perjantai 14. huhtikuuta 2017

60. Savuverho

 
Marraskuun 20. päivänä
”Viime aikoina elämä on käynyt jollakin tavalla kauhean monimutkaiseksi.

Olen aina kuvitellut, että jos saa vanhemmilta tai vastaavilta luvan johonkin, se tarkoittaa, että voi olla sen asian suhteen aivan huoleton. Mutta ei se olekaan niin!

Tarkoitan, että tietysti minun ei tarvitse nyt välittää enää isoäidistä, vaan hänelle voin sanoa, kun menen johonkin Lewisin kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse enää tavata pelkästään ’sattumalta’ koulumatkoilla, vaan että voimme mennä lauantai-iltaisin elokuviin tai sunnuntaina taidenäyttelyihin tai jotakin muuta. Tanssimaan emme mene, koska Lewisin mielestä tanssi on typeryyttä, mikä minua vähän harmittaa, vaikka toisaalta tanssihallissa olisi aina vaara törmätä tuttaviin.

Ja siihen liittyvätkin ongelmat.

Meillä on isoäidin lupa, mutta ei kenenkään muun. (Minä kyllä kirjoitan Lewisista äidille, kunhan ehdin. Tai siis kunhan saan muotoilluksi lauseen oikein. En tahdo, että äiti hätääntyy, ja sen tähden en ole kirjoittanut vielä mitään.) En voi hiiskahtaakaan tovereille, koska yhdessä kulkemisemme on koulun järjestyssääntöjen vastaista, ja varmasti väärin senkin tähden, että Lewis arvostelee minun taidehistorian kurssini, ja minä vain toivon, että hän todella tekee sen rehellisesti.

Toisaalta voisin vedota siihen, että olemme vain hyviä ystäviä, sillä mehän vain kuljemme yhdessä, eikä hän ole sanonut rakastavansa minua tai koettanut suudella minua tai mitään. (Sen tähden ajattelin, ettei ole niin kovin kiire kirjoittaa tästä äidille. Ettei hän ala kuvitella turhia ja kaikkea sellaista.) Mutta sitten toisaalta se kaikki, mitä Lewis puhui isoäidille meillä käydessään ─ ja se, että hän suuteli minua kädelle ─ ja se, miten hupsuilla ja hellillä tavoilla hän minua tervehtii…

Minä en tiedä, mitä me olemme.

Joka tapauksessa tästä kaikesta aiheutuu, että minun on varottava jäämästä kiinni. Ja se tarkoittaa sitä, etten voi joka kerta kieltäytyä, kun toverit pyytävät minua viikonloppuna ulos, tai tahtovat tulla kanssani yhtä matkaa kotiin katsoakseen yhdessä jotakin tehtävää. Aina joskus voin sanoa sopineeni muuta ─ jolloin he kysyvät, mitä muuta ─ mutta en aina, koska silloin he alkaisivat ihmetellä, sillä jos kulkisin jonkun tutun pojan kanssa, siitä tietysti tiedettäisin ja se olisi avointa.

Joudun siis toisinaan sanomaan Lewisille, ettemme voi tavata. Meillä on oma merkkikieli, niin että minä käyn sitomassa luokan ovenkahvaan langanpätkän, jos hän ei saa tulla kanssani kotiin sinä päivänä, ja kaksi, jos hän ei saa tulla aamulla. Se on toisaalta jännittävää, mutta toisaalta vain ─ typerää.

Toki Lewisillakin on omat menonsa. Toisinaan minua vavisuttaa, sillä ajattelen Paulia ja tämän ’menoja’, jotka olivat aivan jotakin muuta kuin puhtaaksikirjoitustöitä tai tenttilukuja, kuten silloin luulin. Mutta toisin kuin Paul, Lewis kyllä sanoo, mitä tekee ja mihin menee, jos ei voi olla kanssani. Useimmiten hän maalaa, monesti kai tilaustöitä, ja loppukuusta näköjään aina ahkerimmin. Toisinaan hän käy jossakin taiteilijajuhlissa, joihin ei ota minua mukaan.

-Sinä olet liian nuori ja viaton, hän sanoo nauraen, kun kysyn, miksen voisi tulla, sillä tahtoisin nähdä, millaista sellaisissa juhlissa on, enkä usko, että siellä on välttämättä ketään koululta.

-Mitä varten sinä menet sellaisiin paikkoihin, joihin ei nuori ja viaton voi tulla? tapaan nuhdella häntä puolitosissani.

-Koska sinä tunnut sen jälkeen vielä suloisemmalta, hän vastaa hymyillen.

En tiedä, kuvittelenko, mutta voisin tuosta päätellä, että me sittenkin olisimme enemmän kuin ystäviä, ja ajatus saa sydämeni jyskyttämään.”

Marraskuun 26. päivänä
”Olen pitkin syksyä miettinyt, voisinko saada jostakin jotakin sopivaa kuvitustyötä, joka sekä täydentäisi taskurahojani että antaisi minulle työkokemusta. Tai kokemusta saan tietysti niin paljon kuin tahdon, kunhan vain maalaan. Aivan erikoista kokemusta saan eräästä työstä, jonka isä minulta tilasi, ja jonka tekeminen on kauhean jännittävää. (En tullut sanoneeksi isälle mitään Lewisista, koska puhelimessahan sellaista on aivan mahdotonta kertoa, ja sitäpaitsi olen ajatellut kertoa äidille ensiksi, jotta hän voi sitten selittää isälle, niin että tämä ymmärtää kaiken oikein.)

Mutta sittenkin tahtoisin tehdä kuvitusta vieraalle. Epäilen, tuleeko minusta koskaan sellaista taiteilijaa, joka tekisi taidetta vain taiteen itsensä vuoksi. Tietysti piirrän ja maalaan joskus vain omaksi ilokseni ja vaikkapa isoäidin tai Mary-tädin luona käydessäni Islan ja Ranaldin huviksi ─ olen opetellut tekemään aika vetäviä pilakuvia ─ mutta tarkoitan, että en minä jaksaisi riutua nälkään vain siksi, ettei kukaan halua maksaa kuvistani. Tahtoisin saada töitäni myös ’läpi’, kuten Lewis sanoo.

Olen käynyt syksyn mittaan viemässä piirustusnäytteitäni muutamiin lehtiin, mutta niistä ei ole kuulunut mitään, ja kun menen kysymään, vastaanotossa pahoitellaan enemmän tai vähemmän kohteliaasti, eikä aina edes palauteta töitäni. Toivoisin niin saavani edes kommentteja! Vaikken pääsisi kuvittamaan, haluaisin tietää, missä voisin parantaa. (Yritän tietysti kysyä sitä Lewisiltakin, mutta hän sanoo, että tyylini on liian vanhanaikaista ja että minun pitäisi piirtää paljon modernimmin. Ja sitten kun yritän, hän nauraa ja sanoo, että minun ei pitäisi matkia muita, vaan löytää oma tyylini. Ota siitä nyt sitten selvä!)

Viimeiseen asti päätin, etten käytä hyväkseni mitään äidin suhteita tai hänen nimeään, vaan raivaan tieni aivan itse. Mutta tämänpäiväinen käyntini Kaledonian Äänen toimituksessa oli niin nöyryyttävä, että sieltä tullessani aivan kihisin kiukusta. Ja sitten mitään ajattelematta kävelin suoraan Mally-tädin ja Jerry-sedän ovelle ja soitin kelloa.

Sain lämpimän tervetulotoivotuksen ja minut istutettiin olohuoneen mukavimpaan tuoliin ja sain käsiini kupillisen hyvää kuumaa teetä, sillä päivä oli kolea. Sitten tietysti minun piti kertoa kotoa kaikki kuulumiset, jotka tiesin, ja ne olivatkin aika tuoreita, sillä sain juuri eilen kirjeen. (Minä aivan tosissani harkitsen, että vastatessani kertoisin Lewisista, mutta en ole vielä aivan varma, sillä onhan toisaalta vähän ikävää huolestuttaa äitiä, ja minä tiedän, että hän huolestuisi, syystä tai toisesta.)

Mutta viimein sain kysyttyä Mally-tädiltä, mitä hän arvelee ─ voisiko hänen lehtensä julkaista minun piirustuksiani? Ja sitten kaivoin laukustani mallikuvat, jotka oli sentään palautettu, vaikka ne olivatkin saaneet niin ivallisen kohtelun. (Itse asiassa, kun nyt ajattelen, niitä sanottiin Kaledonian Äänessä nimenomaan vanhanaikaisiksi, aivan kuten Lewis sanoo, mutta on aivan eri asia, kun hän sanoo niin.)

Mally-täti katseli kuviani, ja hän jos kuka on moderni, niin että minä aloin miettiä, olinko tehnyt todella tyhmästi tullessani hänen luokseen.

-Sinulla on kykyä, täti sanoi yhtäkkiä. -Saanko viedä nämä päätoimittajalle? Hän tietysti päättää, mutta me olemme hakeneet kyllä kuvittajaa. Osaatko sinä piirtää myös realistisia aiheita? Nykyajan nainen ei ole mikään romanttinen viikkojulkaisu.

Vakuutin osaavani, kunhan saisin silti piirtää omaan tapaani, eikä minulta vaadittaisi kuutioita ja putoavia silmiä. Mally-täti vakuutti, että putoavat silmät eivät ollenkaan kuulu hänen lehtensä linjaan ja kysyi, mitä varten kuvittelin hänen tahtovan jotakin sellaista. Ja silloin minulta lipsahti, että Lewis…

Ja samassa nielaisin lauseen lopun.

-Kuka? täti tiedusteli, ja minua harmitti. Mitä varten olin ruvennut ujostelemaan! Jos olisin jatkanut rauhallisesti, että Lewis tahtoisi minun piirtävän modernimmin, Mally-täti olisi luultavasti luullut minun puhuvan jostakusta kurssitoveristani.

-Ei kukaan, minä sanoin ja keskityin teeheni.

-Hm, sanoi täti. -Tietääkö isoäitisi?

-Kaiken mitä pitääkin! minä vastasin.

Nyt olen toiveikkaan jännittynyt kuvieni suhteen, mutta samalla harmissani. Entä jos Mally-täti mainitsee Lewisista jotakin äidille? Tiedän, että minun pitäisi mainita, mutta tahdon tehdä sen sitten kun olen valmis siihen. Ei ole valehtelemista jättää jotakin kirjeissä kertomatta, eihän?”

Joulukuun 1. päivänä
”Tänään meillä oli kuvanveiston harjoitustunti. Jos koulussa on jokin aine, jota voin sanoa suorastaan pelkääväni, se on muotoilu. En osaa sitä vähääkään, ja minusta tuntuu pelottavasti siltä, etten koskaan edes opi sitä vähääkään.

Voisin ehkä ankarasti keskittyen kehittyä kuvanveistossa, jos opettajamme olisi toisenlainen. Mutta herra Todd saa minut niin säikyksi, että kaikki ideani, kaikki hahmotuskykyni, kaikki näkemykseni katoaa. Hän on kohta eläkeiässä ja niin kiukkuinen, että ei selvästikään ole pahemmin nauttinut urastaan taideakatemian opettajana. Lewis kertoikin hänen haaveilleen nuorena taiteilijan urasta, mutta ’lahjojen puuttuessa hän päätyi opettamaan muita’, ja se ilmeisesti on käynyt hänen luonnolleen.

Niitä opiskelijoita, joilla on taipumusta muotoiluun, herra Todd kohtelee asiallisesti ja joskus jopa kohteliaasti, niin kuin Susania tämän puvuista riippumatta. Mutta meille raukoille, joilla ei vain ole lahjoja tällaisen kolmiulotteisen taiteen tekemiseen, hän on armoton.

Minä olin tänään kai ajatuksissani ─ myönnän, että sitä tapahtuu nykyään tavallista useammin, ja myönnän, että syy siihen taitaa istua taukojen aikana herra Toddin kanssa samassa opettajainhuoneessa ─ ja tietysti tavallistakin kömpelömpi. On niin outoa, että kun näen kuvan päässäni, saan sen yleensä paperille lähestulkoon sellaisena kuin haluan, mutta vaikka näkisin minkälaisen veistoksen päässäni, en saa sitä koskaan muotoilluksi likimainkaan oikein!

Ja tänään herra Todd kävi kimppuuni sellaisella tarmolla, että ensimmäisen kerran olin aivan vähällä itkeä. Ymmärrän rajoitteeni, mutta minä kuitenkin yritän parhaani, ja sitä paitsi minusta on puhdasta ilkeyttä kommentoida työtäni siihen tyyliin, että ’tuollaisten punapäisten tytönhupakoiden pitäisi ymmärtää mennä naimisiin, eikä viedä opiskelupaikkaa joltakulta, joka sen ansaitsisi’.

Kun tunti oli vihdoin ohi ja me olimme pesseet työvälineemme ja peitelleet keskeneräiset työmme ja jättäneet työtakkimme ja lähdimme ulos, Hope ja Joanne ja Peter ja muut koettivat lohduttaa minua. He olivat todella vihaisia herra Toddin käytöksestä, niin vihaisia, että Edward uhkasi mennä kantelemaan rehtorille siitä, miten tämä kohtelee opiskelijoita.

-Ehkä ei kannata, Susan sanoi yhtäkkiä ja katsoi minuun terävästi. -Sillä kyllähän Grace pärjää taidehistoriassa.

-Mitä se nyt tähän liittyy? Emily kysyi ihmeissään.

-Hän taitaa saada siitä kiitettävän. Susan katsoi vielä minuun, sitten hän käännähti ja lähti alas portaita aikomattakaan odottaa meitä muita.

Toiset tietysti ihmettelivät, mitä Susan tarkoitti, ja Hope tuhahti, että tämä on aina yhtä omituinen, mutta minua vavisutti. Susan tietää. Hänen täytyy tietää. Miksi hän olisi alkanut puhua muuten taidehistoriasta! Ja mitä hän oikein tarkoitti vihjailla? Ei kai hän kuvittele, että Lewis antaisi minulle hyvän arvosanan vain siksi, että olemme… hyviä ystäviä?”

Joulukuun 5. päivänä
”Eilen Lewis vei minut keskikaupungille katselemaan jouluvaloja ja myymälöiden jouluikkunoita. Emme useinkaan liiku niin julkisesti yhdessä, ja minä huomasin säpsähtäväni joka kerran, kun joku vähänkin tutulta näyttävä hahmo erottui tungoksesta. Tämä typerä salailu alkaa käydä hermoilleni! Odotan hartaasti kevättä ja Lewisin työsuhteen päättymistä. Sitten ei yhdessäolossamme voi olla mitään väärää, vaikka ikäeromme näin suuri onkin!

Kotiintultuani isoäiti sanoi Mally-tädin soittaneen ja pyytäneen minua käymään Nykyajan naisen toimituksessa, kunhan ehtisin. Arvasin heti, minkä tähden, ja olisin sännännyt saman tien matkaan, ellei isoäiti olisi viisaasti huomauttanut kellon olevan jo niin paljon, etten löytäisi toimituksesta enää ketään.

Jouduin siis jännittämään tämän päivän yli, jotta pääsin kuulemaan tuomioni. Kävin sitomassa langan Lewisin luokan ovenkahvaan ja huokasin vähän itsekseni kaiken tällaisen naurettavuutta.

Mutta en huokaillut enää istuessani Mally-tädin sotkuisessa työhuoneessa lehden toimituksessa. Sillä hän sanoi päätoimittajan pitäneen kovasti piirroksistani ja haluavan tilata minulta aluksi kuvituksen pariin juttuun alkuvuonna.

-Me emme voi maksaa kovin paljon, täti sanoi, mutta minulle hänen mainitsemansa summa oli ruhtinaallinen.

-Minä teen niin hyvää työtä kuin osaan! huudahdin innoissani.

-Stop tykkänään, sanoi Mally-täti. -Älä milloinkaan sitoudu tekemään töitä taholle, jota et varmasti tunne. Patavanhoillinen äitisi ei tilaa lehteämme, joten oletko sinä koskaan lukenut yhtään numeroa?

-En oikeastaan, sanoin nolona. Nykyajan naista ei myydä edes isän liikkeessä, koska se on isän mukaan ’liian hurjaa tekstiä, jotta tämän kaupungin rouvat sitä ostaisivat’. Tiedän vain, että lehti ajaa naisasiaa.

-Ota nämä, Mally-täti sanoi ja antoi minulle muutaman irtonumeron. -Lue ne ja tule sitten takaisin, jos todella haluat ansioluetteloosi meidän lehtemme nimen. Muista, että joskus sinä voit olla kuuluisa taiteilija, Grace Fleming, etkä ehkä tahdo kenenkään silloin kaivavan esiin menneisyyttäsi suffragettilehden avustajana.

Vähän nolona ja turhautuneena tulin kotiin, sillä minusta tuollainen oli turhaa saivartelua. Mutta kun isoäiti näki, mitä toin mukanani ja miksi, hän näytti melkein järkyttyneemmältä kuin kuullessaan Lewisista. Ja istuttuani nyt illan lukemassa lehtiä minun on myönnettävä, että teksti on aika rajua.

Tai paremminkin ─ silmiä avaavaa.

En ole koskaan oikein ajatellut näitä asioita. Tietysti minua on ärsyttänyt moni kohta, joissa tytöiltä vaaditaan paljon enemmän kuin pojilta, ja tietysti minusta on käsittämätöntä, että vieläkin kuulee sellaisia tölväisyjä naimisiinmenosta kuin herra Toddilta. Mutta en minä ole käsittänyt, miten monta ammattia on sittenkin vielä minulta kielletty vain siksi, että olen nainen, ja että palkkanikin voi olla pienempi kuin miehillä, ja että olen kaikin tavoin sittenkin miesten armoilla.

Osa artikkeleista sai minut punastumaan, sillä ne käsittelivät sellaisia asioita, joista ei tavallisesti lukemissani lehdissä totisesti puhuta, ja vielä hyvin suorasukaisesti. Jostakin syystä huomasin ajattelevani Lewisia ja sitä, miten hullulla tavalla meidän täytyy piilotella, vaikka emme ole tehneet mitään pahaa.

Haluanko minä, että joskus kaivetaan esiin nimeni tämän lehden avustajana?

Ehdottomasti.”

Joulukuun 7. päivänä
”Tänään menin suoraan koulusta Nykyajan naisen toimitukseen. Lewis oli mukana, mutta en kertonut, mihin olin menossa, ainoastaan, että minun oli käytävä tekemässä sopimus parista tilaustyöstä.

-Ohhoh, hän sanoi hymyillen. -Aikooko pikku Grace aloittaa uran?

En tiedä, johtuiko se lukemistani lehdistä vai hänen äänensävystään, mutta napautin kuivasti, että ajattelin lähinnä hankkia joululahjoja perheelleni. Lewis vakavoitui heti, sanoi, ettei tarkoittanut tietenkään loukata minua, ja että hän oli iloinen, kun olin saanut töitäni ’läpi’.

Mutta kun hän näki, mihin rakennukseen olin menossa, hän pysähtyi.

-Et kai sinä tarkoita… hän sanoi. -Ja minä kun luulin, että olet perhetyttö!

Välillä minua kiusaa se, että Lewisilla tuntuu olevan minusta päässään hyvin selkeä kuva. Se kuva ei nimittäin aina pidä paikkaansa! Ja joka kerta, kun teen tai sanon jotakin sellaista, joka ei sovi hänen luomaansa kuvaan, hän näyttää mietteliäältä, aivan kuin kirjoittaisi jotakin muistiin.

-Perhetytölläkin voi olla aivot, minä ilmoitin ehkä tarpeettoman tylysti. -Sinä voit jäädä ulos odottamaan, jos tahdot.

-Mieluusti, Lewis sanoi puoleksi tosissaan, -tuonne tuskin miehiä päästetäänkään!

Tuhahdin, sillä lukemieni lehtien perusteella tiedän Nykyajan naisen olevan kyllä naisen puolella, mutta ei miestä vastaan. Taakseni katsomatta menin sisään ja etsin Mally-tädin toimiston.

-Minä tulin tekemään sopimuksen, ilmoitin ja mätkäytin hänen antamansa irtonumerot kirjoituspöydälle.

-Oho, sanoi Mally-täti, mutta toisella tavalla kuin Lewis, kunnioittavasti. -Minä olen aina tiennyt, että sinussa on sisua, Gracie!

Niin me teimme sopimuksen kahden artikkelin kuvituksesta, ja sitten sain kassasta ennakkomaksun, jonka ansiosta voin huoletta lähteä jouluostoksille. Voi, miten iloiseksi siitä tulin! Edellisen kerran olen saanut rahaa piirroksistani silloin, kun olen tehnyt isälle joulumainoksia, ja tämä tuntui melkein yhtä hienolta. Olen jo murehtinut sitä, miten pystyisin ostamaan joululahjoja kaikille, ja nyt voin tehdä sen omalla työlläni ansaitsemallani rahalla.

Sain tietysti myös kuvitusohjeineen ne artikkelit, joihin kumpaankin minun on tehtävä piirrokset, ja pikaisellakin silmäyksellä keksin jo monta hyvää ideaa.

Mally-täti saattoi minut alaovelle asti lähettäen terveisiä äidille.

-Hänkö se on? täti yhtäkkiä kysyi, kun olin portailla jo menossa.

Lewis odotti kadun toisella puolella ja katseli näyteikkunoita, enkä minä tiedä, miten Mally-täti saattoi edes aavistaa, että olimme tulleet yhtä matkaa.

-Älä kerro äidille! minulta lipsahti. -Hän on… hän on minun opettajani. Taideakatemiasta. Isoäiti tietää!

-Ja isoäitisi varmaankin olettaa, että olet kertonut äidillesi, Mally-täti huomautti.

Minun oli tunnustettava, että näin saattoi olla, mutta isoäiti ei ole kysynyt, olenko kertonut, enkä minä ole sanonut, etten ole kertonut, niin etten suorastaan ole valehdellut.

-Kuulehan, Gracie, Mally-täti sanoi. -Älä toimi äitisi selän takana. Hän on monta kertaa järkevämpi kuin osaisi olettaakaan. Hyvää joulua.

Ja sitten hän veti oven kiinni, ja Lewis tuli kadun yli palelevana ja vähän ärtyneenä.

-Paljonko sinä saat? hän kysyi ensimmäisenä. Kerroin summan, ja hän tuhahti. -Sinun lahjoillasi olisi voinut pyytää enemmän.

-Mutta enhän minä ole sinun mielestäsi lahjakas, vaan vanhanaikainen, tokaisin, sillä aloin itsekin ärsyyntyä.

-Äh, sanoi Lewis aivan kuin äkkiä kääntäen toisen ilmeen kasvoilleen, -sinä vääntelet minun sanojani, ylämaalaisneitoni! Anteeksi, oli vain vähän hämmentävää, kun sinä… No, tuo lehti ei tullut ensimmäisenä mieleeni.

-Muut eivät huolineet, tiuskaisin, enkä ollut näkevinäni hänen tarjoamaansa käsivartta. -Jostakin on aloitettava!

-Gracie… Lewis pysähtyi, sitten hän työnsi minut kapealle sivukujalle ja painoi hellästi huurteista kiviseinää vasten. Ja minä unohdin kaikki kirjoitukset tasa-arvosta ja naisen asemasta ja tunsin polvieni melkein pettävän, sillä olin aivan varma, että nyt hän vihdoinkin puhuisi jotakin tunteistaan, nyt hän tahtoisi suudella minua.

Mmutta hän sanoikin:

-Gracie, tämä kaduilla vaeltelu alkaa käydä väsyttäväksi. Milloin sinä tulet minun luokseni?”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti