keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

58. Syntymäpäivälahjoja

 
Kun Grace myöhemmin ajatteli 17-vuotissyntymäpäiväänsä, muistoissa oli päällimmäisenä tietty lämpö Hopen tempauksesta huolimatta.

Aivan kuten silloin, kun Maisie Armstrong oli aikonut jättää hänet kutsumatta tanssiaisiinsa ja koko luokka oli noussut häntä puolustamaan, nytkin tuntui, kuin puoli asuntolaa olisi tahtonut ilahduttaa Gracea, vaikkei viinipullosta tiennyt kukaan Hopen ja Emilyn huoneen ulkopuolella.

Ensinnäkin heitä innostui lähtemään tanssimaan suuri joukko, mikä jo yksistään teki tunnelmasta hilpeän. Ja kun levisi huhu siitä, että oli Grace Flemingin syntymäpäivän aatto, pojat keräsivät kolehdin keskuudestaan ja vaativat saada maksaa Gracen sisään tanssihalliin ja tarjota hänelle iltapalaa puffetissa.

Tytöltä ei myöskään puuttunut tanssittajaa yhdenkään levyn aikana, niin että hän joutui jo pyytämään armoa tahtoessaan välillä lepuuttaa jalkojaan. Ja lopuksi tutut pojat tahtoivat saattaa hänet ”turvallisesti kotiin”, vaikka se merkitsi näille kaksinkertaista kävelymatkaa keskellä yötä, ensin tanssihallilta Flemingin kirjakaupalle ja sitten vielä sieltä asuntolaan.

-Miten sinä tuon teet? kysyi Susan Reid kiinnostuneena, kun hän jossakin vaiheessa iltaa osui Gracen kanssa yhtä aikaa naistenhuoneeseen.

-Minkä? Grace kysyi vastaan ja koetti järjestää kiharoitaan, jotka olivat aivan villiintyneet. Yhtäkkiä hänestä tuntui, että Susan ei ollutkaan niin ärsyttävä kuin miltä oli aiemmin tuntunut.

-Pystyt suhtautumaan niin viattomasti kaikkeen. Susan tupsutti lisää väriä ripsiinsä. Hänen leninkinsä oli niin tiukka, että Grace mietti, miten hän saattoi tanssia saumojen repeämättä.

-Mihin kaikkeen?

-Äh, en minä rupea sinua imartelemaan, Fleming. Tiedät täsmälleen, mitä minä tarkoitan.

-En tiedä, Grace sanoi vähän hämmentyneenä. -Miksi minä en suhtautuisi johonkin asiaan viattomasti?

-Sinä olet aivan toivoton, Susan mutisi.

Seuraavana aamuna isoäiti antoi Gracen nukkua myöhään ─ jopa niin myöhään, etteivät he menneet lainkaan kirkkoon, kuten tyttö sittemmin viisasteli ystävilleen. Grace heräsi lopulta aamupäivällä siihen, että isoäiti toi hänelle tarjottimella aamiaista ja haki sitten sylyksen postia avattavaksi.

-Isoäiti, sinä et saa palvella minua näin! Grace puuskahti.

Isoäiti nauroi.

-Anna sinä vanhukselle hänen ilonsa! Siitä on pitkä, kun tässä asunnossa on vietetty seitsentoistavuotispäiviä. Kas niin, juohan nyt teesi, niin pääset avaamaan postiasi.

Grace tunsi itsensä aivan tavattoman hemmotelluksi siinä untuvapielustensa keskellä alkaessaan repiä auki kirjekuoria ja irrottaa pakettien naruja. Kotoa tulleessa paketissa oli puolihame ─ äidin oli täytynyt ompeluttaa se Fannylla hänen lähtönsä jälkeen, ja se oli täsmälleen sen sävyinen, että kävisi täydellisesti yhteen hänen Lontoosta ostamansa vihreän villapuseron kanssa. Lisäksi siellä oli isältä kirjekuoressa seteli ”yllättäviin menoihin”, mikä sai Gracen huokaamaan vähän syyllisenä. Hän ei olisi tahtonut aiheuttaa mitään ylimääräisiä kuluja, vaikka olikin itsekseen jo salaa murehtinut, miten pystyisi ostamaan kameraansa lisää filmiä ja kehityttämään viimeksi ottamansa kuvat.

Mutta melkein parasta paketissa oli tietysti paksu kirjekuori, jonka päällä hänen nimensä oli äidin käsialalla, ja jonka Grace tiesi sisältävän taas ihanan kirjeen ─ jossa äiti toivottavasti kertoisi, millaista hänen elämänsä oli ollut seitsentoistavuotiaana! Grace värisi. Äiti oli ollut seitsemäntoista tavatessaan isän. Ehkä hänkin…

Mutta hän ei ehtinyt jäädä pitkäksi aikaa unelmiinsa, sillä postia oli paljon. Stuart oli lähettänyt hänelle pari uutta levyä, ei sentään vielä omiaan, vaikka Gracen sydän ehtikin jo hypähtää toiveikkaana. Donaldilta tuli kortti ja sarjalippu Edinburghin parhaaseen elokuvateatteriin ─ niin Donaldin tapaista, että hänen mieleensä pälkähti vain soittaa Glasgow’sta teatteriin ja hoitaa tällainen asia postitse! Millyltä tuli kortti Liverpoolista ja muilta serkuilta ja tädeiltä ja enoilta ja ystäviltä kortteja ja pieniä muistamisia.

-Mikä tuo on? Grace kysyi ihmetellen, kun hän luuli jo käyneensä läpi kaiken, ja isoäiti nosti vuoteelle kullanväriseen paperiin käärityn paketin.

-Nuori MacDonald jätti tämän käydessään, isoäiti sanoi tuikkivin silmin. -Syntymäpäivääsi varten.

Grace hengähti. Senkö tähden Gordon oli niin sinnikkäästi tahtonut saattaa hänet kotiin asti ja tavata isoäidin? Mutta missä välissä poika oli ehtinyt antaa isoäidille lahjan kätkettäväksi? Siinä se kuitenkin oli, ja sen ulkoasu kieli, että sisällä ei olisi elokuvalippuja eikä äänilevyjä, vaan jotakin kultasepänliikkeestä ostettua.

Avatessaan kimaltavaan naruun kiinnitetyn kortin Grace nauroi hämmennykselleen, sillä tietysti lahja olisi koko tohtorilan perheeltä, eikä siinä olisi mitään ihmeteltävää. Mutta kortissa luki sydämellisten onnittelujen alla vain ”ystäväsi Gordon”. Ei sanaakaan Alice-tädistä tai Fergus-sedästä tai Fannysta tai pikkupojista.

-No, sanoi isoäiti ja katsoi häneen tutkivasti, -etkö sinä avaa lahjaasi?

Grace oli vähällä sanoa, ettei tahtonut avata, mutta ymmärsi viime hetkessä, ettei seitsentoistavuotias voinut käyttäytyä niin lapsellisesti. Niinpä hän selvitti kimaltavan narun solmut ja kääri auki kultapaperin. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kaunista narua ja paperia, ei edes siinä paketissa, jossa isä oli eräänä jouluna antanut äidille sen tavattoman kauniin helminauhan. Siitä päätellen tätä lahjaa ei ollut ostettu Fort Williamin kultasepänliikkeestä.

Paperin alta paljastui tummansininen samettirasia. Grace vavahti, kun hän muisti maininnan toisesta samettirasiasta, siitä, jonka Felix oli avannut parvekkeella Gendarmenmarktin laidalla viime keväänä pyytäessään isää…

-Hyvä tavaton, tyttö, isoäiti sanoi, -haluatko sinä, että vanhalle isoäidillesi käy kuten uteliaalle kissalle?

Grace napsautti rasian auki.

-Mikä tämä on? hän sopersi.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista korua. Äkkiseltään se näytti aivan tavalliselta, hopeaketjuun ripustetulta sydämeltä, jonka etupuolelle Gordon oli antanut kaivertaa hänen nimikirjaimensa. Mutta sydän ei ollut ehjä, sen poikki kulki aivan kuin taite, niin että pienellä voimankäytöllä se olisi mennyt kahtia. Toisessa sydämenpuolikkaassa oli oma ripustuslenkkinsä, mutta siihen ei ollut kaiverrettu mitään.

-Minä olen kuullut tuollaisista ─ Lornalta, tietysti, hän tietää kaikki hupsutukset, isoäiti sanoi lempeästi. -Sinä pidät sydämen ehjänä, kunnes haluat antaa toisen puolikkaan erittäin tärkeälle ihmiselle, joka voi ripustaa sen kaulaansa tai kellonperiinsä tai mihin tahtookin.

-Mutta en minä halua… Grace sopersi melkein pelästyneenä.

-Shh, sanoi isoäiti. -Se nuori mies taitaa pitää sinusta tosissaan. Älä nyt näytä noin kauhistuneelta. Koruhan on ehjä. Jos hän olisi jo vienyt sydämestä puolikkaan, olisi syytä huolestua.

Grace läimäytti rasian kiinni.

-Typerä poika, hän mutisi. -Miksei hän anna minun olla rauhassa!

-Jaa-a, sanoi isoäiti. -Ehkä siihen on syynsä. Mutta sinun tilallasi nousisin nyt ja alkaisin laittautua valmiiksi. Montako vierasta tulee?

-Kymmenkunta, Grace mutisi ja penkoi peitettään kuorruttavaa lahjapaperien, kuorien ja korttien kasaa. -Ethän sinä väsy liiaksi, isoäiti?

-Höpsis. Minä en laita teille kolmen ruokalajin päivällistä ─ saatte vain kakkua ja jäätelöä teen kanssa. Etsitkö sinä jotakin?

Grace puri huultaan.

-Onko tässä kaikki? hän kysyi.

Isoäiti hyrähti.

-Vieläkö enempää sinä odotit! En tiennytkään, että olet noin ahne, pikku Gracie. Kyllä siinä on kaikki.

-Eikö tänään aamupostissakaan…

-Grace, siinä on kaikki. Isoäiti katsoi häneen tutkivasti. -Keneltä sinä odotit muistamista?

Grace punastui ja alkoi nopeasti silittää auki ja pinota käärepapereita.

-Minä vain ajattelin, hän mutisi.

Isoäiti nousi hitaasti.

-Sinä olisit toivonut saavasi korun ennemmin joltakulta muulta, eikö niin?

-Äh, antaa olla! Grace niputti korttinsa ja paiskasi samettirasian yöpöydälle. -Minä sovitan uutta hamettani.

Hame istui täydellisesti, kuten Fannyn luomukset aina, ja vihreä villapusero todellakin sopi sen kanssa aivan täydellisesti. Grace kokeili, miltä sydänkoru näyttäisi hänen kaulassaan, mutta sulki sen lopulta rasiaan ja laittoi rasian lipastonsa laatikkoon. Koru aiheuttaisi liikaa kysymyksiä.

Hän odotti vielä päiväpostia toiveikkaana, mutta sekään ei tuonut mitään viestiä Axelilta. Olkoon sitten! Parempi näin! Varmaankin poika piti niin hauskaa Fergien ja ties kenen kanssa, ettei enää muistanut häntä olevankaan.

Niinpä Grace päätti pitää omalla tahollaan hauskaa, ja pystyikin siihen. Isoäidin luvalla hän oli kutsunut teelle läheisimmät kurssitoverinsa, tyttöjä ja poikia. Vielä edellisiltana tanssihallilla hän oli hetken mielijohteesta kutsunut myös Susan Reidin, vaikka pelkäsi isoäidin saavan kohtauksen tämän ulkomuodosta.

Mutta hämmästyttävää kyllä, Susan oli pukeutunut oikein sievään leninkiin, joka oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen tavanmukaiset asunsa, ja hänen ehostuksensakin oli nyt hillitty, niin että hän näytti suorastaan sievältä.

He söivät kakkua ja jäätelöä ja mekastivat kuin pikkulapset pöydän ympärillä, ja siirtyivät sitten olohuoneeseen kuuntelemaan Gracen saamia äänilevyjä ja hiukan tanssimaan, vaikka huone oli siihen liian ahdas ja oli varottava törmäilemistä huonekaluihin, ”mutta sehän tekee tästä vain urheilua”, kuten Peter Simons kohteliaasti sanoi.

-Entä se nuori hurmuri? härnäsi Susan Reid, kun Grace oli ystävättäriensä pyynnöstä esitellyt saamiaan lahjoja. -Minä luulin, että hän lähettäisi tummanpunaisia ruusuja tai vähintäänkin korun!

Grace koetti niin epätoivoisesti olla punastumatta, että tunsi poskiaan alkavan kuumottaa.

-Oho! huusi Joanne Finlay. -Sinä pimität meiltä nyt jotakin, Grace.

-Älkää kiusatko häntä, Edward Coutts nuhteli ja tarttui Gracen käsipuoleen. -Tule tanssimaan, minä haluan kokeilla vielä tuota levyä uudelleen.

Ed ei ollut aina mikään ruudinkeksijä, mutta tällä kertaa Grace oli syvästi kiitollinen tämän huomaavaisuudesta ja lähti tanssimaan enemmän kuin mielellään toivoen, että Gordon unohtuisi levyn aikana.

Mutta kun he myöhemmin joivat mehua ja istuivat puhelemassa ja nauramassa, Hope kuiskasi Gracen korvaan:

-Oletko sinä kihloissa?

-M-mitä? Grace äännähti.

-Siksikö sinä et tahdo sanoa, mitä sait häneltä lahjaksi?

-Keneltä?

-Kyllä sinä tiedät! MacDonald vai mikä hänen nimensä oli. Hope tarttui Gracen vasempaan ranteeseen ja tarkasteli tämän kättä, aivan kuin Grace olisi onnistunut piilottelemaan sormusta tähän asti.

-Älä ole hullu! Hän on vasta kuudentoista. Grace riuhtaisi ranteensa irti ja katui, ettei ollut sittenkin ottanut korua kaulaansa. Se olisi aiheuttanut puheita, mutta ehkä sittenkin vähemmän harmia.

Onneksi Susan samassa ehdotti jotakin seuraleikkiä, aivan kuin olisi huomannut Hopen kuiskuttelun, ja nauraen ja meluten he heittäytyivät panttileikin ja rikkinäisen puhelimen ja sana-arvoitusten pariin.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun vieraat lähtivät. Grace oli huolissaan isoäidin jaksamisesta, mutta tämä vain hymyili ja taputti häntä poskelle ja sanoi, että oli iloinen, kun Gracella oli ollut hauskaa.

He söivät päivälliseksi paistia, jonka isoäiti oli laittanut uuniin aiemmin, ja sitten isoäiti sanoi menevänsä lepäämään hetkeksi ja kehotti Gracea soittamaan kotiin, sillä siellä varmaankin odotettiin puhelua. Grace teki työtä käskettyä ja vietti onnellisen neljännestunnin kuuntelemalla kohisevaa lankaa pitkin kaikkia rakkaita kotiääniä ja jokaista perheenjäsentä yksitellen. Koska koko perhe oli kuulolla, hän ei voinut kysyä Archielta muuta kuin kuulumisia yleisesti, mutta koska mitään hälyttävää ei kotoa kerrottu, Coran asia ei ilmeisesti edelleenkään ollut selvinnyt kenellekään.

Puhelun jälkeen hän vetäytyi huoneeseensa ja luki äidin kirjeen. Ja vaikka äiti ei ollutkaan siinä omasta nuoruudestaan aivan niin avomielinen kuin Grace olisi toivonut, rivit saivat kuitenkin tytön tirskumaan ihastuneena ja sitten vakavoitumaan ja tekemään taas useita hyviä päätöksiä.

Illalla sekä Smolletit että Finlayt tulivat käymään. Chrissy-täti oli leiponut kakun ja hoiti Lornan kanssa tarjoilun, niin että nyt isoäiti sai vain istua pöydässä muiden kanssa, ja jopa Mary-täti oli oikein hilpeällä ja iloisella tuulella ja muisteli omaa seitsentoistavuotispäiväänsä.

Vetäytyessään lopulta illalla vuoteeseen lukeakseen rauhassa uudestaan äidin kirjeen Grace oli Axelin välinpitämättömyydestä ja Gordonin ylenpalttisuudesta huolimatta tyytyväinen syntymäpäiväänsä. Hänellä oli ystäviä, hänellä oli ollut hauskaa, hän oli seitsemäntoista ja koko maailma oli hänelle auki. Mitä muuta hän saattaisi toivoa!

Vielä seuraavana päivänäkin koululla Gracen ympärillä tuntui leijuvan jonkinlainen sankarittaren aura. Koska sinä maanantaina heillä oli vain teoriatunteja, eivätkä vaatteita uhanneet maali- ja savitahrat, Grace oli pukeutunut uuteen hameeseensa ja kauniiseen villapuseroonsa ja tunsi itsensä oikein tyylikkääksi.

Juuri ennen ruokataukoa oli taidehistorian luento. Herra Willows ilmaantui luokkahuoneeseen paksun paperinipun kanssa, ja ensimmäinen vuosikurssi kohahti vähän levottomasti. He olivat joutuneet edellisviikolla kirjoittamaan yllättäen esseen annetusta aiheesta ja näköjään saisivat kirjoituksensa nyt takaisin.

Herra Willows ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hälinää, vaan aloitti tunnin tavalliseen tapaan. Ilmeisesti hän palauttaisi esseet vasta lopuksi.

Grace hypisteli levottomasti kynäänsä. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, oliko kirjoittanut sinne päinkään niin kuin piti. Hän ei ollut aikoinaan ollut erityisen hyvä kouluaineissakaan opettajiensa suureksi pettymykseksi, sillä Fort Williamin koulussa oli selvästi odotettu jonkun Beatrice Stewartin lapsista osoittavan kirjoittajanlahjoja. Lisäksi esseen aihe oli ollut vaikea ─ ei mitään tavanomaista tyyliin ”1600-luvun hollantilaiset mestarit”, joka olisi vaatinut vain ulkoa osaamista, vaan sellainen, että herra Willows selvästi odotti heiltä kannanottoja.

Luento oli elävä ja hauska, kuten herra Willowsin tunnit aina. Vaikka Grace yhä kauhisteli niitä kurssitovereitaan, jotka tohtivat heittäytyä opettajan kanssa väittelyyn, hän huomasi nauttivansa kuuntelemisesta ja oppivansa paljon enemmän kuin muiden opettajien tunneilla. Nytkin John Forney suorastaan kiihtyi esittäessään mielipiteitään romantiikan ajasta, ja sai lopulta herra Willowsin myöntämään, että pojan ajatuksissa oli perää.

Vasta kun kello oli jo niin paljon, että tunnin piti päättyä, herra Willows sanoi palauttavansa esseet. Grace toivoi sen tapahtuvan aakkosjärjestyksessä, jotta hän ehtisi kanttiiniin ennen pahempia jonoja, mutta niin ei käynyt. Sattumanvaraisesti opiskelija toisensa jälkeen sai paperinsa ja kiiruhti ulos, kunnes vain Grace oli jäljellä luokassa.

-Ja tässä on teidän esseenne, neiti Fleming, herra Willows sanoi ja ojensi paperinippua.

Grace ehti tuskin ihmetellä, miksi nippu oli niin paksu, kun hän sen käteensä saatuaan tajusi, että se oli myös luonnottoman painava. Vaistomaisesti hän käänsi auki konseptipaperin ja näki, että sen sisään oli sujautettu kallis kuvateos Firenzestä.

-Muistelen, että näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun kohtasimme ja teillä oli syntymäpäivä, herra Willows sanoi, kuin kyse olisi ollut maailman luonnollisimmasta asiasta. -Ja sitten talvella yritin antaa tuon kirjan teille lahjaksi, mutta… se ei oikein silloin luonnistunut. Ehkäpä nyt.

Grace tuijotti kirjan kantta ja räpytteli silmiään. Kuin filminauhana hänen päänsä läpi kulki kohtauksia ─ parveke Nizzassa, matkamuistokoju Firenzessä, vakava keskustelu Rose-tädin kanssa hotellissa, Charlie-setä lähdössä tapaamaan herra Willowsia ja palauttamaan kirjaa. ”Entäpä jos olisit ollut yksin, kun kuulit paketista. Olisitko kertonut meille?” oli Rose-täti kysynyt.

-Minä… en minä voi ottaa tätä, hän sopersi, tarttui kirjaan ja laski sen opettajanpöydälle.

-Höpsis, miksi ette? Teidän ankarat tätinne ja setänne eivät nyt ole täällä. Herra Willowsin ääni oli hiukan huvittunut, samalla tavoin kuin Susan Reidillä.

-Juuri siksi, Gracelta lipsahti. Hän puristi konseptipapereitaan niin, että ne rypistyivät, ja yritti olla katsomatta herra Willowsin ruskeisiin silmiin tai kuvateokseen tai ovelle, sillä hän pelkäsi, että kohta Hope tulisi kysymään, missä hän viipyi.

-Neiti Fleming. Herra Willows oli yhtäkkiä aivan lähellä, niin lähellä, että Gracen teki mieli astua askel taaksepäin. -Tottahan te ymmärrätte, että minä olen teistä tavattoman kiinnostunut.

Grace parka lehahti hehkuvan punaiseksi tämän suorasukaisuuden edessä.

-Kertokaa minulle, herra Willows jatkoi, aivan kuin ei olisi huomannut hänen hämmennystään, -onko teillä… joku vakituinen seuralainen? Kenties se nuori mies, jonka kanssa näin teidät joitakin viikkoja sitten ulkona?

-E-ei, Grace sopersi vaistomaisesti, ja sitten hän ajatteli, olisiko hänen pitänyt sanoa pieni valkoinen valhe, aivan vain Gordonin antaman lahjan perusteella, jotta olisi päässyt tästä kiusallisesti tilanteesta ─ ja sitten hän tajusi, ettei tahtonut päästä siitä, sillä herra Willowsin läheisyydessä oli jotakin niin huumaavaa, että hän oli kuin lumottu.

-Siinä tapauksessa, neiti Fleming, saisinko viedä teidät ulos jonakin iltana? Voisimme tutustua paremmin kaikessa rauhassa.

-E-ettehän te voi, Grace änkytti.

Herra Willows naurahti.

-Miksen voisi? Se käy hyvin yksinkertaisesti.

-M-mutta… Grace olisi voinut hakata päätään seinään, jotta olisi lakannut änkyttämästä kuin pikkutyttö. -T-tehän olette minun o-opettajani!

-Entä sitten?

-Niin mutta… Nyt Grace oli niin hämillään, että lakkasi änkyttämästä. -Eikö se ole… kielletty järjestyssäännöissä.

-En minä tiedä. Minä en koskaan lue sääntöjä, saati noudata niitä. Miehen silmissä välähti. -Tänä iltana?

-Ei ─ ei ─ minun pitää tehdä harjoitustyötäni öljyvärimaalaukseen.

-Huomenna?

-Voi älkää ─ en minä voi! Grace ei tohtinut edes ajatella, miten selittäisi isoäidille sellaisen menon.

Herra Willows naurahti taas.

-Tajuatteko te ollenkaan, että teette miehen hulluksi viattomuudellanne, hän kuiskasi äänellä, joka sai Gracen rutistamaan papereitaan yhä tiukemmin. -Hyvä on, en minä kiusaa teitä nyt enempää ─ mutta periksi minä en anna. Ja vaadin, että otatte tämän.

Hän nosti kuvateoksen pöydältä ja ojensi sitä Gracelle niin päättäväisesti, ettei tyttö voinut muuta kuin tarttua kirjaan. Kirjassahan ei ollut mitään pahaa, niin Rose-tätikin oli sanonut!

-K-kiitos, Grace sopersi ja viime hetkessä esti itseään niiaamasta kuin pikkutyttö.

-Me palaamme asiaan, herra Willows sanoi hiljaa ja astui vihdoin sivuun, ja Grace juoksi ulos luokasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti