sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

55. Ensimmäinen koulupäivä

 
-Voitko sinä huonosti? Hope kuiskasi hämmentyneenä, kun Grace ei ollenkaan suoristautunut. -Pistääkö kylkeesi?

-Ei oikeastaan, Grace mutisi tajuten, ettei voisi jäädä piiloon pulpetin taakse. Hitaasti hän kohottautui ja laski tavaransa ja molemmat kätensä pulpetille, kuin olisi koettanut saada siitä tukea.

Salin etuosassa seisoi nuorehko mies, jolla oli muodikkaasti leikattu ruskea tukka ja asu, joka onnistui olemaan yhtä aikaa huoleton ja tyylikäs. Tyttöoppilaiden levottomasta liikehtimisestä päätellen hänen hyvä ulkonäkönsä oli pantu merkille, mutta hän itse joko oli täysin tietämätön herättämästään huomiosta tai sitten sellaiseen niin tottunut, ettei selvästikään antanut seikan häiritä itseään.

-Minä olen Lewis Willows, mies esittäytyi. -Teidän taidehistorian opettajanne tänä talvena. Katsotaanpa, minulla on täällä nimiluettelo… Abernethy, Keith?

-Täällä, sanoi ikkunan lähellä istuva nuori mies.

-Atchison, Emily?

Grace puristi vapisevia käsiään yhteen, kun herra Willows eteni aakkosissa. Mitä tämä oikein oli? Miksei mies ollut hiiskahtanut Euroopassa siitä, että oli opettaja, vaikka Grace oli hetkeäkään harkitsematta suoltanut tämän tietoon haaveensa taideopinnoista?

-Beatty, Henry?

Herra Willows oli tietysti ollut hiljaa nauraakseen hänelle takanapäin ─ hänen lapselliselle innolleen ja suurille luuloille itsestään!

-Coutts, Edward?

Mutta mitä varten herra Willows oli Firenzessä lähettänyt hänelle kuvakirjan ja ehdottanut tapaamista? Grace oli kevään ja kesän kokemustensa aikana jo melkein unohtanut koko selkkauksen.

-Finlay, Joanne?

Voi hyvä tavaton, ja Charlie-setä oli käynyt lausumassa herra Willowsille ”pari valittua sanaa” ─ mitä tämä Gracesta nyt oikein ajatteli!

Äkkiä tyttö tajusi, että Hope oli nyhjäissyt häntä käsivarresta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, minkä nimen herra Willows oli viimeksi sanonut.

-Fleming, Grace? mies toisti.

-T-täällä, Grace vastasi kauhukseen änkyttäen. Änkyttäen, aivan kuin olisi ollut ensiluokkalainen kansakoulussa eikä taideakatemiassa!

Hän mietti, oliko herra Willowsin häneen luoma katse pidempi kuin olisi ollut tarpeen. Muistiko tämä enää häntä? Olisi parempi, ellei olisi muistanut. Mutta toisaalta se oli loukkaavaa. Että tämä oli iljennyt antaa hänen puhua läpiä päähänsä kertomatta, että oli itse taidehistorian opettaja!

-Forney, John?

Grace istui paikallaan vihaisena, nolostuneena ja pelästyneenä. Hope töni häntä ja koetti selvästi saada kysytyksi, mikä häntä vaivasi, mutta tyttö ei halunnut katsoa tätä tai ketään muutakaan. Hän tahtoi ulos luokasta, hän tahtoi ulos koulusta, hän tahtoi minne tahansa…

Mutta tietystikään hän ei voinut lähteä mihinkään. Ja niin hän istui sievästi paikallaan taidehistorian ensimmäisen luennon ajan, yritti tehdä muistiinpanoja sen, minkä vapisevalla kädellään pystyi, ja koetti olla vavahtamatta erikseen joka kerta, kun herra Willows kertoi jostakin, mitä oli nähnyt edellisenä talvena Euroopan gallerioissa.

Herra Willows ei muistuttanut opettajaa vähimmässäkään määrin siinä mielessä, mihin Grace oli tottunut. Mies istui opettajanpöydän reunalla rennosti kuin katupoika ja ennemminkin kertoi heille tarinoita kuin paukutti heidän päihinsä tyylisuuntia, nimiä tai vuosilukuja. Lisäksi hän tuntui suorastaan tarkoituksella ärsyttävän heitä keskusteluun ja jopa väittelyyn. Gracesta oli aivan kauhistuttavaa havaita, että muutamat oppilaat tohtivat ottaa haasteen vastaan, olla eri mieltä ja vieläpä perustella mielipiteensä niin hyvin, että herra Willows myönsi heidän olevan oikeassa. Oikeassa! Opettajanhan kuului olla oikeassa!

Vihdoin luento oli ohi, ja he kaikki nousivat kolisten ja rupatellen siirtyäkseen piirustussaliin. Grace kokosi nopeasti tavaransa ja koetti pujahtaa pahimpaan tungokseen vähät välittäen siitä, ehtisikö Hope mukaan, sillä hän ei tahtonut mitään muuta kuin päästä ulos luokasta ja niin kauas herra Willowsista kuin suinkin.

-Neiti Fleming!

Grace ei ollut kuulevinaan, vaikka muutamat kurssitoverit tönivät häntä ja nyökkäsivät opettajanpöydän suuntaan koettaen saada hänet ymmärtämään, että opettaja kutsui häntä.

-Neiti Fleming. Yhtäkkiä herra Willows oli siinä, melkein hänen edessään. -Odottakaa…

-Minulla on kiire. Grace pujahti hänen ohitseen, livahti käytävään ja juoksi alas portaita.

-Grace!

Se oli Hope, joka juoksi hänet kiinni.

-Tunnetko sinä hänet? Hope kuiskasi silmät laajentuneina, ja yhtäkkiä Grace ei ollut aivan varma, oliko tämän äänensävyssä hämmästyksen ohella lievää moitetta, aivan kuin Grace ei olisi saanut tuntea herra Willowsia. -Mikset sinä pysähtynyt!

-Seuraava tunti alkaa kohta.

-Ei kymmeneen minuuttiin!

Mutta Grace ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti aulan halki ja seuraavia portaita ylös, kunnes pääsi kerrokseen, jossa piirustusluokat ja maalaussalit olivat.

Sinä päivänä hänen oli hyvin vaikea keskittyä oppitunteihin. Vaikka he harjoittelivat luonnostamista ja monia muita asioita, joista Grace oli hyvin kiinnostunut, hänen täytyi pinnistellä pysyäkseen mukana. Oppituntien väliajoilla hän pysytteli tarkasti poissa kerroksesta, jossa taidehistorian luokka oli, ja ruokatunnilla hän oli suorastaan säikky pelätessään, että törmäisi kanttiinissa herra Willowsiin.

Asiaa ei auttanut se, että muiden tyttöjen mielestä herra Willows oli kerrassaan herkullinen puheenaihe.

-Hän on kuulemma vapaa taiteilija, Joanne Finlay oli jo ehtinyt kuulla jostakin. -Ja hirveän arvostettu sellainen! Hän sai viime syksynä stipendin ja on matkustanut koko talven Euroopassa.

Hopen katse tuntui porautuvan Graceen.

-Sielläkö sinä hänet tapasit?

-Kerro, Grace! vaati Emily Atchison. -Mitä asiaa hänellä oli? Mikset sinä jäänyt puhumaan hänen kanssaan?

-Ei se varmasti ollut mitään tärkeää, mutisi Grace toivoen hartaasti, ettei kukaan kysyisi, miksi hän pelkästään ”ei jäänyt puhumaan” herra Willowsin kanssa, vaan suorastaan pakeni tätä.

-Niin mutta missä sinä olet hänet tavannut? Hope jankutti.

-Nizzassa. Grace päätti vaieta täysin Monacosta ja Firenzestä.

-Oh, sanoivat tytöt melkein yhteen ääneen. -Oliko se romanttista?

Grace ajatteli palmuja ja aaltoilevaa merta ja parveketta ja aamuaurinkoa rantabulevardilla. Ja sitten hän ajatteli Rose-tätiä ja huokasi vähän itsekseen.

-Äh, tyttö sanoi. -Mitä romanttista! Hän on ainakin kymmenen vuotta meitä vanhempi.

-Eikö se ole vain etu! pisti väliin Susan Reid, jonka Grace oli jo ehtinyt huomata melko tavalla vapaamieliseksi tytöksi. Tämän ulkonäkö oli erittäin viehättävä, mutta pusero oli syvään uurrettu ja hame niin tiukka, että hänen täytyi olla vaikeata kävellä, ja saatuaan lounaansa syödyksi hän oli maalannut kaikkien nähden huulensa tulipunaisella huulipunalla ja sitten sytyttänyt savukkeen edes kysymättä, häiritsikö savu heitä muita, jotka vielä söivät. -Kaikki tytöthän tahtovat kokeneemman miehen ennemmin kuin jonkun keskenkasvuisen pojan.

-No, en minä tahdo häntä muutenkaan, Grace näpäytti. Jokin Susanissa ärsytti häntä suunnattomasti, vaikkei hän ollut vaihtanut tähän mennessä tämän kanssa kuin muutaman sanan.

-Oletko sinä todella ollut Nizzassa? Emily tuijotti Gracea niin hämmästyneenä, että piirakanpala tömähti hänen haarukastaan takaisin lautaselle.

Äkkiä Grace toivoi, ettei olisi ollut ─ monestakaan syystä. Joutuisiko hän tästä lähtien joka tilanteessa selittelemään, miten ja kenen rahoilla oli päässyt matkalle? Ilmeisesti, ja niin hän selitti sen taas.

Jopa Susan näytti kiinnostuneelta.

-Enpä olisi uskonut, hän tokaisi ja katsoi Gracea päästä varpaisiin tavalla, joka paljasti täsmälleen, mitä hän ajatteli tämän siististä jakkupuvusta, matalakantaisista kengistä ja puuterittomista kasvoista. -Näytät siltä, kuin olisit ikäsi istunut äitisi keittiössä maalaamassa asetelmia pelargonioista!

-No, ulkonäkö voi pettää, Grace tokaisi. -Minä olen istunut usein myös olohuoneessa maalaamassa asetelmia fiikuksista!

Susan purskahti nauruun.

-Loistavaa! hän huudahti. -Minä arvasin, ettet sinä ole yhtä lapsellinen kuin miltä näytät. Tuletko sinä illalla avajaisjuhlaan?

-Jos ehdin ─ minun pitäisi oikeastaan pukea nukkeni, ilmoitti Grace.

Samassa Hope nousi ja alkoi koota tavaroitaan ja puhua seuraavista tunneista, ja he kaikki nousivat tarjottimineen palauttaakseen astiansa. Yhtäkkinen koti-ikävän pisto sai Gracen muistelemaan Koivurantaa, ja sitten hän ajatteli Coraa, ja sitten hän ajatteli Archieta.

-Mitä sinä mietit noin synkän näköisenä? Hope tahtoi tietää ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa, kun he lähtivät kohti luokkaa.

-Perspektiiviä, Grace ilmoitti monimielisesti.

Tuntien loppuessa siltä päivältä hän oli luvannut Hopelle, että tulisi avajaisjuhlaan, vaikka ajatus ei aamun yllätyksen jälkeen pahemmin innostanutkaan. Mutta ehkä herra Willows ei olisi siellä? Tai ainakin hän pystyisi varmasti välttelemään tätä, jos väkeä olisi paikalla paljon.

-Tietysti sinä menet, isoäiti sanoi, kun Grace kotiin palattuaan kautta rantain mainitsi tilaisuudesta. -Sinun pitää heti alusta alkaen osallistua mahdollisimman moniin opiskelijarientoihin, jotta tutustut ihmisiin.

-Niin mutta ei ole kaunista jättää sinua heti yksin, isoäiti, Grace huomautti.

-Höpsis. Minä käyn aikaisin levolle, niin että sinulla olisi ikävä ilta yksinäsi. Isoäiti meni eteisen lipaston luo, avasi ylimmän laatikon ja otti esiin käsilaukkunsa. -Minä annan sinulle rahaa autoon.

-Autoon? Minä kävelen!

-Sinä et varmasti kävele yksin kotiin iltamyöhällä. Isoäiti penkoi laukusta esiin pienen kukkaron. -Tämä ei ole mikään Fort William, muista se. Otat vuokra-auton paluumatkalle. Minä haluan nähdä aamulla herätessäni kuitin siitä tässä lipaston päällä, muuten en laske sinua toiste illalla ulos.

-Niin mutta enhän minä aina voi tulla autolla kotiin, jos käyn jossakin! Grace parahti kauhistuneena, sillä seteli hänen kädessään näytti pelottavan arvokkaalta.

-Ei sinun tarvitsekaan, ellet tule yksin. Isoäiti katsoi häneen yhtäkkiä veikeästi silmälasiensa yli. -Sinun tilallasi huolehtisin pikaisesti vakituisen saattajan etsimisestä.

-Isoäiti! Grace ei ollut koskaan kuvitellut, että isoäiti kiusoittelisi häntä tuolla tavalla. -Kiitos vain, mutta autot ovat mukavia.

-Saapa nähdä, saapa nähdä, sanoi isoäiti monimielisesti ja laittoi pois laukkunsa. -Mitä sinä laitat yllesi?

Astuessaan myöhemmin illalla jälleen taideakatemian ovesta Grace oli yhä kahden vaiheilla siitä, oliko järkevää tulla. Hän tiesi olevansa sievä uudessa silkkipuvussa, jonka Fanny oli pääsykoetulosten saavuttua tahtonut välttämättä ommella hänelle lahjaksi, vaikka äidin mielestä se oli turhaa hienostelua, kun hänen vanha iltapukunsa oli vielä aivan käypä, ja toisaalta oli hauska odottaa kurssitoverien tapaamista vapaammissa oloissa. Mutta väkeä kuhiseva rakennus tuntui vielä pelottavammalta kuin aamulla, ja lisäksi tyttö tahtoi edelleen vältellä herra Willowsia.

-Siinähän sinä olet! Hope ilmaantui jostakin taas yllättäen. -Me ehdimme hyvin kuulemaan rehtorin puheen. Ei sillä, että minua kiinnostaisi vähääkään se, mitä hän sanoo, mutta hän kuulemma esittelee opettajat.

Grace oli vähällä lipsauttaa, että se häntä kiinnosti kaikkein vähiten, mutta hän sai hillityksi itsensä. Ei ollut tarpeen herättää enempää kysymyksiä.

Juhlasali oli jo lähes täynnä väkeä. Valkoliinaisilla pöydillä seinänvierillä oli tarjolla pieniä suolapaloja ja virvoitusjuomia, mutta syödä piti seisaaltaan. Hope näkyi pitelevän lautasta ja lasia hyvin sirosti, ja Grace koetti matkia häntä. Kaikissa juhlissa, joissa hän oli tähän mennessä ollut, oli saanut sentään istuutua pöydän ääreen syömään.

Samassa rehtori nousi puhujakorokkeelle. Puhe toi Gracen mieleen ne puheet, joita Sean-setä oli pitänyt kansakoulun alkaessa syksyisin, ja ikävä nipisti taas häntä. Ajatella, että Evan ja Moira ja Walter olivat tänään olleet koulussa, siinä koulussa, jossa kaikki oli niin tuttua ja turvallista!

Nyt rehtori ilmoitti esittelevänsä opettajat lähinnä ensimmäisen vuosikurssin oppilaita ajatellen, mutta myös siksi, että heidän joukossaan oli tapahtunut henkilövaihdoksia sitten edelliskevään.

Grace koetti keskittyä nimiin ja henkilöihin, jotka nousivat kukin vuorollaan puhujakorokkeelle. Sitten salin ilmapiiri tuntui sähköistyvän ─ näköjään Lewis Willowsilla oli yleisesti sellainen vaikutus.

-Ja kuten keväällä tiedotettiin, neiti Cunningham on virkavapaalla tämän talven opintomatkan vuoksi, rehtori sanoi. -Hänen tilalleen meillä oli onni saada lahjakas ja osaava henkilö, jolla on varmasti paljon annettavaa koulullemme.

Joku tirskahti Gracen vieressä. Se oli Susan Reid, jonka puku oli vielä tiukempi ja avoimempi kuin päivällä ja huulipuna, mikäli mahdollista, vielä punaisempaa. Grace ei ollut koskaan nähnyt kenelläkään noin omituisia vaatteita, ja hän mietti, mahtoiko Susan ommella ne itse. Mutta miten hänen vanhempansa sallivat hänen pukeutua niin!

Hope tuhahti vähän ja veti Gracen kauemmaksi Susanista.

-Luulee olevansa jotakin, Hope mutisi.

Puhujakorokkeella rehtori jatkoi herra Willowsin erinomaisuuden esittelyä. Grace tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Yksityiset ja yhteisnäyttelyt, juryt ja stipendit, apurahat ja ulkomaanmatkat vilistivät puheessa yhtä luontevina kuin jos Grace olisi kertonut viimeksi lukemastaan romaanista tai näkemästään elokuvasta. Oliko herra Willows niin arvostettu taiteilija? Voi, kunpa Grace olisi pitänyt suunsa kiinni!

Lopulta tuli seuraavan opettajan vuoro, ja herra Willows hävisi jonnekin ihmisjoukkoon. Grace söi lautasensa tyhjäksi ja mietti, milloin voisi lähteä pois. Päänsärky. Hän voisi aina syyttää päänsärkyä.

-Neiti Fleming.

-Oh! pääsi Hopelta, ja hänen silmänsä olivat pudota päästä.

-Sallitteko. Toisella kädellään herra Willows tarttui Gracea lujasti kyynärpäästä, toisella otti lautasen ja lasin tämän kädestä. Sitten hän lähti johdattamaan tyttöä salin ovea kohti.

Grace ei voinut vastustella. He aiheuttivat jo nyt tarpeeksi huomiota ja hämminkiä pujotellessaan ihmisten lomitse vastavirtaan poispäin salista, kun kaikki kuuntelivat puheita ja lisää väkeä tuli koko ajan ovesta. Jos Grace olisi alkanut rimpuilla, tilanne olisi muuttunut kaksinverroin kiusallisemmaksi. Mutta hän näki, miten Susan Reid katsoi heitä ja hymyili vinosti, ja tunsi punastuvansa. Hyvä tavaton, mitä kaikki nyt ajattelivat!

Herra Willows jätti hänen astiansa lähimmän pöydän nurkalle ja johdatti hänet käytävään. Koska sielläkin oli väkeä, he jatkoivat matkaa aulan halki ja ylös portaita, kunnes olivat lopulta hiljaisessa luokkakerroksessa.

-Kas niin, mies sanoi. -Jos te ette olisi koko päivän pakoillut minua, minun ei olisi tarvinnut tehdä tätä näin julkisesti.

Nyt Grace riuhtaisi itsensä irti ja astui pari askelta taaksepäin.

-Mitä te tahdotte? hän kysyi moittien.

-Puhua kanssanne. Olin niin iloinen kohdatessani teidät taas. Mitä varten te olette vihainen minulle?

Grace tuijotti lähimmän luokan oveen liimattua varauslistaa, jotta mies ei olisi nähnyt, miten hänen silmänsä kostuivat. Mitä varten hänen piti olla sellainen itkupilli!

-Te… te huiputitte minua, hän mutisi.

-Minäkö! Lewis Willows näytti rehellisen hämmästyneeltä. -Missä asiassa?

-Kaikessa! Te… ette sanonut, että olette akatemiassa opettajana, vaikka minä kerroin aikovani pyrkiä tänne!

-En tietenkään sanonut. En voinut, kun en tiennyt sitä itsekään! Paikka tuli auki keväällä, ja… päätin hakea.

Lewis jätti kertomatta, että Euroopan-matka oli niellyt apurahasta huolimatta hänen varansa lähes tyystin, ettei hän kotiin palattuaan ollutkaan saanut taulujaan kaupan niin hyvin kuin oli toivonut, eikä ollut ehtinyt kotiuduttuaan enää ilmoittaa vielä hiukan keskentekoista tauluaan tytöstä taideseuran näyttelyyn. Silloin hän oli nähnyt ilmoituksen opettajan paikasta.

Vaikka ei osannut opettaa eikä tuntenut siihen pienintäkään kutsumusta, hän oli laittanut hakemuksen matkaan, ja saattoi nyt tuskin uskoa onneaan, kun sekä sai kuukausipalkkaa että oli tavannut tytön taas. Nyt hänellä olisi loistava tilaisuus taulun viimeistelemiseksi ensi kevään näyttelyyn. Se voittaisi, hän tiesi sen, ja sen jälkeen hän saisi vain sanella hinnan seuraaville töilleen.

Grace katsoi häneen moittivasti.

-Ette te myöskään kertonut olevanne taiteilija! hän nuhteli. -Vaikka minä kerroin teille kaikenlaista.

Nyt herra Willows näytti vähän nololta.

-Tiedättehän te, millaista se on, hän sanoi puolustellen. -Kun tapaa ihmisiä, joilla on haaveita, mutta ei aina niin suuria lahjoja… Joskus tilanteesta voi tulla kiusallinen. Olen pahoillani, neiti Fleming.

Gracen oli myönnettävä, että hän ymmärsi miestä. Äidillekin lähetettiin joskus paksuja, huonosti kirjoitettuja käsikirjoituksia, joiden kirjoittaja pyysi, tai ennemminkin vaati, äidiltä apua ja neuvoja tarinan suhteen ja mieluiten tietysti välittäjänä toimimista kustantamoon päin. Se oli todella kiusallista, vaikka äiti osasikin aina kirjoittaa hyvin kauniin torjuvan kirjeen palauttaessaan käsikirjoituksen.

-Olen pahoillani, jos aiheutin teille harmia Firenzessä, mies sitten jatkoi. -Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.

-Ei se mitään, Grace mutisi. Hän mietti, sanoisiko jotakin Charlie-sedän käynnistä herra Willowsin hotellilla, mutta päätti vaieta.

He olivat hetken kumpikin hiljaa. Lewis katseli tytön siroa olemusta ja jälleen koetti painaa mieleensä punakiharaisen pään asennon ja tavan, jolla tyttö piti käsiään selän takana. Hänellä oli koko talvi aikaa opetella. Hänen piti kyetä kuvaamaan tyttö täydellisesti. Hän pystyisi siihen, kunhan vain saisi katsella tätä tarpeeksi.

-Olemmeko me nyt ystäviä? herra Willows lopulta kysyi ja ojensi kätensä. -Olen hyvin iloinen, että tapasimme jälleen.

Grace mietti hetken ja ojensi lopulta oman kätensä.

-Niin minäkin, hän sopersi.

***
Betty-viikkojen spesiaalitarina jatkuu klo 20.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti