyttöönsä. Sellaista ei Koivurannassa koskaan tapahtuisi.

Saatuaan vaatteensa matka-arkusta komeroon, kirjansa isoäidin häntä varten tyhjentämään hyllyyn ja kaikki muut tavaransa paikoilleen Grace oli tuntenut olonsa hivenen kotoisammaksi. Isoäiti oli jopa ottanut pois seinältä tauluja, jotta Grace oli saanut ripustaa tilalle kotoa tuomiaan valokuvia. Ja kun Alan-setä sulki kirjakaupan siltä päivältä, hän tuli ylös toivottamaan Gracen tervetulleeksi ja tuomaan kaikki ne taidetarvikkeet, jotka isä oli häntä varten tilannut.

-Mutta isoäiti! Grace puuskahti, kun hän oli lopulta istunut iltateepöytään. -Onko nyt jokin juhla? Näin monta eri kakkua!

-On, isoäiti vastasi hymyillen ja kaatoi hänelle teetä ikivanhasta posliinikannusta, johon oli maalattu punarinnan kuva. -On juhlimisen arvoista, kun sinä olet täällä.

-Minä yritän olla mahdollisimman vähän vaivaksi, Grace vakuutti, mutta isoäiti nauroi.

-Sinä et ole vaivaksi, rakkaani! Täällä on ollut niin kovin hiljaista… jo vuosia. Minä kaipaan usein niitä aikoja, jolloin isäsi ja Chrissy olivat vielä nuoria, vaikka silloin joskus väsyin heidän mekastukseensa ja jatkuvaan puhelimen soimiseen ja ovien paukkeeseen. Muistan silloin ajatelleeni, miten ihanaa mahtaa olla, kun lapset lentävät pesästä ja saamme Johnin kanssa olla rauhassa. Rauhassa!

Ja isoäiti puisti harmaata päätään huvittuneena itsestään.

-Äiti sanoi, että Chrissy-täti ja Alan-setä ottaisivat sinut heille asumaan nyt, kun Mac on muuttanut kotoa ja Lornakin varmaan pian muuttaa, Grace huomautti ja maistoi teetä.

-Se on ollut Chrissyltä kovin ystävällinen tarjous. Mutta minä olen asunut anoppini kanssa, enkä tahdo hyvälle vävylleni sitä kohtaloa. Äiti parkasi oli kovin urhoollinen, kun kesti minua ne viikot Johnin kuoleman jälkeen.

-Meistä kaikista oli kauhean mukavaa, kun sinä olit meillä!

-Kiitos, Gracie, se oli kauniisti sanottu. Mutta minä tahdon olla omassa kodissani niin kauan kuin voin. John kantoi minut tämän asunnon kynnyksen yli morsiamena viisikymmentäkolme vuotta sitten, ja minä olen päättänyt lähteä täältä vasta, kun joku toinen kantaa minut ulos.

-Ehditkö sinä olla isoisän kanssa naimisissa yli viisikymmentä vuotta? Grace kysyi, ennen kuin tajusi, että tietystikin asia oli näin, koska isä oli jo yli viidenkymmenen.

-Minä olen kiitollinen joka hetkestä ja kaikista hyvistä muistoista, jotka ovat pitäneet minulle seuraa hänen lähdettyään. Sinusta se varmaankin kuulostaa aivan hirvittävältä luvulta!

-Glen Longin isoäiti ja isoisäkin ovat olleet naimisissa yli viisikymmentä vuotta, Grace kiersi kohteliaasti tämän ansan. -Minäkin tahtoisin…

Hän oli yhtäkkiä alkanut ujostella, ja isoäiti taputti hänen kättään.

-Nykypäivänä tuntuu, kuin kaikki olisi ihmisille kertakäyttötavaraa ─ avioliittokin. Niin helposti annetaan periksi pientenkin vastoinkäymisten edessä. En minä väitä, että elämäni olisi Johnin rinnalla ollut aina helppoa. Rakastin häntä koko sydämestäni, mutta hän osasi olla vaikea ─ isäsi on tullut paljon häneen. Minä olin kuitenkin luvannut, että tahdon rakastaa, ja sen lupauksen yritin pitää, ja John puolestaan myös. Minä toivon, kultaseni, että sitten aikanaan sinäkin löydät jonkun, jonka rinnalla haluat kohdata sekä elämän myötä- että vastoinkäymiset.

Isoäidin ääni oli niin vakava, että Grace aivan liikuttui. Tietysti isoäiti oli kauhean vanha ja vanhanaikainen, mutta hän puhui kauniisti.

-Äidillä ja isällä on tapaninpäivänä hopeahääpäivä, hän huomautti. -He aikovat kai järjestää juhlat, vaikka Faithin häät ovat ensi kesänä ja ne tulevat kalliiksi.

-Hm, isoäiti äännähti, -minä olen tainnut laiminlyödä jonkin Faithin syntymäpäivän. Ehkä on nyt aika korjata se erehdys.

-Isoäiti, en minä tarkoittanut sitä!

-Et tietenkään, lapsi kulta. Mutta minä haluan auttaa, jos voin. Ja muistan kyllä, että vanhempiesi häistä tulee neljännesvuosisata. Voi sentään! Äitisi oli niin suloinen pieni morsian ─ ja isäsi sairasti jo silloin, vaikka me emme kukaan sitä käsittäneet. Me kaikki olimme vain onnellisia siitä, että se piirileikki heidän välillään oli vihdoinkin ohi. Ajattelepa, Gracie, että koettivat vuosikaudet saada selvän toisistaan, ja sitten kaikki tapahtui vain puolen vuoden sisällä häistä ─ he asettuivat Edinburghiin, sitten ostivat talon Fort Williamista, kuulivat tohtorilta hyvin huonon ennusteen isäsi keuhkojen suhteen ja toiselta tohtorilta iloisempia uutisia äitisi suhteen ─ ja lopulta äiti parkasi ei pysynyt jaloillaan, kun heidän piti muuttaa, ja minä olin Chrissyn kanssa pakkaamassa heidän tavaroitaan…

Grace hymyili kohteliaasti. Hän toki oli kuullut kaiken tämän moneen kertaan.

-No niin, isoäiti sitten havahtui, -juhla, sinä sanoit. Mitä se käytännössä tarkoittaa?

-Äiti tahtoisi vain jotakin pientä lähisuvulle ─ mutta isä sanoo, että kun siinäkin tapauksessa pitäisi vuokrata koko hotellin sali, he voisivat saman tien kutsua myös ystäviä. En minä tiedä, mihin he ovat lopulta päätyneet. Ja…

Grace nielaisi. Hän oli aikonut lipsauttaa, ettei tiennyt, mitä äiti ajatteli nyt koko juhlasta, kun Stuart ei tulisi kotiin jouluksi, mutta sai vaietuksi. Ei ollut tarpeen pahoittaa isoäidinkin mieltä.

-Mutta tulethan sinä joka tapauksessa? hän jatkoi. -Äiti pyysi kysymään.

Isoäiti näytti ilahtuneelta.

-Pyysikö? Kiitos, minä tulen mielelläni, jos olen siinä kunnossa, että jaksan matkustaa. Ota lisää kakkua, rakkaani. Kerropa nyt kaikkien kuulumiset.

Grace totteli molempia kehotuksia, joskin jättäen osan Archien kuulumisia kertomatta. Onneksi isoäiti oli niin huvittunut Archien liikennöintiyrityksestä, että aivan unohti kysyä tämän yksityiselämästä.

-Voi isiä, jotka hyvässä tarkoituksessa koettavat järjestää elannon pojilleen, hän hymyili ja puisti päätään. -John oli niin vuorenvarma siitä, että Duncan tahtoo jatkaa liikettä, ja jatkaa sitä täsmälleen niin kuin hän tahtoi… Ja nyt Duncan kuvittelee samoin.

-Niin mutta onhan se ikävää, että isä on niin kauan tehnyt töitä kaupan eteen, ja nyt hänestä tuntuu, ettei Archie oikein arvosta sitä, Grace huomautti vähän surullisena.

-No, me toivomme, että Archie rauhoittuu ja isäsi hiukan pehmenee, isoäiti lohdutti. -Niin kävi Johninkin kanssa. Hän oli tavattoman ylpeä isäsi menestyksestä, jopa politiikassa, vaikka ei koskaan tullutkaan hyväksymään liberaalipuoluetta. Minulla on monta suklaarasiaa täynnä lehtileikkeitä.

Nyt upottavassa vanhanaikaisessa vuoteessaan Grace venytteli ja käänsi katseensa ylös kattoon. Hän piti kovasti isoäidistä, ja hän uskoi, että tämän luona asuminen alkaisi sujua hyvin. Mutta entä opiskelu?

Huomenna hänen pitäisi olla heti aamusta taideakatemialla ilmoittautumassa, ja sen jälkeen alkaisivat jo ensimmäiset tunnit. Olikohan hän muistanut pakata kaiken tarvittavan uuteen olkalaukkuunsa? Oliko se vihreä jakkupuku, jonka hän oli ottanut esiin aamua varten, sittenkään sopiva? Mitä sääennuste oli luvannut, tarvitsisiko hän sateenvarjoa, ja mihin ihmeeseen hän oli sen laittanut tavaroita purkaessaan?

Olikohan Moira kotona levittänyt kirjojaan hänen hyllyynsä, kuten oli uhannut? Joko Faith oli palannut Dugaldia tapaamasta? Walterilla ja Evanilla olisi taas mukavan väljää poikien huoneessa, kun Donald oli poissa. Ei kai Archie tänään viivyttelisi poissa kotoa niin kovin myöhään?

Ja ajatellessaan kotia, ja ahdasta tyttöjen huonetta, ja omaa vuodettaan ja lakanoita, joihin oli kirjottu äidin tyttöiän nimikirjaimet, Grace puristi silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi alkanut itkeä. Hän ei saanut nyt itkeä. Hänen unelmansa oli toteutumassa, hänestä tulisi taiteilija, eikä siinä ollut mitään itkettävää!

Kun Grace seuraavan kerran avasi silmänsä, isoäiti oli kumartunut hänen ylitseen täysissä pukeissa.

-Huomenta, kultaseni. Sinun olisi aika nousta ylös, että ehdit syödä rauhassa aamiaisen.

Hämmästyneenä Grace nousi istumaan ja haukotteli.

-Nukuinko minä? hän kysyi vähän hölmösti, ja isoäiti nauraa hyrähti.

-Se oli kai tarkoituskin, hän sanoi ja taputti Gracea poskelle. -Pukeuduhan nyt ja tule sitten syömään.

Gracea melkein hävetti istuutua vähän ajan kuluttua notkuvan aamiaispöydän ääreen. Selvästikin isoäiti oli Charlie-sedän hengenheimolaisia, mitä tuli aamuaterian tärkeyteen.

-Isoäiti, hän sanoi lujasti, -oli puhe, että minä auttaisin taloudessa!

-Auta pois vain, isoäiti lupasi, -mutta nuori ihminen tarvitsee paljon unta, minä taas en enää juurikaan. Eikö siis ole järkevämpää, että minä nousen laittamaan aamiaisen?

Gracen oli myönnettävä, että perustelu kuulosti pätevältä. Ja hän toivoi hartaasti, että olisi voinut tehdä paremmin kunniaa isoäidin vaivannäölle. Mutta hänen vatsassaan tuntui olevan umpisolmu, joka teki mahdottomaksi ajatellakaan ruokaa.

-Minä en voi syödä, isoäiti, hän sopersi onnettomana ja työnteli puuroa sinne tänne lautasellaan.

-Kyllä sinä voit, isoäiti sanoi rauhallisesti. -Et kai tahdo pyörtyä kupsahtaa ennen kuin pääset lounastauolle? Ja mitä sotkua se sellainen kanttiiniruoka on, jota aiot kutsua lounaaksesi. Joutaisit tulla kotiin syömään päivällä.

-Ei minun kannata kävellä edestakaisin, Grace koetti vakuuttaa. Itse asiassa häntä vähän kadutti, että hän oli uhmakkaasti ilmoittanut syövänsä koululla päivisin. Entä ellei hän saisi ketään seurakseen, ja joutuisi olemaan aivan yksin?

-No niin, sanoi isoäiti, -syö edes vähän leipää. Voi sentään, sinä olet aivan yhtä kalpea kuin Chrissy-tätisi kolmekymmentä vuotta sitten, kun hän oli aloittamassa Naisopistoa! Hän pelkäsi niin kauheasti, ettei saisi ystäviä. Ja sitten hän tuli kotiin ensimmäisen päivän jälkeen ja häneltä sai tuskin suunvuoroa, kun hän puhui kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja luokkatovereistaan ─ erityisesti eräästä Betty Stewartista.

Ja isoäiti taputti Gracen kättä ja sitten kuin ohimennen nosti toiselle lautaselle viipaleen kinkkua ja hiukan paistettua munaa, joihin puurolautasen vaihtoi, eikä Grace voinut muuta kuin pakottautua syömään.

Syyskuun ensimmäinen päivä oli huikaisevan kirkas, kun Grace astui ulos alaovesta ja lähti kulkemaan taideakatemiaa kohti. Kaikkialla näkyi lapsia ja nuoria, jotka kiirehtivät kouluihinsa uutta lukuvuotta aloittamaan, ja koko kaupungin ilmapiiri oli jollakin tavalla juhlava. Gracen oli koetettava hillitä itseään, ettei hän olisi hypähdellyt kuin pikkutyttö. Nyt se hetki oli käsillä ─ hänet oli hyväksytty, hän saisi aloittaa opintonsa, ja kaikki järjestyisi, varmasti kaikki järjestyisi!

Tyttö oli turhaan murehtinut sitä, ettei löytäisi taideakatemialla oikeisiin paikkoihin. Heti ulko-ovelta alkaen oli suuria paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ”ilmoittautuminen” ja ”ensimmäisen vuosikurssin kokoontuminen” ja piirretty nuolia, niin ettei hänen tarvinnut kuin seurata ohjeita, vaikka talo tuntui olevan tungokseen asti täynnä väkeä.

-Grace Fleming!

Joku tungeksi aulaa kansoittavan ihmismassan läpi hänen luokseen.

-Siinähän sinä olet! Hope Trask lennähti hänen kaulaansa. -Olin niin raivoissani itselleni, kun en ymmärtänyt pyytää pääsykokeissa puhelinnumeroasi tai osoitettasi ─ olen jännittänyt hirveästi, oletko sinä täällä, vaikka tietysti minä tiesin, että sinä olet!

-Minuakin harmitti, etten saanut kysytyksi sinulta, Grace vastasi nauraen helpotuksesta. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan säikähtänyt fuksi, joka kulki pitkin seinänvierustoja pysyäkseen poissa seniorien tieltä, vaan yhtä hyvä kuin kuka tahansa opiskelija, hänellähän oli täällä tuttavia ja hän iloitsi kesän jälkeen jälleennäkemisistä. -Vaikka tietysti minäkin tiesin, että sinä olet täällä!

Hope työnsi kätensä hänen kainaloonsa, ja he pujottelivat yhdessä tungoksen läpi kohti ilmoittautumispöydän edessä kiemurtelevia jonoja vaihtaen samalla kuulumisia. Saatuaan opintokirjansa ja kurssiohjelmansa he jatkoivat matkaa saliin, jossa ensimmäisen tunnin piti olla. Taidehistoria kuulosti juuri sopivan ikävältä ja turvalliselta lukuvuoden alkuun.

-Tuletko sinä illalla avajaisjuhlaan? Hope kysyi Gracelta, kun he olivat istuneet salin takaosaan vierekkäisiin pulpetteihin.

-Ehkä, Grace sanoi iloisena. Hän ei ollut hiiskunut isoäidille mitään koko juhlasta, koska oli ajatellut jäädä siitä pois ─ olisi kauheata mennä sellaiseen paikkaan yksin. Mutta jos Hopekin tulisi…

-Hyvä! Hope näytti iloiselta. -Katso, tuolla on Peter!

Saliin tuli se pystytukkainen poika, jonka kanssa he olivat puhelleet pääsykokeen aikana. Sitten sinne ilmaantui muutamia koepäiviltä tuttuja tyttöjä, ja yhtäkkiä solmu Gracen vatsassa alkoi hellittää. Hänellä oli puhekumppaneita. Hän oli osa joukkoa. Hän ei ollut yksin.

Kello näytti jo vähän yli tunnin alkamisaikaa, kun Grace huomasi, ettei ollut ehtinyt kaikelta rupattelultaan ottaa esiin muistiinpanovälineitään. Hän nosti nopeasti olkalaukun syliinsä ja alkoi penkoa muistilehtiötä ja kynäkoteloa sen uumenista. Laukku ei ollut järin suuri, vaikkakin hän oli valinnut sen Armstrongilta sillä perusteella, että sinne mahtuisivat sekä luonnoslehtiö että öljyvärit, mutta siinä tuntui olevan jokin salaluukku, joka nieli kaiken tärkeän.

Salin hiljentymisestä ja oven kolahduksesta Grace tajusi opettajan tulleen sisään. Samalla hetkellä hän helpotuksekseen löysi kaiken etsimänsä toisesta sisälokerosta, jonka olemassaolon aina unohti, otti lehtiön ja kynän ja ja kumartui laskemaan laukun takaisin lattialle.

-Hyvää huomenta.

Grace jähmettyi kumaraan asentoonsa kykenemättä suoristautumaan, ja koko hänen ruumiinsa läpi tuntui kulkevan sähkövirta.

Hän tunsi tuon äänen.

***
Betty-viikkojen spesiaalitarina jatkuu klo 20.
 

1 kommentti:

  1. Haa! Haa! Mä olin jo melkein unohtanut koko tyypin!

    Marjukka

    VastaaPoista