tiistai 11. huhtikuuta 2017

57. Omantunnon kysymyksiä

 
Kuten useimmat nuoret, Gracekin piti vanhempiaan monissa asioissa melko vanhanaikaisina. Hitusen ristiriitaisesti hän ei silti ollut koskaan ajatellut saaneensa erityisen vanhanaikaista kasvatusta. Koivurannan jälkikasvua ei pidetty yhtään kovemmassa kurissa kuin muitakaan Fort Williamin lapsia ja nuoria, usein päinvastoin, eikä Grace ollut milloinkaan ajatellut, että hänen kotinsa arvot ja tavat poikkeaisivat jollakin tavoin muiden samanikäisten olosuhteista.

Äidin varoitukset ja neuvot omantunnon herkkyydestä ja uuden ympäristön vapaamielisyydestä Edinburghiin lähtiessä olivatkin tuntuneet tytöstä hiukan oudoilta. Hänhän asuisi isoäidin luona ja kävisi koulua, mitä huolehdittavaa siinä olisi!

Mutta pian Grace havaitsi, ettei hän todellakaan käynyt enää kansakoulua, ja että maailma oli kovin toisenlainen ylämaalaiskaupungin ulkopuolella.

Susan Reid räikeine ehostuksineen ja anteliaine asuineen oli tietysti aivan oma lukunsa, ja häntä paheksuivat useimmat tytöt ─ äänekkäimmin ne, jotka kadehtivat hänen vastakkaiselta sukupuolelta keräämäänsä huomiota. Gracea Susan ärsytti edelleen sekä olemuksellaan että ylimielisyydellään, eikä hän ymmärtänyt, mitä varten tämä hakeutui samaan toveripiiriin. Olisihan tämä saanut muutakin seuraa!

Mutta myös muiden uusien tuttavuuksien kanssa Grace parka joutui välillä hämmentymään tajutessaan, että elämä saattoi olla jossakin hyvin toisenlaista kuin Koivurannassa.

Eräänä maanantaina ruokatauolla Grace tungeksi muiden mukana kanttiinissa ruoka-annoksineen. Kuten tavallista, pöytään päästyä keskustelu kiersi päättyneen viikonlopun riennoissa. Hope Trask ja Emily Atchison, jotka olivat huonetoverit asuntolassa, olivat olleet lauantaina tanssimassa ja sunnuntaina elokuvissa, ja moittivat puolitosissaan Gracea, jota eivät olleet saaneet kiinni koettaessaan soittaa asuntolan automaatista, jotta tämä olisi liittynyt mukaan molempiin huvituksiin.

-Eikö sinun isoäitisi vastaa puhelimeen? Emily kysyi nauraen, kun Grace oli kujeillen vastannut, ettei ollut ymmärtänyt istua puhelimen ääressä odottamassa.

-Ei hänkään ymmärtänyt istua puhelimen ääressä odottamassa, Grace virnisti. -Lauantai-iltana me olimme tätini luona, ja sunnuntaina kirkon jälkeen isoäiti tahtoi kävellä vähän, kun oli niin kaunis ilma ja minä seurana. Hän ei tohdi lähteä kävelylle yksin, sillä hänellä on huonot polvet, ja nytkin minun piti juosta lopuksi hakemaan vuokra-auto, jotta pääsimme kotiin.

-Kirkon jälkeen? toisti Susan, joka oli istunut samaan pöytään muiden torjuvista katseista huolimatta. -Käytkö sinä kirkossa?

-Tietysti, sanoi Grace hämmästyneenä.

Yhtäkkiä hän tajusi, että toiset tytöt katsoivat häneen vähän oudosti, melkein arastellen.

-Varjelkoon, Hope sanoi nolona, -anteeksi! Minä en tajunnut. Ethän sinä tietysti olisi lähtenyt tanssimaan ja elokuviin. Kuinka sinä olet saanut leikata tukkasi?

-Mitä? Grace ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

-Oletko sinä poissa sitten, kun me maalaamme elävää mallia? tiedusteli Emily. -Tarkoitan, että maisemat ja sellaiset varmaan eivät ole syntiä?

Grace laski haarukkansa lautaselle.

-Mistä te puhutte? hän kysyi.

-Minä en ymmärtänyt, että sinä olet… sellainen, Hope sanoi. -Tarkoitan, että…

-Hän tarkoittaa, ettei tajunnut sinun olevan kirkossakävijöitä, Susan Reid tokaisi ja kaivoi laukustaan savukerasiaansa, sillä hän oli jo syönyt. -Ja arvelee, että lauantai-iltaisin istut varmaan NNKY:llä veisaamassa virsiä!

Grace tuijotti heitä yhä ällistyneenä, mutta vähitellen ymmärtäen.

-Entä sitten, vaikka istuisinkin! hän puuskahti. -Ainakaan minä en näytä…

Hän nielaisi lauseen lopun, ja Susan, joka oli löytänyt savukkeen ja sytyttimen, nauroi.

-Kaskas! Aioitko sanoa tuhman sanan? hän virnisti. -Minä alan ymmärtää, mitä varten sinun tulevaisuutesi on jo nyt niin hienosti järjestyksessä. Ettet vain sortuisi mihinkään sopimattomiin suhteisiin!

Grace tajusi Susanin viittaavan jälleen kerran Gordonin käyntiin ja punastui kiukusta.

-Ettekö te sitten käy kirkossa? hän tiuskaisi.

-Eiväthän siellä käy kuin vanhat ihmiset ja sellaiset… hurskaat, Emily töksäytti. -Ahdasmieliset, niin kuin minun serkkuni, jolla on jakaus keskipäässä ja aina musta puku!

-Jotkut tässä pöydässä ovat ahdasmielisiä, mutta en minä! Grace nousi ja otti tavaransa, vaikka hänen annoksensa oli vielä kesken. -Ehkä teidänkin sopisi käydä kirkossa joskus kuulemassa oikeista asioista, eikä olla niin ennakkoluuloisia!

Hän oli tarjottimensa kanssa menossa jo puolivälissä salia, kun Susan saavutti hänet. Tämän lautasella kärysi savuke, jota hän ei ollut ehtinyt kunnolla sammuttaa kiiruhtaessaan Gracen perään.

-Kirkossa käyväksi hurskaaksi tytöksi sinä olet kauhean äkäinen luonteeltasi, Fleming, hän virnisti. -Älä välitä heistä, he ovat idiootteja. Olet oikeassa siinä, mitä sanoit. Minäkin menen kirkkoon silloin, kun tuntuu, että koko muu maailma on turhanpäiväinen.

-Sinä? Grace tuijotti häntä. Hän saattoi kuvitella Susan Reidin moneen paikkaan, mutta ei kirkonpenkkiin.

-Miksi ei? Susan alkoi levollisesti latoa astioitaan keräysvaunuun. -En minä tiedä, uskonko Jumalaan ja sellaista ─ mutta jos Hän on olemassa, on mukava ajatella, että Hänelle minäkin kelpaan aivan tällaisena, vaikken aina ihmisille.

Grace katsoi Susaniin ihmeissään ja vähän nolona. Hän avasi suunsa, mutta ei osannut sanoa mitään.

-Minä pidän sinusta, Fleming, Susan sanoi ja katsoi häntä yhtäkkiä silmiin. -Ymmärrän, ettet sinä pidä minusta, eikä se haittaa. Mutta on lohdullista, kun kaikki luokkatoverit eivät ole kasvaneet mustavalkoisessa tynnyrissä.

-Meilläpäin kaikki käyvät kirkossa, Gracelta lipsahti yhtäkkiä haikeasti. -Enkä minä ole ajatellut…

Hän oli vähällä tunnustaa, ettei ollut koskaan ajatellut, mitä Fort Williamin kirkkoon kokoontuva seurakunta oikeastaan ajatteli niistä asioista, joista siellä puhuttiin. Pohtivatko he kuulemaansa niinkään syvästi kuin kevytmielinen Susan? Hän oli itse lapsesta asti kasvanut kristillisyyteen, eikä ollut koskaan edes miettinyt asiaa sen tarkemmin ─ aivan kuten ei ajatellut hengittämistään tai jotakin muuta normaalia elintoimintoa.

-Se on minulle niin tavallista! hän sitten sopersi.

-Pidäkin se sellaisena, Fleming, Susan sanoi yhtäkkiä vakavasti. -Nyt minä häivyn, nuo tulevat pyytelemään anteeksi. Laita huomenna yllesi ohuimmat silkkisukkasi ja lyhyin hameesi, se on heille oikein.

Ja virnistäen Susan livahti ulos kanttiinin ovesta jättäen Gracen todellakin ottamaan vastaan Hopen ja Emilyn pahoitteluja, joita sorvatessaan tytöt lopulta puhuivat itsensä niin pussiin, että Grace purskahti nauruun.

-Te olette kauhean hölmöjä, hän sanoi hellästi. -Ehkä teidän pitäisi tulla ulos tynnyristä ja ajatella maailmasta vähän vähemmän mustavalkoisesti!

-Tynnyristä? Hope toisti närkästyneenä.

-Niin, virnisti Grace, joka ei vielä puolta tuntia aiemmin olisi kuvitellutkaan lainaavansa mitään Susan Reidin sanoja. -Tehän tässä rajoittuneita olette, jos luulette, että kristinuskossa kielletään jotakin! Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi. Se on muuten Raamatusta.

Hän näki Hopen vilkaisevan nopeasti ympärilleen, aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan, että heidän seurueessaan siteerattiin Raamattua. Ja yhtäkkiä hän tajusi säälivänsä tyttöjä, joiden elämä todellakin tuntui olevan tavattoman ahdasta ja kapeanäköistä.

-Mennään nyt, hän sanoi, -eikö kuvanveisto ala aivan kohta. Minä taidan muotoilla tänään Madonnan.

Yhtäkkiä Emily tirskahti.

-Anteeksi, Gracie, hän sanoi, ja nyt se tuntui tulevan aivan rehellisesti sydämestä. -Minä olin tosiaankin tyhmä. Lähdetkö sinä tanssimaan keskiviikkona?

-Ei, sanoi Grace iloisesti, -mutta en sen tähden, että silloin olisi NNKY:n kokous ─ jossa minä muuten olen ollut pari kertaa, ja siellä on kauhean hauskoja ihmisiä.

Emily tirskahti taas, mutta Hope näytti yhä hiukan loukkaantuneelta.

-Sinusta ei ota selvää, hän mutisi. -Oletko lintu vai kala!

-En kumpikaan. Olen isoäitini kanssa asuva opiskelijatyttö, joka ei saa olla myöhään ulkona keskellä viikkoa. Grace työnsi toisen kätensä Hopen kainaloon. -Mutta lauantaina voisin lähteä. Silloin on sitä paitsi minun syntymäpäiväni aatto ja olin joka tapauksessa ajatellut kutsua teidät sunnuntaina teelle ─ kirkon jälkeen, tietysti.

Emily nauroi nyt ääneen, ja Hopenkin suu taipui pieneen hymyyn.

-Mokoma maalaistyttö, hän mutisi. -Onko sinulla sunnuntaina syntymäpäivä? Voitko sinä tosiaan lähteä lauantaina juhlimaan?

-En minä tiedä, kuka sen kieltäisi, Grace huomautti. -Jumala ei ainakaan!

Hilpeydestään huolimatta Grace mietti sillä viikolla monia asioita syvällisemmin kuin koskaan ennemmin. Hän alkoi ymmärtää, että oli todella olemassa ihmisiä, jotka eivät eläneet niin tiiviissä ja luonnollisessa yhteydessä seurakuntaan kuin mihin hän oli tottunut, ja oli olemassa ihmisiä, jotka eivät tosiaan edes olleet varmoja Jumalan olemassaolosta.

Se tuntui hiukan järkyttävältä, vaikka toisaalta Susanin käytös kanttiinissa herätti hänessä myös toisenlaisia ajatuksia. Oliko hän itse tuominnut tämän liian kerkeästi, vain ulkoisten seikkojen perusteella? Gracen oli myönnettävä, että yhtäkkiä suorasukainen Susan tuntui paljon reilummalta kuin Hope, josta hän ei aina päässyt oikein selvyyteen ─ oliko tämä ”lintu vai kala”.

Hän arvasi, että heidän sanailunsa oli levinnyt laajemmallekin, sillä jotkut kurssitoverit alkoivat suhtautua häneen vähän arastellen, aivan kuin Grace Flemingin kuullen ei olisi voinut puhua kaikesta mistä ennen, kun nyt oli selvinnyt tämän käyvän kirkossa ja NNKY:llä. Tilanne sekä suututti että suretti Gracea. Mitä varten sitä pidettiin omituisena, että hän kävi kirkossa, mutta sitä ei, jos joku ei käynyt! Kuka näitä kirjoittamattomia sääntöjä oikein laati?

Hän päätti kuitenkin yrittää olla kuin ei olisi huomannut mitään. Olisi ollut väärin ryhtyä selittelemään, kun mitään selittelemistä ei ollut, ja olisi ollut väärin pukeutua ”ohuimpiin silkkisukkiinsa ja lyhyimpään hameeseensa”, kuten Susan oli sanonut. Jos ihmiset lakkaisivat pitämästä hänestä sen vuoksi, että hän kävi kirkossa, eivät he alunpitäenkään olleet paljon arvoisia.

Onneksi tuleva syntymäpäivä vähitellen valtasi tytön ajatukset. Seitsemäntoista vuotta! Ajatuskin sai hänen ryhtinsä kohenemaan ja päänsä pystympään. Vuosi sitten hän oli juhlinut syntymäpäiväänsä Nizzassa ─ iloisena kamerastaan ja onnettomana riideltyään Millyn kanssa, niin lapsellinen hän oli silloin ollut. Ja Grace punastui itsekseen muistaessaan, miten oli hiipinyt parvekkeelle tavatakseen herra Willowsin. Jos hän vain silloin olisi tiennyt, että vuotta myöhemmin tapaisi tämän useita kertoja viikossa luennoilla…

-Tiedäthän sinä, mitä seitsentoistavuotiaasta neidosta sanotaan ─ ja se taitaa pitää paikkansa, isoäiti sanoi hellästi, kun Grace lauantai-iltana tuli huoneestaan.

-En minä vielä ole seitsemäntoista! Grace huomautti nenäkkäästi. -Vasta huomenna!

-Mutta hyvin kaunis sinä olet. Isoäiti taputti hänen poskeaan. -Ota lämpimämpi päällystakki, tuo silkkipuku on kovin ohut. Mitä te aiotte tänään?

-Minä en tiedä, Grace sanoi rehellisesti. -Tytöt ovat suunnitelleet jotakin. Minun pitää ensiksi vain mennä asuntolaan Hopen ja Emilyn luo. Luultavasti lähdemme sieltä tanssimaan.

-Pidä hauskaa, kultaseni, ja ole varovainen, isoäiti sanoi, ja Grace nauroi hänen toivotuksen ja varoituksen sekoitukselleen. -Minä annan rahaa…

-Ei, minulla on vielä se seteli, Grace keskeytti. Hän oli säilyttänyt avajaisjuhlaa varten saamaansa autorahaa kuin kalleinta aarrettaan, kun ei tuolloin ollut sitä tarvinnutkaan. -Minä selviän kyllä.

Hilpeällä mielellä hän hyppeli alas portaat ja pujahti ulos kadulle. Oliko mikään hauskempaa kuin olla käytännöllisesti katsoen seitsemäntoista ja menossa juhlimaan! Ja hän aavisti, että isoäidillä olisi huomista varten kätköissään hänelle kirjeitä ja kortteja ja paketteja, joita viikon mittaan oli varmaankin saapunut. Olisikohan Axel… Mutta todennäköisesti ei. Grace tunsi pienen piston sydämessään.

Hän oli käynyt muutaman kerran Hopen ja Emilyn luona asuntolassa, mutta ei koskaan ennen lauantai-iltaisin. Nyt tunnelma koko tuossa ahtaassa, synkässä rakennuksessa oli iloinen, monien huoneiden ovet olivat auki käytävään, ihmisiä kulki edestakaisin ja joku oli nostanut gramofonin huoneensa ovelle, niin että musiikki soi kaikkialle, eivätkä valvojat puuttuneet asiaan, koska oli lauantai.

-Syntymäpäivälapsi tuli! huusi Hope, kun Grace astui kynnyksen yli. -Minä vielä lyön sinut tainnoksiin saadakseni ryöstää tuon pukusi. Yhäkö sinä väität, että sen ompeli naapurin tyttö? Minä uskon, että se on Pariisista.

-Hän on vielä naapurin tyttö, Grace totesi iloisesti, -mutta ehkä hänet joskus tunnetaan Pariisissa. Oletteko te valmiit?

-Aivan kohta, Emily käristää vielä päänsä. Hope, jolla oli kesto-onduleeraus, viittasi Emilyyn, joka istui peilin edessä ja käytti piippaussaksia otsa keskittyneissä rypyissä. -Tänään pidetään hauskaa! Se on kai hyväksyttävää?

Hän vilkaisi Graceen puoleksi kujeillen, ja Grace nauroi.

-Tänään pidetään niin hauskaa, että me muistelemme sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua, hän ilmoitti ajatellessaan äitiä ja tämän tarinoita ja heittäytyi lepotuoliin.

-Hyvä! Hope pyörähti pienen huoneen komerolle, ja kun hän tuli takaisin, hänellä oli kädessään pullo ja korkinavaaja. -Syntymäpäivälapsi saa avata tämän. Emily, kun saat tukkasi poltettua, anna hammasmukit.

Grace jähmettyi. Hän tiesi heti, ettei Hopen kädessä ollut suinkaan mikään viaton mehupullo.

-Ota, sanoi Hope pulloa ojentaen, ja vaistomaisesti Grace otti sen käteensä. Sitten Hope pyörähti pesualtaan luo ja haki pyyhkeen. -Suojaa tällä pukusi, se on punaviiniä ja tahraa hirveästi.

-Minä… Grace tuijotti pulloa kuin se olisi ollut pommi. -Minä en…

-No? Hope katsoi häntä terävästi. -Kaikkihan oli sallittua, eikö niin? Älä nyt vain sano, ettet juo viiniä.

Ei Grace aivan niin aikonut sanoa. Ranskassa ja Italiassa Charlie-setä oli toisinaan tilannut illallisella heille kaikille viinilasillisen, koska sanoi sen kuuluvan paikalliseen kulttuuriin ja suojelevan heitä vatsavaivoilta, ja monacolaisella maantiellä hän oli ottanut siemauksen herra Melvillen konjakkipullosta.

Mutta heillä kotona ei ollut milloinkaan alkoholia, ei edes tahranpoistoon, vaan äiti kävi spriitä tarvitessaan lainaamassa sitä Alice-tädiltä ja palautti pullon välittömästi. Eikä Fort Williamin suurimmissakaan juhlissa tarjottu alkoholia nuorille eikä varsinkaan nuorille tytöille.

Mitä hän tekisi? Voisiko hän juoda lasillisen, kuten matkalla ─ jäisikö se siihen? Montako lasillista yhdestä suuresta pullosta tulisi, paljonko Hope oli ajatellut heidän kunkin juovan? Entä, jos Grace tulisi huonovointiseksi? Tai entä, jos hän tahtoisikin lisää, kuten isä? Entä, jos isoäiti saisi tietää? Entä, jos kotona saataisiin tietää?

-Minä en ole tottunut, Grace lopulta sanoi totuudenmukaisesti. -Enkä… enkä minä pidä sitä oikeana, että me… Mistä sinä sait tämän?

-Henry Beatty osti sen minulle, kun pyysin. Hope katsoi Graceen yhtäkkiä haastavasti. -Olen pahoillani, jos järkytin sinun säädyllisyyttäsi ─ kuvittelin, että kun kerran olet itse niin avarakatseinen, että voit syyttää muita ahdasmielisyydestä…

-Anna hänen olla, kuului ovelta tiukka komento. -Ellei hän tahdo sinun viininlitkuasi, se vain osoittaa, että hänellä on makua!

Se oli Susan Reid, joka oli ilmestynyt huomaamatta kynnykselle.

-Muistaakseni sinua ei ole kutsuttu, Hope tiuskaisi.

-Muistaakseni täällä on järjestyssäännöt, Susan tokaisi vastaan. -Jos jäät asuntolassa kiinni viinaksista, saat lähtöpassit välittömästi. Siinähän sitten palaat Musselburghiin äitisi helmoihin.

-Miten minä jäisin kiinni? Ellei joku kieli!

-Valvojalla on nenä, tokaisi Susan. -Hän haistaa, kun kävelette ohi. Ja siivoojalla silmät! Ajattelitko heittää tuon pullon ulos ikkunasta, kun se tyhjentyy? Vai miten kuvittelit sen hävittäväsi?

-Sitä minä yritin hänelle sanoa, huomautti Emily, joka oli saanut tukkansa laitetuksi. Hänen onnettomasta ilmeestään Grace päätteli, että ajatus viinipullosta oli ollut yksinomaan Hopen.

-Älä sinä sitä sure! Hope nykäisi niskaansa. -Minä vain ajattelin, että kun Grace kerran niin kovin mielellään esiintyy vapaamielisyyden airueena…

Yhtäkkiä Gracen hämmennys oli poispyyhkäisty. Hän hypähti pystyyn tuolistaan, iski viinipullon kirjoituspöytään niin, että kumahti, ja tiuskaisi, ennen kuin ehti ajatella sen pidemmälle:

-Tällä ei ole mitään tekemistä minun vapaamielisyyteni kanssa! Mutta minun isäni on alkoholisti, joka taistelee päivittäin kiusausta vastaan, enkä minä aio ruveta kokeilemaan, onko minussa samoja piirteitä ja miten minun kävisi!

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että tuntui, kuin käytävän melu ja musiikkikin olisi kuulunut jostakin kaukaa, aivan kuin kuplan ulkopuolelta. Grace tunsi alkavansa punastua. Hän ei ollut koskaan edes harkinnut kertovansa kenellekään isästä ─ siis kenellekään sellaiselle, joka ei jo tiennyt, kuten useimmat Fort Williamissa tiesivät.

Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi jollakin tavalla pettänyt isän, vetänyt tämän lokaan. Tämän jälkeen tytöt eivät ajattelisi muuta kuin yhtä asiaa, kun hän puhuisi isästä!

Emily liikahti ensimmäisenä. Yhtäkkiä hän oli pöydän luona, tarttui viinipulloon ja avaajaan ja ripein ottein vetäisi korkin pois pullon suulta. Ja ennen kuin kukaan ehti sanoa tai tehdä mitään, hän oli mennyt pesualtaalle ja tyhjentänyt pullon sisällön viemäriin ja laskenut perään kuumaa vettä.

-Kas noin, hän sitten sanoi vähän vavahtavalla äänellä ja kääntyi. -Grace, anna anteeksi.

-Mitä sinä teit! Hope tiuskaisi. -Tajuatko sinä, mitä minä maksoin tuosta!

-Kukaan ei käskenyt sinun hankkia sitä, Susan sanoi kuivasti. -Kiitos, Emily. Sinä olet järkevämpi kuin miltä näytät. Anna pullo minulle, ja tuo Gracella oleva pyyhe.

Emily totteli, aivan kuin hän olisi paljon mieluummin totellut kovasuista Susania kuin huonetoveriaan. Susan kietoi pullon huolellisesti pyyhkeen sisään ja löi sen äkkinäisellä liikkeellä rikki pesualtaan metallista reunaa vasten niin, että sirpaleet jäivät kankaan suojaan.

-Minä vien palat huoneeseeni ja käytän mosaiikkityössäni, hän sanoi rauhallisesti. -Kukaan ei kysele, mistä lasi tulee.

Gracen polvet pettivät ja hän putosi takaisin istumaan. Yhtäkkiä kaikki tuntui pahalta unelta. Jospa hän pian heräisi!

-Anteeksi, Grace, Emily sanoi uudestaan, tuli hänen luokseen ja otti häntä kaulasta. -Älä ajattele sitä enää. Mennään juhlimaan sinun syntymäpäivääsi.

-En minä tiedä, Grace mutisi, sillä yhtäkkiä hänestä tuntui aivan sietämättömältä lähteä Hope Traskin kanssa mihinkään.

-Äh, sanoi Susan pyyhemyttyineen. -Mennään pois vain. Ehkä nämä neidit ovat suunnitelleet muuta, mutta itse tiedän mukavan paikan, jossa on hyvää musiikkia ja aivan siedettäviä tanssittajia. Sitä sinä nyt tarvitset.

Hope, joka näytti hämmentyneeltä tämän häntä kohtaan nousseen kapinan johdosta, nielaisi.

-Mistäs minä saatoin tietää, hän mutisi puolustellen. -Isästäsi, tarkoitan. Enkä minä tiedä, periytyykö… sellainen. Kuvittelin vain, että rentoutuisit vähän.

-No, nyt hän on aika rento, vai mitä, Susan tokaisi.

Grace huokasi syvään. Sitten häntä alkoi yhtäkkiä aivan hullulla tavalla naurattaa. Mikä ikinä olikin ollut Hopen ostoksen taustalla ─ rehellinen halu ilahduttaa häntä vai pieni ilkeys ─ hän ei voinut pysyä vakavana muistellessaan tytön ilmettä, kun Emily oli tyhjentänyt pullon ja Susan rikkonut sen.

-Teetkö sinä mosaiikkityötä? hän kysyi Susanilta kiinnostuneena.

-Teen, Susan vastasi. -Tarvitsinkin juuri vihreää lasia. Taidan käydä viemässä nämä huoneeseeni, mutta sitten olen valmis lähtemään.

-Niin minäkin, sanoi Grace päättäväisesti. Hän ei totisesti antaisi yhden viinipullon pilata syntymäpäiväjuhlaansa. -Mennään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti