maanantai 10. huhtikuuta 2017

56. Grace kotiutuu

 
Syyskuun 7. päivänä
”Omituista, miten tutulta kaikki tuntuu, vaikka olen ollut täällä vasta viikon! Olen opetellut jo vähän muitakin reittejä kuin koulumatkani, sillä iltapäivisin olen kierrellyt lähiympäristössä kameran kanssa harjoitellakseni taas valokuvausta. Ja toivoakseni kävelen jo yhtä nopeasti kuin nämä kaupunkilaiset, enkä pelkää enää niin hirveästi aamuisin.

Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, että herra Willows on opettajamme. Mutta ei kai mikään laki sitä kielläkään. En tiedä, mitä kaikkea avajaisjuhlan tapahtumista koululla puhutaan, mutta ainakin loppuillan hän oli hyvin hienotunteinen eikä kiinnittänyt minuun mitään kiusallista huomiota, ja siitä olen iloinen.Tietysti Hope koetti kysellä minulta, miksi herra Willows oli ’raahannut minut tiehensä’. Sanoin hänen tahtoneen keskustella Nizzasta, sillä sehän ei ollut suoranainen valhe, vai mitä? Hopen silmistä näin, ettei hän uskonut minua vähääkään, mutta ainakaan hän ei ole udellut enempää.

Ilta oli lopulta hauska, enkä tullut kotiinkaan vuokra-autolla, vaan kävellen Joanne Finleyn ja Edward Couttsin kanssa, jotka asuvat samalla suunnalla, joten isoäiti ei saanut kuittiaan, mutta hän ei nuhdellut minua, vaan sanoi olevansa iloinen, kun olen saanut jo ystäviä.

Tuntuu aika oudolta asua isoäidin kanssa kahden näin monen huoneen asunnossa. Täällä on melkein yhtä monta huonetta kuin Koivurannassa, ellei kaupan puolta lasketa, ja siellä meitä on paikalla kymmenkunta! Joskus minä joudun aivan etsimään isoäitiä, kun minulla on hänelle asiaa, enkä tiedä, onko hän makuuhuoneessa vai keittiössä vai olohuoneessa. Saa nähdä, ahdistaako minua kotona jouluna.”

Syyskuun 17. päivänä
”Tänään olin ensiksi isoäidin kanssa kirkossa, ja sen jälkeen nousin linja-autoon ja ajoin Mary-tädin ja Craig-sedän luo lounaalle. He asuvat aika kaukana laitakaupungilla, mutta heillä on siellä uusi suuri asunto modernissa talossa, joten ehkä se on pitkän matkan arvoista.

Oli outoa mennä kylään aivan yksikseen, ilman äitiä, sillä ujostelen vähän Mary-tätiä. Hän ei ole aivan yhtä tiukka kuin Annie-täti, mutta minulla on koko ajan sellainen olo, että hän tarkkailee käytöstäni ja vielä nimenomaan moittivasti, tein tai jätin tekemättä sitten mitä tahansa. Ja Craig-setä on myös hirveän tarkka kaikesta, niin että pelkäsin jättäväni lautasliinan vinoon tai tekeväni jotakin muuta yhtä kamalaa. Eikä serkuistakaan ole paljon iloa, sillä Ranald on vasta kahdentoista ja Isla yhdeksän, niin että se nyt oli melkein sama kuin jos olisin yrittänyt seurustella Moiran tai Walterin kanssa.

Joten vaikka tietysti on ystävällistä, kun he kutsuivat minut sunnuntailounaalle, minusta tuntuu, että seuraavalla kerralla kerron isoäidin kaipaavan kovasti seuraani sunnuntaisin.”

Syyskuun 20. päivänä
”Tänään olimme illallisella Chrissy-tädin ja Alan-sedän luona. Jos kaikki tutut aikovat ruokkia minua tällä tavalla koko opiskeluaikani, en todellakaan taida olla isoäidille vaivaksi ─ mutta Fanny saa jo jouluna laittaa kiilapaloja leninkieni saumoihin!

Lorna oli kotona ja Mac tuli myös käymään, ja meillä oli kauhean hauskaa. Chrissy-tädin luona minä en totisesti jännitä sitä, laitanko lautasliinani vinoon! Vähän aikaa tuntui melkein siltä, kuin olisin ollut kotona.

Serkut olivat hyvin kiinnostuneita siitä, millaisiin ihmisiin olen tutustunut ja olenko ollut jo juhlimassa. Tosin mainintani taideakatemian avajaisjuhlasta sai heidät lähinnä nauramaan säälivästi.

-Anna Macin viedä sinut ulos joku ilta, Lorna sanoi, -niin opit, mitä juhliminen täällä tarkoittaa!

Mac huomautti sisarelleen, ettei ole mikään lastenvahti, mikä oli minusta aika loukkaavaa, ja Chrissy-täti kielsi serkkuja puhumasta typeryyksiä, koska 'Gracen ei tarvitse tietää vielä mitään teidän juhlistanne’, mikä sai minut kyllä miettimään, mitä hän tarkoitti!”

Syyskuun 23. päivänä
”Eilen minä lähdin koululta yhtä matkaa Hopen ja Emilyn ja Susanin kanssa. En tahdo sietää Susania, joka pukeutuu niin räikeästi ja käyttäytyy koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huvittunut kaikesta, mitä teemme tai sanomme, mutta jostakin syystä hän hakee seuraamme, vaikka saisi sitä kyllä muualtakin, sillä en usko yhdenkään akatemian miespuolisista opettajista tai oppilaista olevan tähän mennessä tietämätön siitä, miltä Susan Reid näyttää, ja pelkään, että joku vanhemmista lehtoreista saa vielä sydänkohtauksen, mikäli hänen puseronsa muuttuvat yhtään rohkeammiksi.

Inhottavinta on se, että kaikesta ihomaalistaan ja kummallisista vaatteistaan ja muusta kevytmielisyydestään huolimatta Susan on tavattoman lahjakas, erityisesti kuvanveistossa, ja joskus harjoitustunnilla hän antaa minulle vihjeitä siitä, miten savea kannattaisi käsitellä, ja ne ovat vielä hyviä neuvoja, mikä on kauhean raivostuttavaa, kun minä en pidä hänestä. Hän näyttää itsekin aivan veistokselta, kun hänen pukunsa ovat niin tiukkoja ja hänen lyhyt tumma tukkansakin menee päätä myöten ja kihartuu poskipäillä.

Nyt joka tapauksessa ajattelin pääseväni hänestä kohta eroon, sillä hän asuu asuntolassa, kuten Hopekin, ja lähtee siis aivan eri suuntaan. Hope selitti jotakin elokuvasta, jonka tahtoisi minut kanssaan katsomaan tänään, ja minä kuuntelin häntä ja napitin takkiani ja keskityin akatemian rappusiin enkä vilkaissutkaan ympärilleni, ennen kuin yhtäkkiä joku huusi nimeäni.

-Oho, sanoi Susan.

Nostin katseeni napeistani, ja niin hullua kuin se olikin, vähän aikaa mietin, kuka se oli, sillä en minä ole tottunut näkemään häntä niin tyylikkäänä puvussa ja päällystakissa ja hatussa ─ ja sitten minä tajusin, enkä ehtinyt edes ajatella mitään, kun keskellä tätä vierasta kaupunkia juoksin suoraan hänen kaulaansa.

Kuulin, miten joku vislasi kuin katupoika, ja päättelin, että se oli Susan Reid. Mutta ilmankin olisin kyllä nopeasti irrottautunut Gordonista. Minun pitää lopettaa tämä hänen halailemisensa, se alkaa käydä kiusalliseksi.

-Mitä sinä täällä teet! puuskahdin.

-Olen ollut Heriotissa tenttimässä, Gordon sanoi hilpeästi, minkä pelkään johtuneen ennemmin typerästä käytöksestäni kuin lukiokokeiden aiheuttamasta riemusta. -Hotelliin palattuani soitin isoäidillesi ja hän sanoi, että tuntisi loppuvat näihin aikoihin. Niin että ajattelin tulla vastaan. Etkö sinä aio esitellä minua ystävillesi?

Tunnustettakoon, että yhtäkkiä minua nolotti esitellä häntä yhtään kenellekään. Ei sen tähden, että olisin mitenkään hävennyt Gordonia ─ hän oli todella mahdottoman komea ja tyylikäs ja näytti paljon vanhemmalta kuin onkaan, niin että melkein mielessäni toivoin hänen tästä lähtien kulkevan kotonakin tuollaisissa vaatteissa ─ mutta sen sijaan kyllä myönnän vähän hävenneeni Hopea ja Emilyä, joiden silmät näyttivät olevan putoamaisillaan päästä, ja ennen kaikkea Susania, jonka silmät puolestaan tarkastivat Gordonin päästä varpaisiin niin julkeasti, että minua alkoi nolottaa sekä hänen että Gordien puolesta, ja huomasin, että Gordon vähän punastui.

Mutta pakkohan minun oli esitellä tytöt. Meidän siinä seistessämme ulos tulivat Peter Simons ja Edward Coutts, ja minä esittelin heidätkin Gordonille, jonka ilme muuttui vähän oudoksi, kun pojat puhelivat minulle niin tuttavallisesti. Näin myös, että herra Willows tuli ulos ovesta ja katsoi meitä pitään, mutta en ollut häntä huomaavinani, eikä hän sentään tullut meidän luoksemme, sillä häntä ja Gordonia en jostakin syystä ollut ollenkaan innostunut esittelemään toisilleen.

Ed ei ilmeisesti tajunnut Gordonin tulleen minua vastaan, sillä hän kysyi, tulisinko taas samaa matkaa hänen kanssaan. Taas! Me olemme toki muutaman kerran kävelleet yhdessä koululta, sillä hän asuu samalla suunnalla, mutta näin Gordonin ilmeestä tämän kuvittelevan aivan jotakin muuta.

-Äiti tahtoo sinut päivälliselle hotelliin, Gordon huomautti ja mulkaisi Ediä ja varmuuden vuoksi myös Peteriä, vaikka tämä on aivan viaton mihinkään niin suureen rikokseen kuin minun kanssani kävelemiseen.

-Voi miten herttaista, sanoi Susan ja katsoi taas Gordonia päästä varpaisiin. -Mikset sinä ole ollenkaan sanonut meille, Grace, että sinulla on ihailija?

Hän onnistui sanomaan tuon sellaisella äänellä, että nyt minä tunsin punastuvani, vaikka en tiedä, tapahtuiko se enemmän hämmennyksestä vai noloudesta, sillä eihän Gordon ole ihailijani, enkä minä tahdo kenenkään luulevan sellaista, ja sitten kuitenkin samalla mietin, mitä Gordon mahtoi ajatella siitä, että Susan vihjasi minun vaienneen täysin hänen olemassaolostaan, mikä ei ole aivan totta, sillä olenhan minä puhellessa aina silloin tällöin viitannut kotona oleviin ystäviini, joskaan en nimeltä, ja sitten minua ärsytti se, että Alice-täti ’halusi minut päivälliselle hotelliin’, aivan kuin minun olisi ilman muuta kuulunut viettää iltani heidän seurassaan.

-Mennään sitten, sanoin pikemminkin päästäkseni eroon kiusallisesta tilanteesta kuin sen tähden, että olisin ollut niin innokas tapaamaan Alice-tätiä, ja pistin käteni Gordonin kainaloon. En tiedä, miksi niin tein, koska emmehän me kotonakaan käsikoukkua kävele ─ mutta kaupungissa se jotenkin vain kuuluu asiaan.

Me lähdimme kävelemään kohti Princes Streetiä, sillä luonnollisesti Alice-täti ja Gordon asuvat yhdessä kaupungin parhaista hotelleista. He eivät yöpyisi sukulaisissa, vaikka heillä kaupungissa sellaisia olisikin.

Tietysti minä tosiasiassa olin ilahtunut Gordonin tapaamisesta, vaikka se olikin käynyt niin äkisti ja vähän kiusallisesti. Matkalla kerroimme kuulumisia toisillemme, ja yhtäkkiä koti-ikävä, joka on tahtonut jyskyttää sydänalassani, tuntui hitusen hellittävän.

Gordon kertoi, mitä oli käynyt tenttimässä, sillä hän oli suorittanut kerralla kahta ainetta. Se on minusta melkein nenäkästä, mutta hän sanoi, että jos ne menevät läpi, hän on taas askelta lähempänä tavoitettaan. Minä olen tietysti kauhean ylpeä hänestä!

Sitten hän kyseli minun koulunkäynnistäni, ja kerroin harjoitustunneista ja luennoista. En hiiskunut mitään herra Willowsista, miksi olisin, kun ei Gordon tiedä mitään hänen olemassaolostaankaan. Eikä Gordon sanonut mitään pojista, mistä minä olen iloinen.

Sen sijaan hän kyllä kysyi:

-Kuka se tyttö oli?

-Mikä tyttö? minä ihmettelin.

-Se… Gordon näytti epäröivän, aivan kuin ei olisi tiennyt, miten määritellä näkemänsä, ja minä tiesin heti, ketä hän tarkoitti. -Se laitettu.

-Äh, häntä ei kannata huomioida! minä puuskahdin.

-No, hän ei näytä siltä, että olisi tottunut jäämään huomiotta, Gordon sanoi.

En tiedä, tarkoittiko hän sen kaikessa viattomuudessa, mutta yhtäkkiä minua harmitti hirvittävästi oma käytännöllinen ja siisti leninkini ja hyvät kävelykenkäni ja se, etten käytä huulimaalia ─ vaikka en totisesti ole koskaan ajatellut, että miettisin sellaisia asioita Gordonin seurassa!

-Et kai sinä pidä häntä sievänä? minulta lipsahti, ennen kuin ehdin ajatella.

-Minäkö? Gordon kysyi vastaan. Muuta hän ei tästä asiasta sitten sanonutkaan, vaan katsoi minuun vähän huvittuneen näköisenä, ja minä nolostuin.

Aloin siis nopeasti kysellä yksitellen kaikista tuttavista, vaikka harmikseni Gordon ei tiennyt kenestäkään juuri mitään. Ilmeisesti hän ei todellakaan käy missään, on vain kotona ja lukee. En kuitenkaan tohtinut moittia häntä moisesta erakoitumisesta, sillä en tahtonut saada vastaukseksi mitään ’kun sinä et ole kaupungissa’ -hempeilyä.

Lopulta päivällinen hotellilla oli oikein mukava. Alice-täti oli hyvällä tuulella, ja Gordonista on kieltämättä tullut tulipalon jälkeen huomattavasti miellyttävämpi, vaikka tietysti toivoisin, ettei näillä asioilla olisi yhteyttä, sillä onhan kauheaa, jos hänen piti menettää koko omaisuutensa lakatakseen olemasta niin omistava minua kohtaan, ja totta kai oli hauska istua hienossa ruokasalissa ja tulla palvelluksi ja saada herkullista ruokaa.

Alice-tädillä oli minulle kotoa paksu kirje, pieni paketti oikeastaan, ja illalla meillä oli isoäidin kanssa kauhean hauskaa, kun katsoimme läpi kaikki isän siinä lähettämät valokuvat, ja minä luin ääneen parhaat palat äidin pitkästä ihanasta kirjeestä. (Siinä ei ollut Archiesta tai Corasta mitään muuta kuin jotakin aivan arkista, mikä sai minut salaa huokaamaan helpotuksesta ─ äiti on kai unohtanut koko asian. Archielta mukana oli pieni kirjelippu, eikä sekään käsitellyt muuta kuin tavanomaisia asioita, ja Cora oli kirjoittanut terveisiä äidin kirjeen marginaaliin.)

Päivällisen jälkeen Gordon saattoi minut hotellilta isoäidin luo, asuntoon asti, vaikka koetin päästä hänestä eroon alaovella. Jotenkin yritykseni toi kuitenkin mieleeni muistikuvia Paulista, ja niitä välttääkseni en lopulta paljon vastustellut, kun Gordon tahtoi tulla ylös asti tervehtimään isoäitiä, viipyi hetken ja oli oikein kohtelias.

Kun hän oli mennyt ja me kävimme kotipostin kimppuun, huomasin isoäidin silloin tällöin katsovan minua pitkään.

-Kuulehan, Gracie, hän sanoi yhtäkkiä, melkein kesken kaiken, kun luin ääneen äidin kuvausta Walterin viimeisimmästä (se onneton poika oli sitonut Wynda Saundersin esiliinannauhat välitunnilla tikapuihin tytön huomaamatta, mistä kellon soidessa aiheutui arvattavaa hämmennystä ja puhuttelu Sean-sedän kansliassa, ja tarina toi minun mieleeni kaikenlaisia muistoja). -Minä en aina ole osannut arvostaa äitiäsi, mutta toivon, että olet tullut häneen.

Kysyin hämmästyneenä, mitä hän tarkoitti. Tietysti minä tahtoisin tulla äitiin, siitä ei ole kyse, mutta kommentti tuntui oudolta.

Isoäiti taputti kättäni.

-Mitä ikinä sinun äidistäsi sanotaankaan, hän ei hätäillyt elämänkumppania valitessaan, ja kun hän lopulta valintansa teki, hän seurasi sydäntään eikä antanut hämätä itseään elämän mukavuudella ja taloudellisella turvallisuudella. Älä sinäkään.

Kysyin, mitä hän tarkoitti, mutta hän ei suostunut selittämään enempää, ainoastaan käski minun jatkaa lukemista, jotta selviäisi, miten Walterin oli käynyt. Minä puolestani tajusin ajattelevani sitä sateista kesäpäivää, jolloin Stuart oli pelastanut minut tanssien huutokaupasta ja puhunut hyvin vakavasti Gordonista. Miten typerää!”

Syyskuun 27. päivänä
”Hämmästyksekseni ja ärtymyksekseni Gordonin visiitti on ollut lähipiirissäni monta päivää suosittu puheenaihe. Kun ottaa huomioon, että olemme sentään suurkaupungissa, ei voisi ajatella yhden ylämaalaispojan piipahduksen herättävän moista mielenkiintoa!

Susan Reid kyselee hänestä tietysti vain härnätäkseen minua ─ minkäväristä pitsiä valitsen hääpukuuni ja aionko itse maalata kutsukortit ja muuta typerää ─ mutta Hope oli melkein vihainen, kun en ole kertonut, että minulla on ’tuollaisia ystäviä’, ja Emily kysyi silmät suurina, olenko minä kihloissa, ja jopa Edillä on vihdoin sytyttänyt ja hän tiedusteli pahoillaan, ettei kai ollut aiheuttanut mitään harmia kysymyksellään kotimatkasta, ’kun minä en ajatellut lainkaan, että sinä olet varattu’.

Varattu! Mikä sana. Vakuutin Edille, että voin aivan vapaasti kävellä vaikka kaupungin ympäri kenen kanssa tahansa.

En ole tainnut muistaa lainkaan kertoa, että Axelista ei ole kuulunut vielä yhtään mitään ─ ei kirjettä, ei edes yhtä viheliäistä postikorttia. Äidin neuvoa noudattaen olen muutaman kerran aivan rehellisesti istunut pöytäni ääreen ja ottanut kirjepaperia aikomuksenani kertoa kaikessa viattomuudessa siitä, miten kovin mukavaa minulla Edinburghissa on, miten paljon uusia ystäviä olen saanut, ja miten tavattoman hauskaa meillä on koulussa.

Jostakin syystä en ole vain saanut koskaan paperille kuin alkutervehdyksen.”

***
Betty-viikkojen spesiaalitarina jatkuu klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti