torstai 13. huhtikuuta 2017

59. Näytteillä

 
Seuraavina viikkoina Gracella riitti niin paljon puuhaa ja ihmetystä, että hänen oli hyvin vaikea keskittyä opintoihinsa.

Hän istui kauan pöytänsä ääressä muotoillakseen Gordonille kirjeen, jossa kiittäisi tarpeeksi kohteliaasti saamastaan lahjasta, mutta olisi samalla sopivan välinpitämätön, eikä antaisi millään tavalla toiveita siitä, että aikoisikaan palauttaa korun toista puolikasta antajalleen.

Sitten hän päättäväisesti lakkasi harkitsemastakaan minkäänlaista yhteydenottoa Axeliin, joka kerran oli näköjään hylännyt hänet täysin. Olkoon, menköön! Mitä hän tästä välitti!

Axelin unohtamisessa auttoi toki se, että herra Willows lupauksensa mukaisesti ”palasi asiaan”. Ei toki enää toiste luokassa tai koululla ylipäätään ─ hän ei Gracen käytävällä tavatessaan osoittanut minkäänlaista ylimääräistä tuttavallisuutta, eikä luokassa kiinnittänyt tähän sen kummempaa huomiota kuin kehen tahansa muuhun ─ mutta koulun ulkopuolella kylläkin.

-Tämähän on vapaa maa, herra Willows sanoi suorastaan hilpeästi, kun hän ensimmäisen kerran ilmaantui Gracen vierelle tämän kävellessä taideakatemialta kotiin. -Jos minulla on asiaa tähän suuntaan kaupunkia ja tapaan teidät sattumalta, ei sitä voi kukaan kieltää.

Grace ei uskonut hetkeäkään, että kyse olisi ollut sattumasta, ei silloin eikä myöhemminkään. Lewis Willows tiesi täsmälleen hänen lukujärjestyksensä ja odotti häntä jossakin sopivassa kadunkulmassa koulun päätyttyä, toisinaan jopa aamuisin hänen kävellessään kouluun.

Häntä ei näkynyt, jos Gracella oli matkalle muuta seuraa, ja vähän aikaa tyttö harkitsikin lyöttäytyvänsä yhä useammin Edward Couttsin seuraan silloin, kun heidän aikataulunsa osuivat yksiin. Mutta hän aavisti, että Ed oli hänestä kiinnostunut muussakin kuin toverillisessa mielessä, eikä tahtonut rohkaista sellaisia ajatuksia ja aiheuttaa Edille pettymystä.

Sitä paitsi, ja tätä Grace tuskin tunnusti edes itselleen, hän alkoi värisevin sydämin odottaa näitä kohtaamisia. Herra Willows ei puhunut enää mistään sellaisesta kuin oli puhunut luokassa, eikä Gracen tarvinnut hämmentyä ja punastella. Sen sijaan he keskustelivat taiteesta, taideakatemiasta, opettajista ja oppilaista kuin toverukset ainakin. Eihän siinä voinut olla mitään väärää, eikä siinä, että he tapasivat sattumalta ─ sellaista tapaamista ei Millylle annettu lupaus tietystikään koskenut!

Tietysti Grace hiljaa mielessään hyvin ymmärsi, ettei hän toiminut oikein, ja hänen omallatunnollaan oli asiaan useinkin jotakin huomauttamista. Mutta ihme kyllä, tyttö havaitsi pystyvänsä keksimään puolustuspuheita mistä tahansa tähän asiaan liittyvästä.

Kun herra Willows ensimmäisen kerran ehdotti, että Grace kotimatkalla jäisi hänen kanssaan juomaan teetä erääseen pieneen kahvilaan, tyttö vastusteli, mutta suostui lopulta, sillä eihän teen juomista voinut sanoa ”ulkona käymiseksi”. Ja kun herra Willows ensimmäisen kerran kysyi, tahtoisiko Grace piipahtaa hänen kanssaan katsomaan läheisen gallerian uuden näyttelyn, koska hän tahtoisi keskustella siitä tämän kanssa, tyttö vastusteli, mutta suostui lopulta, sillä eihän taidenäyttelyssä käymisessä opettajan kanssa voinut olla mitään pahaa. Ja kun herra Willows ehdotti sinunkauppoja, Grace ei enää edes vastustellut, sillä olihan vähän koomista teititellä toisiaan koko ajan, ja hän piti Lewis-nimestä.

Viikkojen kuluessa Lewisin tapaamisesta tulikin luonnollinen osa tytön arkea. Hän piti kuitenkin tarkasti huolen siitä, ettei kukaan tullut tietämään: eivät toverit eikä varsinkaan isoäiti. Tämän vuoksi hänellä oli kaikkien kahvila- ja galleriavierailujen ja pidemmän kautta tehtyjen kävelyjen aikana mielessään pelko siitä, että isoäiti alkaisi ihmetellä, miksi hän tuli useimmiten kotiin niin myöhään.

Sodan muistopäivänä Grace ei tavannut Lewisia, sillä tyttö oli luvannut mennä isoäidin kanssa Princes Streetin puistoon kuulemaan puheita ja katsomaan seppeleenlaskua. Hän oli potenut koko päivän lievää pahempaa koti-ikävää ajatellessaan, miten ei tänäkään vuonna kuulisi isän puhetta, kuten ei vuotta aiemmin.

Sää oli raaka, eikä kylmyys tehnyt hyvää isoäidin polville, joten he tulivat jälleen kotiin vuokra-autolla. Sen ajaessa kaupungin halki Grace huomasi katselevansa kadulla kulkijoita samalla tavoin kuin Firenzessä, toivoen, että näkisi tutun hahmon edes vilaukselta. Hän ei ollut edes tajunnut, miten tottunut oli jo näkemään Lewisin päivittäin. Voi, kunpa tämä ei olisi ollut hänen opettajansa! Ehkä hän voisi livahtaa vielä ulos ─ mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän hän tiennyt, mistä voisi löytää Lewisin, kun he yleensä tapasivat koulumatkalla. Ja Gracen sydäntä puristi niin, ettei hän lainkaan havainnut isoäidin katsovan häneen tutkivasti auton himmeässä sisävalossa.

-Sinä viivyt nykyään pitkään kotimatkoilla, isoäiti totesi myöhemmin illallispöydässä. Grace oli laittanut ruoan ja kattanut pöydän, jotta isoäiti oli saanut lepuuttaa jalkojaan. -Onko sinulla seuralainen?

Grace hengähti kauhistuneena. Siis sittenkin! Ja hän oli kuvitellut, ettei isoäiti tiennyt hänen tuntijärjestystään eikä voinut päätellä, viipyikö hän matkalla pitkään vai ei.

Mutta hän ei saattanut valehdella isoäidille.

-On, tyttö mutisi.

-Niin minä arvelinkin. Isoäiti taputti hänen kättään. -Älä nyt näytä noin pelästyneeltä, sehän on vain mukavaa! Kuka se on, kultaseni?

Grace katsoi alas lautaseensa. Hän oli vastannut rehellisesti ensimmäiseen kysymykseen, ja nyt hänen piti valita, mitä tietä jatkaisi.

-Hän on… Tyttö sulki silmänsä, aivan kuin olisi siten jollakin tavalla päässyt piiloon. -Hän on… minun opettajani.

Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jota kesti niin kauan, että Gracen oli pakko avata silmänsä.

-Sinun opettajasi? toisti isoäiti ja rypisti kulmiaan. -Gracie, minkä ikäinen hän on?

-E-en minä tiedä, Grace sopersi hämmentyneenä, sillä tällaista kysymystä hän ei ollut odottanut ensimmäiseksi. -En minä ole kysynyt!

-Aikuinen mies kuitenkin? Grace, minä en nyt pidä tästä.

-En minä ole tehnyt mitään väärää! Hän ─ hän tahtoo vain saattaa minua ja ─ me olemme käyneet toisinaan ─ teellä tai taidenäyttelyissä.

-Eikö hänellä ole ikäistään seuraa?

-Isoäiti! Grace puuskahti. -Ei hän ole mikään viisikymmenvuotias professori! Hän on vain sijaisena tämän talven, kun taidehistorian vakituinen lehtori on poissa. Ja sitä paitsi minä… Minä tapasin hänet jo Euroopassa.

Ja kuten niin monta kertaa aiemminkin, Grace olisi taas tahtonut purra kielensä poikki.

-Euroopassa?

Rehellisyyden tie ei ollut helpoin tie, sen Grace tuli tietämään sinä iltana. Mutta hän ei tahtonut enää mitään sellaista harmia kuin Firenzessä ─ se nyt puuttuisikin, että tällä kertaa isoäiti lähettäisi Alan-sedän pitämään Lewisille puhuttelua ─ ja kertoi siksi isoäidille kaiken, esitteli jopa saamansa kuvateoksen Firenzestä.

-Menehän nyt maata, Grace, isoäiti sanoi, kun tyttö lopulta vaikeni ja hiillos olohuoneen takassa, jonka ääressä he olivat ruuan jälkeen istuneet, alkoi hiipua.

-Niin mutta…

-Mene maata nyt. Minun pitää vähän ajatella, eikä se käy, jos sinä istut siinä katsomassa minuun kostein silmin kuin mikäkin koiranpentu.

Grace totteli ja meni maata. Onneksi isoäiti ei sentään käskenyt hänen nukkua, sillä siitä ei tullut mitään. Hän seurasi huoneensa seinälle heijastuvia ohiajavien autojen heittämiä valokiiloja melkein aamuun asti.

Entä jos isoäiti soittaisi kotiin? Entä jos äiti ja isä käskisivät hänen jättää koulun kesken? Entä jos isoäiti menisi kertomaan taideakatemian rehtorille ja tämä antaisi Lewisille potkut?

Jossakin vaiheessa Grace oli nukahtanut, sillä hän havahtui herätyskellonsa säälimättömään pirinään pimeässä makuuhuoneessa. Sydän vavisten tyttö nousi, peseytyi ja pukeutui ja ilmaantui aamiaispöytään yhtä harmaana kuin marraskuun aamu ikkunoiden takana.

-Hyvä lapsi, sanoi isoäiti ja puisti päätään, -oletko sinä nukkunut silmällistäkään! Tuollainen peli ei vetele.

-Niin mutta isoäiti… Gracen huulet värähtivät. -Oletko sinä… ajatellut?

-Moniakin asioita, isoäiti sanoi ja kaatoi hänelle teetä.

-Isoäiti!

Tämä ojensi kattilaa lähemmäksi, eikä Gracen auttanut muu kuin kauhaista puuroa lautaselleen.

-No niin, isoäiti jatkoi, kun Grace oli pakottanut itsensä syömään muutaman lusikallisen. -Sinä varmaankin pelkäät nyt, että soitan äidillesi tästä asiasta. Jos kertomastasi oikein ymmärsin, ihailijasi ei herättänyt varauksetonta ihastusta tädissäsi ja sedässäsi matkalla.

-Rose-täti on kamalan…

-Shh, syöhän nyt. Isoäiti pudotti pari sokeripalaa teekuppiinsa. -Minä en mielelläni tuomitse ihmisiä toisten mielipiteiden perusteella, ja muutenkin tätisi todella tuntui tässä hiukan ahdasmieliseltä.

Grace räpäytti silmiään. Sitähän hänkin oli koko ajan ajatellut!

-Tuo se mies näyttäytymään, isoäiti sanoi. -Teelle, kun hän sitä kerran kanssasi niin mieluusti juo. Tahdon tavata ihailijasi itse.

-M-mutta isoäiti… Grace hengähti. Ajatus siitä, että hän pyytäisi Lewisin kotiinsa, tuntui yhtäkkiä aivan mahdottomalta monestakin syystä. Mitä tämä kuvittelisi moisen kutsun lupailevan ─ tai pikemminkin, vaativan? Eiväthän he olleet puhuneet muusta kuin aivan tavallisista arkiasioista. Oliko Lewis edes ”ihailija”?

-Voin tietysti myös soittaa äidillesi, isoäiti ilmoitti tiukasti. -Tai rehtorillesi. Käsittääkseni on kiellettyä, että opettaja ja oppilas pitävät seuraa keskenään.

-Mutta me olemme vain ystäviä! Ja jos se on sinusta väärin…

-Minä tahdon nähdä hänet, isoäiti toisti. -Syö aamiaisesi, lapsi, tai myöhästyt.

Kun Grace astui alaovesta kadulle raakaan talviaamuun, hän oli yhä syvästi hämmentynyt isoäidin vapaamielisyydestä. Jos tämän mielestä kerran ei ollut oikein ─ mutta mitä varten tämä sitten tahtoi ─ ja mitä hän tekisi!

-Huomen on siis hyvä tänään, kun tapaan suloisen Gracien.

Se oli Lewis, joka tervehti häntä tuolla tavoin aina silloin, kun pystyi kävelemään hänen kanssaan aamuisin. He eivät toki menneet yhdessä koululle, vaan erosivat viimeisessä kadunkulmassa ja tulivat perille eri reittejä ja vähän eri aikaan.

-Huomenta, Grace mutisi ja antoi vastustelematta miehen tapansa mukaan ottaa hänen laukkunsa kannettavakseen ja nostaa hänen kätensä käsivarrelleen.

-No, mikä on? Lewis kysyi ja kurkisti vieressään kulkevan tytön kasvoja kellohatun lierin alta. -Onko jokin hullusti?

Grace nieleskeli, sitten hän pysähtyi. Ei ollut mahdollista kävellä ja puhua tällaisista asioista yhtä aikaa.

-Isoäiti… tietää meistä, hän sopersi.

Lewis oli hetken hiljaa.

-Niin? hän sitten sanoi, eikä Grace voinut päätellä hänen äänestään mitään.

-Hän kysyi eilen, kenen kanssa viivyn kotimatkoilla ─ en minä voinut valehdella!

-Sinä et valehtele, Lewis mutisi puoleksi itsekseen, aivan kuin olisi tehnyt muistiinpanoja luonnoslehtiöönsä.

-Hän tahtoo… tavata sinut!

Nyt Lewis Willows tuijotti tyttöä.

-Tavata minut?

-Hän tahtoo… nähdä millainen sinä olet.

-Oh! Mies naurahti. -Olenko siis roisto, joka ryöstää nuoria tyttöjä!

-Muuten hän… uhkasi soittaa… äidille ja rehtorille.

-Pelottava tulevaisuudenkuva, Lewis myönsi huvittuneena. Sitten hän näki kauhistuksen Gracen silmissä ja heltyi. -Lapsukainen, tietystikään minä en anna sinun joutua äitisi ja rehtorin kynsiin. Milloin minä tulen?

-Hän sanoi, että… vaikka jo heti tänään, jos se sopii sinulle. Teelle.

-Tee on aina hyväksi, Lewis totesi. -Ja jos minä onnistun vakuuttamaan hänet, hän jättää meidät rauhaan, eikö niin?

-Niin minä… oletan, Grace mutisi. Jotenkin Lewisin sanavalinta ei kuulostanut hänestä kovin miellyttävältä.

Se koulupäivä tuntui Gracesta pitkältä kuin nälkävuosi. Hän pelkäsi kuollakseen, että kovin tarkkanäköinen Susan alkaisi kysellä hänen hermostuneisuutensa syytä, tai että Ed tahtoisi kävellä hänen kanssaan kotiin. Mitä tästä tulisi? Entä jos isoäiti ei pitäisi Lewisista? Entä jos tilanne kääntyisi vain hullummaksi?

Hän lähti koululta yksin ja ehti kävelläkin yksin niin pitkälle, että alkoi jo kauhistuneena miettiä Lewisin unohtaneen tai tulleen katumapäälle.

-Ja niin aurinko paistaa taas tällä puolen katua, jossa kulkee ihana Gracie.

Se oli Lewisin tapa tervehtiä häntä iltapäivisin. Grace naurahti hermostuneena ja helpottuneena, kun mies liittyi hänen seuraansa iso paketti kainalossaan.

-Minä luulin jo… häneltä lipsahti.

-Etten tulekaan? Tietysti tulen. Sinä olet liian arvokas menetettäväksi.

Grace punastui.

-Mikä tuo on? hän kysyi ja osoitti pakettia.

-Kukkasia isoäidillesi. Siksi viivyin vähän, suo anteeksi. Ajattelin, ettei niistä ole haittaa.

He kävelivät myymälän näyteikkunan ohi ja Grace mietti, mahtoiko Alan-setä nähdä heidät ─ toivottavasti ei. Mitä tämä sanoisi, jos tietäisi. Ja mitä isä sanoisi, jos tietäisi äitinsä puuhat!

Rappukäytävä tuntui yhtäkkiä ahtaalta ja pimeältä, ja tyttö toivoi, ettei Lewis nauraisi isoäidin asunnon vanhanaikaisuudelle, kuten tämä joskus teki, sillä mies oli kaiken nykyaikaisen ystävä.

Mutta hän oli pelännyt turhaan. Se Lewis Willows, joka astui sisään asuntoon ja tervehti isoäitiä ojentaen kukkaset, oli täydellinen. Kohtelias, mutta ei imelä. Vaatimaton, mutta ei mateleva. Kiinnostunut kaikesta, mutta ei teennäinen.

Teepöydässä Grace istui lähestulkoon hiljaa ja antoi isoäidin ja Lewisin puhua. Isoäiti kyseli suoraan monia asioita, jotka saivat Grace paran punastumaan, mutta joihin Lewis tuntui vastaavan aivan luontevasti.

Hän kertoi olevansa seitsemänkolmatta ja myönsi, että kymmenen vuoden ikäero ehkä tuntui suurelta tässä vaiheessa, minkä kuullessaan Grace ei tohtinut nostaa katsettaan teekupista miettiessään, mihin muuhun vaiheeseen Lewis oikein saattoi viitata.

Hän kertoi olevansa vapaa taiteilija, mutta mainitsi muutamia suuria päivälehtiä, jotka olivat nostaneet hänen teoksiaan esille.

Hän sanoi pärjäävänsä hyvin näyttelyillä ja apurahoilla ja ”tarvittaessa palkkatyöllä, sitä on minulle ollut yleensä hyvin saatavissa”.

Hän kertoi kouluttavansa itseään jatkuvasti opintomatkoilla, minkä näyttelymenestykset mahdollistivat.

Grace oli hiukan järkyttynyt kuullessaan Lewisin kertovan isoäidille aivan luontevasti, että oli kotoisin Carlislesta ─ hän ei ollut edes tullut kysyneeksi eikä ollut miehen puhetavankaan perusteella tajunnut tämän olevan englantilainen ─ ja että hän oli opiskellut Skotlannissa ja asettunut tänne vanhempiensa kuoltua.

-Minulla ei ole sisaruksia, joten käytännössä olen yksin maailmassa, Lewis sanoi luontevuudella, jossa ei ollut vähääkään itseäsääliä. -Sen tähden ehkä olenkin niin altis herkemmille arvoille.

Hän vilkaisi Graceen tavalla, joka vihjasi tytön olevan miehelle noiden ”herkempien arvojen” ruumiillistuma, ja sai Gracen jatkamaan teekuppinsa tuijottamista.

-Puhua te kyllä osaatte, huomaan sen, herra Willows, isoäiti sanoi rauhallisesti. -Mutta oletteko te tosissanne tytön kanssa?

-Isoäiti! Gracelta lipsahti.

Miten tämä saattoi kysyä jotakin tuollaista ─ aivan kuin he olisivat eläneet Viktorian aikaa ─ aivan kuin hän olisi vaatinut Lewisia kosimaan!

-Ymmärrättehän, isoäiti jatkoi ja tarjosi lisää kaurakakkuja, -että tyttö on minun lapsenlapseni ja hänet on jätetty vastuulleni. Jos joku taittaa hiuksenkin hänen päästään…

Yhtäkkiä Gracea alkoi naurattaa yhtä hullulla tavalla kuin silloin, kun Susan oli rikkonut tyhjän viinipullon asuntolassa. Isoäiti uhkailemassa tuntui niin kertakaikkisen koomiselta. Mitä isoäiti tekisi, jos Lewis ”taittaisi hiuksenkin hänen päästään”? Löisi tätä kävelykepillään, vai?

-Minä vakuutan, Lewis sanoi matalalla äänellä, joka sai Gracen vapisemaan sydänjuuriaan myöten, -että Grace on minulle kultaakin kalliimpi.

-Hmh, tuhahti isoäiti, jota sen paremmin vieraan ääni kuin sanavalintakaan eivät tuntuneet aivan vakuuttavan. -Tiedätte kai, että jos minä ilmoittaisin teistä koulunne rehtorille… Te olletikin kannatte vastuun, jos asia tulisi ilmi.

-Minä en koe tekeväni mitään väärää. Lewis katsoi suoraan isoäitiin ruskeilla silmillään. -Tällaisista asioista ei voi aina itse päättää.

Hetken nämä kaksi tuijottivat toisiaan, ja Grace, joka oli tohtinut nostaa taas katseensa teekupista, katsoi toisesta toiseen kuin olisi seurannut tennisottelua.

-Hmh, sanoi isoäiti sitten uudestaan. -Ottakaa lisää teetä.

Teenjuonnin jälkeen Lewis viipyi vielä soveliaan ajan, sitten hän nousi ja hyvästeli.

-Tapaammeko me huomenna? hän kysyi kynnyksellä Gracelta, joka ei keksinyt mitään tekosyytä lähteä hänen mukaansa, eikä toisaalta olisi malttanutkaan, sillä hän tahtoi välittömästi kuulla, mitä isoäiti sanoisi.

-Minä… toivon niin, Grace sopersi.

-Niin minäkin, Lewis kuiskasi, otti äkkiä Gracen käden omaansa ja suuteli sitä. -Huomiseen!

Kukaan ei ollut koskaan suudellut Gracea kädelle. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt suudeltavan kädelle, paitsi elokuvissa, ja tietysti sellaista tapahtui romaaneissa. Mutta että Lewis teki niin hänelle! Se sai melkein hänen jalkansa pettämään.

Kun ovi oli sulkeutunut, Grace kompuroi ruokailuhuoneeseen, jossa isoäiti korjasi teepöytää.

-No? hän kuiskasi niin hiljaa, että pelkäsi hetken, kuulisiko isoäiti.

-No, sanoi isoäiti ja kasasi lautaset. -Sinä taidat pitää hänestä.

Grace ei vastannut mitään, hänen ajatuksensa olivat liian sekaisin. Pitää? Oliko tämä pitämistä, vai jotakin muuta? Hän ei ollut kehittänyt Lewisista sellaisia haaveita kuin viime keväänä Paulista ─ mutta se johtui ehkä enemmän siitä, että hän oli pelännyt koko ajan niin kovasti heidän jäävän kiinni. Entä, jos isoäiti lupaisikin… Ja Gracen sydän alkoi läpättää niistä mahdollisuuksista, joita tuo lupa avaisi.

-Hän vaikuttaa kunnolliselta, isoäiti sanoi. -Mutta hän on sinun opettajasi, ja hän on sinua kymmenen vuotta vanhempi, ja sitä vasten hän totisesti saakin olla kunniallinen, mikäli tahtoo seuraasi.

-Tarkoitatko sinä…

-Minun puolestani saat kulkea hänen kanssaan. Mutta tahdon, että silloin tällöin tuot hänet näytteille, jotta voin tarkkailla häntä. Ja minä tahdon tietää, missä olette kulloinkin olleet. Ja jos tästä tulee harmia koulussa, hän saa totisesti selvittää sen. Ja jos hän koettaakin ehdottaa mitään sopimatonta…

-Isoäiti, en minä ole typerä!

-Vai niin, isoäiti sanoi kuivasti. -Joka tapauksessa sinä saat kirjoittaa tästä äidillesi. Mene laskemaan tiskivesi, jotta saan kupit likoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti